Empatia voi olla vaarallista, sympatia ei ehkä niinkään
Empatia voi olla vaarallista, sympatia ei ehkä niinkään
Empatia on hyvä sana kaikessa keskustelussa, koska se voi herättää myönteisiä reaktioita melkein missä tahansa tilanteessa. Empatia tulee kreikankielisestä sanasta ”em-pathos”, joka tarkoittaa ”tuntea sisälle”, joka tarkoittaa kykyä asettaa itsensä toisen henkilön asemaan ja ymmärtää toisen henkilön tunteita. Empatia viittaa sellaisessa tunnetilassa olemiseen, jossa on mahdollista yrittää tietää ja tuntea, mitä toinen ihminen tuntee. Empatiassa kuvittelemme tunteita, joita meillä ei välttämättä itsellämme juuri sillä hetkellä ole. Olemme ”toisen saappaissa” tai ”näemme toisen silmin”.
Erikoislääkärilehden (2/2018) pääkirjoituksessa professori Jyrki Korkeila kirjoitti ”kaikkien tuntemasta” empatiasta:
- Empatian käsitteeseen liittyy kuitenkin reifikaation ongelma, eli teoreettisesti määritellyn käsitteen oletetaan esiintyvän tavalla tai toisella sellaisenaan havainnoitavassa todellisuudessa.
Lisäksi professori Korkeila varoitti, että empatia voi ruokkia antipatioita toista ryhmittymää vastaan, jotta oman ryhmän empatialla oman ryhmän sisäinen eheys paranisi. Myös muista empatian vaaroista hän varoitti:
- Toinen keskeinen empatiaan liittyvä kielteinen ilmiö on lisääntynyt työuupumuksen riski silloin, kun työtä tehdään toisten ihmisten hyvinvoinnin puolesta. Emotionaalinen samaistuminen kuluttaa voimavaroja empatian ollessa rajallinen voimavara siinä missä inhimillinen tietoisuuskin. Lääkärin työssä liiallinen empatia johtaa ennen pitkää työuupumukseen, mikäli empatian käytön tekniikkaa ei osata.
Empatialle läheinen toinen pathos-tyyppinen kreikan kielen sana on ”sym-pathos”. ”Pathos” tarkoittaa kärsimystä, sairautta, tuntemista ja intohimoa.Etuliite ”Sym” tarkoittaa ”yhdessä”. Sanan alkuperäiseen merkitykseen liittyy todennäköisesti yhdessä kulkeminen. Sympatia tarkoittaa siis yhdessä kärsimistä, yhdessä tuntemista, ”kanssatuntemista” tai jopa myötätunnosta puhutaan. Sympatia on sanana satoja vuosia vanhempi kuin empatia (https://www.merriam-webster.com/dictionary/empathy). Sympatiassa jaamme tai kykenemme jakamaan toisten tunteet. Empatiassa ei merkityksiä toisen kanssa jaeta. Empatia ei edes välttämättä edellytä myötätuntoa.
Suositussa palvelumuotoilu-kirjallisuudessa (Rob Curedale,2015,59) ohjeistetaan empatian harjoittamista. Motivoidakseen empatiaharjoituksia, Curedale kirjoittaa pitävänsä empatiaa ydintaitona palvelujen menestyksellisessä suunnittelussa. Ja sitten hän antaa yksinkertaiset ohjeet empatian harjoittelemiseksi:
1. Hakeudu kontaktiin ja ympäristöön, jossa ovat ne ihmiset kenelle palveluja suunnittelet.
2. Kysy kysymyksiä ja kuuntele vastauksia.
3. Lue rivien välistä.
4. Tarkkaile.
5. Älä keskeytä.
6. Kuuntele.
7. Kysy selventäviä kysymyksiä.
8. Kerro uudelleen mitä luulet kuulleesi.
9. Tunnista että ihmiset ovat yksilöitä.
10. Huomaa kehon kieli. Enin osa kommunikaatiosta on ei-sanallista.
11. Pitäydy tuomitsemasta näkökulmia, jotka poikkeavat omistasi.
12. Ole henkilökohtaisesti kiinnostunut ihmisistä.
Vanhan Vuokko Virtasen väitöskirjalöydöksen mukaan lääkäri keskeyttää potilaan kertomuksen noin 17 sekunnin kuluttua. Lääkärin vastaanottoa tutkittaessa on myös paljastunut, että potilas kertoo 90 % vastauksen vaivaan, ongelmaan ja/tai huoleensa, jonka vuoksi on vastaanotolle tullut - kahden minuutin kuluessa. Kuinka moni meistä malttaa kuunnella, kun toinen puhuu, kaksi minuuttia? Minä nautin usein toisten keskustelujen kuuntelemisesta. Koetan kuunnella, että jatkaako toinen samasta mihin toinen jäi vai puhuuko ihan omiaan. Jälkimmäinen on usein vastauksena. Sivustakuuntelijalle on monesti käsittämätöntä, kuinka ohi ihmiset toisistaan puhuvat. Joillekin on tietysti tärkeämpää puhua yhdessä omiaan kuin osallistua aitoon dialogiin.
Voit kokeilla puhelimen ajanotolla, kuinka pitkä aika kaksi minuuttia on. Tai miten paljon kahden minuutin aikana ehtii asioita kertoa. Voit myös seuraavan kerran harjoitella niin, että vain kuuntelet, eikä esitä mitään omia ajatuksia. Monesti estyneet ja hiljaiset ihmiset ovat hyviä kuuntelijoita, mutteivat sitten tiedä, mitä itse puhuisivat, vaikka haluaisivatkin. Annan yleensä heille neuvoksi, kysyä mitä tahansa kuuntelemansa henkilön viimeisestä lauseesta. Näin ei ikinä tarvitse itse miettiä, mistä puhuisi. Suurin osa ihmisistä haluaa puhua itsestään ja ajatuksistaan, niin ettei sellaisille omille aiheille ole tarvetta. Usein kuulen estyneiden ja hiljaisten ihmisten kertovan, ettei heitä kukaan kuuntele, kun eivät tee itseään tykö tai tule suurine puheineen esille.
Psykoterapiatekniikoissa painotetaan usein, että ensimmäistä kertaa kertoessaan potilas kertoo ehkä aidoimmillaan, mistä hänen ongelmissaan on kysymys. Ehkä juuri sillä ensimmäisellä kerralla, kun potilas kykenee luottamaan toiseen ihmiseen niin paljon, että kertoo miten syvimmiltään tuntee. Monesti tuo luottamuksen tai "kimpan" synnyttäminen on koko keskusteluhoidon edellytys ja onnistumisen ehto. Ne ovat psykiatrin työssä nöyryyden ja pyhän äärellä olemisen paikkoja. Monesti ei edes päästä näihin käänteentekeviin hetkiin, jossa potilas olisi oikeasti täysin avoin, kokisi yhdessä olemisen tilanteen niin, että siinä hetkessä oltaisiin ”yhdessä”. Joskus se onnistuu aivan helposti jo ensimmäisellä kerralla.
Meidän psykiatrisessa palvelujärjestelmässä voi potilas joutua kertomaan ”esitietonsa” vaikkapa kuuteen kertaan, jos työntekijäja työntekemisen paikka koko ajan vaihtuu. Tietysti se, että joutuu monta kertaa saman asian kertomaan -myönteisessä mielessä - voi itselle kiteyttää mistä tässä kaikessa on pohjimmiltaan kysymys, jos itseään reflektoiden kuuntelee. Rehellisyyden nimessä on sanottava, että on myös potilaita, ns. sairauskertomuselämää eläviä ihmisiä, jotka haluavat kertoa sairastumistarinansa aina uudelleen ja uudelleen. Ehkä tarinaa vielä vähän dramatisoidenkin. Heitä ei häiritse se ettei kuuntekija pysy samana. Joskus on potilaalle helpompaa ja "turvallisempaa" kertoa asiastaan mahdollisimman monelle, niin ettei tarvitse keskittyä oikeasti ratkaisemaan asiaansa jonkun kanssa. Ongelmistaan voi vain puhua tarvitsematta miettiä niiden ratkaisua. Joskus työntekijällekin on helpompaa kuunnella niitä näitä, eikä tarvitse miettiä miten potilasta voisi ongelmissaan auttaa.
On myös potilaita, jotka tarvitsevat kertoa tarinansa aina uudelleen ja uudelleen, kunnes kokevat, että nyt olen saanut sen kerrotuksi, nyt voin jatkaa matkaa. Monesti, se että on kokenut vääryyttä, saa jatkamaan tarinansa kertomista, koska odottaa hyvitystä. Jota ei ehkä koskaan tule.
Jos jätetään syrjään psykoterapiaa, kanssaihmisen auttamista keskusteluhoidon keinoin, koskevat teoreettiset oppiristiriidat, niin se mikä lopulta psykoterapiassa auttaa, ja mikä ehkä on empatian ja sympatian kokemuksen taustalla. Se mikä lopulta psykoterapiassa ja kenties ihan tavallisessa ihmisten välisessä keskustelussa auttaa:
1. Tuliko minulle tunne ymmärretyksi tulemisesta?
2. Kunnioitettiinko minun avunpyyntöä,huolenaihettani ja tavoitteitani terapiaistunnossa tai kuntoutustapahtumassa?
3. Oliko minuun kohdistunut mielenkiinto aitoa ja autenttista?
4. Synnyttikö terapiaistunto tai kuntoutustapahtuma minussa toivoa muutoksesta
ja sen mahdollisuudesta?
5. Tarjosiko terapiaistunto/kuntoutustapahtuma vaihtoehtoisen selityksen
(toteutettavissa minun resursseillani) ongelmilleni?
Meillä kaikilla on joskus elämässä vaikeaa. Joillakin pidempään kuin toisilla. Jotkut ovat joutuneet kuuntelemaan jo lapsena vanhempiensa ja isovanhempiensa kyvyttömyyttä selvitä omasta elämästään. He ovat kuunnelleet koko elämänsä ajan, miten joku tai jopa kaikki asiat ovat pielessä. Yhteiskunnassa, muissa ja jopa itsessä. On tuolloin haastavaa, muttei mahdotonta muuttaa tapaa jolla itsestään ja elämästään puhuu. Tuolloin on usein jopa välttämätöntä uuden puhetavan oppimiseksi, että on joku, joka arvostaa, osaa kuunnella, keskeyttämättä ja tuomitsematta. Kenen kanssa tulee tunne hyväksytyksi tulemisesta. Toisille hyväksymisen kokemuksen saavuttaminen jopa turvallisen toisen ihmisen kanssa on hyvin vaikeaa. On vaikea kokea, että toinen aidosti hyväksyy minut tällaisena kaikissa tilanteissa. Ja joku ihmiskumppani voi vieläpä rakastaa minua. Toisaalta vaatii monesti suurta rohkeutta paljastaa omat haavansa ja heikkoutensa, kun ei ole varmuutta, että ne pelot, häpeän ja riittämättömyyden tunteet - tai ei edes välttämättä tiedä mikä - poistuvat. Eikä helposti usko, että olisi ketään, joka minua nimeltä kutsuisi.
Pidetään naiivina muistuttaa kiitollisuudesta elämälle, toi se eteen mitä toi. Mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän kiitollisuus elämälle tuntuu empatialta tai sympatialta itselle. Samaten alkaa miettiä jokaisessa ihmisten kohtaamistilanteessaan niitä arvoja, joihin uskoo. Kokemuksen myötä oppii hämmennyksen ja sekasorron hetkellä, kuinka omia syvimpiä arvoja voi tuolloin konsultoida ja kysyä, että mitä ne vastaisivat. Jos valitsee väärin, niin vika ei ehkä ole olosuhteissa ja muissa ihmisissä, vaan omissa arvoissa, joiden mukaan ei eläkään. On myös vaikeaa elää arvojensa vastaista elämää. Varsinkin jos kauan joutuu ponnistelemaan, vaikka työpaikallaan. Joskus on hyvä pysähtyä, kun ei tiedä, mikä olisi tässä tilanteessa parasta. Se mikä on hyvää minulle tänään, on kyllä sitä vielä kolmen päivän päästäkin. Itse asiassa, kun ei heti reagoi, vaikka kuinka pyydettäisiin, ja vaikka kuinka se tuntuisi tänään itselle täysin välttämättömältä ja jopa elintärkeältä, niin se voi jo huomenna tai ylihuomenna olla täysin merkityksetöntä.
Sympatia lienee vaarattomampaa kuin empatia. Empatia voi uuvuttaa, varsinkin kun se ei tule sydämestä. Sympatia ei väsytä. Kuten Sheldon Kopp usein kirjoittaa, olemme oman elämämme pyhiinvaeltajia- olemme samalla retkellä kaikki. Sympatian veneessä koko ajan koko sakki.
Vaasassa 10.6.2018
Empatia on hyvä sana kaikessa keskustelussa, koska se voi herättää myönteisiä reaktioita melkein missä tahansa tilanteessa. Empatia tulee kreikankielisestä sanasta ”em-pathos”, joka tarkoittaa ”tuntea sisälle”, joka tarkoittaa kykyä asettaa itsensä toisen henkilön asemaan ja ymmärtää toisen henkilön tunteita. Empatia viittaa sellaisessa tunnetilassa olemiseen, jossa on mahdollista yrittää tietää ja tuntea, mitä toinen ihminen tuntee. Empatiassa kuvittelemme tunteita, joita meillä ei välttämättä itsellämme juuri sillä hetkellä ole. Olemme ”toisen saappaissa” tai ”näemme toisen silmin”.
Erikoislääkärilehden (2/2018) pääkirjoituksessa professori Jyrki Korkeila kirjoitti ”kaikkien tuntemasta” empatiasta:
- Empatian käsitteeseen liittyy kuitenkin reifikaation ongelma, eli teoreettisesti määritellyn käsitteen oletetaan esiintyvän tavalla tai toisella sellaisenaan havainnoitavassa todellisuudessa.
Lisäksi professori Korkeila varoitti, että empatia voi ruokkia antipatioita toista ryhmittymää vastaan, jotta oman ryhmän empatialla oman ryhmän sisäinen eheys paranisi. Myös muista empatian vaaroista hän varoitti:
- Toinen keskeinen empatiaan liittyvä kielteinen ilmiö on lisääntynyt työuupumuksen riski silloin, kun työtä tehdään toisten ihmisten hyvinvoinnin puolesta. Emotionaalinen samaistuminen kuluttaa voimavaroja empatian ollessa rajallinen voimavara siinä missä inhimillinen tietoisuuskin. Lääkärin työssä liiallinen empatia johtaa ennen pitkää työuupumukseen, mikäli empatian käytön tekniikkaa ei osata.
Empatialle läheinen toinen pathos-tyyppinen kreikan kielen sana on ”sym-pathos”. ”Pathos” tarkoittaa kärsimystä, sairautta, tuntemista ja intohimoa.Etuliite ”Sym” tarkoittaa ”yhdessä”. Sanan alkuperäiseen merkitykseen liittyy todennäköisesti yhdessä kulkeminen. Sympatia tarkoittaa siis yhdessä kärsimistä, yhdessä tuntemista, ”kanssatuntemista” tai jopa myötätunnosta puhutaan. Sympatia on sanana satoja vuosia vanhempi kuin empatia (https://www.merriam-webster.com/dictionary/empathy). Sympatiassa jaamme tai kykenemme jakamaan toisten tunteet. Empatiassa ei merkityksiä toisen kanssa jaeta. Empatia ei edes välttämättä edellytä myötätuntoa.
Suositussa palvelumuotoilu-kirjallisuudessa (Rob Curedale,2015,59) ohjeistetaan empatian harjoittamista. Motivoidakseen empatiaharjoituksia, Curedale kirjoittaa pitävänsä empatiaa ydintaitona palvelujen menestyksellisessä suunnittelussa. Ja sitten hän antaa yksinkertaiset ohjeet empatian harjoittelemiseksi:
1. Hakeudu kontaktiin ja ympäristöön, jossa ovat ne ihmiset kenelle palveluja suunnittelet.
2. Kysy kysymyksiä ja kuuntele vastauksia.
3. Lue rivien välistä.
4. Tarkkaile.
5. Älä keskeytä.
6. Kuuntele.
7. Kysy selventäviä kysymyksiä.
8. Kerro uudelleen mitä luulet kuulleesi.
9. Tunnista että ihmiset ovat yksilöitä.
10. Huomaa kehon kieli. Enin osa kommunikaatiosta on ei-sanallista.
11. Pitäydy tuomitsemasta näkökulmia, jotka poikkeavat omistasi.
12. Ole henkilökohtaisesti kiinnostunut ihmisistä.
Vanhan Vuokko Virtasen väitöskirjalöydöksen mukaan lääkäri keskeyttää potilaan kertomuksen noin 17 sekunnin kuluttua. Lääkärin vastaanottoa tutkittaessa on myös paljastunut, että potilas kertoo 90 % vastauksen vaivaan, ongelmaan ja/tai huoleensa, jonka vuoksi on vastaanotolle tullut - kahden minuutin kuluessa. Kuinka moni meistä malttaa kuunnella, kun toinen puhuu, kaksi minuuttia? Minä nautin usein toisten keskustelujen kuuntelemisesta. Koetan kuunnella, että jatkaako toinen samasta mihin toinen jäi vai puhuuko ihan omiaan. Jälkimmäinen on usein vastauksena. Sivustakuuntelijalle on monesti käsittämätöntä, kuinka ohi ihmiset toisistaan puhuvat. Joillekin on tietysti tärkeämpää puhua yhdessä omiaan kuin osallistua aitoon dialogiin.
Voit kokeilla puhelimen ajanotolla, kuinka pitkä aika kaksi minuuttia on. Tai miten paljon kahden minuutin aikana ehtii asioita kertoa. Voit myös seuraavan kerran harjoitella niin, että vain kuuntelet, eikä esitä mitään omia ajatuksia. Monesti estyneet ja hiljaiset ihmiset ovat hyviä kuuntelijoita, mutteivat sitten tiedä, mitä itse puhuisivat, vaikka haluaisivatkin. Annan yleensä heille neuvoksi, kysyä mitä tahansa kuuntelemansa henkilön viimeisestä lauseesta. Näin ei ikinä tarvitse itse miettiä, mistä puhuisi. Suurin osa ihmisistä haluaa puhua itsestään ja ajatuksistaan, niin ettei sellaisille omille aiheille ole tarvetta. Usein kuulen estyneiden ja hiljaisten ihmisten kertovan, ettei heitä kukaan kuuntele, kun eivät tee itseään tykö tai tule suurine puheineen esille.
Psykoterapiatekniikoissa painotetaan usein, että ensimmäistä kertaa kertoessaan potilas kertoo ehkä aidoimmillaan, mistä hänen ongelmissaan on kysymys. Ehkä juuri sillä ensimmäisellä kerralla, kun potilas kykenee luottamaan toiseen ihmiseen niin paljon, että kertoo miten syvimmiltään tuntee. Monesti tuo luottamuksen tai "kimpan" synnyttäminen on koko keskusteluhoidon edellytys ja onnistumisen ehto. Ne ovat psykiatrin työssä nöyryyden ja pyhän äärellä olemisen paikkoja. Monesti ei edes päästä näihin käänteentekeviin hetkiin, jossa potilas olisi oikeasti täysin avoin, kokisi yhdessä olemisen tilanteen niin, että siinä hetkessä oltaisiin ”yhdessä”. Joskus se onnistuu aivan helposti jo ensimmäisellä kerralla.
Meidän psykiatrisessa palvelujärjestelmässä voi potilas joutua kertomaan ”esitietonsa” vaikkapa kuuteen kertaan, jos työntekijäja työntekemisen paikka koko ajan vaihtuu. Tietysti se, että joutuu monta kertaa saman asian kertomaan -myönteisessä mielessä - voi itselle kiteyttää mistä tässä kaikessa on pohjimmiltaan kysymys, jos itseään reflektoiden kuuntelee. Rehellisyyden nimessä on sanottava, että on myös potilaita, ns. sairauskertomuselämää eläviä ihmisiä, jotka haluavat kertoa sairastumistarinansa aina uudelleen ja uudelleen. Ehkä tarinaa vielä vähän dramatisoidenkin. Heitä ei häiritse se ettei kuuntekija pysy samana. Joskus on potilaalle helpompaa ja "turvallisempaa" kertoa asiastaan mahdollisimman monelle, niin ettei tarvitse keskittyä oikeasti ratkaisemaan asiaansa jonkun kanssa. Ongelmistaan voi vain puhua tarvitsematta miettiä niiden ratkaisua. Joskus työntekijällekin on helpompaa kuunnella niitä näitä, eikä tarvitse miettiä miten potilasta voisi ongelmissaan auttaa.
On myös potilaita, jotka tarvitsevat kertoa tarinansa aina uudelleen ja uudelleen, kunnes kokevat, että nyt olen saanut sen kerrotuksi, nyt voin jatkaa matkaa. Monesti, se että on kokenut vääryyttä, saa jatkamaan tarinansa kertomista, koska odottaa hyvitystä. Jota ei ehkä koskaan tule.
Jos jätetään syrjään psykoterapiaa, kanssaihmisen auttamista keskusteluhoidon keinoin, koskevat teoreettiset oppiristiriidat, niin se mikä lopulta psykoterapiassa auttaa, ja mikä ehkä on empatian ja sympatian kokemuksen taustalla. Se mikä lopulta psykoterapiassa ja kenties ihan tavallisessa ihmisten välisessä keskustelussa auttaa:
1. Tuliko minulle tunne ymmärretyksi tulemisesta?
2. Kunnioitettiinko minun avunpyyntöä,huolenaihettani ja tavoitteitani terapiaistunnossa tai kuntoutustapahtumassa?
3. Oliko minuun kohdistunut mielenkiinto aitoa ja autenttista?
4. Synnyttikö terapiaistunto tai kuntoutustapahtuma minussa toivoa muutoksesta
ja sen mahdollisuudesta?
5. Tarjosiko terapiaistunto/kuntoutustapahtuma vaihtoehtoisen selityksen
(toteutettavissa minun resursseillani) ongelmilleni?
Meillä kaikilla on joskus elämässä vaikeaa. Joillakin pidempään kuin toisilla. Jotkut ovat joutuneet kuuntelemaan jo lapsena vanhempiensa ja isovanhempiensa kyvyttömyyttä selvitä omasta elämästään. He ovat kuunnelleet koko elämänsä ajan, miten joku tai jopa kaikki asiat ovat pielessä. Yhteiskunnassa, muissa ja jopa itsessä. On tuolloin haastavaa, muttei mahdotonta muuttaa tapaa jolla itsestään ja elämästään puhuu. Tuolloin on usein jopa välttämätöntä uuden puhetavan oppimiseksi, että on joku, joka arvostaa, osaa kuunnella, keskeyttämättä ja tuomitsematta. Kenen kanssa tulee tunne hyväksytyksi tulemisesta. Toisille hyväksymisen kokemuksen saavuttaminen jopa turvallisen toisen ihmisen kanssa on hyvin vaikeaa. On vaikea kokea, että toinen aidosti hyväksyy minut tällaisena kaikissa tilanteissa. Ja joku ihmiskumppani voi vieläpä rakastaa minua. Toisaalta vaatii monesti suurta rohkeutta paljastaa omat haavansa ja heikkoutensa, kun ei ole varmuutta, että ne pelot, häpeän ja riittämättömyyden tunteet - tai ei edes välttämättä tiedä mikä - poistuvat. Eikä helposti usko, että olisi ketään, joka minua nimeltä kutsuisi.
Pidetään naiivina muistuttaa kiitollisuudesta elämälle, toi se eteen mitä toi. Mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän kiitollisuus elämälle tuntuu empatialta tai sympatialta itselle. Samaten alkaa miettiä jokaisessa ihmisten kohtaamistilanteessaan niitä arvoja, joihin uskoo. Kokemuksen myötä oppii hämmennyksen ja sekasorron hetkellä, kuinka omia syvimpiä arvoja voi tuolloin konsultoida ja kysyä, että mitä ne vastaisivat. Jos valitsee väärin, niin vika ei ehkä ole olosuhteissa ja muissa ihmisissä, vaan omissa arvoissa, joiden mukaan ei eläkään. On myös vaikeaa elää arvojensa vastaista elämää. Varsinkin jos kauan joutuu ponnistelemaan, vaikka työpaikallaan. Joskus on hyvä pysähtyä, kun ei tiedä, mikä olisi tässä tilanteessa parasta. Se mikä on hyvää minulle tänään, on kyllä sitä vielä kolmen päivän päästäkin. Itse asiassa, kun ei heti reagoi, vaikka kuinka pyydettäisiin, ja vaikka kuinka se tuntuisi tänään itselle täysin välttämättömältä ja jopa elintärkeältä, niin se voi jo huomenna tai ylihuomenna olla täysin merkityksetöntä.
Sympatia lienee vaarattomampaa kuin empatia. Empatia voi uuvuttaa, varsinkin kun se ei tule sydämestä. Sympatia ei väsytä. Kuten Sheldon Kopp usein kirjoittaa, olemme oman elämämme pyhiinvaeltajia- olemme samalla retkellä kaikki. Sympatian veneessä koko ajan koko sakki.
Vaasassa 10.6.2018