Sheldon Koppin kuudes kirja Back to One - A Practical Guide for Psychotherapists ( "takaisin yhteen - käytännöllinen opas psykoterapeuteille") vuodelta 1977 - Osa VII
Sheldon Koppin kuudes kirja Back to One - A Practical Guide for Psychotherapists ("takaisin yhteen - käytännöllinen opas psykoterapeuteille") vuodelta 1977 - Osa VII
Kirjan seitsemännessä luvussa Kopp kirjoittaa psykoterapian umpikujista (”Impasses”). Ne ovat Koppin mukaan tarpeettomia valtataisteluja potilaan ja psykoterapeutin välillä. Tavallisin syy niihin on se, että psykoterapeutti koettaa saada potilaan tekemään jotakin, johon potilas ei ole vielä valmis. Psykoterapeutti pääsee niistä irti Koppin mukaan, kun psykoterapeutti palaa perustekemiseensä (back to one). Eli psykoterapeutti keskittyy siihen interventioon, joka juuri sillä hetkellä potilaan kanssa tarvitaan.
Toisenlainen psykoterapeuttinen jumi syntyy, kun potilas toistaa käyttäytymistä, joka rajoittaa tai keskeyttää psykoterapiassa edistymisen. Sellaiset luonteenomaisesti defensiiviset tavat ovat sekä tietoisia että tiedostamattomia. ”Oireellista” myöhästelyä, poissaoloja ja potilaan tarkkaavaisuuden herpaantumista sisäisestä kokemuksestaan puhumaan niitä näitä.
Näiden psykoterapeuttisten jumien vuoksi psykoterapeutti tuntee usein turhautumista, kun psykoterapia ei edisty. Psykoterapeutti koettaa selvitä avuttomuuden tunteestaan näiden vastustusten yli: ei-oikeudenmukaisesti syyttämällä potilasta, itsepäisesti puskemalla päin potilaan puolustusmekanismeja tai luovuttamalla epätoivossaan.
Nämä potilaan defensiiviset välttelyt ovat Koppin mielestä potilaan vanhoja tapoja käyttäytyä, jotka ylläpidetään jatkuvalla vahvistamisella. Kaikenlaisen välttämiskäyttäytymisen taka-ajatuksena on (vaikka niitä ole edes testattu tai koetultu), että jotain kauheaa tapahtuu. Joka kerta kun potilas ei kohdannut jotakin pelkoaan, niin pelätty katastrofi ei tapahtunut. Uudelleen ja uudelleen välttelyn viisaus on kielteisesti vahvistettu ja kyseinen välttämiskäyttäytyminen vahvistettu. Useimmat pitkään kestäneet pelot väistyvät hyvinkin nopeasti, jos niille altistutaan tietoisesti. Välttämiskäyttäytyminen pitää kohtaamattomat pelot ikuisesti vahvoina.
Alun perin välttelykäyttäytyminen kehittyi tekniikkana emotionaaliseen hengissä pysymiseen. Välttelykäyttäytyminen palvelee potilasta tulemasta tietoiseksi kokemaan ylivoimaiselta tuntuvan ahdistuksensa – liittyi se sitten mihin tilanteeseen tahansa. Vaikka alkuperäinen pelko/vaaratilanne on usein kaukana menneisyydessä, niin mikä tahansa paine, jonka psykoterapeutti kohdistaa potilaan luopumiseksi näistä vanhoista puolustuskeinoista, niin lopputuloksena on vain vastustuksen lisääntyminen.
Kun psykoterapeutti koettaa saada potilaan välttelyn sijaan tulemaan tietoiseksi sisäisestä elämästään, niin potilaalle syntyy sisäisen ristiriita tietoisuuden lisääntymisen ja välttelyn välille. Potilaan ahdistus/pelot lisääntyvät ja potilaan vastustus muutokseen lisääntyy. Siitä mikä oli alun perin potilaan sisäisen maailman ongelma, tulee nyt potilaan ja psykoterapeutin välinen psykoterapian edistymättömyysongelmaksi.
Psykoterapeuttiseen prosessiin osallistuminen vaatii, että potilas luopuu tietyistä psykoterapian syvenemistä estävistä tavoistaan hukata tarkkaavaisuutensa ja estää psykoterapian syveneminen.
Koppin mielestä joogan harjoittamisessa on samanlaisia ongelmia, että tarkkaavaisuus herpaantuu itse asiasta. Jooganharjoittajan täytyy tehdä tiettyjä kivuliaita uhrauksia tavoitellakseen henkistä vapautumista. Uskonnolliset käyttäytymissäännöt vaativat, että päästään lihanhimon tuolle puolen. Psykoterapiapotilaille on yhtä vaikeaa luopua miellyttävistä psykoterapian ”edistymistä estävistä vastustuksistaan”. Kun psykoterapiapotilasta ahdistaa tai muuten on hankalassa tilanteessa, niin alkaa juoda alkoholia tai syödä rauhoittavia lääkkeitä, sen sijaan että koettaisi kohdata ahdistavat ja pelottavat tilanteet yhdessä psykoterapeuttinsa kanssa. Ja oppisi jatkossakin mieli avoimena kohtaamaan sisäiset demoninsa, sen sijaan että väistyy johonkin ”helpompaan keinoon kohdata elämä”.
Koppin mukaan joogassa on ”vasemman käden tekniikka”, Tantra, vastustusongelman ratkaisemiseksi. Nämä erilaiset keinot paeta todellisuutta (”distractions”) ja siirtää tarkkaavaisuus muualle omaa henkistä kasvuaan edistämästä tehdään pyhiksi, sakramentaaliksi riiteiksi. Juominen, juominen ja seksi tulevat osaksi henkistä valaistumista sillä, että ne tehdään tietoisina hengellisinä tekoina, ei pakokeinoina omista ongelmista. Tiedostamattomat todellisuuden pakokeinot tulevat tietoisiksi pyhiksi päivittäisiksi teoiksi.
Koppin mukaan psykoterapiassa on sama keino ”tehdä tantrat” eli paradokseilla mennä vastusten yli. Paradoksi muuttaa psykoterapian ”vastustuksen” tietoiseksi tavaksi toimia.Sitä mikä oli ennen keskittymisen herpaantumista, on nyt tietoista tekemistä. Psykoterapeutti ei yritä muuttaa potilaan vastustusta, vaan hyväksyy potilaan välttelykäyttäytymisen ja uudelleen määrittelee sen.
Suomessa 2000-luvulla Antti Mattila on samasta aiheesta kirjoittanut kokonaisen kirjan - Reframingistä eli uudelleen määrittelystä.
Paradoksiterapiassa potilasta kehotetaan jatkamaan ongelmallista käyttäytymistä tai mitä nyt onkaan tekemässä, joka estää psykoterapiaa edistymästä. Eli psykoterapeutin ja potilaan välille syntyy yhteistyö, kun potilas jatkaa sen tekemistä, millä hän tavallisesti estää itseään tulemasta tietoiseksi syvällisemmin käyttäytymisestään. Jos potilas ei tottelekaan ohjeita, vaan lopettaa ne, niin potilaan käyttäytyminen on muuttunut. Uudelleen määrittelyn kautta välttelykäyttäytymisestä tulee potilasosallistumisen muoto.
Paradoksiterapiassa ei taistella toisen henkilön käyttäytymisen kontrollista, vaan uudelleen määritellään se suhteenmäärittelyksi, josta voidaan taistella.
On olemassa kolme perusparadoksaalista ohjetta:
1) Jatka täsmälleen sen tekemistä, mitä olet tekemässä.
2) Tee jopa enemmän sitä, mitä olet tekemässä.
3) Tiedä, että se mitä teet, tarkoittaa täsmälleen päinvastaista, mitä luulet sen tarkoittavan.
Ensimmäisen tyypin ongelmasta Kopp antaa esimerkin potilaasta, joka aina kun hänen äidistään puhuttiin, karkasi puhumaan niitä näitä ja kiinnitti huomionsa ulkona laulaviin lintuihin tai autojen ääniin, joita terapiahuoneen ikkunasta kuului. Kopp kertoi tulkinnan potilaalle, joka hyväksyi sen. Kopp antoi potilaalle ohjeeksi joka kerta kun äidistä puhuttiin, niin hänen piti ryhtyä tarkkaavaisesti kuuntelemaan psykoterapiahuoneen ulkopuolisia ääniä, koska sillä tavoin hän tiesi täsmälleen välttelevänsä ajattelemasta äitiään.
Toisen tyypin esimerkki käy Koppin mukaan mitattavaan välttelykäyttäytymiseen. Koppilla oli potilas, joka tuli aina 10 minuuttia myöhässä vastaanotolle ja menetti täten viidesosan terapiatunnista. Potilas sanoi, ettei hän voinut asialle mitään. Kopp sanoi, että hän voi parantaa hänet tästä oireesta, mistä potilas innostui. Kopp ehdotti, että potilas tulisi joka kerta 15 minuuttia myöhässä.
Potilas saapui seuraavalla kerralla 15 minuuttia myöhässä ja oli aivan raivoissaan. Hän ei voinut sietää ajatusta, että hänen piti odottaa nuo viisi minuuttia. Potilas oppi tunnistamaan peitellyn vihamielisyytensä vallan sillä, että hän kuvitellusti piti vallassaan noita, jotka joutuivat häntä odottamaan.
Kolmas paradoksaalisen terapian tyyppiohje liittyy välttely- tai minkä tahansa käyttäytymisen uudelleenmäärittelyyn. Kopp kuvaa nuorta naista, jonka oli vaikea avautua asioistaan psykoterapiassakaan. Ja kun edellisellä potilas oli avautunut, niin hän oli seuraavalla kerralla sulkeutunut ja päinvastoin. Kopp sopi potilaan kanssa, että kun potilas oli sulkeutunut tai puhui niitä näitä käynnillä, niin he tiesivät, että edellisellä kerralla oli käsitelty asioita, jotka olivat lisänneet potilaan tietoisuutta haavoittuvuudestaan, mitä potilaan oli vielä vaikea sietää. Sovittiin tietoisesti, että sillä kerralla voitiin puhua niitä näitä. Kopp sanoi, ettei hän tule potilasta psykoterapeuttisesti koskaan lähemmäksi kuin mitä tämä kulloinkin sietää. Aluksi potilas kielsi koko asian, sitten vahvisti sen hymyilemällä, sitten potilas tiesi, että hän voi puhua niitä näitä, kun häntä pelottaa avautua asioistaan. Lopulta psykoterapiassa potilaan kanssa oli vain tilapäisiä hetkiä, jolloin potilas puhui niitä näitä.
Psykoterapian edistymättömyyteen voi liittyä seksiin ja väkivaltaan liittyvät asiat
Kopp kirjoittaa, että on aivan luonnollista, että kun kaksi ihmistä pitää toisistaan ja he pidemmän aikaa kuluttavat keskenään hetkiä intiimeistä asioista keskustellen, niin luonnollisia eroottisia ja seksuaalisia kaipauksia voi herätä puolin tai toisin.
Seksuaalisten halujen ja toiveiden toteuttaminen käytännössä potilaan kanssa on Koppin mielestä aina psykoterapialle vahingollista. Koppin mielestä siinä on samanlaista kaksoisroolisekaannusta kuin insestiperheessä. Kopp kirjoittaa: ” In a therapeutic relationship, sex might be good fun, but it is always bad politics.” Eli psykoterapeuttisessa suhteessa seksi voisi olla oikein hauskaa, mutta se on aina huonoa politiikkaa.
Psykoterapian tavoitteena ei ole ”acting out” eli tehdä mitä mieleen juolahtaa, vaan potilaan itseymmärryksen lisääntyminen, niin ettei tarvitse mitä mieleen juolahtaa, vaan olla selvillä toimintansa yllykkeistä mahdollisimman paljon.
Kopp siteeraa Albert Ellisiä, jonka mukaan seksuaalisuuteen liittyy aina muita tarpeita: riippuvuutta, valtaa ja vihamielisyyttä. Psykoterapeuttinen työskentely kärsii erityisesti näistä vääristymistä.
Jos kaksikymmentä vuotias nuori kaunis nainen rakastuu päätä pahkaa 60-vuotiaaseen tylsään, kaljuun ja mahakkaaseen vanhaan mieheen, niin kyseessä on transferenssirakastuminen. Koppin mukaan kuka tahansa psykoterapiaistunnossa istuva psykoterapeuttimies kokisi saman kohtalon, eikä se riippuisi kyseisen psykoterapeutin ominaisuuksista.
Joskus psykoterapeutti päättää olla harrastamatta seksiä potilaansa kanssa, mutta jää kiinni siihen, että potilaan pitäisi ihailla häntä, charmikkaana tai ties minäkin. Jos psykoterapeutti keskittyy työhönsä, niin tällaisia ihailtavana olemiseen liittyviä psykoterapeuttisia jumeja ei synny (back to one). Jos psykoterapeutti ei ole Kopin mukaan tietoinen tällaisista alitajuisista motiiveistaan, jos siis uhraa tietoisuutensa joillekin alitajuisille motiiveille (vaikka tarpeelle tulla ihailluksi naisten taholta), niin se on erittäin tuhoisaa psykoterapialle.
Kopp kirjoittaa, että 1960- ja 1970-luvulla humanistinen psykologia tuli muotiin. Humanistinen psykologia korosti tunteita, kokemusta tässä ja nyt sekä psykoterapeuttista kohtaamista kahden kärsivän ihmisen välillä. Tunteiden korostamisen huumassa Koppin mukaan psykoterapian lainalaisuudet edellä kerrotulla tavalla tahtoivat aina välillä unohtua.
Myös väkivaltaan liittyy ongelmia, jotka tuottavat psykoterapeuttisia jumeja. Psykoterapeutti voi tulla nöyryytetyksi, epävarmaksi ja epäjohdonmukaiseksi reaktiona potilaan vihamielisyyteen, jos ei ole tietoinen omasta vihastaan. Koppin mukaan se, että tietää omat pimeät puolensa on paras suoja potilaan vihaa kohtaan.
Koppin mukaan, jos hän peloissaan, että potilas saattaa satuttaa häntä fyysisesti, niin hän ei hoida kyseistä potilasta. Loppujen lopuksi hän on vain psykoterapeutti. Hänen sitoumuksensa ei ole altistaa itseään fyysiselle vaaratilanteelle.
Jos potilas puhelee vihamielisesti, niin Koppin mukaan niin kauan kuin hän sujut oman vihantunteensa kanssa, niin kauan hän ei koe itseään uhatuksi.
Jos potilas ilmoittaa aikovansa satuttaa jotakuta, niin sen hän aina ilmoittaa poliisille ja lopettaa kyseisen potilaan kanssa työskentelyn.
Itsemurhaan Kopp suhtautuu toisin, sillä hänen mielestä (1977) jokaisella on oikeus päättää oma elämänsä. Ei siis toisten, mutta oma.
Kopp vastaa kyllä ahdistukseen ja epätoivoon, joka liittyy siihen, että ihminen aikoo tappaa itsensä. Itsemurhauhkauksia ja –yrityksiä Kopp pitää ”acting out”:na, joita hän kohtaa potilaan kanssa suoraan ja kiertelemättä. Itsemurhayrityksiä ja- uhkailuja Kopp pitää yrityksenä välttää raivon, avuttomuuden tai muita tunteita, joita kyseinen henkilö ei kykene sillä hetkellä sietämään. Itsemurhayrityksen poistumiseksi riittää, kun oppii vain sietämään tunteitaan, vaikkei vielä osaisi niitä ratkaistakaan.
Kopp jättää potilaalle päätöksen haluaako päättää elämänsä vai roikkua vielä täällä elämässä mukana. Jos potilas soittaa hänelle viikonloppuna, että voi niin huonosti, ettei voi elää sitä läpi itseään tappamatta, niin Kopp vastaa: ” Jos et voi elää tappamatta itseäsi, kirjoittaudu sisälle mielisairaalaan. Jos aiot tappaa itsesi, niin soita minulle ensin ja peru ensi viikon käyntiaika, jotta voin käyttää ajan muulla tavoin. ”
Kopp kertoo, että kerran hän järjesti kaikenlaisia yhteistapaamisia potilaan itsemuehauhkailujen vuoksi. Yhteistapaamiset eivät estäneet potilasta tappamasta itseään, vaan tekivät tilanteesta vain melodramaattisemman.
Psykoterapeuttinen jumi voi Koppin mukaan syntyä helposti sekä kiinnittymisestä myönteisiin että kielteisiin asioihin psykoterapiassa. Seksin myönteiseen mielihyvään tai vihamielisyyden kielteiseen tuskaan. Keskittyminen perustyöhön (back to one) tarjoaa psykoterapeutille vapautumisen sekä myönteisistä että kielteisistä psykoterapeuttisista jumeista.
24.7.16 Lappeenranta
Kirjan seitsemännessä luvussa Kopp kirjoittaa psykoterapian umpikujista (”Impasses”). Ne ovat Koppin mukaan tarpeettomia valtataisteluja potilaan ja psykoterapeutin välillä. Tavallisin syy niihin on se, että psykoterapeutti koettaa saada potilaan tekemään jotakin, johon potilas ei ole vielä valmis. Psykoterapeutti pääsee niistä irti Koppin mukaan, kun psykoterapeutti palaa perustekemiseensä (back to one). Eli psykoterapeutti keskittyy siihen interventioon, joka juuri sillä hetkellä potilaan kanssa tarvitaan.
Toisenlainen psykoterapeuttinen jumi syntyy, kun potilas toistaa käyttäytymistä, joka rajoittaa tai keskeyttää psykoterapiassa edistymisen. Sellaiset luonteenomaisesti defensiiviset tavat ovat sekä tietoisia että tiedostamattomia. ”Oireellista” myöhästelyä, poissaoloja ja potilaan tarkkaavaisuuden herpaantumista sisäisestä kokemuksestaan puhumaan niitä näitä.
Näiden psykoterapeuttisten jumien vuoksi psykoterapeutti tuntee usein turhautumista, kun psykoterapia ei edisty. Psykoterapeutti koettaa selvitä avuttomuuden tunteestaan näiden vastustusten yli: ei-oikeudenmukaisesti syyttämällä potilasta, itsepäisesti puskemalla päin potilaan puolustusmekanismeja tai luovuttamalla epätoivossaan.
Nämä potilaan defensiiviset välttelyt ovat Koppin mielestä potilaan vanhoja tapoja käyttäytyä, jotka ylläpidetään jatkuvalla vahvistamisella. Kaikenlaisen välttämiskäyttäytymisen taka-ajatuksena on (vaikka niitä ole edes testattu tai koetultu), että jotain kauheaa tapahtuu. Joka kerta kun potilas ei kohdannut jotakin pelkoaan, niin pelätty katastrofi ei tapahtunut. Uudelleen ja uudelleen välttelyn viisaus on kielteisesti vahvistettu ja kyseinen välttämiskäyttäytyminen vahvistettu. Useimmat pitkään kestäneet pelot väistyvät hyvinkin nopeasti, jos niille altistutaan tietoisesti. Välttämiskäyttäytyminen pitää kohtaamattomat pelot ikuisesti vahvoina.
Alun perin välttelykäyttäytyminen kehittyi tekniikkana emotionaaliseen hengissä pysymiseen. Välttelykäyttäytyminen palvelee potilasta tulemasta tietoiseksi kokemaan ylivoimaiselta tuntuvan ahdistuksensa – liittyi se sitten mihin tilanteeseen tahansa. Vaikka alkuperäinen pelko/vaaratilanne on usein kaukana menneisyydessä, niin mikä tahansa paine, jonka psykoterapeutti kohdistaa potilaan luopumiseksi näistä vanhoista puolustuskeinoista, niin lopputuloksena on vain vastustuksen lisääntyminen.
Kun psykoterapeutti koettaa saada potilaan välttelyn sijaan tulemaan tietoiseksi sisäisestä elämästään, niin potilaalle syntyy sisäisen ristiriita tietoisuuden lisääntymisen ja välttelyn välille. Potilaan ahdistus/pelot lisääntyvät ja potilaan vastustus muutokseen lisääntyy. Siitä mikä oli alun perin potilaan sisäisen maailman ongelma, tulee nyt potilaan ja psykoterapeutin välinen psykoterapian edistymättömyysongelmaksi.
Psykoterapeuttiseen prosessiin osallistuminen vaatii, että potilas luopuu tietyistä psykoterapian syvenemistä estävistä tavoistaan hukata tarkkaavaisuutensa ja estää psykoterapian syveneminen.
Koppin mielestä joogan harjoittamisessa on samanlaisia ongelmia, että tarkkaavaisuus herpaantuu itse asiasta. Jooganharjoittajan täytyy tehdä tiettyjä kivuliaita uhrauksia tavoitellakseen henkistä vapautumista. Uskonnolliset käyttäytymissäännöt vaativat, että päästään lihanhimon tuolle puolen. Psykoterapiapotilaille on yhtä vaikeaa luopua miellyttävistä psykoterapian ”edistymistä estävistä vastustuksistaan”. Kun psykoterapiapotilasta ahdistaa tai muuten on hankalassa tilanteessa, niin alkaa juoda alkoholia tai syödä rauhoittavia lääkkeitä, sen sijaan että koettaisi kohdata ahdistavat ja pelottavat tilanteet yhdessä psykoterapeuttinsa kanssa. Ja oppisi jatkossakin mieli avoimena kohtaamaan sisäiset demoninsa, sen sijaan että väistyy johonkin ”helpompaan keinoon kohdata elämä”.
Koppin mukaan joogassa on ”vasemman käden tekniikka”, Tantra, vastustusongelman ratkaisemiseksi. Nämä erilaiset keinot paeta todellisuutta (”distractions”) ja siirtää tarkkaavaisuus muualle omaa henkistä kasvuaan edistämästä tehdään pyhiksi, sakramentaaliksi riiteiksi. Juominen, juominen ja seksi tulevat osaksi henkistä valaistumista sillä, että ne tehdään tietoisina hengellisinä tekoina, ei pakokeinoina omista ongelmista. Tiedostamattomat todellisuuden pakokeinot tulevat tietoisiksi pyhiksi päivittäisiksi teoiksi.
Koppin mukaan psykoterapiassa on sama keino ”tehdä tantrat” eli paradokseilla mennä vastusten yli. Paradoksi muuttaa psykoterapian ”vastustuksen” tietoiseksi tavaksi toimia.Sitä mikä oli ennen keskittymisen herpaantumista, on nyt tietoista tekemistä. Psykoterapeutti ei yritä muuttaa potilaan vastustusta, vaan hyväksyy potilaan välttelykäyttäytymisen ja uudelleen määrittelee sen.
Suomessa 2000-luvulla Antti Mattila on samasta aiheesta kirjoittanut kokonaisen kirjan - Reframingistä eli uudelleen määrittelystä.
Paradoksiterapiassa potilasta kehotetaan jatkamaan ongelmallista käyttäytymistä tai mitä nyt onkaan tekemässä, joka estää psykoterapiaa edistymästä. Eli psykoterapeutin ja potilaan välille syntyy yhteistyö, kun potilas jatkaa sen tekemistä, millä hän tavallisesti estää itseään tulemasta tietoiseksi syvällisemmin käyttäytymisestään. Jos potilas ei tottelekaan ohjeita, vaan lopettaa ne, niin potilaan käyttäytyminen on muuttunut. Uudelleen määrittelyn kautta välttelykäyttäytymisestä tulee potilasosallistumisen muoto.
Paradoksiterapiassa ei taistella toisen henkilön käyttäytymisen kontrollista, vaan uudelleen määritellään se suhteenmäärittelyksi, josta voidaan taistella.
On olemassa kolme perusparadoksaalista ohjetta:
1) Jatka täsmälleen sen tekemistä, mitä olet tekemässä.
2) Tee jopa enemmän sitä, mitä olet tekemässä.
3) Tiedä, että se mitä teet, tarkoittaa täsmälleen päinvastaista, mitä luulet sen tarkoittavan.
Ensimmäisen tyypin ongelmasta Kopp antaa esimerkin potilaasta, joka aina kun hänen äidistään puhuttiin, karkasi puhumaan niitä näitä ja kiinnitti huomionsa ulkona laulaviin lintuihin tai autojen ääniin, joita terapiahuoneen ikkunasta kuului. Kopp kertoi tulkinnan potilaalle, joka hyväksyi sen. Kopp antoi potilaalle ohjeeksi joka kerta kun äidistä puhuttiin, niin hänen piti ryhtyä tarkkaavaisesti kuuntelemaan psykoterapiahuoneen ulkopuolisia ääniä, koska sillä tavoin hän tiesi täsmälleen välttelevänsä ajattelemasta äitiään.
Toisen tyypin esimerkki käy Koppin mukaan mitattavaan välttelykäyttäytymiseen. Koppilla oli potilas, joka tuli aina 10 minuuttia myöhässä vastaanotolle ja menetti täten viidesosan terapiatunnista. Potilas sanoi, ettei hän voinut asialle mitään. Kopp sanoi, että hän voi parantaa hänet tästä oireesta, mistä potilas innostui. Kopp ehdotti, että potilas tulisi joka kerta 15 minuuttia myöhässä.
Potilas saapui seuraavalla kerralla 15 minuuttia myöhässä ja oli aivan raivoissaan. Hän ei voinut sietää ajatusta, että hänen piti odottaa nuo viisi minuuttia. Potilas oppi tunnistamaan peitellyn vihamielisyytensä vallan sillä, että hän kuvitellusti piti vallassaan noita, jotka joutuivat häntä odottamaan.
Kolmas paradoksaalisen terapian tyyppiohje liittyy välttely- tai minkä tahansa käyttäytymisen uudelleenmäärittelyyn. Kopp kuvaa nuorta naista, jonka oli vaikea avautua asioistaan psykoterapiassakaan. Ja kun edellisellä potilas oli avautunut, niin hän oli seuraavalla kerralla sulkeutunut ja päinvastoin. Kopp sopi potilaan kanssa, että kun potilas oli sulkeutunut tai puhui niitä näitä käynnillä, niin he tiesivät, että edellisellä kerralla oli käsitelty asioita, jotka olivat lisänneet potilaan tietoisuutta haavoittuvuudestaan, mitä potilaan oli vielä vaikea sietää. Sovittiin tietoisesti, että sillä kerralla voitiin puhua niitä näitä. Kopp sanoi, ettei hän tule potilasta psykoterapeuttisesti koskaan lähemmäksi kuin mitä tämä kulloinkin sietää. Aluksi potilas kielsi koko asian, sitten vahvisti sen hymyilemällä, sitten potilas tiesi, että hän voi puhua niitä näitä, kun häntä pelottaa avautua asioistaan. Lopulta psykoterapiassa potilaan kanssa oli vain tilapäisiä hetkiä, jolloin potilas puhui niitä näitä.
Psykoterapian edistymättömyyteen voi liittyä seksiin ja väkivaltaan liittyvät asiat
Kopp kirjoittaa, että on aivan luonnollista, että kun kaksi ihmistä pitää toisistaan ja he pidemmän aikaa kuluttavat keskenään hetkiä intiimeistä asioista keskustellen, niin luonnollisia eroottisia ja seksuaalisia kaipauksia voi herätä puolin tai toisin.
Seksuaalisten halujen ja toiveiden toteuttaminen käytännössä potilaan kanssa on Koppin mielestä aina psykoterapialle vahingollista. Koppin mielestä siinä on samanlaista kaksoisroolisekaannusta kuin insestiperheessä. Kopp kirjoittaa: ” In a therapeutic relationship, sex might be good fun, but it is always bad politics.” Eli psykoterapeuttisessa suhteessa seksi voisi olla oikein hauskaa, mutta se on aina huonoa politiikkaa.
Psykoterapian tavoitteena ei ole ”acting out” eli tehdä mitä mieleen juolahtaa, vaan potilaan itseymmärryksen lisääntyminen, niin ettei tarvitse mitä mieleen juolahtaa, vaan olla selvillä toimintansa yllykkeistä mahdollisimman paljon.
Kopp siteeraa Albert Ellisiä, jonka mukaan seksuaalisuuteen liittyy aina muita tarpeita: riippuvuutta, valtaa ja vihamielisyyttä. Psykoterapeuttinen työskentely kärsii erityisesti näistä vääristymistä.
Jos kaksikymmentä vuotias nuori kaunis nainen rakastuu päätä pahkaa 60-vuotiaaseen tylsään, kaljuun ja mahakkaaseen vanhaan mieheen, niin kyseessä on transferenssirakastuminen. Koppin mukaan kuka tahansa psykoterapiaistunnossa istuva psykoterapeuttimies kokisi saman kohtalon, eikä se riippuisi kyseisen psykoterapeutin ominaisuuksista.
Joskus psykoterapeutti päättää olla harrastamatta seksiä potilaansa kanssa, mutta jää kiinni siihen, että potilaan pitäisi ihailla häntä, charmikkaana tai ties minäkin. Jos psykoterapeutti keskittyy työhönsä, niin tällaisia ihailtavana olemiseen liittyviä psykoterapeuttisia jumeja ei synny (back to one). Jos psykoterapeutti ei ole Kopin mukaan tietoinen tällaisista alitajuisista motiiveistaan, jos siis uhraa tietoisuutensa joillekin alitajuisille motiiveille (vaikka tarpeelle tulla ihailluksi naisten taholta), niin se on erittäin tuhoisaa psykoterapialle.
Kopp kirjoittaa, että 1960- ja 1970-luvulla humanistinen psykologia tuli muotiin. Humanistinen psykologia korosti tunteita, kokemusta tässä ja nyt sekä psykoterapeuttista kohtaamista kahden kärsivän ihmisen välillä. Tunteiden korostamisen huumassa Koppin mukaan psykoterapian lainalaisuudet edellä kerrotulla tavalla tahtoivat aina välillä unohtua.
Myös väkivaltaan liittyy ongelmia, jotka tuottavat psykoterapeuttisia jumeja. Psykoterapeutti voi tulla nöyryytetyksi, epävarmaksi ja epäjohdonmukaiseksi reaktiona potilaan vihamielisyyteen, jos ei ole tietoinen omasta vihastaan. Koppin mukaan se, että tietää omat pimeät puolensa on paras suoja potilaan vihaa kohtaan.
Koppin mukaan, jos hän peloissaan, että potilas saattaa satuttaa häntä fyysisesti, niin hän ei hoida kyseistä potilasta. Loppujen lopuksi hän on vain psykoterapeutti. Hänen sitoumuksensa ei ole altistaa itseään fyysiselle vaaratilanteelle.
Jos potilas puhelee vihamielisesti, niin Koppin mukaan niin kauan kuin hän sujut oman vihantunteensa kanssa, niin kauan hän ei koe itseään uhatuksi.
Jos potilas ilmoittaa aikovansa satuttaa jotakuta, niin sen hän aina ilmoittaa poliisille ja lopettaa kyseisen potilaan kanssa työskentelyn.
Itsemurhaan Kopp suhtautuu toisin, sillä hänen mielestä (1977) jokaisella on oikeus päättää oma elämänsä. Ei siis toisten, mutta oma.
Kopp vastaa kyllä ahdistukseen ja epätoivoon, joka liittyy siihen, että ihminen aikoo tappaa itsensä. Itsemurhauhkauksia ja –yrityksiä Kopp pitää ”acting out”:na, joita hän kohtaa potilaan kanssa suoraan ja kiertelemättä. Itsemurhayrityksiä ja- uhkailuja Kopp pitää yrityksenä välttää raivon, avuttomuuden tai muita tunteita, joita kyseinen henkilö ei kykene sillä hetkellä sietämään. Itsemurhayrityksen poistumiseksi riittää, kun oppii vain sietämään tunteitaan, vaikkei vielä osaisi niitä ratkaistakaan.
Kopp jättää potilaalle päätöksen haluaako päättää elämänsä vai roikkua vielä täällä elämässä mukana. Jos potilas soittaa hänelle viikonloppuna, että voi niin huonosti, ettei voi elää sitä läpi itseään tappamatta, niin Kopp vastaa: ” Jos et voi elää tappamatta itseäsi, kirjoittaudu sisälle mielisairaalaan. Jos aiot tappaa itsesi, niin soita minulle ensin ja peru ensi viikon käyntiaika, jotta voin käyttää ajan muulla tavoin. ”
Kopp kertoo, että kerran hän järjesti kaikenlaisia yhteistapaamisia potilaan itsemuehauhkailujen vuoksi. Yhteistapaamiset eivät estäneet potilasta tappamasta itseään, vaan tekivät tilanteesta vain melodramaattisemman.
Psykoterapeuttinen jumi voi Koppin mukaan syntyä helposti sekä kiinnittymisestä myönteisiin että kielteisiin asioihin psykoterapiassa. Seksin myönteiseen mielihyvään tai vihamielisyyden kielteiseen tuskaan. Keskittyminen perustyöhön (back to one) tarjoaa psykoterapeutille vapautumisen sekä myönteisistä että kielteisistä psykoterapeuttisista jumeista.
24.7.16 Lappeenranta