Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa XI - Donald D Lathrop
Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa XI – Donald D Lathrop
Sheldon Koppin kirjassa Naked Therapist (alaotsikko – A Canterbury Tales collection of embarrashing moments from more than a dozen eminent psychotherapists, 1976) toinen osa ”jaetut noloudet” sisältää muiden psykoterapeuttien kuvauksia omista psykoterapeuttista munauksistaan.
Seuraavaksi kiinnostava kirjoitus on Donald D Lathropin ”Judgement Day” ( Tuomiopäivä). Donald Lathrop kertoo jakavansa kokemuksen dramaattisimmasta – ei suurimmasta eikä parhaasta – epäonnistumisestaan.
Donaldia oli kauan askarruttanut, miten määritellä psykoterapian onnistuminen ja epäonnistuminen. Ja päätyy siihen, ettei ole psykoterapian onnistumista eikä epäonnistumista – kyse on arvoarvostelmista. Ne ovat suhteellisia – suhteessa määritelmiin ja perusolettamuksiin.
Donald itse määrittelee psykoterapian suhteeksi, jossa psykoterapeutille on annettu valta helpottaa konfliktin aiheuttamaa tuskaa. Epäonnistuminen seuraa, jos suhteessa ei pystytä johdonmukaiseen ratkaisuun joko yhdessä tai erikseen. Epäjohdonmukaisuus tarkoittaa, että sallitaan epärealististen ja/tai sopimattomien elementtien jäädä.
Jos psykoterapiasuhteessa ei saada ratkaistuksi tätä suhteen epäjohdonmukaisuutta, joko siksi, ettei se nouse yhteiseen tietoisuuteen tai sitä ei pystytä tiedostettuakaan muutettua, niin psykoterapia epäonnistuu. Psykoterapeutti on vastuussa tästä suhteessa tapahtuvan tietoisuuden noususta ja siksi epäonnistumisestakin.
Donaldin mielestä psykoterapian tyyppi – sen tavoitteet, odotukset ja metodi – ratkaisevat epäonnistumisen. Psykoanalyysissa voi epäonnistua kahdella tavalla – ensiksi, ettei terapia koskaan pääty, ”loputon terapia” ja toiseksi jos terapia päättyy ennen kuin on täydellisesti ratkaistu psykoterapiassa syntynyt transferenssineuroosi.
Joissakin muissa psykoterapioissa se, että psykoterapia ei koskaan pääty on menestys, kuten kroonisesti psykoottisen supportiivisessa psykoterapiassa, jonka tavoite on estää mielisairaalan paluu.
Useimmissa muissa psykoterapioissa ei edes käsitellä transferenssineuroosia, hyvät tulokset saavutetaan minimoimalla sen osuus.
Eri kriteerit psykoterapian menestykselle ja epäonnistumiselle – potilaalla, psykoterapeutilla ja muulla yhteiskunnalla
Psykoterapiapotilas haluaa voida paremmin. Psykoterapeutti katsoo onnistuneensa, jos psykoterapia sujuu oman viitekehyksen odotusten mukaisesti. Jos nämä kaksi kohtaavat, niin ne ovat saman ilmiön eri puolia.
Se että voi paremmin tarkoittaa potilaalle usein, että psykoterapian myötä oppii rakastamaan enemmän itseään, hyväksymään omat puolensa – hyvät, kevyet, pinnalliset, huonot, raskaat ja syvälliset.
Muut määrittelevät psykoterapian onnistumisen tai epäonnistumisen yleensä sen mukaan, että ”palaako ihminen entiselleen”, onko hän jälleen ”vanha itsensä”. Tässä toipuva psykoterapiapotilas mukautuu taas perheen, työpaikan, yhteiskunnan, kulttuurin tai osakulttuurin odotuksiin.
Niille joille parantuminen merkitsee tietoisuuden kasvua itsestään, pelkkä ”paluu entisekseen” ei riitä. Todellinen psykoterapeuttinen menestys tarkoittaa, että jotain uutta on tullut. Sairauden ja sen hoidon kautta on syntynyt (emergoitunut) parempi versio itsestä, johdonmukaisempi persoonallisuuden ja minän keskus.
Donaldin mukaan psykoterapiassa suhde on ylivoimaisesti tärkein. Suhteen sisältö on hänestä toissijainen paranemisprosessille. Psykoterapiasuhteen menestys mitataan sillä, kuinka paljon johdonmukaisempi käsitys potilaalla on omasta todellisesta luonnostaan psykoterapian jälkeen.
Ensimmäinen itsensä tappanut psykoterapiapotilas
Donaldin dramaattinen tapaus on psykoterapeutin ensimmäinen itsensä tappanut potilas. 26.3.1973 Donald saa tiedon, että hänen potilas, Mildred, on tappanut itsensä.
Donald tavoittaa itsensä puhumasta sanelukoneelle, joka on sillä hetkellä eniten lohtua ja stabiilisuutta tuova asia. Hän koettaa saada Mildredin kuoleman aiheuttaman tunteen pois itsestään. On kuin hän salaa toivoisi, että sanelukone antaisi hänelle anteeksi.
Kun hän pitämässä pariterapiaa, niin hän saa vihaisen soiton Mildredin isältä, joka huutaa puhelimessa ja uhkaa tulla antamaan köniin ja haastamaan Donaldin oikeuteen. Donald kysyy psykoterapiassa olevalta parilta hämmentyneenä ja osaksi peloissaan, että tuleekohan mies tänne. Pariskunnan mies sanoo, ettei tule. Nainen, jonka isä on myös äkkipikainen, sanoo, että voi se tullakin. Kyllä hänenkin isänsä soittaisi tuolla tavoin ja uhkaisi vielä haastaa Donaldin oikeuteen.
Donald muistaa, ettei hän heti alusta ollut huolissaan Mildredistä, eikä hänen vanhemmistaan, vaan itsestään. Mitä jos se mies tuleekin ja tappaa hänet. Mitä jos hän joutuukin oikeuteen, jossa häntä kohdellaan kaltoin. Hän ei tuntenut vielä kuuden tunnin jälkeenkään syyllisyyttä Mildredin kuolemasta, eikä siitä, että olisi tehnyt jotain väärin. Hän tunsi vain pelkoa ja sitä, että jää kiinni jostakin. Että häntä rankaistaisiin hänen huolimattomuudesta, vastuuttomuudesta, toisen ihmisen elämästä.
Donald tunsi ja tiesi tuomitsevansa itseään lapsellisesti ja infantiilisti. Toisaalta hän tiesi, että hän voi hyväksyä tämän nuoren naisen oikeuden kuolla. Hän voi hyväksyä sen, että osallistui tämän nuoren naisen estämättömään kohtaloon.
Eilen Donald oli antanut luvan Mildredille kirjoittautua ulos mielisairaalasta, vastoin lääketieteellisiä neuvoja. Mildred oli ollut suicidaalinen jo kuuden vuoden ajan, siitä ei ollut epäselvyyttä. Ei edes oikeudessa, jos sinne mentäisiin, mikä pelotti Donaldia.
Kuolema on niin peruuttamaton. Ei voi palata, eikä peruuttaa, ei voi vaihtaa päätöksiään. Donald oli tehnyt virhepäätöksen, hänellä oli muitakin vaihtoehtoja. Tilannetta ei voi enää korjata. Donald näki, miten tilanne eteni, hän voi nähdä virheet, jotka hän teki. Hän voi miettiä, miten muuten olisi toiminut, mutta tosiasia on, että Mildred on kuollut, ja ettei mikään tuo Mildrediä takaisin. Donaldin oli kohdattava se tosiasia.
Donald voi vähän paremmin päivän mittaan, kun keskittyy työntekoonsa. Mutta mitä helvettiä hän voi? Ei hän voi palata menneeseen. Psykoterapiatyö on hänen kutsumuksensa, mutta nyt hänen on vaikea keskittyä. Hän saa tilapäistä helpotusta uppoutumalla työhönsä. Toisaalta hän ei tiedä, miksi hän puhuu sanelukoneelleen.
Kun tunnit kuluvat, niin tunteet ja kokemukset vaihtelevat suuresti. Samalla jotain muuttumatonta jää. Välillä pahimmillaan tuntuu, että on tehnyt jotain, mitä ei voi muuttaa. Että on tehnyt jotain uskomattoman satuttavaa, groteskin tarpeetonta. Mikään määrä pettymystä, katumusta eikä Jumalalta tai kohtalolta apua pyytely saa asioita tapahtumattomaksi.
Donald muistaa, että Mildred oli saanut aviottoman lapsen. Mildredin vanhemmat olivat tuominneet hänet siitä. He olivat tehneet hänet perinnöttömäksi ja antaneet Mildredin tuntea, ettei mikään mitä tekisi, saisi aikaiseksi anteeksiantoa. Nyt samat vanhemmat uhkasivat rankaista Donaldia.
Sitten Donald alkoi miettiä, etteivät Mildredin vanhemmat ehkä haastakaan häntä oikeuteen. Mutta ajatukset kulkivat edestakaisin – rangaistuksen odotuksesta sen häipymiseen. Hän ei voinut tehdä muuta kuin odottaa, miltä tuleman piti. Mutta he eivät voi tuhota minua, Donald ajatteli. Eikä Donald itsekään aio ajatuksillaan tuhota itseään.
Omalla itsemurhalla vatulointi lakkaa
Eräs outo asia tapahtuu. Donaldilla oli tapana fantisoida omalla itsemurhalla – lohdutuksena niinä hetkinä, kun ei tahtonut jaksaa enää. Mutta nyt Donald huomasi, ettei hän voinut viihdyttää itseään itsemurha-ajatuksillaan. Se ei enää jotenkin ollut hyväksyttävää. Kuinka outoa ja ironista oli, että tämä ovi sulkeutui hänelle, samalla hetkellä, kun hänen ensimmäinen psykoterapiapotilaansa tappoi itsensä.
Donaldin piti käydä sairaalassa kuittaamassa kirjallisesti, että hän oli eilen antanut suullisesti Mildredille luvan poistua. Hän ymmärsi, että sairaalassa halusivat hoitaa asian mahdollisimman kiireellisesti. Donald vilkaisi uloskirjoitustekstinsä, jossa ei ollut mitään erityisempää. Rituaali oli nyt tehty.
Donald puhui kotiin tullessaan asiasta vaimolleen, joka antoi synninpäästön ennen kuin hän oli sitä edes pyytänyt. Keskustelu vaimon kanssa osoittautui siis epätyydyttäväksi. Toisaalta vaimo ei halunnut kuulla Donaldin piehtarointia asiassa.
Donaldilla oli hieman hullu tunne. Hän oli toivottomasti lukittu itsensä sisälle. Ei ollut kenelle ja kenen kanssa asiasta keskustella, eikä hän osannut siitä edes itsekseenkään puhua juuri nyt.
Nyt jälkiviisaana Donald tunsi, että hänellä oli ollut noin viikon kahden ajan outoja tuntemuksia. Hänen unet olivat olleet sekavia, primitiivisiä ja hajanaisia. Hänen oli ollut vaikea keskittyä niihin, hän ei kyennyt kirjoittamaan niitä ylös, eikä muistamaan niitä. Kuolema oli ollut hänen mukanaan viimeisen kuukauden ajan, mutta hän ei ollut saanut puetuksi sitä sanoiksi. Vasta nyt hän ymmärsi, että syvä hämmennys jota hän oli kantanut mukanaan – oli kuolema.
Donald alkoi projisoiden miettiä, mitä jos hänen pieni tyttönsä kuolisi. Ja pelätä.
Donald muistaa, kun he viimeksi tapasivat. Mildred hymyili ja oli vihainen samanaikaisesti. Hän olisi halunnut, että Donald pysäyttää hänet. Hän todella tahtoi apua Donaldilta, mutta ei uskonut, että Donald siihen kykenisi. Mildred oli oikeassa, absoluuttisen oikeassa.
Donald muistaa, mistä he keskustelivat. Mildred kertoi, että hän oli vastuussa kaikesta maailman pahuudesta. Donald oli sanonut, että hän kuuli paljon hulluja tarinoita, jotka eivät pelottaneet häntä. Kaikista kuuden vuoden aikana kohtaamistaan työntekijöistä, Mildred oli säästänyt itsemurhan Donaldille. Donald saattoi sietää Mildredin nauramisen hänelle, mutta halveksunta, viha ja loukkaus hänen psykoterapeutin ylimielisyyttä kohtaan – se satutti todella syvältä.
Donald itsensä ja perheensä psykoterapeuttina elättääkseen otti sosiaalitoimiston kautta tulevia potilaita. Valtion mielisairaalasta Mildred oli uloskirjoitettu hoitokotiin, jossa ei ollut psykiatrista osaamista, minkä vuoksi oli luonnollista, että heillä oli kiire ja hätä järjestää psykiatrinen hoito Mildredille. Mildred ei tullut ensimmäiselle vastaanotolle, Donald ajatteli, että hyvä – hän ei tarvitse uusia potilaita. Mutta hoitokodin nainen tuli hänen puheilleen ja vaati, että toinen aika varattaisiin. Mildred kertoo jo ensimmäisellä vastaanottokäynnillä olevansa maailman kaiken pahuuden kantaja.
Donald oli lääkinnyt ja hoitanut hajanaisen ja sekavan Mildredin niin hyvään kuntoon, että hän kykeni tappamaan itsensä. Hänellä oli lopultakin ollut riittävästi minänsä resursseja itsensä tappamiseen (a definite act of self-annihilation). Donaldin tehtävä oli ollut parantaa häntä niin, että hän kykenisi tappamaan itsensä.
Mildredin poikaystävä soitti Donaldille, että oli pahoillaan ja halusi keskustella, kun oli kehottanut Mildredia uloskirjoittautumaan sairaalasta. Donald tapasi häntä muutaman kerran. Poikaystävä antoi itselleen anteeksi ja Donald myös itselleen.
Mildredin vanhemmista Donald ei enää myöhemmin kuullut.
Psykiatristen potilaiden suurin riski tappaa itsensä on se hetki, jolloin he alkavat toipua ja parantua.
On vuosia tiedetty, että psykiatriset potilaat eivät tapa itseään silloin kun voivat kaikkein huonoiten, vaan silloin kun alkavat toipua ja nähdä tilanteensa selvemmin. Donald olisi voinut pitää Mildredin sairaalassa, laillisesti ja pidempään. Suurella vaivalla, mutta kuitenkin. Donald kirjoittaa, että tosiasia on ja pysyy – hän ei riittävästi välittänyt Mildredistä. Se oli ollut tappavaa. Ei siitä kannata karata mihinkään moralisointiin kenenkään suuntaan.
Psykoterapian menestys ja epäonnistuminen ovat edelleen Donaldin mielestä arvoarvostelmia (value judgements). Ne heijastelevat vallitsevan arvohierarkian oletuksia. Luonnossa ei ole arvoarvostelmia, ihmisten kokemuksissa aina on.
Donald kertoo, että koko elämänsä hän on kamppaillut ollakseen vapaa kriittisyydestä, uhkaamisesta ja vähättelevistä päätelmistä, joko tekemällä niitä itse tai hyväksynyt ne yhtenä itsensä pätevöittämisen muotona. Ja aina epäonnistunut, minkä johdosta hän on koko elämänsä kärsinyt masennuksesta. Mutta mielummin hän ottaa rangaistuksensa masennuksena, kuin että projisoisi sen rangaistuksena maailman tehtäväksi tai jonkun muun tai maailman viaksi. Muut eivät ehkä ole yhtä armeliaita itselleen kuin hänen sisäisesti kehitetty tuomarinsa, joka julistaa: ” Tuomion päivänä ei ole olemassa tuomiota”.
18.12.2016 Lappeenrannassa
Sheldon Koppin kirjassa Naked Therapist (alaotsikko – A Canterbury Tales collection of embarrashing moments from more than a dozen eminent psychotherapists, 1976) toinen osa ”jaetut noloudet” sisältää muiden psykoterapeuttien kuvauksia omista psykoterapeuttista munauksistaan.
Seuraavaksi kiinnostava kirjoitus on Donald D Lathropin ”Judgement Day” ( Tuomiopäivä). Donald Lathrop kertoo jakavansa kokemuksen dramaattisimmasta – ei suurimmasta eikä parhaasta – epäonnistumisestaan.
Donaldia oli kauan askarruttanut, miten määritellä psykoterapian onnistuminen ja epäonnistuminen. Ja päätyy siihen, ettei ole psykoterapian onnistumista eikä epäonnistumista – kyse on arvoarvostelmista. Ne ovat suhteellisia – suhteessa määritelmiin ja perusolettamuksiin.
Donald itse määrittelee psykoterapian suhteeksi, jossa psykoterapeutille on annettu valta helpottaa konfliktin aiheuttamaa tuskaa. Epäonnistuminen seuraa, jos suhteessa ei pystytä johdonmukaiseen ratkaisuun joko yhdessä tai erikseen. Epäjohdonmukaisuus tarkoittaa, että sallitaan epärealististen ja/tai sopimattomien elementtien jäädä.
Jos psykoterapiasuhteessa ei saada ratkaistuksi tätä suhteen epäjohdonmukaisuutta, joko siksi, ettei se nouse yhteiseen tietoisuuteen tai sitä ei pystytä tiedostettuakaan muutettua, niin psykoterapia epäonnistuu. Psykoterapeutti on vastuussa tästä suhteessa tapahtuvan tietoisuuden noususta ja siksi epäonnistumisestakin.
Donaldin mielestä psykoterapian tyyppi – sen tavoitteet, odotukset ja metodi – ratkaisevat epäonnistumisen. Psykoanalyysissa voi epäonnistua kahdella tavalla – ensiksi, ettei terapia koskaan pääty, ”loputon terapia” ja toiseksi jos terapia päättyy ennen kuin on täydellisesti ratkaistu psykoterapiassa syntynyt transferenssineuroosi.
Joissakin muissa psykoterapioissa se, että psykoterapia ei koskaan pääty on menestys, kuten kroonisesti psykoottisen supportiivisessa psykoterapiassa, jonka tavoite on estää mielisairaalan paluu.
Useimmissa muissa psykoterapioissa ei edes käsitellä transferenssineuroosia, hyvät tulokset saavutetaan minimoimalla sen osuus.
Eri kriteerit psykoterapian menestykselle ja epäonnistumiselle – potilaalla, psykoterapeutilla ja muulla yhteiskunnalla
Psykoterapiapotilas haluaa voida paremmin. Psykoterapeutti katsoo onnistuneensa, jos psykoterapia sujuu oman viitekehyksen odotusten mukaisesti. Jos nämä kaksi kohtaavat, niin ne ovat saman ilmiön eri puolia.
Se että voi paremmin tarkoittaa potilaalle usein, että psykoterapian myötä oppii rakastamaan enemmän itseään, hyväksymään omat puolensa – hyvät, kevyet, pinnalliset, huonot, raskaat ja syvälliset.
Muut määrittelevät psykoterapian onnistumisen tai epäonnistumisen yleensä sen mukaan, että ”palaako ihminen entiselleen”, onko hän jälleen ”vanha itsensä”. Tässä toipuva psykoterapiapotilas mukautuu taas perheen, työpaikan, yhteiskunnan, kulttuurin tai osakulttuurin odotuksiin.
Niille joille parantuminen merkitsee tietoisuuden kasvua itsestään, pelkkä ”paluu entisekseen” ei riitä. Todellinen psykoterapeuttinen menestys tarkoittaa, että jotain uutta on tullut. Sairauden ja sen hoidon kautta on syntynyt (emergoitunut) parempi versio itsestä, johdonmukaisempi persoonallisuuden ja minän keskus.
Donaldin mukaan psykoterapiassa suhde on ylivoimaisesti tärkein. Suhteen sisältö on hänestä toissijainen paranemisprosessille. Psykoterapiasuhteen menestys mitataan sillä, kuinka paljon johdonmukaisempi käsitys potilaalla on omasta todellisesta luonnostaan psykoterapian jälkeen.
Ensimmäinen itsensä tappanut psykoterapiapotilas
Donaldin dramaattinen tapaus on psykoterapeutin ensimmäinen itsensä tappanut potilas. 26.3.1973 Donald saa tiedon, että hänen potilas, Mildred, on tappanut itsensä.
Donald tavoittaa itsensä puhumasta sanelukoneelle, joka on sillä hetkellä eniten lohtua ja stabiilisuutta tuova asia. Hän koettaa saada Mildredin kuoleman aiheuttaman tunteen pois itsestään. On kuin hän salaa toivoisi, että sanelukone antaisi hänelle anteeksi.
Kun hän pitämässä pariterapiaa, niin hän saa vihaisen soiton Mildredin isältä, joka huutaa puhelimessa ja uhkaa tulla antamaan köniin ja haastamaan Donaldin oikeuteen. Donald kysyy psykoterapiassa olevalta parilta hämmentyneenä ja osaksi peloissaan, että tuleekohan mies tänne. Pariskunnan mies sanoo, ettei tule. Nainen, jonka isä on myös äkkipikainen, sanoo, että voi se tullakin. Kyllä hänenkin isänsä soittaisi tuolla tavoin ja uhkaisi vielä haastaa Donaldin oikeuteen.
Donald muistaa, ettei hän heti alusta ollut huolissaan Mildredistä, eikä hänen vanhemmistaan, vaan itsestään. Mitä jos se mies tuleekin ja tappaa hänet. Mitä jos hän joutuukin oikeuteen, jossa häntä kohdellaan kaltoin. Hän ei tuntenut vielä kuuden tunnin jälkeenkään syyllisyyttä Mildredin kuolemasta, eikä siitä, että olisi tehnyt jotain väärin. Hän tunsi vain pelkoa ja sitä, että jää kiinni jostakin. Että häntä rankaistaisiin hänen huolimattomuudesta, vastuuttomuudesta, toisen ihmisen elämästä.
Donald tunsi ja tiesi tuomitsevansa itseään lapsellisesti ja infantiilisti. Toisaalta hän tiesi, että hän voi hyväksyä tämän nuoren naisen oikeuden kuolla. Hän voi hyväksyä sen, että osallistui tämän nuoren naisen estämättömään kohtaloon.
Eilen Donald oli antanut luvan Mildredille kirjoittautua ulos mielisairaalasta, vastoin lääketieteellisiä neuvoja. Mildred oli ollut suicidaalinen jo kuuden vuoden ajan, siitä ei ollut epäselvyyttä. Ei edes oikeudessa, jos sinne mentäisiin, mikä pelotti Donaldia.
Kuolema on niin peruuttamaton. Ei voi palata, eikä peruuttaa, ei voi vaihtaa päätöksiään. Donald oli tehnyt virhepäätöksen, hänellä oli muitakin vaihtoehtoja. Tilannetta ei voi enää korjata. Donald näki, miten tilanne eteni, hän voi nähdä virheet, jotka hän teki. Hän voi miettiä, miten muuten olisi toiminut, mutta tosiasia on, että Mildred on kuollut, ja ettei mikään tuo Mildrediä takaisin. Donaldin oli kohdattava se tosiasia.
Donald voi vähän paremmin päivän mittaan, kun keskittyy työntekoonsa. Mutta mitä helvettiä hän voi? Ei hän voi palata menneeseen. Psykoterapiatyö on hänen kutsumuksensa, mutta nyt hänen on vaikea keskittyä. Hän saa tilapäistä helpotusta uppoutumalla työhönsä. Toisaalta hän ei tiedä, miksi hän puhuu sanelukoneelleen.
Kun tunnit kuluvat, niin tunteet ja kokemukset vaihtelevat suuresti. Samalla jotain muuttumatonta jää. Välillä pahimmillaan tuntuu, että on tehnyt jotain, mitä ei voi muuttaa. Että on tehnyt jotain uskomattoman satuttavaa, groteskin tarpeetonta. Mikään määrä pettymystä, katumusta eikä Jumalalta tai kohtalolta apua pyytely saa asioita tapahtumattomaksi.
Donald muistaa, että Mildred oli saanut aviottoman lapsen. Mildredin vanhemmat olivat tuominneet hänet siitä. He olivat tehneet hänet perinnöttömäksi ja antaneet Mildredin tuntea, ettei mikään mitä tekisi, saisi aikaiseksi anteeksiantoa. Nyt samat vanhemmat uhkasivat rankaista Donaldia.
Sitten Donald alkoi miettiä, etteivät Mildredin vanhemmat ehkä haastakaan häntä oikeuteen. Mutta ajatukset kulkivat edestakaisin – rangaistuksen odotuksesta sen häipymiseen. Hän ei voinut tehdä muuta kuin odottaa, miltä tuleman piti. Mutta he eivät voi tuhota minua, Donald ajatteli. Eikä Donald itsekään aio ajatuksillaan tuhota itseään.
Omalla itsemurhalla vatulointi lakkaa
Eräs outo asia tapahtuu. Donaldilla oli tapana fantisoida omalla itsemurhalla – lohdutuksena niinä hetkinä, kun ei tahtonut jaksaa enää. Mutta nyt Donald huomasi, ettei hän voinut viihdyttää itseään itsemurha-ajatuksillaan. Se ei enää jotenkin ollut hyväksyttävää. Kuinka outoa ja ironista oli, että tämä ovi sulkeutui hänelle, samalla hetkellä, kun hänen ensimmäinen psykoterapiapotilaansa tappoi itsensä.
Donaldin piti käydä sairaalassa kuittaamassa kirjallisesti, että hän oli eilen antanut suullisesti Mildredille luvan poistua. Hän ymmärsi, että sairaalassa halusivat hoitaa asian mahdollisimman kiireellisesti. Donald vilkaisi uloskirjoitustekstinsä, jossa ei ollut mitään erityisempää. Rituaali oli nyt tehty.
Donald puhui kotiin tullessaan asiasta vaimolleen, joka antoi synninpäästön ennen kuin hän oli sitä edes pyytänyt. Keskustelu vaimon kanssa osoittautui siis epätyydyttäväksi. Toisaalta vaimo ei halunnut kuulla Donaldin piehtarointia asiassa.
Donaldilla oli hieman hullu tunne. Hän oli toivottomasti lukittu itsensä sisälle. Ei ollut kenelle ja kenen kanssa asiasta keskustella, eikä hän osannut siitä edes itsekseenkään puhua juuri nyt.
Nyt jälkiviisaana Donald tunsi, että hänellä oli ollut noin viikon kahden ajan outoja tuntemuksia. Hänen unet olivat olleet sekavia, primitiivisiä ja hajanaisia. Hänen oli ollut vaikea keskittyä niihin, hän ei kyennyt kirjoittamaan niitä ylös, eikä muistamaan niitä. Kuolema oli ollut hänen mukanaan viimeisen kuukauden ajan, mutta hän ei ollut saanut puetuksi sitä sanoiksi. Vasta nyt hän ymmärsi, että syvä hämmennys jota hän oli kantanut mukanaan – oli kuolema.
Donald alkoi projisoiden miettiä, mitä jos hänen pieni tyttönsä kuolisi. Ja pelätä.
Donald muistaa, kun he viimeksi tapasivat. Mildred hymyili ja oli vihainen samanaikaisesti. Hän olisi halunnut, että Donald pysäyttää hänet. Hän todella tahtoi apua Donaldilta, mutta ei uskonut, että Donald siihen kykenisi. Mildred oli oikeassa, absoluuttisen oikeassa.
Donald muistaa, mistä he keskustelivat. Mildred kertoi, että hän oli vastuussa kaikesta maailman pahuudesta. Donald oli sanonut, että hän kuuli paljon hulluja tarinoita, jotka eivät pelottaneet häntä. Kaikista kuuden vuoden aikana kohtaamistaan työntekijöistä, Mildred oli säästänyt itsemurhan Donaldille. Donald saattoi sietää Mildredin nauramisen hänelle, mutta halveksunta, viha ja loukkaus hänen psykoterapeutin ylimielisyyttä kohtaan – se satutti todella syvältä.
Donald itsensä ja perheensä psykoterapeuttina elättääkseen otti sosiaalitoimiston kautta tulevia potilaita. Valtion mielisairaalasta Mildred oli uloskirjoitettu hoitokotiin, jossa ei ollut psykiatrista osaamista, minkä vuoksi oli luonnollista, että heillä oli kiire ja hätä järjestää psykiatrinen hoito Mildredille. Mildred ei tullut ensimmäiselle vastaanotolle, Donald ajatteli, että hyvä – hän ei tarvitse uusia potilaita. Mutta hoitokodin nainen tuli hänen puheilleen ja vaati, että toinen aika varattaisiin. Mildred kertoo jo ensimmäisellä vastaanottokäynnillä olevansa maailman kaiken pahuuden kantaja.
Donald oli lääkinnyt ja hoitanut hajanaisen ja sekavan Mildredin niin hyvään kuntoon, että hän kykeni tappamaan itsensä. Hänellä oli lopultakin ollut riittävästi minänsä resursseja itsensä tappamiseen (a definite act of self-annihilation). Donaldin tehtävä oli ollut parantaa häntä niin, että hän kykenisi tappamaan itsensä.
Mildredin poikaystävä soitti Donaldille, että oli pahoillaan ja halusi keskustella, kun oli kehottanut Mildredia uloskirjoittautumaan sairaalasta. Donald tapasi häntä muutaman kerran. Poikaystävä antoi itselleen anteeksi ja Donald myös itselleen.
Mildredin vanhemmista Donald ei enää myöhemmin kuullut.
Psykiatristen potilaiden suurin riski tappaa itsensä on se hetki, jolloin he alkavat toipua ja parantua.
On vuosia tiedetty, että psykiatriset potilaat eivät tapa itseään silloin kun voivat kaikkein huonoiten, vaan silloin kun alkavat toipua ja nähdä tilanteensa selvemmin. Donald olisi voinut pitää Mildredin sairaalassa, laillisesti ja pidempään. Suurella vaivalla, mutta kuitenkin. Donald kirjoittaa, että tosiasia on ja pysyy – hän ei riittävästi välittänyt Mildredistä. Se oli ollut tappavaa. Ei siitä kannata karata mihinkään moralisointiin kenenkään suuntaan.
Psykoterapian menestys ja epäonnistuminen ovat edelleen Donaldin mielestä arvoarvostelmia (value judgements). Ne heijastelevat vallitsevan arvohierarkian oletuksia. Luonnossa ei ole arvoarvostelmia, ihmisten kokemuksissa aina on.
Donald kertoo, että koko elämänsä hän on kamppaillut ollakseen vapaa kriittisyydestä, uhkaamisesta ja vähättelevistä päätelmistä, joko tekemällä niitä itse tai hyväksynyt ne yhtenä itsensä pätevöittämisen muotona. Ja aina epäonnistunut, minkä johdosta hän on koko elämänsä kärsinyt masennuksesta. Mutta mielummin hän ottaa rangaistuksensa masennuksena, kuin että projisoisi sen rangaistuksena maailman tehtäväksi tai jonkun muun tai maailman viaksi. Muut eivät ehkä ole yhtä armeliaita itselleen kuin hänen sisäisesti kehitetty tuomarinsa, joka julistaa: ” Tuomion päivänä ei ole olemassa tuomiota”.
18.12.2016 Lappeenrannassa