Toiminnot

Osa II: Sheldon Kopp: Guru ( Miksi metaforia eli vertauskuvia tarvitaan guruksi kehittymiseen)

Osa II: Sheldon Kopp: Guru: Metaphors from a Psychotherapist. Science & Behavior Books. 1971.
 
Kirjan toisessa luvussa ( Training Today´s Guru) Kopp kirjoittaa siitä, kuinka kouluttaa nykyajan guruja, kun pelkkä korkea tekninen taito ei riitä guruksi tulemiseen.
 
Ollakseen guru pitää henkilöllä olla arvokkaat tavat, voimakas henkilökohtaisen läsnäolon voima, sisäisen vapauden henki ja inspiroivan luova mielikuvitus. Kuinka sellaisia ominaisuuksia opetetaan ja opitaan? Psykoterapeuttien koulutus ei herätä karismaa, vaan on erikoistunutta asiantuntijakoulutusta. Asiantuntijakoulutuksesta ei synny guruja.
 
Jos , Kopp muistuttaa vuonna 1971, haluaa ylimpien gurujen luokkaan, niin pitää pyrkiä lääketieteelliseen, jonka kautta voi tulla lääkäriksi, joka tulee parantajaksi mielenterveysongelmista kärsiville ihmisille. Psykiatrikoulutuksessa voi toivoa, että pääsee vielä pidemmälle kuin em. parantajaksi. Ehkä psykiatrinkoulutus saa guruksi pyrkivän hyväksymään, että hän on vain yksi itsensä kanssa kamppaileva ihminen muiden joukossa. Valitettavasti näin ei useinkaan Koppin mielestä käy.
 
Psykiatrin työ tekee hänet kliinisesti persoonattomaksi henkilöksi, koska hänellä on liian paljon ihmisiä hoidettavaksi liian lyhyessä ajassa. Mielisairaalamaisessa massiivisessa liikkeenjohdollisessa instituutiossa häntä kyllä kutsutaan psykiatriksi, mutta hänen täytyy etsiä muu tie valaistumiseen kuin minkä hänen erikoistumiskoulutuksensa vallitseva asenne tarjoaa. Psykiatriksi kouluttautuminen ei valmista guruksi.
 
Toinen vaihtoehto guruksi on pyrkiä kliinisen psykologian tohtorinkoulutusohjelmaan. Palkkaus on huonompi, eikä sosiaalinen arvostuskaan ole samaa luokka kuin psykiatrilla, mutta koulutus on enemmän puhtaasti tieteellinen seikkailu kuin liikkeenjohdollinen psykiatrin koulutus.
 
Psykologin koulutus korostaa tieteellisen objektiivisuuden asennetta: inhimillisen käyttäytymisen abstraktien mallien termeillä teoretisointia. Ja ehkä myös objektiivisten kliinisten instrumenttien ja testien käyttämistä psykologin ja tutkittavan välillä.  Kliinisen psykologin täytyy myös löytää valaistumisensa muualta kuin koulutuksestaan, jos aikoo kyetä auttamaan toisia ihmisiä löytämään itsensä ja ratkaistakseen heidän henkilökohtaisia ongelmia. Kliininen psykologi ei ole myöskään guru valmistuttuaan.
 
Kolmas vaihtoehto guruksi tulemisessa on ryhtyä psykiatriseksi sosiaalityöntekijäksi. Koulutus tähtää sosiaalisten ongelmien helpottamiseen, ” äänen antamiseen äänettömille”. Sosiaalityö on lopulta kuitenkin kontrolloivasta, Lady Anteliaan aristokraattisesta perinteestä johtuen, toimistomaista hallinnollisten tapausten käsittelyä. Sosiaalityöntekijät koulutetaan ”mahdollistamaan” asiakkaita tavoittelemaan omia halujaan, mutta tosiasiassa toimistossa päädytään ”päättämään mikä on parasta asiakkaalle”, koska niin monta tapausta on ratkaista tietyssä ajassa. Koppin mukaan (1971,11) psykiatriset sosiaalityöntekijät eivät ole psykiatreja eivätkä psykologeja parempia psykoterapeuteiksi päätettyään muodollisen koulutuksensa. Psykiatrisesta sosiaalityöntekijästä ei myöskään valmistu gurua koulutuksensa kautta.
 
Neljäs tapa etsiä gurun asemaa, on kouluttautua papiksi. Monet papit päätyvät kouluttautumaan psykoterapeuteiksi, koska he lisääntyvässä määrin ovat tyytymättömiä jatkuvaan toivottomuuteen ja avuttomuuteen, jota he kokevat seurakuntatyössään. Usko pitäisi kantaa, mutta se ei kanna.
 
Papin koulutuskin kasvattaa vain perinteisiä pappisasenteita, mitkä on tapoina ja tunteina vastakohtaisia menestykselliselle psykoterapeutin roolille. Pappien luottamus pelastaa sieluja pelastusoperaatioissaan ei salli emotionaalisissa ongelmissa olevan kasvua. Olla avuksi ongelmaiselle ihmiselle tarkoittaa enemmän kuin olla toisen kanssa ja toivoa että toiselle on tästä yhteisestä kokemuksesta hyötyä. Papeilla on liikaa painetta olla ”hyvä ihminen”, mikä tarkoittaa oman pahuutensa kieltämistä, lisää vaatimusta olla epäitsekäs ja haluttomuutta taistella avoimesti sen puolesta mitä tahtoo. Pappi ei koulutuksensa vuoksi voi tarjota itsehyväksynnän ja ilmaisunvapauden mallia niille, jotka häneltä apua pyytävät.
 
Papit tarjoavat konsultointia, joka tarkemmin tarkasteltaessa paljastuu sekavaksi amalgaamiksi. He jättävät ”lääketieteelliset päätökset” psykiatrille samalla kun salaa uskovat, että vain he voivat syvällisesti sitoutua asiakkaisiinsa, potilaisiinsa ja ongelmallisiin sieluihin. Vain papit pystyvät käsittelemään ” äärimmäisiä huolenaiheita”.
 
Myös pappien pitää pystyä nousemaan koulutuksensa tuolle puolen, jos aikoo Koppin mukaan pystyä toimimaan vastuullisena hengellisenä oppaana, joka tietää mitä tekee. Papin täytyy löytää tie valaistua, oppia pois mitä on opetettu ja oppia, mitä ei voi opettaa.
 
Psykiatri, psykologi, sosiaalityöntekijä ja pappi ovat kaikki yrittäneet tietään toisten auttajaksi, kokonaiseksi ja vapaaksi. Kukin koulutus luo omat rajoituksensa kehittyä guruksi, olipa käyntikortissa M.D, Ph.D, M.S.W tai B.D.
 
Koppin mielestä on ironista, että kullekin guruksi aikovalle suunniteltu koulutus on juuri se, joka vammauttaa ja rajoittaa häntä eniten, kun hän yrittää olla autenttinen henkilökohtainen opas toiselle ihmiselle.
 
Psykiatrinen koulutus opettaa kliinistä ja liikkeenjohdollista asennetta potilaita kohtaan. Kliinisen psykologin koulutus rohkaisee objektiiviseen ja puolueettomaan ”yksilöiden” tutkimiseen. Psykiatrinen sosiaalityö päättyy usein sentimentaaliseen ja holhoavaan ”tapausten” selvittämiseen. Papit päätyvät paimeniksi pelastamaan ”kadonneita sieluja” seminaareissaan. Kaikkien koulutus pikemminkin lisää kuin vähentää etäisyyttä toiseen kärsivään kanssaihmiseen.
 
Mitä sitten pitäisi tehdä tullakseen toisten auttajaksi?
 
Koppin mielestä tärkeimmät psykoterapeuteiksi kehittymisen piirteet tapahtuvat muodollisen ammatillisen koulutuksen ulkopuolella. Omat henkilökohtaiset kärsimykset, mielihyvät, riskit ja seikkailut kasvattavat enemmän kuin muodollinen koulutus. Yksinäisyydessä, ja myöhemmin jo guruksi kehittyneen seurassa, psykoterapeutiksi haluavan täytyy taistella omien demoniensa kanssa ja uskaltaa vapauttaa itsensä niistä.
 
Kaikilla meillä on demonimme ja suojelusenkelimme. Oletko tavannut omasi?
 
Psykoterapeutiksi kasvavan täytyy taistella yksin ja merkittävien toisten kanssa oman elämänsä iloista ja suruista. Oman terapiakoulutuksen myötä voi aloittaa oman psykoterapeutin työnsä, mikä aluksi täytyy tapahtua toisen valvonnassa. Valvonnassa aloitteleva psykoterapeutti ei vain opi tekniikoita, vaan sen täytyy olla niin avointa ja intiimiä, ettei valvottava koskaan unohda millaista se oli. Nämä kokemukset valmistavat häntä olemaan aina läsnä omien potilaidensa kanssa. Jopa niin ettei psykoterapeutti koskaan unohda ettei ole olemassa muita kuin samanlaisia kärsiviä kanssaihmisiä kuin itse on.
 
Kopp kirjoitti 1971: Psykoterapian tekemistä uhkaa modernien edistyksen ihanteellisten mallien ja objektiivisen varmuuden liekaan vankeutuminen. Freudilainen psykoanalyysi on opettanut paljon alitajuisista motiiveista, jotka ohjaavat ihmistä. Se on luvannut selittää kaiken ja päättyy selittämään kaiken vain pois.
 
Psykoanalyytikkojen tyhjät myytit kertovat meille, että meidän hellimät saavutuksemme eivät ole muuta kuin hyväksymättömien infantiilisten viettiemme sublimaatiota. Psykoanalyysi on opettanut että elämämme todellisilla kokemuksilla on vähän tekemistä sen kanssa, miten koemme itsemme maailmassa. Itse asiassa ne ovat vain alitajunnan symboleita, joilla on syvät juurensa menneisyydessämme. Satiirisesti psykoanalyysi päätyy auttamistilanteeseen, jossa psykoanalyytikko on aina potilaan yläpuolella. ” … the patient insists that the analyst be one-up while desperately trying to put him one-down, and the analyst insists that the patient remain one-down in order to help him to learn to become one-up” (1971,14).
 
Psykoanalyytikon potilaaksi vapaaehtoisesti hakeutuva maksaa ison summan rahaa. Potilas makaa pitkällään sohvalla, kun analyytikko istuu vapaasti potilaan takana, missä potilas ei voi nähdä häntä. Potilas puhuu mitä hänen mieleensä juolahtaa, ei väliä miten järjetöntä, sopimatonta tai karkeaa. Analyytikon ei tarvitse sanoa mitään, eikä hän yleensä sanokaan.
 
Tämän käsityksen mukaan (1971,14) potilas ei oikeastaan tiedä, mitä hän puhuu. Eikä potilas ymmärrä että hän puhuu alitajuisista vieteistä käsin, mistä analyytikko tietää paljon enemmän. Analyytikon reaktiot potilaaseen ovat  ”tulkintoja” tai totuuksia. Potilaan reaktiot terapeuttiin ovat ”transferensseja” tai fantasioita. Koppin mielestä potilaan ainoaksi mahdollisuudeksi korjata tämä one-up/one-down – epätasapaino, on terve ja kypsä reaktio nousta ylös sohvalta, kävellä ulos, paukauttaa ovi takanaan eikä koskaan palata takaisin. Tähän menee tavallisesti noin viisi vuotta – sitä kutsutaan hoidoksi.
 
Tuolloin 1970-luvulla Koppin mukaan toinen vaikuttava lähestymistapa oli käyttäytymisterapia. Ihmisen käyttäytymistä lähestyttiin lainmukaisena, ennustettavana ja kontrolloitavana inhimillisenä käyttäytymisenä, joka voitiin määritellä tieteellisin termein. ” Terapeutti , terapeuttisen tilanteen keskeinen muuttuja, on sosiaalinen ´vahvistamiskone´, joka on ohjelmoitu aikaisemman koulutuksensa ja kokemuksensa mukaan… vaikuttaa potilaassa tapahtuvan valikoidun käyttäytymismuutoksen todennäköisyyteen.”
 
Jos psykoanalyysi oli holhoavaa esoteerismiä, niin käyttäytymisterapia oli dehumanisoivaa ohjelmointia. Näille oli olemassa 1970-luvulla myös kolmas vaihtoehto: humanistinen psykologia. Tämä kolmas voima ei ollut halukas tekemään uhrauksia freudilaiselle psykopatologian alttarille eikä käyttäytymisterapian tieteen temppeleille.
 
Humanistinen psykologia vastasi psykoanalyysin kallonkutistukseen mielenlaajentamisella ja käyttäytymisterapian elämän tietokoneellistamiseen valitsemalla vapautumisen automaation sijasta.
 
Humanistinen psykologia julisti inhimillisiä arvoja, joita sekä psykoanalyysi että käyttäytymisterapia tuntuivat väheksyvän. Autenttisuutta, mielikuvitusta, rakkautta ja iloa. Yrittämällä olla ihminen ihmiselle. Luomalla turvaverkko, jossa kärsivä ihminen uskaltaa , ehkä, riskeerata kertomalla itsestään tuntemattoman edessä.
 
Kopp julisti 1971 että sekä psykoanalyysi että käyttäytymisterapia eivät olleet muuta kuin tilapäinen väärinymmärrys historiassa, jossa ihminen yrittää ymmärtää itseään kuvittelemalla, että on olemassa ikuisesti kestävä varmuus elämästä joka itse asiassa on katoavaa. Maailmassa joka lopulta on monimerkityksellinen, eikä antaudu lopullisesti selitettäväksi.
 
Kopp ennakoi toisen luvun lopuksi humanistisen psykologian aamunkoittoa, joka edeltää sen nousua korkeuteensa. Kopp ennakoi, että humanistinen psykologia on vastaus guruksi tulemiseen.
 
Kuinka voimme tietää?
 
Kopp aloittaa Guru-kirjansa ensimmäisen osan viimeisen ja osan kolmannen luvun ( Illumination by Metaphor, vertauskuvalla valaistuminen) ikiaikaisella filosofisella kysymyksellä: Kuinka voimme tietää?.
 
Wittgensteinin, filosofi joka kärsi ainakin vakavista masennuksista, viimeiset kirjoitukset taisivat olla myös ”varmuudesta”. Kuinka voimme olla varmoja, että tiedämme sen mitä väitämme tietävämme.
 
Kopp vastasi, että miten voimme tietää kysymykseen on vastattu kolmella eri tavalla:
1)   Voimme tietää asioita rationaalisesti, siis ajattelemalla niitä. Jos asiat ovat loogisesti johdonmukaisia ja johdonmukaista sen kanssa, mitä muuta tiedämme, niin pidämme sitä totena. Jos ne ovat epäjohdonmukaisia, niin emme pidä niitä totena.
2)   Toinen tapa tietää on päätellä empiirisesti, eli mitä havaitsemme aisteillamme todeksi. Voimme tehdä objektiivisia kokeita tarkistaaksemme havaintomme.
3)   Kolmas tapa tietää on tietää vertauskuvallisesti. Emme ole riippuvaisia loogisesta ajattelusta emmekä havaintojemme tarkistamisesta, vaan ymmärrämme maailmaa metaforisesti: meillä on intuitiivinen käsitys tilanteesta, jossa olemme avoimia kokemuksemme symbolisille ulottuvuuksille ja monille merkityksille , jotka luovat ylimääräisiä merkityksien varjoalueita.
 
Koppin mukaan 1900-luvulla metaforisen tietämisen osuus on merkittävästi vähentynyt. Kopp kirjoittaa pitkälti, miksi juuri metaforamainen tietäminen on tärkeää. Metaforat tekevät elämän ymmärryksen seikkailuksi, tiivistää Kopp lopulta miksi metaforat valaisevat ihmisiä.
 
Kauan sitten, Paracelsus kirjoitti, ettei guru voi kertoa ”paljasta totuutta”. Guru käyttää mielikuvia, allegorioita, kuvia, ihmeellistä puhetta ja muita kätkettyjä ympäripyöreitä tapoja. Mutta se on hyvä ohje, koska metafora orientoi mielen kohti vapautta, uutuutta ja rohkaisee uskaltamaan puhtaaseen iloon. Metafora tarjoaa visio ja totuuden, joka ei ole pelkistettävissä tietokoneella tehtäväksi reduktioksi.
 
Ollakseen varma ja ”tieteellinen” moderni psykologia on Koppin mielestä heittänyt pois vuosituhantista viisautta. Se on kieltänyt jokaisen ihmisen välittömän kokemuksen siitä, mikä häntä askarruttaa. Moderni psykologia on hukannut vision elämästä ja kasvusta, kun on ryhtynyt askartelemaan psykopatologian ja ehdollisten vasteiden kanssa.
 
Tullakseen guruksi, niin Kopp julisti 1971, on palattava metaforaan, intuitiiviseen ja subjektiiviseen kokemukseen. Se ei ehkä ole mitattavissa, mutta se on inhimillisyytemme mitta. Meidän täytyy muuttaa tapamme ajatella ongelmia, tapamme havaita ja tuntea asioita.
 
Muutos täytyy tapahtua imitaatiosta ilmaisuun ja peilistä lamppuun. Ihmettely täytyy tulla takaisin meihin ja meidän täytyy elää sen kanssa, kunnes maailmasta on lopulta tullut inhimillinen tapahtuma.
 
----
Markku Envallin kirjassa Rakeita (1983) on puhuttu samasta asiasta, mistä Kopp kirjoittaa:
 
” Profeetta vaatii uskollisuutta kuin mustasukkainen rakastaja:
vaatii rakastamaan, kieltää rakastumasta.
 
Hänen kuoltuaan jäävät oppi ja sen valvojat, papit ja byrokraatit.
 
Kun opiskelet oppia, sinulta vaaditaan herkkyyttä ulkoa tule-
ville vaikutteille. Opittuasi oppi vaatii sinua kovettamaan mielesi.
 
Yksi oppi vapauttaa toisen kahleista. Siksi vapaa on vain se,
Joka ei lakkaa oppimasta.
 
Menestys taiteessa vaatii edellisen sukupolven vastaista
hyökkäystä. Tieteessä se vaatii edellisen sukupolven myötäilyä.
 
Kun tiede oli nuori, se oli järkeä. Kun keski-ikäinen, instituu-
tio. Kun vanha, rituaali.
 

 
Mitä puhtaammaksi äänentoisto on tullut, sitä karkeampia
ääniä toistetaan.
 

 
Älykkö joka ei seuraa omaa aikaansa on yhtä pelottava kuin
älykkö joka seuraa vain omaa aikaansa.
 
….
 
Ihminen etsii kosketusta toiseen puhumalla, edes näkemättä
sanassa enää metaforaa.
 
Sana vetoaa naisen, teko miehen rakkauteen.”
 
29.6.2014 Lappeenrannassa