Sheldon Kopp - If You Meet Buddha on the Road, Kill Him! - The Pilgrimage of Psychotherapy Patients, 1972 osa XIII - Oppimaan oppiminen
Sheldon Kopp – If You Meet Buddha on the Road, Kill Him! – The Pilgrimage of Psychotherapy Patients, 1972 osa XIII– Oppimaan oppiminen
Sheldon Kopp – If You Meet Buddha on the Road, Kill Him! – The Pilgrimage of Psychotherapy Patients, 1972 ( Jos Kohtaat Matkallasi Buddha, tapa hänet – Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus ,suom. Raija Viitanen, 2004, WSOY) – osa XIII– Oppimaan oppiminen
Sheldon Koppin toisen kirjan neljäs luku on sama kuin kirjan nimi – Jos tapaat Buddhan tiellä, tapa hänet – Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus. Neljännen luvun ensimmäisen osan otsikkona on Oppimaan oppiminen.
Kopp siteeraa I Chingia – kiinalaista muutosten kirjaa.
” Tasamaata seuraa aina mäki.
Lähtöä seuraa aina paluu.
Nuhteeton se, joka pysyy
vaaroissakin lujana.
Suostu nurkumatta kohtaloosi;
Nauti hyvästä onnestasi. ”
Kopp avaa neljännen luvun opetuksella:
Kun vaeltajana psykoterapeuttiseen matkaan lähtenyt opetuslapsi etsii opettajaa, joka kertoisi hänelle totuuden ( tai jotain sen tapaista), psykoterapeuttinen pyhiinvaeltaja oppii ainoastaan, ettei ole mitään, mitä kukaan toinen voisi hänelle voisi opettaa.
Kopp kirjoittaa, että suostuessaan luopumaan opettajista hän huomaa, että hän osaakin jo elää, että oppi on hänen omassa tarinassaan.
Salaisuus on, ettei ole mitään salaisuutta.
Kaikki on juuri sitä, miltä se näyttääkin. Kaikki on tässä. Ei ole mitään salattuja tarkoituksia.
Ennen valaistumistaan psykoterapeuttinen pyhiinvaeltaja nousee aamulla vuoteesta, uurastaa päivän aherruksissaan, palaa kotiin syömään illallista, menee sänkyyn, rakastelee puolisonsa kanssa ja vaipuu uneen.
Valaistuttuaan psykoterapeuttinen pyhiinvaeltaja nousee aamulla vuoteesta, uurastaa päivän aherruksissaan, palaa kotiin syömään illallista, menee sänkyyn, rakastelee puolisonsa kanssa ja vaipuu uneen.
Kopp muistuttaa, että zeniläisittäin totuus nähdään arkisin silmin. Psykoterapeuttinen pyhiinvaeltaja joutuu hämmennyksen valtaan vain, jos alkaa epäillä elämää sellaisena kuin se on.
Psykoterapeuttinen vaeltaja ei tarvitse vastausta löytääkseen rauhan
Psykoterapeuttisen vaeltajan täytyy vain antautua elämälleen. Hänen täytyy lopettaa joutava ja tyhjänpäiväinen kyseleminen, opastaa Kopp.
Valaistumisen salaisuus on, että syö, kun on nälkä ja nukkuu, kun väsyttää.
Zenmestari varoittaa: Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet, mikä tarkoittaa sitä, että kukaan toinen ei voi antaa ihmiselle hänen elämänsä tarkoitusta.
Buddhan tappaminen tarkoittaa sen toivon tukahduttamista, että voisimme löytää oppimestarin itsemme ulkopuolelta.
Kukaan ei ole toistaan suurempi. Aikuisilla ei ole äitejä tai isiä, on vain sisaria ja veljiä.
Jokainen on jo saavuttanut buddhaluontonsa, meidän tarvitsee vain tunnistaa se..
Ainoa elämän tarkoitus on se, minkä itse elämällemme annamme.
Psykoterapian päättäminen, pyhiinvaelluksen alkaminen
Kun potilas oivaltaa, ettei häntä voida parantaa, koska hänellä ei ole sairautta, hän voi yhtä hyvin lopettaa hoidon.
Potilas on ehkä hoidossa löytänyt itsestään paljon hyvää ja hänelle saattaa yhä olla hyötyä suhteestaan terapeuttiin, mutta vasta kun hänelle valkenee, että hän voisi jatkaa psykoterapian opissa koko loppuikänsä, hän tajuaa, kuinka järjetöntä on jäädä potilaaksi ja tuntee olevansa vapaa lähtemään.
Meidän on jätettävä oppimestari, mutta jatkettava etsimistä. Jos kukaan ei ole todellisuudessa sen suurempi kuin kukaan toinenkaan, kenen puoleen ihminen voi kääntyä?, kysyy psykoterapeuttiguru Kopp.
Meidän on vain opittava näkemään oma elämämme kuin jatkuvana henkisenä vaelluksena, kodittomana etsintänä, joka ei pääty koskaan. Ainoa lohtumme tällä yksinäisellä matkalla on, että se on jokaiselle sama.
Kopp kertoo, että yagui-intiaanien brujo ( poppamies, noita, samaani, tietäjä) opettaa, ettei tieto ole mitään minkä ihminen voi lopulta saavuttaa ja pitää omanaan. Tietäjän oleminen EI OLE mikään pysyvä olotila. Brujon mukaan voimiaan ei kannata haaskata turhanpäiväiseen kyselemiseen.
” Tuollaisissa kysymyksissä ei ole mitään järkeä… Jos et niin kovasti pelkäisi tulevasi hulluksi tai menettäväsi kehoasi, saattaisit ymmärtää tämän ihmeellisen salaisuuden. Mutta ehkäpä sinun on odotettava, että pelkosi häviää, jotta voisit ymmärtää mitä tarkoitan”, opastaa brujo selitysten tai järkeilyjen kyselijää tehdäkseen tilaa aidolle oivallukselle Koppin mukaan.
Jos pystyy voittamaan ihmisen luontaisia vihollisia, niin voi hyvin. Ensimmäinen ihmisen mielen luontaisista vihollisista on pelko. Jos ihminen pystyy kohtaamaan pelkonsa ( pelko yleensä voitetaan altistumalla pelolle suoraan), niin ihminen saavuttaa mielen selkeyden.
Kopp kertoo, että jotkut psykoterapeuttiset pyhiinvaeltajat eivät pääse pelostaan, vaan antavat sille periksi ja keskeyttävät etsintänsä. Koppin mukaan tällainen vetäytyminen on tavallinen oppimisen välivaihe, jolle jotkut jäävät loppuiäkseen.
Ihmisen toinen luontainen mielen vihollinen on mielen selkeys. Mielen selkeys viekoittelee ihmistä lakkaamasta epäillä itseään.
Kopp kirjoittaa, että kun oppii näkemään kahlitsematta näkemistään arvioivin ajatuksin, niin oivaltaa, että kaikki asiat ovat samanarvoisia. Kaikki on sinänsä yhdentekevää. Asioiden merkitys on siinä, mitä niistä on opittu ajattelemaan.
Hallitun hulluuden harjoittaminen
Kopp kirjoittaa, että kun tietäjä, psykoterapeuttinen vaeltaja, on ymmärtänyt ja oivaltanut, että hänen on turha yrittääkään hallita asioita tai muuttaa toisia. Sen tajuttuaan tietäjä, psykoterapeuttinen vaeltaja, voi vapaasti jatkaa yrittämistä, kunhan ei vain huijaa itseään.
Tietäjän, psykoterapeuttisen vaeltajan, on toimittava ikään kuin hän EI OLISI selvillä puuhiensa hyödyttömyydestä. Tämä on brujon hallittua hulluutta.
Buddhalaisuudessa sitä kutsutaan luonnolliseksi elämäksi. Ihminen vapautuu halusta muuttaa sitä, mille ei voi mitään, mutta silti tekee sitä mitä tahtoo, vailla turhia illuusioita. Ihminen tekee sitä mitä oikeasti tahtoo.
Käytännön työssäni näkee usein, kun ihmiset toipuvat syvästä masennuksesta, niin he alkavat tehdä sitä, mitä oikeasti haluavat. Joskus sillä ei ole mitään tekemistä aikaisemman elämän kanssa. He ottavat täyden uuden reitin elämälleen – jättävät puolisonsa, perheensä, ammattinsa ja jopa maansa. Joskus on täysin samaa kuin mitä on tehnyt aikaisemmin, nyt tekemisestään aidosti nauttien. Ilman että vilkuilee sivulleen, mitä muut asiasta ajattelevat.
Kopp kirjoittaa, että kun alkaa nähdä tietäjän silmin, huomaa olevansa yksin mielettömässä maailmassa. Siihenkin on Koppin mukaan vain suostuttava. Muuten jatkamme asioidemme lataamista merkityksillä ja luulemme selittämistä ymmärtämiseksi.
Kun oppii näkemään pakottomasti ja arvostelematta, oppii näkemään, että kaikki on samanarvoista.
Hallittu hulluus sallii meidän välillä katsoa maailmaa, jotta saamme nauraa, tai se voi saada meidät itkemään. Sillä ei ole mitään merkitystä, paitsi että nauru saa kehon voimaan paremmin kuin itku, muistuttaa Kopp.
Ihmisen pitäisi elämän tiensä sydämellään, jotta hän löytäisi naurun.
Psykoterapeuttisessa vaelluksessa ei ole mitään opetettavaa, mutta silti on jotain opittavaa. Jotain voimme oppia ymmärtämään, mutta vain ellemme vaadi, että se selitetään meille. Jotain voi tapahtua meille, mutta vain jos emme odota sitä itsemme ulkopuolelta, toistaa Kopp opetustaan.
Valaistuminen ja sen luoma vapaus on aina käsillä
Psykoterapeuttinen vaeltaja etsii kiihkeästi valaistumista. Hän tavoittelee sitä niin kiihkeästi ettei näe, mitä hänellä jo on. Saat sen mistä luovut, julistaa myös populaarikirja, mutta harva vain tajuaa sen ennen kuin on jo ostamassa seuraavaa itsehoito-opasta.
Ihminen tekee omilla verukkeillaan omista olosuhteistaan vankilan ja toisista ihmisistä itselleen vanginvartijan. Kunpa minulla olisi sitä tai tätä, niin sitten minä sitä ja tätä. Ihminen on aina ollut ja aina on vapaa astumaan ulos verukkeidensa vankilasta, jos vain suostuu päästämään irti itse luomista verukkeistaan.
Olemme kuin Platonin luolan vangit loputtomien verukkeiden kanssa. Näemme ja tuskailemme arkisen mielemme seinälle heijastuvia kuvia valosta ja vapaudesta, emmekä käänny ympäri ja näe kuinka vankisellimme ovi on auki valoon ja vapauteen. Ne verukkeet, ne verukkeet.
Parhaimmillaan ihminen ottaa täyden vastuun siitä, mitä tekee tai päättää olla tekemättä. Ilman olosuhteisiin vetoavia verukkeita.
Kopp kirjoittaa: ” Tajuan, ettei ole muuta vankilaa kuin se, jonka itse rakennan suojatakseni itseäni tuntemasta tuskaa, kokemasta menetyksiä.”
Kopp muistuttaa, ettemme jaksa millään muistaa, että viime kädessä on aivan samantekevää, mitä teen. Mitä ikinä saavutankin. Se ei muuta elämääni. Mitä ikinä joudunkin kärsimään, pystyn selviämään siitä.
Koppin mukaan ihminen seisoo ehdottoman vapauden ja täydellisen avuttomuuden välimailla. Ihminen joutuu aina tekemään tärkeät päätöksensä puutteellisten tietojen valossa.
Ihmisen osassa on jo kylliksi siinä, että hyväksyy vapautensa, yrittää tehdä parhaansa, tekee voitavansa, vastaa tekojensa seurauksista eikä selittele syitään. Kopp kirjoittaa, ettei ehkä ole reilua, että joutuu ottamaan täyden vastuun elämästään, vaikkei pysty sitä täysin hallitsemaan, mutta niin se elämä nyt vain tuntuu olevan.
Ihmisen synnit sisältävät itsessään jo oman rangaistuksensa
Ihmistä rangaistaan hänen omista synneistään ja ihmisen täytyy itselleen antaa anteeksi joka päivä. Jos kuten Kopp kirjoittaa, että Jumala on kuollut, eikä ole ketään antamassa ihmiselle anteeksi.
Jokainen päivä ja jokainen tilanne tuovat uusia kysymyksiä, joista on selviydyttävä. Maailman meno on pohjimmiltaan sattumanvaraista. Elämää voidaan ennustaa vain vähiten tärkeissä asioissa.
Ihmisen on vajavaisen ymmärryksensä ja vaillinaisten tietojensa pohjalta joka hetki tehtävä ratkaisuja ikään kuin tietäisi mitä on tekemässä.
Kopp kirjoittaa ihmisen henkisestä kasvusta ja vapauden karttumisesta, että se on nurinkurista. Aina kun on laittanut itsensä likoon ja käyttää vasta löytämäänsä vapautta, niin aina eteen tulee uusia kokemuksia, joihin ei ole varautunut eikä valmistautunut.
Ihmisen kasvu syö itse itseään. Tavallaan ei ole edennyt mihinkään siitä, mistä lähdimme matkaan. Ja silti ihmisenä haluaa pysyä liikkeessä, mikä on ihmisenä olemista parhaimmillaan, vaikka mitattavaa edistystä ei ole tapahtunut. Koppin mielestä tärkeimmät taistelut käydään ihmisen sisimmässä.
Sisyfoksen tavoin kohtalomme on ikuisesti vierittää raskasta kivenjärkälettä ylös vuorenrinnettä tietäen, että kun pääsemme huipulle, niin kivi vierii uudestaan alas.
Kopp kuvaa potilastaan Raymondia, jossa isän muisteleminen herätti enemmän katkeruutta kuin kaipausta.
Raymond halusi käydä isänsä lapsuudensijoilla, jotta ymmärtäisi unelmaa, jota isä oli pojalleen tarjonnut. Kopp ehdotti, että Raymond tekisi ensin matkan mielikuvituksessaan.
Kopp kirjoittaa: … Silloin hän tiesi, mitä elämä oli ollut tuolle unelmaansa vaalineelle miehelle, joka oli pannut hänet alulle… Hän oli vihdoin isänsä poika… Tuolla hetkellä hän oivalsi, että tärkeintä hänen elämässään oli se, mitä hän tunsi.
Hän tiesi, että voisi halutessaan vielä jonakin päivänä tehdä tämän todellisen pyhiinvaelluksen menneeseen, mutta enää hänen ei ollut pakko tehdä sitä. Hänen totuutensa ei ollut jossakin kaukaisessa paikassa, vaan hänessä itsessään. Hän oli oppinut, että ” Viisas tietää vaeltelematta.”
21.2.15 Lappeenrannassa
Sheldon Kopp – If You Meet Buddha on the Road, Kill Him! – The Pilgrimage of Psychotherapy Patients, 1972 ( Jos Kohtaat Matkallasi Buddha, tapa hänet – Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus ,suom. Raija Viitanen, 2004, WSOY) – osa XIII– Oppimaan oppiminen
Sheldon Koppin toisen kirjan neljäs luku on sama kuin kirjan nimi – Jos tapaat Buddhan tiellä, tapa hänet – Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus. Neljännen luvun ensimmäisen osan otsikkona on Oppimaan oppiminen.
Kopp siteeraa I Chingia – kiinalaista muutosten kirjaa.
” Tasamaata seuraa aina mäki.
Lähtöä seuraa aina paluu.
Nuhteeton se, joka pysyy
vaaroissakin lujana.
Suostu nurkumatta kohtaloosi;
Nauti hyvästä onnestasi. ”
Kopp avaa neljännen luvun opetuksella:
Kun vaeltajana psykoterapeuttiseen matkaan lähtenyt opetuslapsi etsii opettajaa, joka kertoisi hänelle totuuden ( tai jotain sen tapaista), psykoterapeuttinen pyhiinvaeltaja oppii ainoastaan, ettei ole mitään, mitä kukaan toinen voisi hänelle voisi opettaa.
Kopp kirjoittaa, että suostuessaan luopumaan opettajista hän huomaa, että hän osaakin jo elää, että oppi on hänen omassa tarinassaan.
Salaisuus on, ettei ole mitään salaisuutta.
Kaikki on juuri sitä, miltä se näyttääkin. Kaikki on tässä. Ei ole mitään salattuja tarkoituksia.
Ennen valaistumistaan psykoterapeuttinen pyhiinvaeltaja nousee aamulla vuoteesta, uurastaa päivän aherruksissaan, palaa kotiin syömään illallista, menee sänkyyn, rakastelee puolisonsa kanssa ja vaipuu uneen.
Valaistuttuaan psykoterapeuttinen pyhiinvaeltaja nousee aamulla vuoteesta, uurastaa päivän aherruksissaan, palaa kotiin syömään illallista, menee sänkyyn, rakastelee puolisonsa kanssa ja vaipuu uneen.
Kopp muistuttaa, että zeniläisittäin totuus nähdään arkisin silmin. Psykoterapeuttinen pyhiinvaeltaja joutuu hämmennyksen valtaan vain, jos alkaa epäillä elämää sellaisena kuin se on.
Psykoterapeuttinen vaeltaja ei tarvitse vastausta löytääkseen rauhan
Psykoterapeuttisen vaeltajan täytyy vain antautua elämälleen. Hänen täytyy lopettaa joutava ja tyhjänpäiväinen kyseleminen, opastaa Kopp.
Valaistumisen salaisuus on, että syö, kun on nälkä ja nukkuu, kun väsyttää.
Zenmestari varoittaa: Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet, mikä tarkoittaa sitä, että kukaan toinen ei voi antaa ihmiselle hänen elämänsä tarkoitusta.
Buddhan tappaminen tarkoittaa sen toivon tukahduttamista, että voisimme löytää oppimestarin itsemme ulkopuolelta.
Kukaan ei ole toistaan suurempi. Aikuisilla ei ole äitejä tai isiä, on vain sisaria ja veljiä.
Jokainen on jo saavuttanut buddhaluontonsa, meidän tarvitsee vain tunnistaa se..
Ainoa elämän tarkoitus on se, minkä itse elämällemme annamme.
Psykoterapian päättäminen, pyhiinvaelluksen alkaminen
Kun potilas oivaltaa, ettei häntä voida parantaa, koska hänellä ei ole sairautta, hän voi yhtä hyvin lopettaa hoidon.
Potilas on ehkä hoidossa löytänyt itsestään paljon hyvää ja hänelle saattaa yhä olla hyötyä suhteestaan terapeuttiin, mutta vasta kun hänelle valkenee, että hän voisi jatkaa psykoterapian opissa koko loppuikänsä, hän tajuaa, kuinka järjetöntä on jäädä potilaaksi ja tuntee olevansa vapaa lähtemään.
Meidän on jätettävä oppimestari, mutta jatkettava etsimistä. Jos kukaan ei ole todellisuudessa sen suurempi kuin kukaan toinenkaan, kenen puoleen ihminen voi kääntyä?, kysyy psykoterapeuttiguru Kopp.
Meidän on vain opittava näkemään oma elämämme kuin jatkuvana henkisenä vaelluksena, kodittomana etsintänä, joka ei pääty koskaan. Ainoa lohtumme tällä yksinäisellä matkalla on, että se on jokaiselle sama.
Kopp kertoo, että yagui-intiaanien brujo ( poppamies, noita, samaani, tietäjä) opettaa, ettei tieto ole mitään minkä ihminen voi lopulta saavuttaa ja pitää omanaan. Tietäjän oleminen EI OLE mikään pysyvä olotila. Brujon mukaan voimiaan ei kannata haaskata turhanpäiväiseen kyselemiseen.
” Tuollaisissa kysymyksissä ei ole mitään järkeä… Jos et niin kovasti pelkäisi tulevasi hulluksi tai menettäväsi kehoasi, saattaisit ymmärtää tämän ihmeellisen salaisuuden. Mutta ehkäpä sinun on odotettava, että pelkosi häviää, jotta voisit ymmärtää mitä tarkoitan”, opastaa brujo selitysten tai järkeilyjen kyselijää tehdäkseen tilaa aidolle oivallukselle Koppin mukaan.
Jos pystyy voittamaan ihmisen luontaisia vihollisia, niin voi hyvin. Ensimmäinen ihmisen mielen luontaisista vihollisista on pelko. Jos ihminen pystyy kohtaamaan pelkonsa ( pelko yleensä voitetaan altistumalla pelolle suoraan), niin ihminen saavuttaa mielen selkeyden.
Kopp kertoo, että jotkut psykoterapeuttiset pyhiinvaeltajat eivät pääse pelostaan, vaan antavat sille periksi ja keskeyttävät etsintänsä. Koppin mukaan tällainen vetäytyminen on tavallinen oppimisen välivaihe, jolle jotkut jäävät loppuiäkseen.
Ihmisen toinen luontainen mielen vihollinen on mielen selkeys. Mielen selkeys viekoittelee ihmistä lakkaamasta epäillä itseään.
Kopp kirjoittaa, että kun oppii näkemään kahlitsematta näkemistään arvioivin ajatuksin, niin oivaltaa, että kaikki asiat ovat samanarvoisia. Kaikki on sinänsä yhdentekevää. Asioiden merkitys on siinä, mitä niistä on opittu ajattelemaan.
Hallitun hulluuden harjoittaminen
Kopp kirjoittaa, että kun tietäjä, psykoterapeuttinen vaeltaja, on ymmärtänyt ja oivaltanut, että hänen on turha yrittääkään hallita asioita tai muuttaa toisia. Sen tajuttuaan tietäjä, psykoterapeuttinen vaeltaja, voi vapaasti jatkaa yrittämistä, kunhan ei vain huijaa itseään.
Tietäjän, psykoterapeuttisen vaeltajan, on toimittava ikään kuin hän EI OLISI selvillä puuhiensa hyödyttömyydestä. Tämä on brujon hallittua hulluutta.
Buddhalaisuudessa sitä kutsutaan luonnolliseksi elämäksi. Ihminen vapautuu halusta muuttaa sitä, mille ei voi mitään, mutta silti tekee sitä mitä tahtoo, vailla turhia illuusioita. Ihminen tekee sitä mitä oikeasti tahtoo.
Käytännön työssäni näkee usein, kun ihmiset toipuvat syvästä masennuksesta, niin he alkavat tehdä sitä, mitä oikeasti haluavat. Joskus sillä ei ole mitään tekemistä aikaisemman elämän kanssa. He ottavat täyden uuden reitin elämälleen – jättävät puolisonsa, perheensä, ammattinsa ja jopa maansa. Joskus on täysin samaa kuin mitä on tehnyt aikaisemmin, nyt tekemisestään aidosti nauttien. Ilman että vilkuilee sivulleen, mitä muut asiasta ajattelevat.
Kopp kirjoittaa, että kun alkaa nähdä tietäjän silmin, huomaa olevansa yksin mielettömässä maailmassa. Siihenkin on Koppin mukaan vain suostuttava. Muuten jatkamme asioidemme lataamista merkityksillä ja luulemme selittämistä ymmärtämiseksi.
Kun oppii näkemään pakottomasti ja arvostelematta, oppii näkemään, että kaikki on samanarvoista.
Hallittu hulluus sallii meidän välillä katsoa maailmaa, jotta saamme nauraa, tai se voi saada meidät itkemään. Sillä ei ole mitään merkitystä, paitsi että nauru saa kehon voimaan paremmin kuin itku, muistuttaa Kopp.
Ihmisen pitäisi elämän tiensä sydämellään, jotta hän löytäisi naurun.
Psykoterapeuttisessa vaelluksessa ei ole mitään opetettavaa, mutta silti on jotain opittavaa. Jotain voimme oppia ymmärtämään, mutta vain ellemme vaadi, että se selitetään meille. Jotain voi tapahtua meille, mutta vain jos emme odota sitä itsemme ulkopuolelta, toistaa Kopp opetustaan.
Valaistuminen ja sen luoma vapaus on aina käsillä
Psykoterapeuttinen vaeltaja etsii kiihkeästi valaistumista. Hän tavoittelee sitä niin kiihkeästi ettei näe, mitä hänellä jo on. Saat sen mistä luovut, julistaa myös populaarikirja, mutta harva vain tajuaa sen ennen kuin on jo ostamassa seuraavaa itsehoito-opasta.
Ihminen tekee omilla verukkeillaan omista olosuhteistaan vankilan ja toisista ihmisistä itselleen vanginvartijan. Kunpa minulla olisi sitä tai tätä, niin sitten minä sitä ja tätä. Ihminen on aina ollut ja aina on vapaa astumaan ulos verukkeidensa vankilasta, jos vain suostuu päästämään irti itse luomista verukkeistaan.
Olemme kuin Platonin luolan vangit loputtomien verukkeiden kanssa. Näemme ja tuskailemme arkisen mielemme seinälle heijastuvia kuvia valosta ja vapaudesta, emmekä käänny ympäri ja näe kuinka vankisellimme ovi on auki valoon ja vapauteen. Ne verukkeet, ne verukkeet.
Parhaimmillaan ihminen ottaa täyden vastuun siitä, mitä tekee tai päättää olla tekemättä. Ilman olosuhteisiin vetoavia verukkeita.
Kopp kirjoittaa: ” Tajuan, ettei ole muuta vankilaa kuin se, jonka itse rakennan suojatakseni itseäni tuntemasta tuskaa, kokemasta menetyksiä.”
Kopp muistuttaa, ettemme jaksa millään muistaa, että viime kädessä on aivan samantekevää, mitä teen. Mitä ikinä saavutankin. Se ei muuta elämääni. Mitä ikinä joudunkin kärsimään, pystyn selviämään siitä.
Koppin mukaan ihminen seisoo ehdottoman vapauden ja täydellisen avuttomuuden välimailla. Ihminen joutuu aina tekemään tärkeät päätöksensä puutteellisten tietojen valossa.
Ihmisen osassa on jo kylliksi siinä, että hyväksyy vapautensa, yrittää tehdä parhaansa, tekee voitavansa, vastaa tekojensa seurauksista eikä selittele syitään. Kopp kirjoittaa, ettei ehkä ole reilua, että joutuu ottamaan täyden vastuun elämästään, vaikkei pysty sitä täysin hallitsemaan, mutta niin se elämä nyt vain tuntuu olevan.
Ihmisen synnit sisältävät itsessään jo oman rangaistuksensa
Ihmistä rangaistaan hänen omista synneistään ja ihmisen täytyy itselleen antaa anteeksi joka päivä. Jos kuten Kopp kirjoittaa, että Jumala on kuollut, eikä ole ketään antamassa ihmiselle anteeksi.
Jokainen päivä ja jokainen tilanne tuovat uusia kysymyksiä, joista on selviydyttävä. Maailman meno on pohjimmiltaan sattumanvaraista. Elämää voidaan ennustaa vain vähiten tärkeissä asioissa.
Ihmisen on vajavaisen ymmärryksensä ja vaillinaisten tietojensa pohjalta joka hetki tehtävä ratkaisuja ikään kuin tietäisi mitä on tekemässä.
Kopp kirjoittaa ihmisen henkisestä kasvusta ja vapauden karttumisesta, että se on nurinkurista. Aina kun on laittanut itsensä likoon ja käyttää vasta löytämäänsä vapautta, niin aina eteen tulee uusia kokemuksia, joihin ei ole varautunut eikä valmistautunut.
Ihmisen kasvu syö itse itseään. Tavallaan ei ole edennyt mihinkään siitä, mistä lähdimme matkaan. Ja silti ihmisenä haluaa pysyä liikkeessä, mikä on ihmisenä olemista parhaimmillaan, vaikka mitattavaa edistystä ei ole tapahtunut. Koppin mielestä tärkeimmät taistelut käydään ihmisen sisimmässä.
Sisyfoksen tavoin kohtalomme on ikuisesti vierittää raskasta kivenjärkälettä ylös vuorenrinnettä tietäen, että kun pääsemme huipulle, niin kivi vierii uudestaan alas.
Kopp kuvaa potilastaan Raymondia, jossa isän muisteleminen herätti enemmän katkeruutta kuin kaipausta.
Raymond halusi käydä isänsä lapsuudensijoilla, jotta ymmärtäisi unelmaa, jota isä oli pojalleen tarjonnut. Kopp ehdotti, että Raymond tekisi ensin matkan mielikuvituksessaan.
Kopp kirjoittaa: … Silloin hän tiesi, mitä elämä oli ollut tuolle unelmaansa vaalineelle miehelle, joka oli pannut hänet alulle… Hän oli vihdoin isänsä poika… Tuolla hetkellä hän oivalsi, että tärkeintä hänen elämässään oli se, mitä hän tunsi.
Hän tiesi, että voisi halutessaan vielä jonakin päivänä tehdä tämän todellisen pyhiinvaelluksen menneeseen, mutta enää hänen ei ollut pakko tehdä sitä. Hänen totuutensa ei ollut jossakin kaukaisessa paikassa, vaan hänessä itsessään. Hän oli oppinut, että ” Viisas tietää vaeltelematta.”
21.2.15 Lappeenrannassa