Sheldon Kopp- If You Meet Buddha on the Road, Kill Him! - The Pilgrimage of Psychotherapy Patients, 1972 osa XIV - Nuorison toivioretki päihteisiin ja oman kuolemansa kohtaaminen
Sheldon Kopp – If You Meet Buddha on the Road, Kill Him! – The Pilgrimage of Psychotherapy Patients, 1972 osa XIV– Nuorison toivioretki päihteisiin ja oman kuolemansa kohtaaminen
Sheldon Kopp – If You Meet Buddha on the Road, Kill Him! – The Pilgrimage of Psychotherapy Patients, 1972 ( Jos Kohtaat Matkallasi Buddha, tapa hänet – Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus ,suom. Raija Viitanen, 2004, WSOY) – osa XIV– Nuorison toivioretki päihteiisin ja oman kuolemansa kohtaaminen
Kopp kertoo neljännen osan toisessa luvussa nuoruudestaan.
Jokainen uusi nuorisosukupolvi etsii tarkoitusta omalla tavallaan. Nuoret vaeltavat kukin omaa tietään, vaikka kulkevatkin yhdessä, tiivistää Kopp.
Jokaisessa ikäpolvessa muutamat lähtevät matkaan tosissaan, omistautuvat sille, heittäytyvät elämänsä seikkailuun. Monet muut tekevät matkaa osapäivätoimisesti ja saavat voimaa samastumisesta myyttisiin kansansankareihin, joiden sitoutuminen on radikaalimpaa, hahmottaa Kopp.
- Sama levottomuus, etsintä ja nälkä ovat kuitenkin yhteisiä joka sukupolvelle, kirjoittaa Kopp.
Kopp ei muista valinneensa nuoruuden tietään tietoisesti. Kutsu vain tuntui olevan ilmassa, ja Kopp kuuli ja vastasi siihen.
Vasemmistolaisista Kopp kirjoittaa, että heidän kiivas peräänantamattomuutensa ja ennalta arvattava retoriikka tekivät heistä auttamattoman tylsiä keskustelukumppaneita.
Koppin omat vanhemmat tuntuivat hänestä tylsiltä, onton sopeutuvilta tilanteeseen, johon olivat tyytyväisiä. Vanhempien sovinnaisuus oli nuoresta Koppista tyhjää teeskentelyä, täydellinen umpikuja. Siihen Kopp halusi tehdä selvän pesäeron.
Romanttisesti Kopp suuntaa keskiluokkaisesta maailmasta kohti hämäriä kujia. ”Runoilijasankareitteni Baudelairen ja Rimbaudin tavoin keräsin omia pahan kukkia ja vietin kauteni helvetissä… vaikka liikuinkin tällaisissa piireissä, en koskaan todella liittynyt niihin… palasin seikkailuiltani yhä uudestaan sen kodin turviin, jota vastaan kapinoin”, muistelee Kopp.
Kopp muistaa kuinka he nuorena romantisoivat ”neekereitä sumeilematta, aivan kuten marxistit olivat kaunistellen ylevöittäneet työläisen.” Beatnikit ihannoivat kodittomien osaa vailla säälin hiventä. Hipit köyhäilivät tavalla, joka Koppin mielestä piti pilkkanaan köyhyysloukkuun syntyneiden toivotonta kohtaloa. Vaihtoehtoväki leikki intiaaneja, etnisiä vähemmistöjä ja maanviljelijöitä omaksumalla heiltä eksoottista väriä, mutta ymmärtämättä heidän elämänsä eristyneisyyttä ja kovuutta.
Kopp oli ”hipster”. He eivät pyrkineet mihinkään. Heillä ei ollut mitään sääntöjä. Koppin mukaan he vain hakivat loputtomasti kicksejä, niitä eksistentiaalisia seikkailun hetkiä, jotka saivat heidät tuntemaan olevansa elossa.
- Välinpitämättömyytemme tuuditti meidät katteettomaan luuloon maagisesta kaikkivoipaisuudesta. Riistimme vallan poroporvareilta ärsyttämällä heitä samalla kun itse pysyimme passiivisina ja tyyninä. Omissa silmissämme olimme eliittiä, muistelee Kopp.
Nuoruuden esitystä ei olisi kyetty pitämään yllä ilman päihteitä - kun pilvessä olemisesta tulee totuus todellisuuden tilalle
Kopp kirjoittaa, etteivät he olisi pystyneet pitämään yllä nuoruutensa esitystä ilman marihuanan ja hashiksen tarjoamaa psykofarmaseuttista tukea ja sitä huumeiden alakulttuuria, jossa nuoret kokivat kemikaalien elämää pehmentävän vaikutuksen.
Kopp kirjoittaa, että heille hipstereille marihuana oli kulttuurirituaalien keskipiste. Kopp kuvaa kuinka he porukalla jännittivät marisätkän polttaessa oliko heille myyty oreganoa, kissanminttua tai teetä.
Päihtyessään kannabiksesta he kertoivat toisilleen tarinoita, kunnes tajusivat hekottavansa hillittömästi asioille, jotka eivät olisi olleet läheskään yhtä hauskoja, elleivät he olisi olleet pilvessä.
Kannabispäihtymyksen syvetessä he sitten aloittivat usein vuorottaiset yksinpuhelut, joita he luulivat syvälliseksi keskusteluksi. Pilvessä huomiokyky kaventui niin, Kopp kertoo nuoruuden kannabiskokeiluistaan, että jokin mitätön yksityiskohta ( vaikka tapa pitää savuketta tai jonkun jazz-kappaleen nimi), tuntui saavan kosmista merkitystä.
Yhtäkkiä nuori Kopp näki tässä mikrokosmoksessa kaikki maailmankaikkeuden kätketyt salaisuudet. Hänen kumppaninsa tuntuivat vahvistavan tämän havainnon ja he jatkoivat kiihkeästi epäselvää näennäiskommunikaatiota. Sillä hetkellä nuoresta Koppista ja hänen kavereistaan tuntui, että he olisivat nähneet saman asioiden ytimen, tavoittaneet kaikkeuden keskipisteen ja päässeet yksimielisyyteen sen luonteesta.
- ” Yhtenä iltana joku sitten oli nauhoittanut tällaisen oivalluksia pursuavan keskustelun. Seuraavana päivänä tuskin maltoin odottaa, että pääsisin kuuntelemaan näitä syvällisyyksiä selvin päin. Sillä polttaessani ruohoa universiumin runolliset totuudet kirkastuivat minulle, mutta muutamaa hetkeä myöhemmin en enää muistanut, mitä nämä mullistavat oivallukset olivat olleet, kertoo Kopp kannabispäihtymyksen syvällisestä viisaudesta.
”Panimme nauhan pyörimään. Se oli masentavaa hölynpölyä.” Kopp kertoi, ettei hän ymmärtänyt edellisen illan oivalluksista mitään.
- Et tietenkään, sillä täytyy olla pilvessä, jotta tajuaisi mistä siinä on kyse, valistaa Koppin kaveri.
Kopp kirjoittaa: ” Se oli ansa. Se ei johtanut mihinkään. ” Yksi syy siihen, miksi Kopp lakkasi polttamasta pilveä oli se, että tuo värikäs sumu alkoi vaikuttaa ainoalta todellisuudelta. Elämä näiden hyvänolon huippujen välillä oli liian usein tyhjää ja tylsää.
Kuten jo tuhansia vuosia on jo tiedetty, kannabis on ”köyhän miehen taivas”.
Kopp kirjoittaa, ettei hän pilvessä ollessaan päässyt yhteyteen kenenkään toisen kanssa. Hetkittäin hän oli luullut niin, mutta se on ollut vain harhaa.
Koppin kaverit ryhtyivät käyttämään myös muita päihteitä kuroakseen tätä tyhjää ja tylsää päihteettömyyden aikaa. Monet heistä kuolivat narkomaaneina, kuittaa Kopp.
Kopp kirjoittaa, että tuosta nuoruuden ajasta lähtien hänestä kemiallisesti vauhditetut pyhiinvaellukset ovat vaikuttaneet täydellisiltä harharetkiltä.Huumeet voivat tuottaa nautintoa ja pilvessä voi olla hauskaa, mutta näillä matkoilla ei tavoiteta pyhiinvaelluksen ydintä. LSD-tripit eivät paljasta kosmisia totuuksia, vaan tuovat vain lisäväriä aistikokemuksiin.
-Tietä ei pidä etsiä nauttimalla ekstaasiin vieviä aineita, vaan löytämällä ekstaasi sisimmästään, kirjoittaa kokemuksistaan viisastunut Kopp.
Aivokasvaimen kanssa eläminen – menetyksen, surun ja tuskan kohtaaminen
Psykoterapeuttisesta – ehkä elämänkin- pyhiinvaelluksesta kertovan kirjan viimeisessä luvussa Kopp kertoo aivokasvaimen aiheuttamasta sairastamisestaan.
Kopp kuvaa, kuinka kaikki se mitä hän oli opettanut potilailleen ja pyytänyt näitä tekemään, oli hänelle itselle hyvin vaikeaa hänen sairastuttuaan vakavasti. Esimerkiksi vaikkapa avun pyytäminen mullta tuntui hänestä aivan ylivoimaiselta.
Kopp kävi läpi äitinsä mantroja ” selviydyt kaikesta mitä eteen tulee”. Kopp kielsi itseltään menetyksiään, tuskiaan ja pelkojaan. Kunnes matkalla tuttuun merenrantaan hän romahti.
Koppin kaikki kieltämä suru ja tuska saavuttivat hänet. Hän tunsi syvää avuttomuutta ja toivottomuutta. Arvottomuutta ja eksyksissä olemista. Jotain sellaista syvää angstia, jota hän oli kokenut vain teini-iässä viimeksi.
Kopp kertoo, että hän, psykoterapeutti, joka on kuunnellut ja lohduttavat lukemattomia muita – vajosi syvään itsesääliin. Koppista tuntui, ettei hän kestänyt menettää siinä määrin elämänsä hallintaa kuin vakavan sairastumisen myötä oli tapahtunut.
” Olin niin alamaissa, että ajatus terapiaan paluusta taas kerran potilaana” sai Koppin tuntemaan, että hän oli ollut psykoterapeuttina huijari ja elämässään epäonnistunut.
Kopp kertoo, että hän oli vakavan sairautensa kanssa niin käpertynyt itseensä, niin peloissaan, että hän oli vankasti päättänyt pitää pintansa ja tehdä oman päänsä mukaan. Millään muulla ei ollut mitään merkitystä. Ulkopuolista maailmaa ei ollut, olemassa, vaikka vaimo itki yhden kesän lohduttomasti tilannetta vieressä.
- Itsemurhan partaalla en todellakaan välittänyt mistään muusta kuin siitä, että pääsisin pakoon omaa avuttomuuttani ja ahdistustani, kirjoittaa Kopp itsemurhalla hekumoinnistaan
Kun muistelen aikeitani, minua hävettää vielä tänä päivänäkin, kirjoittaa Kopp jälkikäteen.
Kopp kertoo pohtineensa itsemurhaa ja selitti itselleen, että hänen vaimonsa ja lapsensa tarvitsivat häntä. He jäisivät kaipaamaan häntä liikaa, jos hän tappaisi itsensä.
Kopp tiesi, ellei hän lähtisi pyytämään jotain apua itselleen, silloin kaikki mitä hän psykoterapeuttina oli yrittänyt tarjota omille potilailleen – olisi valhetta.
Koppin psykoterapeutti oli saanut hänet ymmärtämään, ettei hän ollut tappanut itseään siksi, että perhe tarvitsi häntä, vaan hän tarvitsi perhettä. Hän on se, joka jäisi kaipaamaan sitä ettei enää näkisi lähimmäisiään.
- Jos ruumistani vielä runnellaan lisää, sitten elän minkä taidan. Nautin mistä voin. Otan irti sen ilon minkä saan. Olen sitä mitä voin niille ihmisille, joita rakastan.
Minun on jatkettava pyhiinvaellustani, sillä se on ainoa keino pysyä avoimena tälle visiolle.
Kopp kirjoittaa aivokasvaimen aiheuttamasta väistämättä lähestyvästä kuolemastaan:
On aivan samantekevää,
kuinka hyvin yritän valmistautua tuohon kokemukseen.
Se hetki kuuluu Jumalalle.
Lappeenrannassa 27.2.15
Sheldon Kopp – If You Meet Buddha on the Road, Kill Him! – The Pilgrimage of Psychotherapy Patients, 1972 ( Jos Kohtaat Matkallasi Buddha, tapa hänet – Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus ,suom. Raija Viitanen, 2004, WSOY) – osa XIV– Nuorison toivioretki päihteiisin ja oman kuolemansa kohtaaminen
Kopp kertoo neljännen osan toisessa luvussa nuoruudestaan.
Jokainen uusi nuorisosukupolvi etsii tarkoitusta omalla tavallaan. Nuoret vaeltavat kukin omaa tietään, vaikka kulkevatkin yhdessä, tiivistää Kopp.
Jokaisessa ikäpolvessa muutamat lähtevät matkaan tosissaan, omistautuvat sille, heittäytyvät elämänsä seikkailuun. Monet muut tekevät matkaa osapäivätoimisesti ja saavat voimaa samastumisesta myyttisiin kansansankareihin, joiden sitoutuminen on radikaalimpaa, hahmottaa Kopp.
- Sama levottomuus, etsintä ja nälkä ovat kuitenkin yhteisiä joka sukupolvelle, kirjoittaa Kopp.
Kopp ei muista valinneensa nuoruuden tietään tietoisesti. Kutsu vain tuntui olevan ilmassa, ja Kopp kuuli ja vastasi siihen.
Vasemmistolaisista Kopp kirjoittaa, että heidän kiivas peräänantamattomuutensa ja ennalta arvattava retoriikka tekivät heistä auttamattoman tylsiä keskustelukumppaneita.
Koppin omat vanhemmat tuntuivat hänestä tylsiltä, onton sopeutuvilta tilanteeseen, johon olivat tyytyväisiä. Vanhempien sovinnaisuus oli nuoresta Koppista tyhjää teeskentelyä, täydellinen umpikuja. Siihen Kopp halusi tehdä selvän pesäeron.
Romanttisesti Kopp suuntaa keskiluokkaisesta maailmasta kohti hämäriä kujia. ”Runoilijasankareitteni Baudelairen ja Rimbaudin tavoin keräsin omia pahan kukkia ja vietin kauteni helvetissä… vaikka liikuinkin tällaisissa piireissä, en koskaan todella liittynyt niihin… palasin seikkailuiltani yhä uudestaan sen kodin turviin, jota vastaan kapinoin”, muistelee Kopp.
Kopp muistaa kuinka he nuorena romantisoivat ”neekereitä sumeilematta, aivan kuten marxistit olivat kaunistellen ylevöittäneet työläisen.” Beatnikit ihannoivat kodittomien osaa vailla säälin hiventä. Hipit köyhäilivät tavalla, joka Koppin mielestä piti pilkkanaan köyhyysloukkuun syntyneiden toivotonta kohtaloa. Vaihtoehtoväki leikki intiaaneja, etnisiä vähemmistöjä ja maanviljelijöitä omaksumalla heiltä eksoottista väriä, mutta ymmärtämättä heidän elämänsä eristyneisyyttä ja kovuutta.
Kopp oli ”hipster”. He eivät pyrkineet mihinkään. Heillä ei ollut mitään sääntöjä. Koppin mukaan he vain hakivat loputtomasti kicksejä, niitä eksistentiaalisia seikkailun hetkiä, jotka saivat heidät tuntemaan olevansa elossa.
- Välinpitämättömyytemme tuuditti meidät katteettomaan luuloon maagisesta kaikkivoipaisuudesta. Riistimme vallan poroporvareilta ärsyttämällä heitä samalla kun itse pysyimme passiivisina ja tyyninä. Omissa silmissämme olimme eliittiä, muistelee Kopp.
Nuoruuden esitystä ei olisi kyetty pitämään yllä ilman päihteitä - kun pilvessä olemisesta tulee totuus todellisuuden tilalle
Kopp kirjoittaa, etteivät he olisi pystyneet pitämään yllä nuoruutensa esitystä ilman marihuanan ja hashiksen tarjoamaa psykofarmaseuttista tukea ja sitä huumeiden alakulttuuria, jossa nuoret kokivat kemikaalien elämää pehmentävän vaikutuksen.
Kopp kirjoittaa, että heille hipstereille marihuana oli kulttuurirituaalien keskipiste. Kopp kuvaa kuinka he porukalla jännittivät marisätkän polttaessa oliko heille myyty oreganoa, kissanminttua tai teetä.
Päihtyessään kannabiksesta he kertoivat toisilleen tarinoita, kunnes tajusivat hekottavansa hillittömästi asioille, jotka eivät olisi olleet läheskään yhtä hauskoja, elleivät he olisi olleet pilvessä.
Kannabispäihtymyksen syvetessä he sitten aloittivat usein vuorottaiset yksinpuhelut, joita he luulivat syvälliseksi keskusteluksi. Pilvessä huomiokyky kaventui niin, Kopp kertoo nuoruuden kannabiskokeiluistaan, että jokin mitätön yksityiskohta ( vaikka tapa pitää savuketta tai jonkun jazz-kappaleen nimi), tuntui saavan kosmista merkitystä.
Yhtäkkiä nuori Kopp näki tässä mikrokosmoksessa kaikki maailmankaikkeuden kätketyt salaisuudet. Hänen kumppaninsa tuntuivat vahvistavan tämän havainnon ja he jatkoivat kiihkeästi epäselvää näennäiskommunikaatiota. Sillä hetkellä nuoresta Koppista ja hänen kavereistaan tuntui, että he olisivat nähneet saman asioiden ytimen, tavoittaneet kaikkeuden keskipisteen ja päässeet yksimielisyyteen sen luonteesta.
- ” Yhtenä iltana joku sitten oli nauhoittanut tällaisen oivalluksia pursuavan keskustelun. Seuraavana päivänä tuskin maltoin odottaa, että pääsisin kuuntelemaan näitä syvällisyyksiä selvin päin. Sillä polttaessani ruohoa universiumin runolliset totuudet kirkastuivat minulle, mutta muutamaa hetkeä myöhemmin en enää muistanut, mitä nämä mullistavat oivallukset olivat olleet, kertoo Kopp kannabispäihtymyksen syvällisestä viisaudesta.
”Panimme nauhan pyörimään. Se oli masentavaa hölynpölyä.” Kopp kertoi, ettei hän ymmärtänyt edellisen illan oivalluksista mitään.
- Et tietenkään, sillä täytyy olla pilvessä, jotta tajuaisi mistä siinä on kyse, valistaa Koppin kaveri.
Kopp kirjoittaa: ” Se oli ansa. Se ei johtanut mihinkään. ” Yksi syy siihen, miksi Kopp lakkasi polttamasta pilveä oli se, että tuo värikäs sumu alkoi vaikuttaa ainoalta todellisuudelta. Elämä näiden hyvänolon huippujen välillä oli liian usein tyhjää ja tylsää.
Kuten jo tuhansia vuosia on jo tiedetty, kannabis on ”köyhän miehen taivas”.
Kopp kirjoittaa, ettei hän pilvessä ollessaan päässyt yhteyteen kenenkään toisen kanssa. Hetkittäin hän oli luullut niin, mutta se on ollut vain harhaa.
Koppin kaverit ryhtyivät käyttämään myös muita päihteitä kuroakseen tätä tyhjää ja tylsää päihteettömyyden aikaa. Monet heistä kuolivat narkomaaneina, kuittaa Kopp.
Kopp kirjoittaa, että tuosta nuoruuden ajasta lähtien hänestä kemiallisesti vauhditetut pyhiinvaellukset ovat vaikuttaneet täydellisiltä harharetkiltä.Huumeet voivat tuottaa nautintoa ja pilvessä voi olla hauskaa, mutta näillä matkoilla ei tavoiteta pyhiinvaelluksen ydintä. LSD-tripit eivät paljasta kosmisia totuuksia, vaan tuovat vain lisäväriä aistikokemuksiin.
-Tietä ei pidä etsiä nauttimalla ekstaasiin vieviä aineita, vaan löytämällä ekstaasi sisimmästään, kirjoittaa kokemuksistaan viisastunut Kopp.
Aivokasvaimen kanssa eläminen – menetyksen, surun ja tuskan kohtaaminen
Psykoterapeuttisesta – ehkä elämänkin- pyhiinvaelluksesta kertovan kirjan viimeisessä luvussa Kopp kertoo aivokasvaimen aiheuttamasta sairastamisestaan.
Kopp kuvaa, kuinka kaikki se mitä hän oli opettanut potilailleen ja pyytänyt näitä tekemään, oli hänelle itselle hyvin vaikeaa hänen sairastuttuaan vakavasti. Esimerkiksi vaikkapa avun pyytäminen mullta tuntui hänestä aivan ylivoimaiselta.
Kopp kävi läpi äitinsä mantroja ” selviydyt kaikesta mitä eteen tulee”. Kopp kielsi itseltään menetyksiään, tuskiaan ja pelkojaan. Kunnes matkalla tuttuun merenrantaan hän romahti.
Koppin kaikki kieltämä suru ja tuska saavuttivat hänet. Hän tunsi syvää avuttomuutta ja toivottomuutta. Arvottomuutta ja eksyksissä olemista. Jotain sellaista syvää angstia, jota hän oli kokenut vain teini-iässä viimeksi.
Kopp kertoo, että hän, psykoterapeutti, joka on kuunnellut ja lohduttavat lukemattomia muita – vajosi syvään itsesääliin. Koppista tuntui, ettei hän kestänyt menettää siinä määrin elämänsä hallintaa kuin vakavan sairastumisen myötä oli tapahtunut.
” Olin niin alamaissa, että ajatus terapiaan paluusta taas kerran potilaana” sai Koppin tuntemaan, että hän oli ollut psykoterapeuttina huijari ja elämässään epäonnistunut.
Kopp kertoo, että hän oli vakavan sairautensa kanssa niin käpertynyt itseensä, niin peloissaan, että hän oli vankasti päättänyt pitää pintansa ja tehdä oman päänsä mukaan. Millään muulla ei ollut mitään merkitystä. Ulkopuolista maailmaa ei ollut, olemassa, vaikka vaimo itki yhden kesän lohduttomasti tilannetta vieressä.
- Itsemurhan partaalla en todellakaan välittänyt mistään muusta kuin siitä, että pääsisin pakoon omaa avuttomuuttani ja ahdistustani, kirjoittaa Kopp itsemurhalla hekumoinnistaan
Kun muistelen aikeitani, minua hävettää vielä tänä päivänäkin, kirjoittaa Kopp jälkikäteen.
Kopp kertoo pohtineensa itsemurhaa ja selitti itselleen, että hänen vaimonsa ja lapsensa tarvitsivat häntä. He jäisivät kaipaamaan häntä liikaa, jos hän tappaisi itsensä.
Kopp tiesi, ellei hän lähtisi pyytämään jotain apua itselleen, silloin kaikki mitä hän psykoterapeuttina oli yrittänyt tarjota omille potilailleen – olisi valhetta.
Koppin psykoterapeutti oli saanut hänet ymmärtämään, ettei hän ollut tappanut itseään siksi, että perhe tarvitsi häntä, vaan hän tarvitsi perhettä. Hän on se, joka jäisi kaipaamaan sitä ettei enää näkisi lähimmäisiään.
- Jos ruumistani vielä runnellaan lisää, sitten elän minkä taidan. Nautin mistä voin. Otan irti sen ilon minkä saan. Olen sitä mitä voin niille ihmisille, joita rakastan.
Minun on jatkettava pyhiinvaellustani, sillä se on ainoa keino pysyä avoimena tälle visiolle.
Kopp kirjoittaa aivokasvaimen aiheuttamasta väistämättä lähestyvästä kuolemastaan:
On aivan samantekevää,
kuinka hyvin yritän valmistautua tuohon kokemukseen.
Se hetki kuuluu Jumalalle.
Lappeenrannassa 27.2.15