Kuluttaminen on kaiken tarkoitus
Kuluttaminen on kaiken tarkoitus
Mikä yhdistää suurkaupunkeja tai ehkä pienempiäkin kaupunkeja? Kuluttaminen, konsumerismi, on niitä enemmän yhdistävä teema kuin kieli, uskonto tai kulttuuri.
Tytöt eivät halua museioihin tai kulttuuririentoihin. Heidän ehdollaan matkaa tehdään, joten ei käydä muualla kuin kaupoissa.
Suomessa on 30 astetta, Tukholmassa on melko kylmä, 15 astetta ja pilvistä. Ostan itselleni puuvillajumpperin, kun ilma on niin kylmä. Muistan aikanaan, kun Tukholmaan tulin, niin sain flunssan parin viikon päästä Tukholmassa olemisesta. Meri-ilmastoa sukulaiset tarjosivat syyksi.
- Meidän suvussa jo 1930-luvulla oli kaikilla ammatti ja tytöille ja pojille annettiin yhtä paljon testamentissa, sukulaiseni todistivat illanvieton aikaan, tuodessaan esille sukukirjan, jossa kaikki on taltioitu.
Kaikki äidinpuolen suvun vaiheet. Äidilläni ei ollut ammattikoulutusta, kuten ei 50 % muista hänen ikäisistäänkään. Isä yritti saada selville sukunsa vaiheita myös, mutta siellä oli vain palaneita kirkkoja ja kirkonkirjoja. Isällänikään ei ollut varsinaista ammattikoulutusta. Molemmat vanhemmat saivat oppinsa työssä. Äitini sen jälkeen kun oli kasvattanut viisi lasta, jotka syntyivät kuuden vuoden aikana.
- Miksi sinä innostuit hankkimaan opintoja?, sukulaiseni kysyvät.
En tiedä vastausta. Joku voisi perheterapeuttina puhua "lähettiläästä". En tunnista asiaa niin. Minua on lukioajoista lähtien kiinnostanut lukeminen. Tukholman kesät synnyttivät minuun halun päästä pois omista ympyröistäni.
Svenska Dagbladet kirjoittaa 13-14- vuotiaasta Juliasta, joka föönää hiuksensa aamulla kolmesti, eikä lopulta kykene käymään koulua, koska hiukset eivät ole tarpeeksi hyvin.
Kauniilta näyttäminen voi johtaa psyykkiseen sairastamiseen. Svenska Dagbladet kertoo, että taudin psykiatrinen nimi on BDD, body dysmorfic disorders. Ihminen voi päätyä ajattelemaan, että jokin osa hänen kehossaan on pielessä. Ja jäädä kiinni ajatukseen, niin että siitä tulee ahdistushäiriöihin ja niiden obsessiiviskompulsiivisiin häiriöihin luettava tauti.
Julian tarina on koskettava. Jos joku sotki hänen hiuksensa, kuten nuoret keksivät toistensa kipeät kohdat, niin Julia saattoi mennä pitkäksi aikaa koulun wc:hen korjaamaan hiuksia. Yksi ystävätär veti hänet peilin edestä pois, koska hän ei itse kyennyt. 20-vuotias Julia on käynyt cbt-terapiassa ja yrittää nyt elää normaalia elämää. Toivoo, että jonakin päivänä, ehkä, hän olisi kuin kuka tahansa.
Karolinska Instituutissa psykologi aloittaa nettiterapiapilotin, 14 viikon kognitiiviskäyttäytymisterapeuttisen hoitojakson, kaikille, jotka ovat tyytymättömiä ulkonäköönsä. Edellisen päivän SvD:ssa oli psykologin mainos asiasta. Melkoista markkinointia, vai mitä? Käsi pystyyn lukijoista, kuka on tyytyväinen ulkonäköönsä!
Svenska Dagbladetin seuraava juttu on lehdykkä ihostasi ja juttuja plastiikkakirurgeista, joiden asiakkaina noita BDD-potilaita riittää. Ja ohjeita, että kasvohoidoissa pitäisi käydä usein. Kuvottavasti asemoitu jutut. Jos nuo kauniit naiset ovat uhranneet tunteja näyttääkseen kauniilta, niin en tiedä enää, mitä tuntea. Ne naiset joilla ei ole meikkejä ja jotka ovat freesejä, jos etsisi niitä ihmisvilinästä?
- Konsumerismin kyky korvata uskonto on ollut erittäin merkittävä...Ihmisten yhteisyys, mystinen unioni tapahtuu arkisesti, mutta todellisesti hypermarketeissa, saippuasarjojen äärellä, villimusiikin tahdistamissa rituaaleissa, jotka keräävät enimmillään kymmeniä tuhansia ja television välityksellä jopa satoja miljoonia yhdeksi huutavaksi massaksi.Ihmisen on yhä helpompi olla osa suurta kokonaisuutta. Se ei vaadi häneltä mitään muuta kuin kaikkein primitiivisimpien vaistojen noudattamista, Timo Vihavainen pauhaa kirjassaan Länsimaiden tuho (2009).
Minä katson tytärtäni ja hänen kaveriaan, enkä tavoita tarkkaan sitä, mistä Vihavainen puhuu. Kuuntelen kävellessäni, kuinka tytöt keskustelevat, oletko lukenut sen ja sen kirjan, pitivätkö he siitä. He tekevät tarkkaa analyysia lukemistaan kirjoista. Kaupoissa he löytävät jonkun vaatekappaleen, joka miellyttää. Kumpikin tuntuu tietävän suhteellisen tarkkaan, millaista haluaa. He nauraa käkättävät vähän väliä, eivätkä he osaa edes hävetä suomalaisuuttaan. He puhuvat avoimen häpeämättömästi suomea.
- Viisainta on virittää tarina 11-vuotiaan tasolle, silloin löytää suurimman määrän ostajia, Vihavainen ehdottaa.
Minä en tiedä, mitä 12-vuotiaan tyttäreni päässä liikkuu. Hän on ajattelija. Sarkastisen lyhyesti hän ilmoittaa, kun olen hukassa asiassa, josta yritän hänen kanssaan jutella. En edes tiedä, mitä kirjoittaisin tarinaan, jos tähtäisin sitä 11-vuotiaalle. Vaikea tehtävä.
Vihavaisen tarkoitus lienee kertoa, että tarinoiden pitäisi olla jotenkin "korkeakulttuurisempia", mitä se sitten lieneekin. Sivistyssanoja, vittauksia nimiin, jossa alleviivaa oppineisuuttaan - sitäkö on älyllisyys?
- Vailla haastajaa Kuluttaja suurella alkukirjaimella näytti lopultakin toteuttavan ihmisen suurta kosmista tarkoitusta, jota uskonnot eivät koskaan olleet pystyneet edes aavistamaan, Vihavainen kuvaa nykyihmistä.
Mehän näemme paljon enemmän kuin ymmärrämme, koska emme uskalla puhua
Vihavainen kirjoittaa suomettumiseenkin liittyen, että aikanaan, toivottavasti ei enää, kaikki Neuvostoliiton arvostelu oli määritelmällisesti taantumuksellisuutta ja käytännössä se ammensi väärästä tietoisuudesta.
Medvedjev varoittaa Suomea liittymästä Natoon, meidän varmaan pitäisi nyt vavista.
- Periaatteessa Neuvostoliittoa saattoi pätevästi arvostella vain sen työtätekevän luokan etujoukko, keskuskomitea ja sen politbyroo, mutta syystä tai toisesta ne eivät koskaan sitä tehneet. Niinpä Neuvostoliiton reaaliset käytännöt jäivät kaiken arvostelun ulkopuolelle, Vihavainen kirjoittaa.
Venäjä on jo pari vuosisataa inhonnut länsimaisuutta. On oikeastaan hullunkurista, että suuret venäläiset tulevat Suomeen ostamaan tuotteita, koska saaavt mitä on luvattu, siinä kunnossa, missä on luvattu ja jos ei toimi, niin on palautusoikeus. Jospa kuulisi Putinin ja Medvedevin sanovan ääneen, että kansalaisille täytyy myydä kunnollista tavaraa ja kunnollisilla ehdoilla, tai että kansalaisten muutkin asiat tulisi hoitaa. Ei, ulkopoliittinen uho on hyvä silloin kun sisäpoliittisesti on heikoilla. Sen ymmärtää eniten vodkaakin juonut, päissään tai selvinpäin. Ja ehkä se 11-vuotiaskin venäläinen.
- ... postmoderni maailmankatsomus, joka syntyi reaalisosialismin hajoamistuotteena, edellyttääkin, ettei historialla ole suunnitelmaa, vaan että myös demokratian on ilmeisesti päätettävä, millaiseksi se haluaa tulla, eivät edes aatetta tunnustavat ota sitä vakavasti, Vihavainen muistuttaa demokratian katoamisesta maailmankartalta.
Kasvottomassa suurkaupungissa perinteet, suku, uskonto, jopa perhekin menettivät merkitystään. Hitler ei keksinyt niitä aatteita, joita hänen puolueensa hyödynsi, vaan hän saattoi poimia ne siitä runsaasta virrasta, joka kritisoi nykyaikaista suurkaupunkia, sen konekulttuuria, paheellisuutta sekä psyykkistä että fyysistä degeneraatiota, Vihavainen kirjoittaa juurettomista ihmisistä.
Uuden porvarillisen maailman kritiikin vei loogiseen täydellisyyteen Nietzsche, joka luonnosteli "viimeisen ihmisen" karikatyyrin.
- Nietzsche ymmärsi, että länsimainen kulttuuri oli ammentanut tyhjiin alkuperäisen luomisvoimansa, kun sen tunnustaman kristinuskon Jumala oli lännen eliitin kulttuurissa kuollut. Olemassaolo oli käynyt tarkoituksettomaksi, ellei ihminen itse kyennyt luomaan sille tarkoitusta. Nietzschen ratkaisu oli, että ihmisen tarkoitus oli luoda jotakin itseään korkeampaa - yli-ihminen. Ihminen on jotakin, joka on voitettava, Vihavainen kertooo mielenkiintoisesti Nietzschestä.
Korkeamman ihmisen tai yli-ihmisen ajatus tempaisi mukaansa sekä runoilijasieluja että mysö aktiivisia poliitikkoja. Maksim Gorki toivoi, että työväenluokasta nousisi uusia älykköjä, jotka olivat parempia kuin aikaisemmat älyköt. Uusi, korkeampi kulttuuri, joka ei enää perustunut uskonnon ja luokkasorron pohjalle, vaan edusti laadullisesti uutta ja korkeampaa ihmiskunnan kehitystasoa. Nietzschen "viimeinen ihminen" oli tässä skenaariossa vain toiseksi viimeinen.
En oikein tiedä, tuleeko työväenluokan intellektuelleista parempia. Minusta tuntuu, että kuten englantilaiset sen sanovat, tekee kolme sukupolvea tehdä herrasmies. Valitettavasti tarina kerrotaan vain niin, että isien pahat työt kantavat aina kolmanteen ja neljänteen polveen. Niin on laita myös hyvien töiden. Herravihasta herrasmieheen on matkaa ja sillä matkalla on karistettava katkeruuksia, joita ihmiset elämäntarinoissaan kantavat. Kateuksia, joihin ihmiset ovat jääneet kiinni, luullen osattomuuden tulleen kohdalleen epäoikeudenmukaisesti. Jalous on se aate, joka pitäisi nostaa tikunnokkaan, jos aikoo edistyä elämässä ja jälkeläiset omassa seuraavassaan.
"Viimeisen ihmisen" projekti kuulostaa mielenkiintoiselta
Nietzsche pilkkasi, että "viimeinen ihminen" oli "keksinyt onnen". Heille riitti oma vähäpätöinen hyvinvointinsa eivätkä he enemmästä välittäneet tai ymmärtäneet.
Kun katson ohikulkevia ihmisiä ja istun kahvilassa, jonka tarjoilijatar on kauniimpi kuin Penelope Cruz nuorena ja maistelen valkoviiniä samalla kun syön mustikkapiirakkaa, niin "viimeisen ihmisen" projekti alkaa houkuttaa yhä enemmän. Näin on hyvä, tämä on onnea.
Onnellisuudesta on puhuttu Suomessa viime vuosina, siitä on tullut kirjoja ja tv-ohjelmia henkilöiltä, jotka kertovat millä keinoilla sen voi saavuttaa. Onnellisuuden yleensä saavuttaa parhaiten tyytymällä siihen, mitä on. Saat sen mistä luovut todistavat monet kirjat. Useimmat eivät usko kerrottuja ohjeita.
Nuorta ja erittäin kaunista tarjoilijarta katsoessa voin olla onnellinen. Hän on tottunut siihen, että häntä katsotaan - hän ei väistä katsetta. Miespuolisten asiakkaiden pupillit laajenevat, kun hän kysyy, mitä saisi olla. Hän on melkein liian kaunis. Olen onnellinen, lomalla, ei ole mitään mihin pitäisi puuttua, ei ole mitään mitä pitäisi ratkaista.
Tai oikeastaan onnen taivalla on yksi pilvi, artikkeli pitäisi saada valmiiksi ja lähtemään 15. kesäkuuta mennessä. Mutta se joko hoituu tai sitten ei - elämä on nyt vailla velvollisuuksia.
Tai tytöistä on tietenkin vastuu, mutta he ovat fiksuja tyttöjä, heistä ei ole huolta. Musiikkiluokissa Lappeenrannassa oli hyvä opetus ja kasvatus, kaikissa kouluissa ei ollut. Mikä voi olla päihdepsykiatrille ärsyttävämpää kuin lapsellaan on opettajana alkoholisti, joka näyttää lapsille päivittäin vain videoita, eikä opeta mitään, puhumattakaan että pitiäisi kuria koulukiusaajille ennen eläköitymistä edeltävinä vuosina.
Opettajilla on iso vastuu kasvatuksesta, vaikka he haluaisivat vain opettaa.
Eilen meinasin myöhästyä hotellin aamupalalta, joka loppuu jo 9.30 täkäläistä aikaa. Nyt lähden aamiaiselle. Tänään palataan Suomeen, täytynee herättää tytöt, jotta hekin ehtivät aamiaiselle.
Hotellin sijainti on loistava, Drottninggatanin päästä sivukadulle. Kävelemällä pääsee kaikkialle keskustaan. Tänään illalla palaamme taas Lappeenrantaan, jossa voi jatkaa viimeisen ihmisen onnellisuusprojektia.
Rakkaani Tukholma, sinä et pettänyt minua tälläkään kertaa. Olet kaunis, mutta minun on nyt mentävä kotiin.
5.6.2013 Tukholmassa
Mikä yhdistää suurkaupunkeja tai ehkä pienempiäkin kaupunkeja? Kuluttaminen, konsumerismi, on niitä enemmän yhdistävä teema kuin kieli, uskonto tai kulttuuri.
Tytöt eivät halua museioihin tai kulttuuririentoihin. Heidän ehdollaan matkaa tehdään, joten ei käydä muualla kuin kaupoissa.
Suomessa on 30 astetta, Tukholmassa on melko kylmä, 15 astetta ja pilvistä. Ostan itselleni puuvillajumpperin, kun ilma on niin kylmä. Muistan aikanaan, kun Tukholmaan tulin, niin sain flunssan parin viikon päästä Tukholmassa olemisesta. Meri-ilmastoa sukulaiset tarjosivat syyksi.
- Meidän suvussa jo 1930-luvulla oli kaikilla ammatti ja tytöille ja pojille annettiin yhtä paljon testamentissa, sukulaiseni todistivat illanvieton aikaan, tuodessaan esille sukukirjan, jossa kaikki on taltioitu.
Kaikki äidinpuolen suvun vaiheet. Äidilläni ei ollut ammattikoulutusta, kuten ei 50 % muista hänen ikäisistäänkään. Isä yritti saada selville sukunsa vaiheita myös, mutta siellä oli vain palaneita kirkkoja ja kirkonkirjoja. Isällänikään ei ollut varsinaista ammattikoulutusta. Molemmat vanhemmat saivat oppinsa työssä. Äitini sen jälkeen kun oli kasvattanut viisi lasta, jotka syntyivät kuuden vuoden aikana.
- Miksi sinä innostuit hankkimaan opintoja?, sukulaiseni kysyvät.
En tiedä vastausta. Joku voisi perheterapeuttina puhua "lähettiläästä". En tunnista asiaa niin. Minua on lukioajoista lähtien kiinnostanut lukeminen. Tukholman kesät synnyttivät minuun halun päästä pois omista ympyröistäni.
Svenska Dagbladet kirjoittaa 13-14- vuotiaasta Juliasta, joka föönää hiuksensa aamulla kolmesti, eikä lopulta kykene käymään koulua, koska hiukset eivät ole tarpeeksi hyvin.
Kauniilta näyttäminen voi johtaa psyykkiseen sairastamiseen. Svenska Dagbladet kertoo, että taudin psykiatrinen nimi on BDD, body dysmorfic disorders. Ihminen voi päätyä ajattelemaan, että jokin osa hänen kehossaan on pielessä. Ja jäädä kiinni ajatukseen, niin että siitä tulee ahdistushäiriöihin ja niiden obsessiiviskompulsiivisiin häiriöihin luettava tauti.
Julian tarina on koskettava. Jos joku sotki hänen hiuksensa, kuten nuoret keksivät toistensa kipeät kohdat, niin Julia saattoi mennä pitkäksi aikaa koulun wc:hen korjaamaan hiuksia. Yksi ystävätär veti hänet peilin edestä pois, koska hän ei itse kyennyt. 20-vuotias Julia on käynyt cbt-terapiassa ja yrittää nyt elää normaalia elämää. Toivoo, että jonakin päivänä, ehkä, hän olisi kuin kuka tahansa.
Karolinska Instituutissa psykologi aloittaa nettiterapiapilotin, 14 viikon kognitiiviskäyttäytymisterapeuttisen hoitojakson, kaikille, jotka ovat tyytymättömiä ulkonäköönsä. Edellisen päivän SvD:ssa oli psykologin mainos asiasta. Melkoista markkinointia, vai mitä? Käsi pystyyn lukijoista, kuka on tyytyväinen ulkonäköönsä!
Svenska Dagbladetin seuraava juttu on lehdykkä ihostasi ja juttuja plastiikkakirurgeista, joiden asiakkaina noita BDD-potilaita riittää. Ja ohjeita, että kasvohoidoissa pitäisi käydä usein. Kuvottavasti asemoitu jutut. Jos nuo kauniit naiset ovat uhranneet tunteja näyttääkseen kauniilta, niin en tiedä enää, mitä tuntea. Ne naiset joilla ei ole meikkejä ja jotka ovat freesejä, jos etsisi niitä ihmisvilinästä?
- Konsumerismin kyky korvata uskonto on ollut erittäin merkittävä...Ihmisten yhteisyys, mystinen unioni tapahtuu arkisesti, mutta todellisesti hypermarketeissa, saippuasarjojen äärellä, villimusiikin tahdistamissa rituaaleissa, jotka keräävät enimmillään kymmeniä tuhansia ja television välityksellä jopa satoja miljoonia yhdeksi huutavaksi massaksi.Ihmisen on yhä helpompi olla osa suurta kokonaisuutta. Se ei vaadi häneltä mitään muuta kuin kaikkein primitiivisimpien vaistojen noudattamista, Timo Vihavainen pauhaa kirjassaan Länsimaiden tuho (2009).
Minä katson tytärtäni ja hänen kaveriaan, enkä tavoita tarkkaan sitä, mistä Vihavainen puhuu. Kuuntelen kävellessäni, kuinka tytöt keskustelevat, oletko lukenut sen ja sen kirjan, pitivätkö he siitä. He tekevät tarkkaa analyysia lukemistaan kirjoista. Kaupoissa he löytävät jonkun vaatekappaleen, joka miellyttää. Kumpikin tuntuu tietävän suhteellisen tarkkaan, millaista haluaa. He nauraa käkättävät vähän väliä, eivätkä he osaa edes hävetä suomalaisuuttaan. He puhuvat avoimen häpeämättömästi suomea.
- Viisainta on virittää tarina 11-vuotiaan tasolle, silloin löytää suurimman määrän ostajia, Vihavainen ehdottaa.
Minä en tiedä, mitä 12-vuotiaan tyttäreni päässä liikkuu. Hän on ajattelija. Sarkastisen lyhyesti hän ilmoittaa, kun olen hukassa asiassa, josta yritän hänen kanssaan jutella. En edes tiedä, mitä kirjoittaisin tarinaan, jos tähtäisin sitä 11-vuotiaalle. Vaikea tehtävä.
Vihavaisen tarkoitus lienee kertoa, että tarinoiden pitäisi olla jotenkin "korkeakulttuurisempia", mitä se sitten lieneekin. Sivistyssanoja, vittauksia nimiin, jossa alleviivaa oppineisuuttaan - sitäkö on älyllisyys?
- Vailla haastajaa Kuluttaja suurella alkukirjaimella näytti lopultakin toteuttavan ihmisen suurta kosmista tarkoitusta, jota uskonnot eivät koskaan olleet pystyneet edes aavistamaan, Vihavainen kuvaa nykyihmistä.
Mehän näemme paljon enemmän kuin ymmärrämme, koska emme uskalla puhua
Vihavainen kirjoittaa suomettumiseenkin liittyen, että aikanaan, toivottavasti ei enää, kaikki Neuvostoliiton arvostelu oli määritelmällisesti taantumuksellisuutta ja käytännössä se ammensi väärästä tietoisuudesta.
Medvedjev varoittaa Suomea liittymästä Natoon, meidän varmaan pitäisi nyt vavista.
- Periaatteessa Neuvostoliittoa saattoi pätevästi arvostella vain sen työtätekevän luokan etujoukko, keskuskomitea ja sen politbyroo, mutta syystä tai toisesta ne eivät koskaan sitä tehneet. Niinpä Neuvostoliiton reaaliset käytännöt jäivät kaiken arvostelun ulkopuolelle, Vihavainen kirjoittaa.
Venäjä on jo pari vuosisataa inhonnut länsimaisuutta. On oikeastaan hullunkurista, että suuret venäläiset tulevat Suomeen ostamaan tuotteita, koska saaavt mitä on luvattu, siinä kunnossa, missä on luvattu ja jos ei toimi, niin on palautusoikeus. Jospa kuulisi Putinin ja Medvedevin sanovan ääneen, että kansalaisille täytyy myydä kunnollista tavaraa ja kunnollisilla ehdoilla, tai että kansalaisten muutkin asiat tulisi hoitaa. Ei, ulkopoliittinen uho on hyvä silloin kun sisäpoliittisesti on heikoilla. Sen ymmärtää eniten vodkaakin juonut, päissään tai selvinpäin. Ja ehkä se 11-vuotiaskin venäläinen.
- ... postmoderni maailmankatsomus, joka syntyi reaalisosialismin hajoamistuotteena, edellyttääkin, ettei historialla ole suunnitelmaa, vaan että myös demokratian on ilmeisesti päätettävä, millaiseksi se haluaa tulla, eivät edes aatetta tunnustavat ota sitä vakavasti, Vihavainen muistuttaa demokratian katoamisesta maailmankartalta.
Kasvottomassa suurkaupungissa perinteet, suku, uskonto, jopa perhekin menettivät merkitystään. Hitler ei keksinyt niitä aatteita, joita hänen puolueensa hyödynsi, vaan hän saattoi poimia ne siitä runsaasta virrasta, joka kritisoi nykyaikaista suurkaupunkia, sen konekulttuuria, paheellisuutta sekä psyykkistä että fyysistä degeneraatiota, Vihavainen kirjoittaa juurettomista ihmisistä.
Uuden porvarillisen maailman kritiikin vei loogiseen täydellisyyteen Nietzsche, joka luonnosteli "viimeisen ihmisen" karikatyyrin.
- Nietzsche ymmärsi, että länsimainen kulttuuri oli ammentanut tyhjiin alkuperäisen luomisvoimansa, kun sen tunnustaman kristinuskon Jumala oli lännen eliitin kulttuurissa kuollut. Olemassaolo oli käynyt tarkoituksettomaksi, ellei ihminen itse kyennyt luomaan sille tarkoitusta. Nietzschen ratkaisu oli, että ihmisen tarkoitus oli luoda jotakin itseään korkeampaa - yli-ihminen. Ihminen on jotakin, joka on voitettava, Vihavainen kertooo mielenkiintoisesti Nietzschestä.
Korkeamman ihmisen tai yli-ihmisen ajatus tempaisi mukaansa sekä runoilijasieluja että mysö aktiivisia poliitikkoja. Maksim Gorki toivoi, että työväenluokasta nousisi uusia älykköjä, jotka olivat parempia kuin aikaisemmat älyköt. Uusi, korkeampi kulttuuri, joka ei enää perustunut uskonnon ja luokkasorron pohjalle, vaan edusti laadullisesti uutta ja korkeampaa ihmiskunnan kehitystasoa. Nietzschen "viimeinen ihminen" oli tässä skenaariossa vain toiseksi viimeinen.
En oikein tiedä, tuleeko työväenluokan intellektuelleista parempia. Minusta tuntuu, että kuten englantilaiset sen sanovat, tekee kolme sukupolvea tehdä herrasmies. Valitettavasti tarina kerrotaan vain niin, että isien pahat työt kantavat aina kolmanteen ja neljänteen polveen. Niin on laita myös hyvien töiden. Herravihasta herrasmieheen on matkaa ja sillä matkalla on karistettava katkeruuksia, joita ihmiset elämäntarinoissaan kantavat. Kateuksia, joihin ihmiset ovat jääneet kiinni, luullen osattomuuden tulleen kohdalleen epäoikeudenmukaisesti. Jalous on se aate, joka pitäisi nostaa tikunnokkaan, jos aikoo edistyä elämässä ja jälkeläiset omassa seuraavassaan.
"Viimeisen ihmisen" projekti kuulostaa mielenkiintoiselta
Nietzsche pilkkasi, että "viimeinen ihminen" oli "keksinyt onnen". Heille riitti oma vähäpätöinen hyvinvointinsa eivätkä he enemmästä välittäneet tai ymmärtäneet.
Kun katson ohikulkevia ihmisiä ja istun kahvilassa, jonka tarjoilijatar on kauniimpi kuin Penelope Cruz nuorena ja maistelen valkoviiniä samalla kun syön mustikkapiirakkaa, niin "viimeisen ihmisen" projekti alkaa houkuttaa yhä enemmän. Näin on hyvä, tämä on onnea.
Onnellisuudesta on puhuttu Suomessa viime vuosina, siitä on tullut kirjoja ja tv-ohjelmia henkilöiltä, jotka kertovat millä keinoilla sen voi saavuttaa. Onnellisuuden yleensä saavuttaa parhaiten tyytymällä siihen, mitä on. Saat sen mistä luovut todistavat monet kirjat. Useimmat eivät usko kerrottuja ohjeita.
Nuorta ja erittäin kaunista tarjoilijarta katsoessa voin olla onnellinen. Hän on tottunut siihen, että häntä katsotaan - hän ei väistä katsetta. Miespuolisten asiakkaiden pupillit laajenevat, kun hän kysyy, mitä saisi olla. Hän on melkein liian kaunis. Olen onnellinen, lomalla, ei ole mitään mihin pitäisi puuttua, ei ole mitään mitä pitäisi ratkaista.
Tai oikeastaan onnen taivalla on yksi pilvi, artikkeli pitäisi saada valmiiksi ja lähtemään 15. kesäkuuta mennessä. Mutta se joko hoituu tai sitten ei - elämä on nyt vailla velvollisuuksia.
Tai tytöistä on tietenkin vastuu, mutta he ovat fiksuja tyttöjä, heistä ei ole huolta. Musiikkiluokissa Lappeenrannassa oli hyvä opetus ja kasvatus, kaikissa kouluissa ei ollut. Mikä voi olla päihdepsykiatrille ärsyttävämpää kuin lapsellaan on opettajana alkoholisti, joka näyttää lapsille päivittäin vain videoita, eikä opeta mitään, puhumattakaan että pitiäisi kuria koulukiusaajille ennen eläköitymistä edeltävinä vuosina.
Opettajilla on iso vastuu kasvatuksesta, vaikka he haluaisivat vain opettaa.
Eilen meinasin myöhästyä hotellin aamupalalta, joka loppuu jo 9.30 täkäläistä aikaa. Nyt lähden aamiaiselle. Tänään palataan Suomeen, täytynee herättää tytöt, jotta hekin ehtivät aamiaiselle.
Hotellin sijainti on loistava, Drottninggatanin päästä sivukadulle. Kävelemällä pääsee kaikkialle keskustaan. Tänään illalla palaamme taas Lappeenrantaan, jossa voi jatkaa viimeisen ihmisen onnellisuusprojektia.
Rakkaani Tukholma, sinä et pettänyt minua tälläkään kertaa. Olet kaunis, mutta minun on nyt mentävä kotiin.
5.6.2013 Tukholmassa