Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa XV - Joen Fagan
Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa XV – Joen Fagan
Sheldon Koppin kirjassa Naked Therapist (alaotsikko – A Canterbury Tales collection of embarrashing moments from more than a dozen eminent psychotherapists, 1976) toinen osa ”jaetut noloudet” sisältää muiden psykoterapeuttien kuvauksia omista psykoterapeuttista munauksistaan.
Seuraavaksi on Koppin kirjassa on vuorossa Joen Fagan ( Ph.D). Joen on nimennyt kirjoituksensa ”Where you gonna run to” (Minne aiot paeta). Hän aloittaa kirjoittamalla, että hän on todennäköisesti tehnyt kaikki virheet, mitä psykoterapeutti voi tehdä. Selkeät ja kivuliaat virheet tulevat ensimmäisenä mieleen: luottamuksen rikkominen tahattomasti, unohtaa asiat jotka ovat potilaalle syvällisen tärkeitä, tekee humoristisen huomautuksen, jolla on aivan täysin päinvastainen vaikutus ja hetket, jolloin ei osannut toimia, kun piti toimia.
Ja hän muistaa omia epätoivon, vihan ja hulluutensa aikoja, jolloin hän peitteli tai ei kyennyt itselleen myöntämään, mutta samaan aikaan vaati potilaitaan kieltämään samanlaiset tuskat kovalla hinnalla.
Ja kun möläytti raskaana olevalle naiselle hänen lapsen olevan autistinen ja nainen sai keskenmenon. Mies kesken istunnon sanoo, ettei hän tule kuulluksi asiassaan, lähtee huoneesta koskaan takaisin palaamatta. Skitsofreenikon kanssa pitkään töitä tehtyään luuli, että oli auttanut tätä merkittävästi, mutta kun potilas avautuu, niin tuntee itsensä vielä hullummaksi ja epätoivoisemmaksi kuin kyseinen potilas. Kun kehuu työtoverilleen, ettei kukaan omista potilaista ole tehnyt itsemurhaa, niin ”paras potilas” ottaa yliannoksen lääkkeitä seuraavana päivänä – tosin selviten hengissä.
Selvät ja kivuliaat virheet ovat provokatorisia oppimisen tilaisuuksia. Kun ne on vain kohdattava ja tehtävä niille, mitä voi. Epäonnistumisen myrskystä tukevalle maalle saavuttuaan, ehkä jopa kykenee niistä kirjoittamaankin.
Ilmiselvät virheet ovat yksi asia, mutta sitten ovat olemassa myös hieman epäselvemmät puutteellisuudet osaamisessa: auttoi potilaita vähemmän kuin he olisivat tarvinneet. Tilanne on samanlainen kuin ensimmäisenä perheeseen syntyvällä lapsella, joka opettaa vanhemmille enemmän kasvattamisesta kuin sitä saa osakseen.
Joskus hän oli korjannut muiden terapeuttien virheitä, joskus nuo terapeutit korjasivat hänen virheitään.
Kun Sheldon Kopp pyysi häntä kirjoittamaan omista psykoterapeuttista munauksistaan, ei hän aluksi muistanut mitään erityistä. Mutta hänellä oli aina tapana odottaa, jos ei aluksi selkeää juttua löydy. Hän etsii oraakkeleita, juttelee ystäviensä kanssa ja jostakin heidän sanomastaan idea kirkastuu.
Joe katsoi Websterin sanakirjasta sanakirja-merkitystä ”naked” –sanalle ja kun hän istuuntui, niin hän muisti Williamin.
William
William ei ollut potilas, vaan vanhempi epänormaalin psykologian kurssin osallistuja. 15 vuotta ennen kirjoitushetkeä hän opetti nuorena apulaisprofessorina epänormaalin psykologian kurssia. Kurssilla oli aina pari vanhempaa opiskelijaa, joilla oli jo elämänkokemusta ja he toivat hyvine kysymyksineen kurssille parempaa sisältöä kuin mitä pelkästään nuoret opiskelijat olivat kokeneet siihen mennessä. Vanhempien opiskelijoiden kysymykset olivat käytännöllisiä, eivätkä vain akateemista sanojen pilkkomista. Varsinkin kun Joen itse oli sisäänpäin kääntynyt, hieman omituinen, pelokas ja itseään rajoittava nuori professori.
William istui eturivissä ja oli hyvin innokas opiskelija. Hän nyökkäili oikeissa kohdissa ja nauroi Joen vitseille, mikä oli tietysti opettajan mieleen. Hänen kommentit olivat hyvin ajateltuja ja tarkkoja. Eivät ollenkaan sellaisia kuin jotkut opiskelijat yrittävät tehdä vaikutusta miellyttämällä tai pyrkimällä johtamaan tai manipuloimaan tyyliin: ” Sinä selkeästi tiedät paljon tästä, mutta oletko koskaan ajatellut, että…” tai ” Miksi ei ole totta se, että…”.
William jäi kurssin jälkeen juttelemaan, lopulta tuli jopa Joenin huoneeseen keskustelemaan opiskelusuunnitelmistaan. Ja William kertoi itsestään, että hän oli eronnut ja ex-vaimon kanssa oli hankaluuksia taloudellisten asioiden sopimisessa. Hän asui isänsä kanssa ja oli ollut kuuluisan psykoterapeutin Carl Whitakerin terapiassa vuoden, mutta ei ollut sopinut uutta käyntiä vuoteen.
Ei ollut epätavallista, että epänormaalin psykologian kurssi veti Williamin kaltaisia tyyppejä esiin. Opiskelijat halusivat neuvoja henkilökohtaisen elämänsä suhteen ja kysyivät lähetettä psykoterapiaan. Silti Joen oli jotenkin varuillaan Williamin suhteen.
Joen kirjoittaa, että hän oli kyllä yksinäinen, mutta hän ei ystävystynyt, jos toinen ihminen ei pakottanut häntä ystävystymään, vaikka hän halusi ja tarvitsi muita ihmisiä. Joen kirjoittaa, että hänen varautuneisuus ja epäröinti estivät häntä ystävystymästä ihmisten kanssa. Hän ei kyennyt neuvomaan ihmisiä heidän omissa ongelmissaan oman epävarmuutensa ja itsensä epäilemisen vuoksi.
William kysyi, pitäisikö hänen jatkaa terapiaa. Isä ja ex-vaimo vaativat sitä, Joen sanoi, ettei hän neuvonut opiskelijoitaan asiassa, koska itse asiassa epäili omia kykyjään eikä tiennyt milloin oli opiskelijoidensa manipulaation kohteena.
Williamista alkoi tulla kyselyineen riesa. Kerran heidän tavatessaan William yritti suudella häntä. Joen tuli vihaiseksi ja kertoi sen Williamille. William oli ollut sairaalahoidossa ongelmiensa vuoksi, William kysyi Joenilta, onko hän hullu ja pitäisikö hänen jatkaa psykoterapiaa. Joen vastasi, että kyllä. Joenille oli selvää, että William oli häiriintynyt.
Mutta mitä tapahtuisi, jos hän sanoisi sen suoraan? ” Herranen sentään, sinä olet hullu. Ota takamuksesi ja mene Carlia tapaamaan. Hanki itsellesi apua pikemmin kuin teet ex-vaimosi, isäsi ja minut hulluksi! Minä hukkaan aikaa kanssasi, etkä minulta saa sitä apua mitä tarvitset. Minun painostamisella et sitä apua saa”. Mutta Joen ei sanonut. Hänellä ei ollut 27-vuotiaana aloittelevana psykoterapeuttina ja opettajana rohkeutta sanoa sitä.
Joen piti kokeet, jossa esimerkkinä oli skitsofreniaperhe, jossa isä kovalla kasvatuksella tuotti neuroottisen pojan ja skitsofreenikon, joka tappoi itsensä. William sai täydet pisteet kokeesta.
Koetta seuraavina päivinä tuli kirje, jossa William päätti viettää kesäloman kaupungin julkisessa puistossa ja pyysi Joenia mukaan. Joen ei kiinnittänyt kirjeeseen olankohautusta enempää huomiota.
Mutta sitten tuli uusi ja uusi kirje, joissa sävy muuttui uhkaavammaksi ja vihaisemmaksi ja joissa oli epäsuoria seksuaalisia vihjailuja, jotka kiellettiin tyyliin: tiedät, tietysti, että vain vitsailen. Rakastan sinua, enkä millään tavalla satuttaisi sinua.
Joen alkoi pelätä, eikä enää nukkunut hyvin öitään. Tuli kirje, jossa luki, että ”jollei hän aio nähdä Williamia, niin hän ei näe enää ketään. Hän haluaa hänet ja aikoo myös saada.” Kirjeen sävy oili tumma ja kirjoitus oli melko sekavaa. Joenille alkoi tulla epämiellyttäviä ajatuksia siitä, että Willian stalkkasi häntä jossain lähistöllä.
Sitten Joen sai puhelun Williamin isältä. Isä kyseli, että hänellä on sellainen outo tunne, että Joen tietäisi, missä kolme päivää sitten kadonnut William voisi olla. Joen vastasi, että omituista kyllä, hänellä on omituinen tunne, että William on numero 12 grillillä Chastain Parkissa. Isä soitti myöhemmin illalla, että William on löytynyt ja toimitettu psykiatriseen sairaalaan.
Kirjeitä tuli sairaalasta ja niiden sävy oli uhkaava, vihainen ja seksuaalisia vihjailuja täynnä. Sitten tuli tieto, että William oli karannut sairaalasta. Joen mietti, että tuolla kaupungilla jossain on paranoidikko, jonka harhaluulojen kohteena hän on. Joen oli seuraavat päivät hyvin ahdistunut. Hän laittoi oviketjun kiinni ja säikähti jokaista ääntä. Joen muisti, kuinka työtovereita kohtaan olivat potilaat jääneet jopa vuosikausiksi samalla tavoin harhaluuloisiksi.
Williamin isä soitti, että William on New Yorkissa. Se tuntui kuin lykätyltä tuomiolta, mutta kirjeitä sateli taas. Postitoimisto kehotti Joenia kieltäytymästä ottaa niitä vastaan. Joskus postinkantaja unohti kiellon ja kirjeitä tuli ja niissä oli mitä ihmeellisempää materiaalia.
Joen soitti Williamin isälle ja halusi Williamin osoitteen. Joen kirjoitti Williamille tiukkasävyisen kirjeen, että tämän on nyt loputtava. FBI- agentti soitti, että he tutkivat pankkiväärennöstä, jonka William oli tehnyt, mutta toivoivat, että hän toivoisi Williamille rangaistusta, koska tämä oli taas psykiatrisessa sairaalassa. Helpotus taas, Joen ajatteli.
Muutamia kuukausia myöhemmin Joen sai Williamilta ystävänpäiväkortin, jonka sävy ei ollut yhtään paranoidinen, mutta Joen oli yhä varuillaan. Joen ajatteli, että kortti oli jollakin tavalla myrkytetty ja heitti kortin roskiin. Kortteja ei enää tullut lähes vuoteen, kunnes hän sai puhelinsoiton.
- Hei William tässä, olen kaupungissa ja haluaisin nähdä sinua!
Joen vastasi, ettei halua nähdä Williamia. Hän tiesi, että hän oli tärkeä Williamille, mutta ei ollut koskaan todellisuudessa ollut Williamin ystävä. Eikä Joen halua nähdä häntä, eikä teeskennellä, että hän oli olemassa Williamille. On parasta hänelle itselleen ja Williamille, ettei he näe. On aika sanoa hyvästit ja panna piste tälle luvulle.
William pyyteli vähän aikaa, mutta sanoi, että Joen oli luultavasti oikeassa. William oli täysin yllättänyt Joenin, joka oli vankka vastauksessaan, samalla kun oli pelokas ja epävarma. Joen ei halunnut olla yksin sinä iltana ja kutsui ystävänsä yökylään.
Kolme päivää meni mitään tapahtumatta, kunnes Joen oli huoneessaan papereita järjestelemässä, kun huomasi, että William seisoi ovella. William näytti laihemmalta ja rujolta ovensuussa seistessään. Puvussa, solmiossa ja kengissä, jotka nekin olivat mustat – hän näytti hautausurakoitsijalta.
- Voinko tulla sisään, William kysyi.
Joen tajusi, ettei hän voisi millään välttää kohtaamista. Ehkä oli oikein, että William vaati päästä puheille, Joen lopulta ajatteli.
- Tule sisään, Joen sanoi
- Voinko sulkea oven, William kysyi.
Vastausta odottamatta William sulki oven. Enää Joen ei voinut paeta minnekään.
- Istu alas, William, Joen sanoi. Kuulen, että haluat meidän tapaavan, jotta voimme lopettaa tämän ja ajattelen, että olet oikeassa. Mutta ensiksi, mitä olet tehnyt viimeiset vuodet?
William oli ajanut taksia New Yorkissa, nyt hänen isänsä oli sairaana ja William oli palannut Atalantaan. Viisi minuuttia Joen ja William vaihtelivat kuulumisia – niitä näitä. William vaikutti erilaiselta ja Joen pohti voisiko jatkaa yhteydenpitoa, mutta sanoi sitten, että ehkä nyt on aika lopettaa
- En tiedä, mitä merkitsen sinulle, mutta tiedän, että suuri osa siitä on sinun pelkää mielikuvitusta. Se mitä tapahtui, pelotti minua, eikä ollut minulle hyväksi. Se mitä halusit itsellesi on ok, mutta minä en ole se henkilö keneltä niitä asioita saat. Haluan sinun tietävän, että minä en ole se henkilö ja haluan päästä sinusta irti.
He olivat puhuneet noin 15 minuutin ajan. He katselivat toisiaan pitkän hiljaisuuden ajan. William istui tuolissaan taaksepäin ja hänen ilme muuttui. Sitten William nojasi eteenpäin ja sanoi hiljaa.
- Tiesitkö, että pelastit henkeni?
- En, en tiennyt sitä, Joen vastasi.
Sitten William nousi, meni ovesta ulos, pysähtyi hetkeksi ovelle ja sanoi hyvästi. Joenilla ei ollut minkäänlaista ideaa, mitä William tarkoitti hengenpelastamisella.
Kolme kuukautta myöhemmin William soitti, että oli tavannut naisen ja oli muuttamassa tämän kanssa Irlantiin. Vähän myöhemmin tuli kuva naisen pojasta. Williamilla meni hyvin.
Joen kirjoittaa viimeisen lauseen kirjoitukseensa:
Do you know, William, how much you taught me about the impossibility of running?
Eli Joen kirjoittaa, että tiedätkö William, kuinka paljon opetit minulle pakenemisen mahdottomuudesta?
7.2.2016 Lappeenrannassa
Sheldon Koppin kirjassa Naked Therapist (alaotsikko – A Canterbury Tales collection of embarrashing moments from more than a dozen eminent psychotherapists, 1976) toinen osa ”jaetut noloudet” sisältää muiden psykoterapeuttien kuvauksia omista psykoterapeuttista munauksistaan.
Seuraavaksi on Koppin kirjassa on vuorossa Joen Fagan ( Ph.D). Joen on nimennyt kirjoituksensa ”Where you gonna run to” (Minne aiot paeta). Hän aloittaa kirjoittamalla, että hän on todennäköisesti tehnyt kaikki virheet, mitä psykoterapeutti voi tehdä. Selkeät ja kivuliaat virheet tulevat ensimmäisenä mieleen: luottamuksen rikkominen tahattomasti, unohtaa asiat jotka ovat potilaalle syvällisen tärkeitä, tekee humoristisen huomautuksen, jolla on aivan täysin päinvastainen vaikutus ja hetket, jolloin ei osannut toimia, kun piti toimia.
Ja hän muistaa omia epätoivon, vihan ja hulluutensa aikoja, jolloin hän peitteli tai ei kyennyt itselleen myöntämään, mutta samaan aikaan vaati potilaitaan kieltämään samanlaiset tuskat kovalla hinnalla.
Ja kun möläytti raskaana olevalle naiselle hänen lapsen olevan autistinen ja nainen sai keskenmenon. Mies kesken istunnon sanoo, ettei hän tule kuulluksi asiassaan, lähtee huoneesta koskaan takaisin palaamatta. Skitsofreenikon kanssa pitkään töitä tehtyään luuli, että oli auttanut tätä merkittävästi, mutta kun potilas avautuu, niin tuntee itsensä vielä hullummaksi ja epätoivoisemmaksi kuin kyseinen potilas. Kun kehuu työtoverilleen, ettei kukaan omista potilaista ole tehnyt itsemurhaa, niin ”paras potilas” ottaa yliannoksen lääkkeitä seuraavana päivänä – tosin selviten hengissä.
Selvät ja kivuliaat virheet ovat provokatorisia oppimisen tilaisuuksia. Kun ne on vain kohdattava ja tehtävä niille, mitä voi. Epäonnistumisen myrskystä tukevalle maalle saavuttuaan, ehkä jopa kykenee niistä kirjoittamaankin.
Ilmiselvät virheet ovat yksi asia, mutta sitten ovat olemassa myös hieman epäselvemmät puutteellisuudet osaamisessa: auttoi potilaita vähemmän kuin he olisivat tarvinneet. Tilanne on samanlainen kuin ensimmäisenä perheeseen syntyvällä lapsella, joka opettaa vanhemmille enemmän kasvattamisesta kuin sitä saa osakseen.
Joskus hän oli korjannut muiden terapeuttien virheitä, joskus nuo terapeutit korjasivat hänen virheitään.
Kun Sheldon Kopp pyysi häntä kirjoittamaan omista psykoterapeuttista munauksistaan, ei hän aluksi muistanut mitään erityistä. Mutta hänellä oli aina tapana odottaa, jos ei aluksi selkeää juttua löydy. Hän etsii oraakkeleita, juttelee ystäviensä kanssa ja jostakin heidän sanomastaan idea kirkastuu.
Joe katsoi Websterin sanakirjasta sanakirja-merkitystä ”naked” –sanalle ja kun hän istuuntui, niin hän muisti Williamin.
William
William ei ollut potilas, vaan vanhempi epänormaalin psykologian kurssin osallistuja. 15 vuotta ennen kirjoitushetkeä hän opetti nuorena apulaisprofessorina epänormaalin psykologian kurssia. Kurssilla oli aina pari vanhempaa opiskelijaa, joilla oli jo elämänkokemusta ja he toivat hyvine kysymyksineen kurssille parempaa sisältöä kuin mitä pelkästään nuoret opiskelijat olivat kokeneet siihen mennessä. Vanhempien opiskelijoiden kysymykset olivat käytännöllisiä, eivätkä vain akateemista sanojen pilkkomista. Varsinkin kun Joen itse oli sisäänpäin kääntynyt, hieman omituinen, pelokas ja itseään rajoittava nuori professori.
William istui eturivissä ja oli hyvin innokas opiskelija. Hän nyökkäili oikeissa kohdissa ja nauroi Joen vitseille, mikä oli tietysti opettajan mieleen. Hänen kommentit olivat hyvin ajateltuja ja tarkkoja. Eivät ollenkaan sellaisia kuin jotkut opiskelijat yrittävät tehdä vaikutusta miellyttämällä tai pyrkimällä johtamaan tai manipuloimaan tyyliin: ” Sinä selkeästi tiedät paljon tästä, mutta oletko koskaan ajatellut, että…” tai ” Miksi ei ole totta se, että…”.
William jäi kurssin jälkeen juttelemaan, lopulta tuli jopa Joenin huoneeseen keskustelemaan opiskelusuunnitelmistaan. Ja William kertoi itsestään, että hän oli eronnut ja ex-vaimon kanssa oli hankaluuksia taloudellisten asioiden sopimisessa. Hän asui isänsä kanssa ja oli ollut kuuluisan psykoterapeutin Carl Whitakerin terapiassa vuoden, mutta ei ollut sopinut uutta käyntiä vuoteen.
Ei ollut epätavallista, että epänormaalin psykologian kurssi veti Williamin kaltaisia tyyppejä esiin. Opiskelijat halusivat neuvoja henkilökohtaisen elämänsä suhteen ja kysyivät lähetettä psykoterapiaan. Silti Joen oli jotenkin varuillaan Williamin suhteen.
Joen kirjoittaa, että hän oli kyllä yksinäinen, mutta hän ei ystävystynyt, jos toinen ihminen ei pakottanut häntä ystävystymään, vaikka hän halusi ja tarvitsi muita ihmisiä. Joen kirjoittaa, että hänen varautuneisuus ja epäröinti estivät häntä ystävystymästä ihmisten kanssa. Hän ei kyennyt neuvomaan ihmisiä heidän omissa ongelmissaan oman epävarmuutensa ja itsensä epäilemisen vuoksi.
William kysyi, pitäisikö hänen jatkaa terapiaa. Isä ja ex-vaimo vaativat sitä, Joen sanoi, ettei hän neuvonut opiskelijoitaan asiassa, koska itse asiassa epäili omia kykyjään eikä tiennyt milloin oli opiskelijoidensa manipulaation kohteena.
Williamista alkoi tulla kyselyineen riesa. Kerran heidän tavatessaan William yritti suudella häntä. Joen tuli vihaiseksi ja kertoi sen Williamille. William oli ollut sairaalahoidossa ongelmiensa vuoksi, William kysyi Joenilta, onko hän hullu ja pitäisikö hänen jatkaa psykoterapiaa. Joen vastasi, että kyllä. Joenille oli selvää, että William oli häiriintynyt.
Mutta mitä tapahtuisi, jos hän sanoisi sen suoraan? ” Herranen sentään, sinä olet hullu. Ota takamuksesi ja mene Carlia tapaamaan. Hanki itsellesi apua pikemmin kuin teet ex-vaimosi, isäsi ja minut hulluksi! Minä hukkaan aikaa kanssasi, etkä minulta saa sitä apua mitä tarvitset. Minun painostamisella et sitä apua saa”. Mutta Joen ei sanonut. Hänellä ei ollut 27-vuotiaana aloittelevana psykoterapeuttina ja opettajana rohkeutta sanoa sitä.
Joen piti kokeet, jossa esimerkkinä oli skitsofreniaperhe, jossa isä kovalla kasvatuksella tuotti neuroottisen pojan ja skitsofreenikon, joka tappoi itsensä. William sai täydet pisteet kokeesta.
Koetta seuraavina päivinä tuli kirje, jossa William päätti viettää kesäloman kaupungin julkisessa puistossa ja pyysi Joenia mukaan. Joen ei kiinnittänyt kirjeeseen olankohautusta enempää huomiota.
Mutta sitten tuli uusi ja uusi kirje, joissa sävy muuttui uhkaavammaksi ja vihaisemmaksi ja joissa oli epäsuoria seksuaalisia vihjailuja, jotka kiellettiin tyyliin: tiedät, tietysti, että vain vitsailen. Rakastan sinua, enkä millään tavalla satuttaisi sinua.
Joen alkoi pelätä, eikä enää nukkunut hyvin öitään. Tuli kirje, jossa luki, että ”jollei hän aio nähdä Williamia, niin hän ei näe enää ketään. Hän haluaa hänet ja aikoo myös saada.” Kirjeen sävy oili tumma ja kirjoitus oli melko sekavaa. Joenille alkoi tulla epämiellyttäviä ajatuksia siitä, että Willian stalkkasi häntä jossain lähistöllä.
Sitten Joen sai puhelun Williamin isältä. Isä kyseli, että hänellä on sellainen outo tunne, että Joen tietäisi, missä kolme päivää sitten kadonnut William voisi olla. Joen vastasi, että omituista kyllä, hänellä on omituinen tunne, että William on numero 12 grillillä Chastain Parkissa. Isä soitti myöhemmin illalla, että William on löytynyt ja toimitettu psykiatriseen sairaalaan.
Kirjeitä tuli sairaalasta ja niiden sävy oli uhkaava, vihainen ja seksuaalisia vihjailuja täynnä. Sitten tuli tieto, että William oli karannut sairaalasta. Joen mietti, että tuolla kaupungilla jossain on paranoidikko, jonka harhaluulojen kohteena hän on. Joen oli seuraavat päivät hyvin ahdistunut. Hän laittoi oviketjun kiinni ja säikähti jokaista ääntä. Joen muisti, kuinka työtovereita kohtaan olivat potilaat jääneet jopa vuosikausiksi samalla tavoin harhaluuloisiksi.
Williamin isä soitti, että William on New Yorkissa. Se tuntui kuin lykätyltä tuomiolta, mutta kirjeitä sateli taas. Postitoimisto kehotti Joenia kieltäytymästä ottaa niitä vastaan. Joskus postinkantaja unohti kiellon ja kirjeitä tuli ja niissä oli mitä ihmeellisempää materiaalia.
Joen soitti Williamin isälle ja halusi Williamin osoitteen. Joen kirjoitti Williamille tiukkasävyisen kirjeen, että tämän on nyt loputtava. FBI- agentti soitti, että he tutkivat pankkiväärennöstä, jonka William oli tehnyt, mutta toivoivat, että hän toivoisi Williamille rangaistusta, koska tämä oli taas psykiatrisessa sairaalassa. Helpotus taas, Joen ajatteli.
Muutamia kuukausia myöhemmin Joen sai Williamilta ystävänpäiväkortin, jonka sävy ei ollut yhtään paranoidinen, mutta Joen oli yhä varuillaan. Joen ajatteli, että kortti oli jollakin tavalla myrkytetty ja heitti kortin roskiin. Kortteja ei enää tullut lähes vuoteen, kunnes hän sai puhelinsoiton.
- Hei William tässä, olen kaupungissa ja haluaisin nähdä sinua!
Joen vastasi, ettei halua nähdä Williamia. Hän tiesi, että hän oli tärkeä Williamille, mutta ei ollut koskaan todellisuudessa ollut Williamin ystävä. Eikä Joen halua nähdä häntä, eikä teeskennellä, että hän oli olemassa Williamille. On parasta hänelle itselleen ja Williamille, ettei he näe. On aika sanoa hyvästit ja panna piste tälle luvulle.
William pyyteli vähän aikaa, mutta sanoi, että Joen oli luultavasti oikeassa. William oli täysin yllättänyt Joenin, joka oli vankka vastauksessaan, samalla kun oli pelokas ja epävarma. Joen ei halunnut olla yksin sinä iltana ja kutsui ystävänsä yökylään.
Kolme päivää meni mitään tapahtumatta, kunnes Joen oli huoneessaan papereita järjestelemässä, kun huomasi, että William seisoi ovella. William näytti laihemmalta ja rujolta ovensuussa seistessään. Puvussa, solmiossa ja kengissä, jotka nekin olivat mustat – hän näytti hautausurakoitsijalta.
- Voinko tulla sisään, William kysyi.
Joen tajusi, ettei hän voisi millään välttää kohtaamista. Ehkä oli oikein, että William vaati päästä puheille, Joen lopulta ajatteli.
- Tule sisään, Joen sanoi
- Voinko sulkea oven, William kysyi.
Vastausta odottamatta William sulki oven. Enää Joen ei voinut paeta minnekään.
- Istu alas, William, Joen sanoi. Kuulen, että haluat meidän tapaavan, jotta voimme lopettaa tämän ja ajattelen, että olet oikeassa. Mutta ensiksi, mitä olet tehnyt viimeiset vuodet?
William oli ajanut taksia New Yorkissa, nyt hänen isänsä oli sairaana ja William oli palannut Atalantaan. Viisi minuuttia Joen ja William vaihtelivat kuulumisia – niitä näitä. William vaikutti erilaiselta ja Joen pohti voisiko jatkaa yhteydenpitoa, mutta sanoi sitten, että ehkä nyt on aika lopettaa
- En tiedä, mitä merkitsen sinulle, mutta tiedän, että suuri osa siitä on sinun pelkää mielikuvitusta. Se mitä tapahtui, pelotti minua, eikä ollut minulle hyväksi. Se mitä halusit itsellesi on ok, mutta minä en ole se henkilö keneltä niitä asioita saat. Haluan sinun tietävän, että minä en ole se henkilö ja haluan päästä sinusta irti.
He olivat puhuneet noin 15 minuutin ajan. He katselivat toisiaan pitkän hiljaisuuden ajan. William istui tuolissaan taaksepäin ja hänen ilme muuttui. Sitten William nojasi eteenpäin ja sanoi hiljaa.
- Tiesitkö, että pelastit henkeni?
- En, en tiennyt sitä, Joen vastasi.
Sitten William nousi, meni ovesta ulos, pysähtyi hetkeksi ovelle ja sanoi hyvästi. Joenilla ei ollut minkäänlaista ideaa, mitä William tarkoitti hengenpelastamisella.
Kolme kuukautta myöhemmin William soitti, että oli tavannut naisen ja oli muuttamassa tämän kanssa Irlantiin. Vähän myöhemmin tuli kuva naisen pojasta. Williamilla meni hyvin.
Joen kirjoittaa viimeisen lauseen kirjoitukseensa:
Do you know, William, how much you taught me about the impossibility of running?
Eli Joen kirjoittaa, että tiedätkö William, kuinka paljon opetit minulle pakenemisen mahdottomuudesta?
7.2.2016 Lappeenrannassa