Toiminnot

Sheldon Kopp - The Hanged Man - Psychotherapy and the Forces of Darkness, 1974 ( The Devil, Paholainen (Tarot-kortti) - Mikä pahuus vaanii ihmisten sydämissä Osa VII

Sheldon Kopp – The Hanged Man – Psychotherapy and the Forces of Darkness, 1974
( The Devil, Paholainen (Tarot-kortti) – Mikä pahuus vaanii ihmisten sydämissä Osa VII
 
Sheldon Koppin Hirtetty mies-kirjan kahdeksannessa, pitkässä luvussa, kirjoitetaan pahuudesta, joka on sisällämme.
 
Kopp aloittaa kirjan kahdeksannen luvun kirjoittamalla ”Beauty and the Beast” ( Kaunotar ja Hirviö) –sadusta, joka käsittelee ikuista teemaa vastakohtien ilmaantumisesta. Kopp on huolissaan siitä, että pinnallinen tunteellisuus a la hieno sydän on parempi kuin hyvä ulkonäkö tai viisaat aivot vesittää sadun viestiä. Jokainen viaton tarpeemme tulisi Koppin mukaan arvioida hirviötä, pahuutta itsessämme vasten.
 
Sadussa kaunotar on ainut kuudesta lapsesta, jolle ei isän äkillinen köyhtyminen tuota ongelmia, vaan hän rakastaa isäänsä, vaikka he köyhtyvätkin yllättäen. Kaunotar on nuorin kolmesta pojasta ja kolmesta tytöstä – hän on nöyrä ja omistautunut. Hän työskentelee kovasti yhtään valittamatta osaansa. Hän jopa tarjoaa sisaruksille aamiaisen vuoteeseen.
 
Kaunotar pyytää isää, jota hän rakastaa syvästi tuomaan matkaltaan hänelle ruusun, isä eksyy onnettomissa sattumuksissa Hirviön linnaan, josta ottaa tuon ruusun ilman lupaa ja pääsee vapaaksi, jos lupaa tuoda yhden tyttäristään hänen tilalleen linnaan. Kaunotar suostuu ja lopulta rakastuu Hirviön ystävällisyyteen. Hirviö onkin nuori komea prinssi, joka vapautuu noidan lumouksesta, kun nuori ja kaunis nainen suostuu menemään naimisiin Hirviön kanssa.
 
Siis  aivan todellinen satu, johon moni nainen nykyäänkin uskoo, että sammakosta tulee prinssi, kun sitä pussaa tai että kun hirviön kanssa menee naimisiin, niin hänestä kuoriutuu prinssi.
 
Kopp muistuttaa, ettei kyseessä ole vain Hirviön muuttuminen, vaan myös Kaunottaren muuttuminen. Samalla kun Kaunotar rakastuu Hirviön alkukantaisuuteen ja kesyttämättömyyteen, niin samalla hän saa yhteyden omiin viettimäisiin voimiinsa. Kaunotar ei enää olekaan isin pikku tyttö, vaan aikuinen nainen.
 
Tarina Hirviöstä on arkkityyppinen motiivi, vertauskuva sankarin pimeästä ja omistamattomasta puolesta, joka on pahaa uhkuva ja pelätty. Mutta vain niin kauan kuin sen todellinen luonto jää paljastumatta, varjoon, ei-minäksi.
 
Tarot-korteissa Varjon Arkkityyppi visualisoidaan Paholaisen kortilla. Tämä mustan magian kortti oikeinpäin ennustaa pimeyden voimien esiintuloa ja vallankumouksellista väkivaltaa. Kortti väärinpäin lupaa parantumista ja hengellisen ymmärryksen alkua, mikä usein unohdetaan pahuudesta puhuttaessa. Pahuutta moralisoitaessa sen merkitys meidän varjona usein aliarvioidaan.
 
Kun ei halua nähdä itsensä vanhenevan, eikä pahuutta omissa toimissaan
 
Varjo on persoonallisuutemme negatiivinen puoli, ei välttämättä paha eikä ei-toivottava. Vaan ne puolet itsestämme, jotka eivät sovi ihannoituun omakuvaamme, jollaisen me kaikki kehitämme elääksemme epätäydellisessä maailmassa mukavammin.
 
Kuten eräs ystäväni asian osuvan sarkastisesti ilmaisi: ” On se vaan ihmeellistä kun rouva se vaan vanhenee ja lapset kasvavat ja ikääntyvät, eikä itse muutu ollenkaan!”. Ei peili valehtele, jos sinne uskaltaa katsoa. Monet meikkaavat peilille, minkä ehtivät. Mielummin ihannekuva kuin todellisuus.
 
Vanhenemisen kauhua vastaan tehdään koomiselta näyttäviä temppuja – epätodelliset ripset, joita monet nuoretkin naiset käyttävät ,tuntuvat kuin katsoisi jotain makaaberia näytelmää koko valveillaoloajan. ihmiset ovat vieraantuneet itsestään.
 
Jung halusi, että tutustumme varjoomme, koska se auttaa meitä elämään täydempää elämää. Varjoaan ei voi paeta, mutta sen kanssa voi ystävystyä, kuten Kaunotar Hirviön kanssa.
 
Itse asiassa psykologiassa on kauan uskottu, että jokainen meistä kantaa varjoaan mukanaan ja mitä vähemmän siitä on tietoinen, niin sitä pimeämpi ja painavampi se on.
 
Jungin mukaan oman varjonsa kohtaaminen on harvinainen ja ravisteleva kokemus – kun suostuu kohtaamaan suoraan kasvoista kasvoihin omaa absoluuttista pahuuttaan. Kristinuskossa puhutaan perisynnistä, joka tulisi kohdata – mutta se on nykyaikana yhtä helppoa kuin hyväksyä peilikuvansa sellaisenaan.
 
Jungin mukaan kuka tahansa kykenee pahuuteen, Koppin mukaan mikään inhimillinen ei ole hänelle vierasta. Kysymys ei Koppin mukaan ole siitä, että hyväksyy pahuuden ja hyvyyden, vaan että tulee toimeen pahuuden kanssa, oli se sitten miten sopimatonta tahansa perinteiselle moraalisuudelle.
 
Jungin mukaan varjomme ei ole pahaa, vaan se on myös lapsellisuuttamme, alemmuuttamme ja alkukantaisuuttamme – ominaisuuksia, jotka rikastavat inhimillistä kokemustamme.
 
Ihmisiä psykoterapeuttisissa istunnoissa
 
Kopp kertoo tarinoita potilaistaan, jotka koettavat tulla varjonsa kanssa toimeen.
 
Kopp kertoo naisesta, joka elää tylsässä ja turvallisessa avioliitossaan. Ja näkee unia, joissa hän on seksuaalinen ja antaa sen näkyä juhlissa, joissa unessa on. Koppin mukaan nainen ei hyväksynyt varjoaan – himokasta, seksinnälkäistä sensuaalisuuttaan.
 
Meidät kaikki on kasvatettu, tai ainakin aikaisemmin lapsia kasvatettiin moraalisuuteen, mikä luo varjon ympärille moralismin peitteen. Moralismin peitteen läpi on hankala nähdä aidosti omaa varjoaan.
 
Kopp kritisoi (1974) silloista psykoterapian työnohjauksen käytäntöä vastaan.
-       Nykyinen lääketieteellinen ja käyttäytymistieteellinen pinnallinen ja halveksiva myytti heittää onnettomien ihmisolentojen päälle ”sairaan potilaan” myytin. Heidän hengelliset gurunsa, ”tohtorit”, tutkivat näitä ”tapauksia” tapausseminaareissa.
 
Kopp kertoo istuneensa noissa seminaareissa vuosia ja alkoi kaivata potilaan kunnioittamista – hän halusi potilaan paikalle ja osallistumaan. Vain tämä tekisi ”tapauksista ja niiden käsittelijöistä” inhimillisempiä. Vain sillä tavalla terapeuteista näkisi miten he todella työskentelevät potilaiden kanssa, eikä vain sitä mitä he valehtelevat toisille terapeuteille tekevänsä potilaiden kanssa.

Sen sijaan että psykoterapeutit esittelisivät ”tapauksia”, heistä tulisi ”pari”, joka haluaisi oppia siitä, kuinka viettää paremmin aikaa keskenään. Potilaat tulivat joka kerta aluksi peloissaan ja kauhuissaan, mutta lähtivät liikuttuneina ja valistuneina. Ja potilaat osoittautuivat aivan loistaviksi konsulteiksi, jotka näkivät toisten potilaiden umpikujan terapeuttinsa kanssa – umpikujan jolle terapeuttikoulutuksen saaneet olivat sokeita.
 
Potilaitaan esitteleville psykoterapeuteille oli joskus niin tärkeää olla ”hyvä psykoterapeutti”, että unohtivat potilaan käytävään odottelemaan. Psykoterapeutit janosivat niin kovin oman ryhmänsä hyväksyntää, etteivät uskaltaneet olla rehellisiä ja avautua asioistaan. Kaikki tahtovat tulla rakastetuiksi.
 
Narkomaanit konfrontaatioryhmäistunnoissa
 
Tuolloin 1974 oli huumeittenkäyttäjien ryhmiä New Yorkissa. Eräs niistä oli nimeltään Daytop Village, entisten huumeittenkäyttäjien perustama hoitopaikka, jossa oli Synanon-tyyppisiä ryhmiä, joissa saatiin hyviä tuloksia. Ryhmätekniikka oli rohkea ja voimakas. He käyttivät rankaisevan konfrontationaalisia tekniikoista, joissa ihminen riisuttiin pois kaikista sosiaalisista puolustusmekanismeistaan ja selityksistään.
 
Saadakseen rahaa toimintaansa Daytop Villagella oli kiertävä teatteriseurue, jossa he näyttelivät kuinka ohjelman läpi mennään. Näytelmässä revitään alas jokainen tekosyy, jota narkomaani käyttää ( ” Ei se ollut minun vika”, ” Minua ei voi syyttää mistään”, ” Ei se ole niin paha juttu”) toimintansa selittämiseen – kaikki paskanpuhumisen itseä tukeva systeemi , joka ylläpitää narkkaamisen jatkamista , revitään pois.
 
Jossain näytelmän vaiheessa uusi jäsen on siis seinää vasten, väittäen että se mitä hän todella haluaa on se , että joku todella rakastaisi häntä – mutta hän ei ole tällä hetkellä juuri sellainen henkilö, jota joku voisi edes rakastaa. Jos hän tulee todeksi edes itselleen, niin silloin on mahdollista, että joku voi rakastaa häntä. Mutta vasta sitten, ei ennen sitä.
 
Ryhmä vaatii, että hänen on pyydettävä aidosti, että ryhmä rakastaa häntä. Ei millään puolivillaisilla äänenpainoilla ja puolihuolimattomasti pyytäen, vaan että hän aidosti itse pyytää sitä.
 
-       Ok, voisiko joku rakastaa minua?
-       Ei voi, koska et ole tosissasi!
-       No, kuinka voin sitten saada rakkautta?
-       Sinun pitää tosissaan pyytää sitä!
-       Ok, no, voisitteko rakastaa minua?
-       Mitä? Ei kuulu!
 
Lopulta tulokas paljastaa tuskansa avoimesti, on riisuttu paskapuheistaan ja valheistaan, täysin haavoittuvaisena ja pyytää sydän käsissään:
-       Olkaa niin hyvät, että rakastatte minua. Eikö joku voisi rakastaa minua, olkaa niin hyvät!
 
Jos hänen pyyntönsä todella koskettaa ryhmää, niin hänen pyyntöönsä vastataan. Ei vieläkään muuten. Hänen pitää saada ryhmän hyväksyntä.
 
Suomessakin oli tämäntyyppisiä ryhmiä ennen kuin huumeongelma keskiluokkaistui ja konfrontaatiota alettiin pitää brutaalina ja ei-ammatillisena tapana toimia huumetyössä. Lääkkeettömät huumehoitopaikat, joista osa käytti Synanon-menetelmää, menettivät mahdollisuutensa toimia, yksi toisensa jälkeen, kun näyttöön perustuva lääketiede ja lääkehoidot valtasi hoitopaikat. Tai oikeammin kuntien supistuvat päihdebudjetit lopullisesti hävitti konfrontaatioon perustuvat hoitopaikat, koska niissä oli 6-9 kuukauden laitoshoitoajat.
 
Meidän kaikkien tulee kohdata demonimme
 
Koppin mukaan meidän kaikkien tulee kohdata varjomme, demonimme. Kulkea hetki varjomme kanssa, karistaa se yltämme, hylätä ja ymmärtää se. Meidän tulee kohdata jokapäiväisten kokemustemme voima ja ahdistus – mahdollisuus olla yhteydessä alkukantaisuuteemme.
 
Kysymykseen eikö meidän tulisi pelätä paholaista, Kopp vastaa kirjoittamalla Dietrich Bonhoefferista (DB), saksalaisesta papista, joka tunsi pahuuden omakohtaisesti asuessaan natsi-Saksassa. DB oli aluksi omistautunut syvälle hengellisyydelle ja pasifismille, mutta nämä hyvyyden muodot olivat hänestä laitonta pakoa pahuudelta. Hänestä tuli aktiivinen vastarintaliikkeen edustaja Hitlerin Saksalle. Hänet hirtettiin lopulta, mutta hän kirjoitti kirjan Kirjeitä vankilasta, jossa hän väittää, että pahuudella täytyy olla välittäjänään Tyhmyys ( Folly), jotta pahuus voi nousta täyteen voimaansa.
-       Tyhmyys ( Folly) on vaarallisempi vihollinen hyvälle kuin pahuus. Pahuutta vastaan voi kapinoida, sen voi paljastaa ja sitä vastaan voi voimalla hyökätä. Pahuus kantaa aina mukanaan oman tuhonsa siemenet, ja tekee ihmiset ainakin voimaan epämukavasti.
-       Tyhmyyttä ( folly) vastaan meillä ei ole puolustusta. Eivät protestit eivätkä voima voi sitä koskettaa. Tyhmyyttä vastaan ei voi järkeillä. Tosiasiat jotka ovat henkilökohtaisia ennakkoluuloja vastaan, voi yksinkertaisesti hylätä- tyhmä voi jopa ryhtyä niitä arvostelemaan. Vaikka tosiasiat olisivat kiistattomia, tyhmä voi laittaa ne sivuun triviaaleina poikkeuksina.
-       Tyhmä, toisinkuin epärehellinen ihminen, on täysin itseensä tyytyväinen. Tyhmä voi helposti tulla vaaralliseksi, koska ei yleensä tarvita paljoa hänen suututtamisekseen.
-       Tyhmää pitää siksi käsitellä paljon huolellisemmin kuin epärehellistä ihmistä. Tyhmää ei voi koskaan vakuuttaa järkisyillä, koska se on sekä hyödytöntä ja vaarallista.
 
Koppin mukaan tyhmyyden kanssa voi pärjätä, jos ymmärtää tyhmyyden luonnetta. Yleensä kyseessä on enemmän moraalinen kuin älyllinen vajaus. Koppista tyhmyys on enemmän sosiologinen kuin psykologinen ongelma. Kaikki poliittiset ja uskonnolliset väkivallan ilmaukset syntyvät pääasiallisesti tyhmyydestä.
 
Koppin mielestä se mitä Bonhoeffer kuvaa tyhmyyden sosiologiana, on analoginen tyhmyydelle psykologiassa – sille että ihminen kieltää pahuuden itsessään.
DB:
-       Tyhmyydestä voi vapautua, mutta ei käskyillä, vaan vapauttamisen teoilla.
 
Kopp kirjoittaa, että monet hänen psykoterapiapotilaistaan (1974) kuvaavat tekemisiään neuroottisina, järjettöminä ja kääntävät ne tyhmyydeksi. Ihmiset psykoterapiassa kertovat, että he satuttavat ihmisiä joita he rakastavat, mutta eivät voi sille mitään, koska heillä on pakonomainen tarve, tietty pakkotoiminto tai onneton lapsuus. Tietysti he ovat halunneet koko ajan toimia oikein ja ovat kauan yrittäneet voittaa pakonomaisen tarpeensa, pakkotoimintonsa tai onnettoman lapsuutensa – nämä tyhmyytensä ja neuroottisuutensa, mutteivät ole onnistuneet. He ajattelevat että ehkä heidän pitäisi vain yrittää kovemmin tai etsiä terapeutti, joka auttaa heitä tekemään niin.
 
Se on pahuutta eikä neuroottisuutta eikä seurausta onnettomasta lapsuudesta
 
Kopp sanoo psykoterapiapotilailleen, että se pahuutta eikä pakonomaista toimintaa, pakkotoimintaa, neuroottisuutta eikä onnetonta lapsuutta. Kopp kertoo psykoterapiapotilailleen, ettei heidän enää pidä yrittää sitä mikä ei toimi, vaan heidän täytyy antautua täysin pahuudelleen. Jos ei muuten, niin ainakin mielikuvissa. Jos potilas- psykoterapeutti -suhde on riittävän turvallinen, niin potilas uskaltautuu ainakin mielikuvissaan siihen. Nauttimaan pahuudestaan.
 
Kopp yllyttää potilaitaan olemasta kieltämättä toiveitaan, vaan tunnustaa ne omiksi tarpeikseen, aina kun mahdollista yrittää ilmaista niitä, liioitella niitä ja nauttia niistä. Kopp kertoo, että potilaiden on tavallisesti vaikea hyväksyä ohjetta. Se tuntuu heistä jopa saatanalliselta ohjeelta.
 
Kopp kirjoittaa, että otetaanpa esimerkiksi mies, jolla on avioliiton ulkopuolisia suhteita. Mies kertoo Koppille, ettei hän voi estää sitä, koska se on pakonomaisen seksuaalisen pakkomielteen ilmaisu. Hän katuu ja tuntee syyllisyyttä jälkeenpäin, eikä hänen tulisi tehdä sitä lojaalisuudesta vaimoaan kohtaan. Mies pelkää, että jos vaimo saa selville, niin vaimo tulee loukkaantuneeksi ja vihaiseksi ja hänelle tulee siitä ongelmia.
 
Kopp tulkitsi vaimoaan pettävälle miehelle hänen syyllisyytensä suuttumukseksi ei-toivottuja vaatimuksia kohtaan ( a la Fritz Perls). Kopp pyysi  miestä kuvittelemaan, että mitä jos hän voisi toteuttaa jokaisen halunsa vaimonsa pettämiseen. Niin miellyttävästi ja niin usein kuin se vain oli mahdollista. Osoittautuu väistämättä, että mielikuvituksessa toiveita on enemmän kuin itse syrjähypyssä. Mutta tämä mielikuvitusleikki auttaa miestä omistamaan omat seksuaaliset toiveleikkinsä, mikä myös auttaa huomaamaan tavan, jolla se loukkaa hänen vaimoaan.
 
Seuraavaksi Kopp pyytää miestä kertomaan tapoja, joilla vaimo loukkaa häntä, yksityiskohtaisesti, tai ehkä vaikkapa liioitellenkin. Mies voi tavoittaa, kuinka loukkaantunut ja vihainen on todellisuudessa vaimolleen, kuinka ansassa hän joskus tuntee olevansa avioliitossaan, kuinka seksuaalisesti turhautunut ja rajoittunut – mies tuntee oman loukkaantumisensa ja vihaiset tunteensa suurella voimakkuudella.
 
Kopp kertoo keskittyvänsä miehen avuttomuuteen, kuinka vaimo saa oman näkökulmansa läpi, mutta mies ei omaansa. Mies saa syrjähypyissään oman osansa, mutta saako vaimo missään omaansa? Kun mies saa tahtonsa läpi,vaikka vain mielikuvitusleikissä, niin sitä usein sävyttää ongelmia aiheuttava, sarkastinen, usein jopa saatanallinen hymy tai nauru. Kopp kertoo yhtyvänsä miehen voitonriemuiseen nauruun, jolloin mies usein tajuaa kuinka syrjähyppy loukkaa hänen vaimoaan.  Mies tajuaa, että koska ei saa omaa tahtoaan läpi, niin syrjähypyn kautta hän varmistaa, ettei vaimokaan saa omaansa.
 
Kysymys epälojaalisuudesta vaimolle muuttuu kysymykseksi lojaalisuudelle itselle. Potilas tajuaa, ettei hän enää voi määritellä niitä neuroottisiksi oireiksi, typeryydeksi. Kysymys on miehen omasta syvästä halusta olla seksuaalisesti julkea ja voittaa tahtojen taistelu vaimonsa kanssa. 
 
Kopp sanoo, että mies voi olla paholainen kusipää avioliitossaan, nauttia siitä, mutta itse oivallettu ja havaittu käytös on eri asia kuin typerän neurootikon toimet. Usein käy niin, että mies alkaa puhua vaimonsa kanssa niistä oikeista ongelmista, eikä pakene aviosuhteen ristiriitoja syrjähyppyihin.
 
Jos ei ole halua omistaa omaa pahuuttaan, ei kannata psykoterapiaa jatkaa
 
Kopp kertoo, että hänen vastaanotolleen tuli myös nainen, joka valitti selittämätöntä, mielen tyhjäksi tekevää sekavuutta ja muistamattomuutta. Nainen yritti olla hyvä potilas ja kuvailla oireitaan, mutta Kopp ei tavoittanut mitä nainen yritti kertoa. Naisella ei ollut mitään ajatusta, mikä hänen onnettomuutensa aiheutti. Ennen oireiden kehittymistä hän oli ollut mukava nainen, johon jokainen saattoi luottaa, eikä hän vaivannut ketään ongelmillaan sekä muisti kaiken mitä oli sovittu. Nainen kertoi kuinka hyvä hän oli, avioliitossa miehen ei tarvinnut huolestua mistään.
 
Kopp kertoi naiselle, että oli kauheaa, että hänen oireet olivat nyt niin näkyviä kaikille. Että nainen oli hämillään tilanteesta, ja oli vaivautunut kun toisten tuli auttaa häntä nyt. Ja oli kurjaa, että hänen muistamattomuutensa teki hänestä niin epäluotettavan, kun hän oli aina ennen ollut niin luotettava. Nainen vastasi, että tämä oli kurjaa ja hän halusi parantua. Nainen sanoi että hän oli nyt taakkana perheelleen.
 
Kopp sanoi naiselle, että ehkä tämä oli hänen tapansa antaa takaisin perheelle. Naista kauhistutti koko ajatus. Varsinkin kun Kopp sanoi koko asian nauraen samalla. Jos tämä ei ollut tapa antaa takaisin miehelle, niin mikä sitten, kysyi Kopp naiselta.
-       En puhu hänelle tai kieltäydyn seksistä, vastasi nainen.  Samalla nainen inhottavasti hymyili ja häneen ilmaantui terapiaistunnossa ensi kerran elinvoimaa ja voitontunnetta silmiin.
Kopp nauroi naisen kanssa sitä, ettei mikään saanut häntä lopettamaan mykkäkoulua ja seksin panttaamista.
 
Naisen ”neuroottiset oireet” invalidisoivat hänet, hänen typeryytensä teki hänet kyvyttömäksi jatkamaan elämäänsä. Kopp kertoi yrittävänsä auttaa naista tunnustamaan typeryytensä pahuutena, omistamaan sen, nauttimaan siitä ja pääsemään sen ylitse. Mutta nainen ei lähtenyt tähän mukaan.
 
Kun nainen ei tunnistanut pahuutta itsessään, Koppin mielestä nainen ei ollut kykenevä psykoterapiaan. Hän oli niitä potilaita, joille annetaan pillereitä ja tukea antavaa psykoterapiaa.
 
Kopp kertoo, että nuorempana hän saattoi yrittää auttaa, typeryyttään ja kokemattomuuttaan,  tällaisia potilaita, jotka eivät antautuneet psykoterapiaan. Ne psykoterapiat päättyvät tehottomina, eikä potilaat parantuneet. Psykoterapeutti yritti typerästi olla hyvä psykoterapeutti, vaikka potilaalla ei ollut aikomustakaan parantua. Pimeimmätkin salaisuudet voi käydä psykoterapiassa läpi, jos potilas suostuu katsomaan niitä silmäänsä räpäyttämättä.
 
Lublinin hasidirabbi on sanonut, että hän rakastaa enemmän pahaa ihmistä, joka tietää olevansa paha, kuin oikeassa olevaa ihmistä, joka tietää olevansa oikeassa. Mutta paha joka tietää olevansa oikeassa, on parantumaton, eikä parane helvetin tulessakaan. He ajattelevat menevänsä helvettiin pelastamaan muita sieluja.
 
Kopp kirjoittaa, että hän on pahimmillaan terapeuttina, kun hän yrittää olla parempi kuin potilas tai kuka tahansa. Sillä hetkellä hän psykoterapeuttina auttaa potilaita kiduttamaan itseään tunteella etteivät he ole riittävän hyviä, syyttämään itseään onnettomuudestaan ja saamaan heille tunteen, että jos he vain yrittäisivät enemmän , niin he voisivat paremmin. Hänestä ei ole muuta apua kuin potilaan neuroosin jatkaminen noina hetkinä.
 
Parhaimmillaan Kopp tietää että perinteinen moraalisuus on vain peliä. On toimittava tilanteen eikä lain taulujen mukaan elämässä.
 
Koppin mukaan usein potilaat ovat liian julmia itselleen. He odottavat että psykoterapeutti tuomitsee heidät, pakottaa heidät haluamaan tervehtymistä, osoittaa heille kuria ja tekee heidät hyviksi. Osan tästä potilaat projisoivat terapeuttiinsa omista lähtökohdistaan. Kopp haluaa saada potilaansa ymmärtämään, että hän on vain yksi psykoterapeuttinen pyhiinvaeltaja potilaiden ohella. Monelle potilaalle tämä vastaus on pettymys.
 
Koppilla on maine tiukkana konfrontaatiota harrastavana psykoterapeuttina. Kopp halusi nostaa psykoterapiansa hintoja, mutta hintalautakunta vaati, että hänen täytyy saada siihen suostumus tietyltä psykologikonklaavilta. Kopp kutsuu heitä itsetärkeiksi ihmisiksi, jotka ovat vapaaehtoisia tuollaisiin lautakuntiin ja haeskelevat itselleen kunniamainintoja ja arvomerkkejä. Kopp ei olisi ottanut heitä edes omiin psykoterapiaseminaareihinsa. Kopp luopuu toiveesta hankkia lausunto heiltä, koska se on kaikin tavoin helpompaa. Istuntojen hinta säilyy samana.
 
Kopp kirjoittaa, että hän on yhtä paha ja hyvä kuin muut ihmiset. Kun pysyy vaaroista poissa ja elää rauhassa itsensä kanssa, niin on vain välttämätöntä että on nähnyt oman varjonsa, oman demoninsa, oman pimeän puolensa.  Joskus ihmiset tulevat sinuksi itsensä kanssa sairastuttuaan psyykkisesti ja elävät onnellisena loppuelämänsä. Ne jotka suostuvat omaa demoniaan katsomaan silmästä silmään, silmää räpäyttämättä.
 
Kopp kirjoittaa, että kaikki hänessä on arvokasta, jopa pimeä puolikin. Pimeät voimat sinänsä voivat olla voimanlähde, jos välttää ylpeyden syntiä hyvin tarkasti tai itsesääliä, jolla vain pahentaa omaa pahuutta. Meidän on opittava katsomaan selvästi syntilistaamme, ottamaan vastuu paheellisista yllykkeistämme ja nauramaan itsellemme, kun otamme itsemme liian vakavasti.
 
21.6.2015 Lappeenrannassa