Rakkauden vaikea taito - miten rakastaa toista ihmistä?
Rakkauden vaikea taito
- muistiinmerkintöjä Erich Frommin kirjasta.
Erich Fromm kirjoitti kirjan rakkauden vaikeasta taidosta (1956, Art of Loving, suomennos Matti Luoma ja Marja Matikainen, 1977,6.painos, Tampere: Kirjayhtymä).
Erich Fromm (EF) kysyy yli 50 vuotta sitten: "Onko rakastaminen taito? Silloin siihen vaaditaan tietoa ja ponnistelua. Vai onko rakastaminen vain miellyttävä tunne, joka sattumalta yllättää ihmisen? EFn mielestä rakkaudessa voisi olla jotakin, mitä ihmisen tulisi oppia.
Rakkauden ongelma ei ole rakkauden kohteen ongelma
Rakkauden ongelma ei ole se ketä rakastaa, vaan miten rakastaa.
EFn mielestä useimmat ajattelevat rakkauden ongelman olevan sen, miten tullaan rakastetuksi, eikä suinkaan miten pystytään rakastamaan. Useimmat ajattelevat, että rakkauden ongelma on rakastamiseen kohteen eikä rakastamisen kyvyn ongelma. Ihmiset kuvittelevat, että rakastaminen on kyllä yksinkertaista, kunhan vain löytyisi rakastamisen kohde, " se oikea".
EFn mielestä, mitä useimmat ihmiset kutsuvat ihmisen rakastettavuudeksi, on kansanomaisuuden ja sexappealin sekoitusta.
EFn mielestä länsimainen rakkauskulttuuri perustui 1950-luvulla ostamishaluun, käsitykseen molemmille osapuolille edullisesta vaihtokaupasta. EFn mukaan ihmiset katselevat toisiaan samalla tavalla kuin tavaroita markkinoilla. Miellyttävällä partnerilla ymmärretään sellaisten ominaisuuksien sopivaa kokonaisuutta, joista kaikki pitävät. Miellyttävällä partnerilla on senhetkinen huippuarvo persoonallisuusmarkkinoilla.
EF on 1950-luvulla huolissaan myös siitä, että rakastumisen tunne ja rakastaminen, eli rakkauden jatkuminen, sekoitetaan keskenään. EF kirjoittaa, että kun rakastuneet ihmiset oppivat tuntemaan toisensa, läheisyyden elämys menettää salaperäisyytensä, ristiriidat, pettymykset ja molemminpuolinen ikävystyminen hävittävät vähitellen kaiken alkuperäisen rakastumisen tunteeseen sisältyneen hurmaantumisen suurenmoisuuden.
EFn mukaan rakkauden alkuperäinen hullaantuminen on todisteena vain heidän aikaisemmasta yksinäisyydestään.
Rakkauden taito on vaikea ja opittavissa oleva taito: miten siirtyä ihmisenä erillisyydestä yhteyteen
EF koettaa todistaa kirjallaan, että rakkaus on taito. Jonkin taidon oppimisprosessi voidaan helposti jakaa kahteen osaan: teorian hallitseminen ja käytännön hallitseminen.
EF kirjoittaa rakkauden teoriasta lähes 60 vuotta sitten: rakkaus on vastaus inhimillisen olemassaolon ongelmaan. Ihmisen tietoisuus omasta yksinäisyydestään ja erillisyydestään sekä avuttomuudestaan luonnon ja yhteiskunnan voimien keskellä - kaikki tämä tekee ihmisen erityisen ja erillisen olemassaolon hänelle sietämättömäksi vankilaksi. Ihminen voisi tulla hulluksi, ellei hän voisi vapautua tästä vankilasta ja päästä jollakin tavallayhteyteen toisten ihmisten ja ulkomaailman kanssa.
Ihmisen erillisyyden elämys synnyttää ahdistuneisuutta, avuttomuutta, kyvyttömyyttä, häpeää ja syyllisyyttä. EFn mielestä erillisyyden elämyksestä poispääsemisen täydellinen epäonnistuminen johtaa mielisairauteen.
EF alleviivaa, että tietoisuus inhimillisestä erillisyydestä ilman rakkauden avulla tapahtuvaa uudelleen yhdistymistä on: sekä häpeän perusta, että samalla kaiken syyllisyyden ja ahdistuneisuuden aiheuttaja.
EFn mielestä kaikkien ihmisten on ratkaistava sama ongelma: miten vapautua erillisyydestään, miten päästä yhteyteen toisten kanssa, miten oman yksilöllisen elämän rajat on ylitettävä, jotta ihminen voisi tulla yhdeksi.
EFn mukaan ihmisenä voi tulla yhdeksi palvomalla jotakin, uhraamalla jotakin, suorittamalla urotöitä, mässäilemällä ylellisyydessä, kurittamalla itseään askeettisesti, työskentelemällä kiihkeästi, luomalla taidetta, rakastamalla Jumalaa tai ihmistä.
EFn mukaan eräs tavallinen keino oman yksinäisyytensä voittamiseksi ovat erilaiset hurmiotilat. Hurmiotiloja ovat itse aiheutettu huumaus päihdyttävillä aineilla tai osallistumalla rituaaleihin, joissa huumaantuu ja ulkopuolinen maailma häviää. Jos rituaaliin osallistutaan yhdessä toisten kanssa, seurauksena on tunne sulautumisesta joukkoon, mikä lisää ratkaisun tehoa. Sukupuolinen yhdyntä on EFn mielestä parhaimmillaan tällainen huipputapahtuma.
EFn mukaan sukupuoliyhteys ilman rakkautta ei koskaan kykene yhdistämään kahta ihmistä muuten kuin lyhyeksi tuokioksi.
EF muistuttaa, että yrittäessään paeta ihmisen erillisyyttään väkijuomien ja huumausaineiden avulla, ihmiset vaipuvat huumaustilasta toivuttuaan entistä syvemmälle eristyneisyyteensä ja heidän on pakko turvautua näihin apukeinoihinsa yhä useammin ja entistä perusteellisimmin.
Päihteet ja sukupuolinen hurjastelu ovat EFn mukaan keino yrittää päästä irti oman minän kahleista, epätoivoisesta yrityksestä päästä pakoon erillisyyden aiheuttamaa ahdistuneisuutta.
EFn mukaan kaikilla orgastisen yhtymisen muodoilla on kolme tuntomerkkiä: 1. Ne ovat voimakkaita, suorastaan kiihkeitä, 2. Ne valtaavat ihmisen koko persoonallisuuden, sielun ja ruumiin ja 3. Ne on pakko toistaa yhä uudestaan, koska niiden vaikutus on lyhytaikainen.
Ihminen ei ole enää yksin, kun hän kuuluu johonkin ryhmään
EFn mukaan 1950-luvun länsimaisessa yhteiskunnassa helpoimpia keinoja erillisyyden tunteen voittamiseksi oli ryhmään liittyminen.
EFn mukaan ihmiset haluavat liittyä laumaan paljon yleisemmin kuin heidän olisi pakko. Useimmat ihmiset eivät ole edes tietoisia halustaan olla samanlaisia kuin kaikki muut.
EFn mukaan ihmiset kuvittelevat olevansa individualisteja,yksilöllisiä,, jotka ovat päätyneet mielipiteisiinsä itsenäisen harkinnan avulla. Heidän mielestään on puhdas sattuma, että heidän näkemyksensä niin tarkkaan lyövät yksiin ihmisten enemmistön edustamien näkemysten kanssa. Tämän yhtäpitävyyden he katsovat olevan todistuksena ”heidän” näkemystensä oikeudesta.
Mainoksien hokema " se on erilaista" ilmaisee EFn mukaan tätä liikuttavaa yksilöllisyyden tarvetta yhteiskunnassa, jossa yksilöllisyys itse asiassa loistaa poissaolollaan.
EFn mukaan tasa-arvoisuus merkitsi uskonnollisessa yhteydessä alun perin sitä, että olemme kaikki Jumalan lapsia - olemme kaikki osallisia jumalallisinhimillisestä perusolemuksesta, olemme kaikki yhtä.
EF siteeraa Talmudia (juutalaisten pyhää kirjaa): " Jokainen joka pelastaa yhden ainoankin elämän, on pelastanut ikään kuin koko maailman; jokainen joka hävittää yhden ainoankin elämän, on hävittänyt ikään kuin koko maailman."
EFn mukaan kapitalistisessa yhteiskunnassa miesten ja naisten tasa-arvoisuus ostetaan sillä hinnalla, että naiset eivät eroa miehistä lainkaan.
Sosialistisessa yhteiskunnassa sukupuolten välinen ero hävitettiin – ja on oikeastaan ironista seurata sosialismin murruttua, että entisen sosialistisen yhteiskunnan perillisistä kukaan ei nykyään yritä enemmän näyttää naiselta kuin entisen Neuvostoliiton nykyiset naiset.
Sielun sukupuolettomuus hävittää maailmasta miehet ja naiset
EFn mukaan valitusfilosofit väittivät (l' ame na pas de sexe), että sielulla ei ole sukupuolta. EFn mukaan sukupuolten välinen vastakohtaisuus on häviämässä ja sen mukana tähän vastakkaisuuteen perustuva eroottinen rakkaus. Miehistä ja naisista tulee samanlaisia, he eivät ole enää tasa-arvoisesti erilaisia.
EFn mukaan sukupuolten samankaltaisuuteen perustuva yhtenäisyys ei ole voimakasta eikä kiihkeää; se on rauhallista, yksitoikkoisen samanlaista ja juuri tästä syystä se harvoin riittää hävittämään erillisyyden tunteesta aiheutuvan ahdistuneisuuden.
EFn mukaan laumayhteisyyden ihanteen saavuttamisen epäonnistuminen on johtanut alkoholismiin, huumausaineiden käyttöön, sukupuolisiin hurjasteluihin ja itsemurhien suureen levinneisyyteen.
EFn mukaan laumayhtenäisyydellä on vain yksi etu: se on pysyvä, eikä hetkessä ohimenevä tila. EFn mukaan ihminen ajautuu yhdenmukaisuuskoneistoon jo kolmen tai neljän vuoden iässä, eikä tämän jälkeen enää koskaan menetä kiinteää yhteenkuuluvuuttaan laumaan.
EFn mukaan yhdenmukaisuus on yksi keino vapautua erillisyyden aiheuttamasta ahdistuneisuudesta.
Luova toiminta on eräs mahdollisuus ihmisen erillisyydestä yhteyteen
EF muistuttaa, että kolmas yhteyteen johtava tie on luova toiminta, joka on avoin sekä taiteilijalle että käsityöläiselle. EFn mukaan kaikessa luovassa työssä yksilö muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden sen aineksen kanssa, jota hän käsittelee ja joka edustaa hänelle ulkomaailmaa.
EFn mukaan: Kaikessa luovassa työssä taitaja ja hänen kohteensa liittyvät yhteen. Ihminen yhtyy maailmaan luomisen työssä. Luovan työn aikaansaama yhteys ei kuitenkaan ole ihmisten välistä yhteyttä; orgastisen huumauksen synnyttämä yhteys on hetkellistä ja ohimenevää.
Yhdenmukaisuuteen liittyvä yhteys on taas valeyhteyttä.
Ryyppykaverit ja narkomaanikaverit ovat hyviä kavereita niin kauan kuin on päihdettä - ota ryyppyporukasta päihde pois ja tuhoat lumoavan kaveruuden yhteyden näiden ihmisten väliltä kuin taikasauvaa heilauttamalla.
Osavastaukset rakkauden yhteyden ongelmaan, olemassaolon perusongelmaan, eivät ratkea näillä osavastauksilla.
EFn mielestä ihmisen olemassaolon perusongelmaan on olemassa täydellinenkin vastaus. Ihmisten välinen aito yhteys ja ihmisen liittyminen toiseen ihmiseen rakkauden sitein.
Ilman rakkautta ihmiskunta ei voisi EFn mukaan elää päivääkään
EFn mukaan ihmisten halu liittyä yhteen toinen toistensa kanssa on ihmiskunnan keskeisin pyrkimys. Se on voimakkain kaikista haluista, voima joka pitää yhdessä koko ihmisrotua, heimoa, perhettä ja yhteiskuntaa. EFn mukaan epäonnistuminen tässä pyrkimyksestä merkitsee mielisairautta tai tuhoa.
EFn mukaan symbioottisen yhteyden biologinen esikuva on nähtävissä raskaana olevan äidin ja hänen sikiöasteella olevan lapsensa välisessä suhteessa. He elävät ”yhdessä” (sym - bio - sis ), he tarvitsevat toinen toisiaan.
Vastakohtana symbioottiselle yhteydelle EF pitää kypsää rakkautta, itsenäisen, riippumattomien ja yksilöllisyytensä säilyttävien ihmisten välistä yhteyttä.
EF kirjoittaa: Rakkaus on ihmisessä vaikuttava voima, joka murtaa ne seinät, jotka tavallisesti erottavat ihmisiä toisistaan ja yhdistää hänet aidosti toisiin ihmisiin.
Rakkaus auttaa ihmistä voittamaan eristyneisyytensä ja erillisyytensä tunteen, sallien hänen silti jäädä omaksi itsekseen, säilyttää oman yksilöllisyytensä.
Rakkaudessa toteutuu paradoksi, että kahdesta tulee yksi ja he silti pysyvät kahtena.
EF kirjoittaa, että rakkaudessa antaminen merkitsee korkeinta elinvoiman ilmausta. Juuri rakkautta antaessani saatan kokea, miten voimakas ja vahva sekä ”hyvinvoiva” minä olen. Ja tämä suuri voiman ja kyvykkyyden tunne täyttää minut suurella riemulla. Tunnen olevani ylitsevuotavainen, tuhlaavainen, elävä, sen vuoksi olen iloinen.
Rakkaudessa antaminen tuottaa suuremman ilon kuin vastaanottaminen, ei sen vuoksi että siinä olisi kysymys uhkauksesta, vaan koska antaminen on oman elinvoiman välitön ilmaus.
Rakkaudessa ihminen antaa toiselle ihmiselle osan itseään, jotakin siitä mikä hänelle on arvokkainta, osan ominta elämäänsä. Antaminen rakkaudessa on itsessään korkeinta iloa.
Rakkaudessa ihminen antaa sitä, mikä hänessä itsessään on elävää. Rakkaudessa ihminen sallii toisen ihmisen päästä osalliseksi iloistaan, harrastuksistaan, ymmärryksestään, huumoristaan, suruistaan - kaikesta siitä, mikä hänessä on elävää.
EFn mielestä rakkaus on kykyä synnyttää vastarakkautta. EF siteeraa Karl Marxia: " Kun sinä rakastat herättämättä vastarakkautta, ts. kun sinun rakkautesi ei rakkautena herätä vastarakkautta, kun sinä rakastavana ihmisenä elämää ilmentäessäsi et tee itsestäsi rakastettua ihmistä, on rakkautesi voimaton, onnettomuus."
EFn mielestä antamisesta ilmenevä rakastamisen kyky riippuu ihmisen luonteen kypsyydestä. Ihminen on vapautunut riippuvaisuudestaan toisiin ihmisiin, narsistisesta itsekeskeisyydestään ja halustaan käyttää toisia ihmisiä omien tarkoitusperiensä ajamiseen. Hän on myös saavuttanut uskon omiin voimiinsa ja rohkeuden luottaa itseensä pyrkiessään asettamiinsa päämääriin.
Samassa määrin kuin nämä ominaisuudet häneltä puuttuvat, hän pelkää antaa itseään - pelkää rakastaa.
Rakkauden aitoon muotoon kuuluvat huolenpito, vastuuntunto, kunnioitus ja tieto
EFn mukaan mitkään vakuuttelut eivät saa uskomaan rakkauteen, jos siinä ei ole huolenpitoa. Rakkaudessa on kysymys rakkauden kohteen elämän ja kasvun aktiivisesta huolenpidosta. Milloin tämä aktiivinen huolenpito puuttuu, puuttuu myös rakkaus.
EFn mukaan huolenpitoon ja huolehtimiseen liittyy läheisesti myös vastuuntunto. Vastuuntunto tarkoittaa rakkaudessa täysin vapaaehtoista asennoitumista: vastausta toisen inhimillisen olennon ilmaistuihin tai ilmaisemattomiin tarpeisiin. Rakastava ihminen tuntee vastuuta kanssaihmisistään, samoin kuin, hän tuntee vastuuta itsestään.
Aikuisten välisessä rakkaudessa vastuuntunto kohdistuu toisen ihmisen sielullisten tarpeiden tyydyttämiseen.
EF muistuttaa, että vastuuntunto rakkaudessa saattaisi helposti muuttua hallitsemiseksi ja alistamiseksi, ellei rakkaudessa olisi lisäksi kysymys kunnioituksesta.
Kunnioitus (sanan alkuperä on respicere= pitää jonakin) on kykyä nähdä toinen ihminen sellaisena, kun hän todellisuudessa on. Kykyä ottaa huomioon toisen ihmisen omalaatuisuus.
Kunnioitus merkitsee EFn mukaan myös siitä huolehtimista, että toinen ihminen saa kasvaa ja kehittyä omaan suuntaansa. Kunnioitus sulkee pois toisen ihmisen kaikenlaisen hyväksikäyttämisen.
Kunnioitus rakkaudessa tarkoittaa, että rakastamani henkilö kasvaa ja kehittyy omalla painollaan, omia teitään, eikä minua varten.
EFn mukaan jos minä rakastan jotakuta ihmistä, minä tunnen olevani yhtä hänen kanssaan, mutta sellaisena kuin hän on, eikä sellaisena kuin minä haluaisin hänen olevan, jotta hän palvelisi minun tarkoitusperiäni.
Toisen ihmisen kunnioittaminen rakkaudessa on mahdollista vain jos minä kykenen elämään ja tulemaan toimeen ilman toisten ihmisten apua. Ilman että minun on hallittava tai käytettävä hyväkseni toisia ihmisiä.
Kunnioitusta ei ole ilman vapautta (l'amour est l'enfant de la liberte). Rakkaus on vapauden lapsi, rakkaus ei ole koskaan hallitsemisen lapsi.
EFn mielestä ihmistä ei ole mahdollista kunnioittaa tuntematta ihmistä. Huolenpito ja vastuuntunto ovat sokeita, elleivät ne perustuisi tietoon. Tieto olisi arvotonta, ellei se perustuisi huolenpitoon.
Rakkaudessa on myös pyrkimyksenä päästä perille ”ihmisen salaisuudesta”
EFn mukaan ihmisen voimakas tarve sulautuu toiseen ihmiseen niin, että hän vapautuu oman eristäytyneisyytensä vankilasta, liittyy läheisesti toiseen peri-inhimilliseen pyrkimykseen, nimittäin pyrkimykseen päästä perille " ihmisen salaisuudesta".
EFn mukaan mitä pidemmälle pääsemme tunkeutumaan oman itsemme tai jonkun toisen ihmisen sisimpään, sitä epäselvemmältä kaikki näyttää. Ja kuitenkaan emme voi lakata pyrkimässä kohti ihmisen sisintä "itseä".
EFn mielestä rakkaus on aktiivista tunkeutumista toisen ihmisen olemukseen siten, että minun haluni päästä perille toisen salaisuudesta tyydytetään yhtymisellä. Yhtymisestä seuraa, että minun tunnen sinut, tunnen itseni, tunnen jokaisen - enkä kuitenkaan "tiedä" mitään.
EF: Rakastaessani, antaessani itseni, tunkeutuessani toisen ihmisen olemukseen löydän itseni, keksin itseni, keksin meidät molemmat, keksin ihmisen.
Halu tuntea itsensä ja tuntea kanssaihmisensä on saanut ilmaisunsa delfiläisessä lausumista: "Tunne itsesi ". Se on EFn mukaan kaiken psykologian alku.
Halu tuntea koko ihminen, hänen perimmäinen salaisuutensa, ei tyydyty tavanomaisen tiedon, pelkästään ajatteluun perustuvan tiedon avulla.
Täydellinen tietäminen on mahdollista vain rakastamiseen avulla: vain rakastaminen yltää ajatusten tuolle puolen, sanojen tuolle puolen.
EFn mukaan rakastaminen on rohkea hyppäys yhteyden kokemiseen. Ajatteluun perustuva tietäminen, psykologinen tieto, on rakastaen saavutettavan täydellisen tiedon välttämätön edellytys.
EFn mukaan on valitettavaa, että psykologinen ihmistieto esiintyy rakastamiseen sisältyvän ihmistiedon korvikkeena, sen sijaan että se olisi tämän esiaste.
EFn mukaan on opittava tuntemaan itsensä ja lähimmäisensä objektiivisesti, jotta voi nähdä toisen todellisen olemuksen tai vapautua hänestä muodostamastani harhakuvasta.
EF: Vain silloin kun tunnen toisen objektiivisesti, voin tuntea hänen perimmäisen, rakkaudessa minulle avautuvan olemuksensa.
Toisen tuntemisen ongelma on sama kuin Jumalan tuntemisen ongelma
EFn mukaan ihmisen tuntemisen ongelma on lähellä Jumalan tuntemisen ongelmaa. Länsimaisen teologian mukaan Jumalaa on lähestytty ajatuksen avulla. Länsimaissa oletetaan, että ajattelu yltää Jumalaan.
Mystiikassa luovutaan yrityksestä lähestyä Jumalaa ajatuksen tietä. Sen tilalle asetetaan yhteyden kokeminen Jumalan kanssa, missä ei ole sijaa eikä tarvetta Jumalaa koskevalle tiedolle.
Albert Schweitzerin mukaan yhteyden kokeminen Jumalan kanssa on rationalismin johdonmukainen, sen rohkein ja äärimmäisen seuraamus.
Sen perustana on tieto meidän tietokykymme perimmäisistä ja pinnallisista rajoituksista. Tieto siitä, ettemme voi koskaan "tajuta" ihmisen ja maailman salaisuutta, mutta rakastaessamme pääsemme kuitenkin tämän salaisuuden perille.
Huolenpito, vastuuntunto, kunnioitus ja tieto ovat toinen toisistaan riippuvaisia.
EF sanoutuu irti Freudin ajatuksista: " ...mikä piti paikkaansa 1900, ei pidä paikkaansa viisikymmentä vuotta myöhemmin. EFn mukaan Freud ei ymmärtänyt ihmisten sukupuolisuutta tarpeeksi syvällisesti.
Rakastaessaan jättää taakseen yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden vankilan
Rakastaessa EFn mukaan ihminen pääsee narsistisesta itsekeskeisyydestä osalliseksi uudenlaiseen yhteyteen ja yhteenkuuluvuuteen.
Infantiilin rakkauden tunnusmerkki on: rakastan koska minua rakastetaan.
Kypsän rakkauden tunnusmerkki on: minua rakastetaan, koska rakastan.
Epäkypsä rakkaus sanoo: rakastan sinua, koska tarvitsen sinua.
Kypsä rakkaus sanoo: tarvitsen sinua, koska rakastan sinua.
Äidin rakkaus on ehdotonta ja isän rakkaus ehdollista.
Kypsä ihminen päätyy lopulta siihen, että hänestä tulee tavallaan itse oma äitinsä ja isänsä. Kypsä ihminen on vapautunut ulkonaisista äiti- ja isähahmoistaan ja on pystyttänyt ne omaan sieluunsa: äidillisen kyvyn rakastaa ja isällisen harkinta- ja arvostelukykynsä omatuntoonsa.
Jos ihminen pitäytyisi vain isälliseen omatuntoon, hänestä tulisi kova ja epäinhimillinen.
Jos ihminen pitäytyisi vain äidilliseen omatuntoon, hän voisi helposti menettää arvostelukykynsä ja estää sekä itseään että toisiaan kehittymästä kypsyyttä kohti.
Jos em. kehitys jää kesken, ihminen ajautuu EFn mukaan neuroosiin. Äidinpojalla on liian hallitseva ja suojeleva äiti sekä heikko ja/tai välinpitämätön isä. Äidinpoika kaipaa huolenpitoa, suojaaja hellyyttä, häneltä puuttuu isälliset ominaisuudet - kuri, riippumattomuus ja kyky selviytyä omista asioistaan.
Äidittömällä pojalla on sen sijaan vain yksipuolisesti isällisiä ominaisuuksia - lakia, järjestystä ja auktoriteettia.
EFn mukaan isäkeskeisyys johtaa pakkoneurooseihin, äitikeskeisyys hysteriaan, alkoholismiin, epäitsenäisyyteen, depressioihin ja kyvyttömyyteen asennoitua elämään realistisesti.
Rakkauden kohteet
Rakkaus ei ole ensisijaisesti suhde johonkin henkilöön - rakkaus on ennen kaikkea asenne.
Jos pysähdyn toisessa ihmisessä vain hänen pintakerroksiinsa, havaitsen hänessä lähinnä sellaista, mikä erottaa meidät toisistamme.
Jos tunkeudun toisen ihmisen olemuksen sisimpään asti, havaitsen meidän olevan yhtä, veljiä.
EFn mukaan lähimmäisen rakkaus on rakkautta samankaltaisten kesken.
Äidinrakkaus on avuttomaan kohdistuvaa rakkautta.
Eroottinen rakkaus on näiden molempien rakkauden lajien vastakohta.
Eroottisessa rakkaudessa kysymys on pyrkimyksestä täydelliseen yhtymiseen, yhteyden muodostamiseen tietyn toisen henkilön kanssa.
Eroottinen rakkaus on luonteeltaan yhteen ainoaan kohteeseen rajoittuva. Eroottinen rakkaus on rakkaudenlajeista kaikkein harhaanjohtavin.
Eroottinen rakkaus sekoitetaan usein ”rakastumisen” purkauksenomaiseen kokemukseen. Ja siihen kokemuksen, jossa äkillisesti esteet poistuvat, ennen kahden toisilleen vieraan ihmisen välillä. Tämä äkillinen läheisyyden kokeminen on kuitenkin luonteeltaan ohimenevää.
EFn mukaan jos toinen ihminen opittaisiin tuntemaan syvällisemmin, jos opittaisiin tuntemaan toisen persoonallisuuden ääretön syvyys, ei tämä toinen koskaan tulisi kovin tutuksi - ja esteiden poistumisen ihme voisi toteutua joka päivä uudestaan ja uudestaan.
Läheisyys ei ole vain ensisijaisesti sukupuoliyhteyttä toisen kanssa. Jos toinen koetaan erillisenä vain pinnallisesti, lähinnä fyysisenä erillisyytenä, merkitsee fyysinen yhtymisen heille vapautumista erillisyydestä.
Sukupuolivietin kiihokkeena EFn mukaan voivat olla rakkaus, yksinäisyyden pelko, valloittamisen ja valloitetuksi tulemisen halu, turhamaisuus, loukkaantumisen ja hävittämisen halu.
Sukupuolivietti voidaan EFn mukaan helposti liittää mihin tahansa voimakkaaseen tunteeseen. Jotkut erehtyvät pitämään fyysistä vetovoimaa rakkautena. Sukupuoliyhteys luo hetkeksi kuvitelman yhtymisestä.
Ilman rakkautta EFn mukaan sukupuoliyhteys jättää siihen osallistuneet kuitenkin yhtä vieraiksi toisilleen kuin mitä he olivat ennen sukupuoliyhteyttä. Joskus se saattaa heidät häpeämään tai vihaamaan toinen toistaan, koska he tuntevat illuusion haihduttua vieläkin vieraammaksi kuin aikaisemmin.
Kun rakkaus liittyy sukupuoliviettiin, niin EFn mukaan fyysinen suhde on vailla himoa, mutta sisältää paljon hellyyttä.
On yleistä, että kaksi ihmistä rakastaa toinen toistaan, eikä ketään muuta. Heidän rakkautensa on EFn mukaan tällöin itserakkautta kaksin, egotismia a deux. He ovat kaksi ihmistä, jotka samaistavat itsensä toistensa kanssa ja ratkaisevat erillisyyden ongelman laajentamalla yhden yksilön käsittämään kaksi yksilöä. He uskovat voittaneensa yksinäisyyden, mutta koska he ovat irrottautuneet muiden ihmisten yhteydestä, mutta he jäävät toisilleenkin vieraiksi. Heidän kokemansa yhteys on pelkkä kuvitelma.
Jos eroottisessa rakkaudessa on todella kysymys rakkaudesta, EF täsmentää, täyttää se erään ehdon: rakkauteni kumpuaa minun olemukseni syvimmistä kerroksista - ja kohdistuu samoin toisen, rakastamani ihmisen perusolemukseen.
Syvimmältä olemukseltaan kaikki inhimilliset olennot ovat EFn mukaan yhtä. Me kaikki olemme osia yhdestä, me olemme yksi. Näin ollen sillä seikalla ei pitäisi olla mitään merkitystä, kuka sattuu olemaan rakkautemme kohde.
EFn mukaan rakkauden pitäisi oleellisesti riippua tahdosta, päätöksestä liittää oma elämäni täydellisesti yhteen toisen ihmisen elämän kanssa.
Rakkaus ei ole välitön tunneilmaisu, ihmisen joutuminen äkillisen voimakkaan tunteen valtaan. EFn mukaan rakastaa jotakuta ei ole yksinomaan voimakkaan tunteen asia - se on ratkaisu, päätös, lupaus.
Jos rakkaus olisi vain tunnetta, ei lupauksella rakastaa toista ikuisesti olisi mitään pohjaa. Tunteet tulevat ja menevät.
EF muistuttaa, että me olemme kaikki yhtä ja kuitenkin jokainen meistä on ainutlaatuinen, täysin omaleimainen yksilö.
Siinä määrin kun me olemme yhtä, voimme kaikki rakastaa toinen toistamme aivan yhtäläisellä lähimmäisenrakkaudella.
Mutta sikäli kun olemme erilaisia, ainutlaatuisia yksilöitä, voimme rakastaa eroottisesti näitä ainutlaatuisia yksilöllisiä piirteitä, jotka täyttyvät vain tiettyjen ihmisyksilöiden yhteenliittymisissä, eivät kaikkien kohdalla.
Eroottisessa rakkaudessa on kysymys täysin yksilöllisestä kahden ihmisen välisestä viehtymyksestä.
Onko itsensä rakastaminen syntiä?
Uskotaan varsin yleisesti, että vain toisten rakastaminen on hyveellistä, itsensä rakastaminen on sen sijaan synnillistä.
Calvin kutsuu itserakkautta "rutoksi". Freudille itserakkaus merkitsi narsismia, libidon kääntymistä ihmisen omaan minään. Freud lähtee siitä, että rakkaus on libidon ilmaus. Libido kohdistuu joko toisiin, jolloin se on rakkautta, tai ihmiseen itseensä, jolloin se on itserakkautta.
EFn mielestä Freud tekee loogisen virheen: jos lähimmäisen rakastaminen inhimillisemmän olentona on hyve, täytyy myös minuun itseeni kohdistuvan rakkauden olla hyve, eikä pahe, koska minäkin olen inhimillinen olento.
Raamatussa tätä loogista virhettä ei ole: " Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi ".
EFn mukaan kun on kysymyksessä rakkauden kohdistuminen "muihin" ja meihin itseemme, on rakkaus periaatteessa jakamaton.
Aito rakkaus on ilmausta ihmisen luovasta perusasennoitumisesta, jolloin siinä on kysymys huolenpidosta, kunnioituksesta, vastuuntunnosta ja tietämisestä.
Aidossa rakkaudessa ei ole kysymys "mielenliikutuksesta", passiivisesta sisäisestä tunneliikunnosta, vaan aktiivisesta, ihmisen rakastamisen kykyyn perustuvasta pyrkimyksestä auttaa rakastettua ihmistä kasvamaan ja olemaan onnellinen.
EFn mukaan oman elämän, onnellisuuden, kasvun ja vapauden myöntäminen perustuu oleellisesti ihmisen kykyyn rakastaa, ts. huolenpitoon, kunnioituksen, vastuuntuntoon ja tietoon. Minun itseni täytyy olla aivan yhtä suuressa määrin rakkauteni kohde kuin kenen tahansa ”muun” henkilön.
EFn mukaan jos ihminen pystyy kypsään rakkauteen,niin hän rakastaa myös itseään. Ellei ihminen pysty rakastamaan muita kuin vain toisia ihmisiä, ei hän pysty rakastamaan lainkaan.
Itsekkyys ja itserakkaus ovat toistensa vastakohdat. Itsekäs ihminen ei rakasta itseään suinkaan liian paljon, vaan liian vähän: itse asiassa hän vihaa itseään. Tästä itseensä kohdistuvasta rakkauden ja huolenpidon puutteesta, joka on vain eräs ilmaus hänen kykenemättömyydestään luovaan asennoitumiseen, seuraa luonnostaan tunne kaiken tyhjyydestä ja petollisuudesta.
EFn mukaan Freud virheellisesti väittää, että itsekäs ihminen on narsistinen ihminen, joka on luopunut rakastavasta toisia ihmisiä rakastaakseen itseään. EFn mukaan on totta, ettei itsekäs ihminen kykene rakastamaan toisia ihmisiä, muttei hän kykene myöskään rakastamaan itseäänkään.
Epäitsekäs ihminen ei osaa rakastaa
EFn mukaan myös epäitsekkään ihmisen kyky rakastaa ja nauttia elämästä ovat surkastuneet. Epäitsekäs ihminen on täynnä vihamielisyyttä elämää kohtaan ja epäitsekkyytensä taakse kätkeytyy vaikeasti todettava, mutta silti voimakas itseviha.
EFn mukaan epäitsekäs äiti ajattelee, että hänen lapsensa oppivat tuntemaan, mitä merkitsee olla rakastettu ja oppivat myös itse rakastamaan. Äidin epäitsekkyyden seuraamukset eivät kuitenkaan vastaa hänen toiveitaan.
Epäitsekkään äidin lapset eivät vaikutakaan sellaisilta onnellisilta ihmisiltä, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että heitä rakastetaan - he ovat päinvastoin ahdistuneita, jännittyneitä, pelkäävät menettävänsä äitinsä hyväksymisen ja pettävänsä tämän heihin asettamat toiveet.
Epäitsekkäällä äidillä on EFn mukaan elämää kohtaan tuntema salattu vihamielisyys, jonka hän siirtää lapsiinsa. Äidin epäitsekkyys estää lapsia arvostelemasta häntä, lapset on pakotettu olemaan pahoittamatta äidin mieltä. Hyveen naamion varjolla heidät opetetaan olemaan pitämättä elämästä.
EFn mukaan itseään rakastamaan kykenevä äiti, jonka rakkaus on aitoa, herättää lapsessa herkästi rakkauden, ilon ja onnen elämyksiä.
Mestari Eckhart: " Jos sinä rakastat itseäsi, rakastat kaikkia muita samalla tavalla kuin itseäsi. Niin kauan kuin sinä rakastat toista ihmistä vähemmän kuin itseäsi, et täysin onnistu rakastamaan itseäsi. Mutta jos sinä rakastat kaikkia yhtäläisesti, itsesi mukaan lukien, olet rakastava kaikkia kuin yhtä ainoaa henkilöä, ja tämä henkilö on Jumala ja ihminen samassa persoonassa. Niinpä se on suuri ja hurskas ihminen, joka rakastaa itseään ja rakastaa toisia ihmisiä, samoin kuin hän rakastaa itseään".
Jumalan rakastaminen on EFn mukaan omasta erillisyydestä aiheutuvan ahdistuksen ratkaisuyritys.
Rakastamisen tarpeemme perustuu EFn mukaan erillisyyteemme liittyvään kokemukseen. Rakastamalla ihminen koettaa vapautua erillisyyden aiheuttamasta ahdistuneisuudesta yhteyden avulla.
Jumalan rakastaminen on EFn mukaan yritys vapautua ihmisen erillisyydestä ja päästä yhteyteen
EFn mukaan rakkauden uskonnollinen muoto, jota kutsutaan Jumalan rakastamiseksi, ei psykologisesta näkökulmasta katsoen ole mikään poikkeus tästä säännöstä. Senkin pohjana on pyrkimys vapautua erillisyydestä ja päästä yhteyteen.
Kaikissa teistisissä uskonnoissa, sekä polyteistisissä että monoteistisissä, Jumala edustaa korkeinta arvoa, korkeinta hyvää. Mitä Jumala tarkemmin merkitsee, johtuu tällöin siitä, mikä ihmiselle on kaikkein parasta. Jumalan käsitteen ymmärtämisen täytyy EFn mukaan sen vuoksi lähteä erittelystä, joka kohdistuu Jumalaa palvovan ihmisen luonteenrakenteeseen.
EFn mukaan Luther sanoi: Ihminen ei voi tehdä yhtään mitään ansaitakseen Jumalan armon. Jumalan rakkaus on sulaa armoa. Usko tähän armoon ja tekeytyminen mahdollisimman pieneksi ja avuttomaksi on protestanttisuuden keskeisin sanoma.
Mitkään hyvät työt eivät vaikuta Jumalaan tai saata Jumalaa rakastamaan meitä, niin katolinen oppi EFn mukaan opettaa. Katolinen oppi hyvistä töistä on näin ollen merkki sen patriarkaalisuudesta: minä saatan ansaita Isän rakkauden tottelemalla ja täyttämällä hänen käskynsä.
EFn kertoo, että uskonnot siirtyivät matriarkaalisuudesta (äitijumalista) patriarkaalisuuteen (isäjumaliin) yksityisomistuksen kehittymisen myötä.
Äitijumalatar oli matriarkaalisessa vaiheessa pääjumalatar, perheen ja yhteiskunnan korkein olento, auktoriteetti. Äidinrakkaus on ehdotonta, kaikkea suojelevaa ja kaiken kasvun sallivaa. Koska äidinrakkaus on ehdotonta, sitä ei voi valvoa eikä hankkia.
Äidinrakkauden omistaminen synnyttää rakastetussa henkilössä autuuden elämyksen. Äidinrakkauden puuttuminen herättää äärimmäisen epätoivon tunteen siitä, että kaikki on kadotettu.
Äiti rakastaa lapsiaan siksi, että ne ovat hänen lapsiaan, eikä siksi, että he ovat ”hyviä”, tottelevaisia tai toteuttavat hänen käskynsä ja toiveensa.
Äidinrakkaus perustuu EFn mukaan tasa-arvoisuuteen. Kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, koska kaikki ovat yhden äidin lapsia. Kaikki ovat Maa-Emon lapsia.
Isänrakkauden luonteeseen EFn mukaan kuuluu, että hän esittää vaatimuksia, laatii lakeja ja sääntöjä sekä hänen rakkautensa poikaa kohtaan riippuu siitä, miten tämä täyttää hänen toivomuksensa. Hän pitää eniten siitä pojastaan, joka on eniten hänen kaltaisensa, joka parhaiten tottelee häntä ja joka on soveliain tulemaan hänen seuraajakseen ja hänen omaisuuksiensa haltijaksi.
EFn mukaan yksityisomistukseen perustuva patriarkaalinen yhteiskunta on tämän vuoksi välttämättä hierarkkinen. Ihmisten tasa-arvoisuuden syrjäyttää kilpailu ja toisten edelle pyrkiminen. Patriarkaalisessa maailmassa yksi jumala, ylijumala, syrjäyttää kaikki muut jumalat. Näin on EFn mukaan käynyt Intiassa, Egyptissä, Kreikassa, juutalais-kristillisessä ja muhamettilaisessa uskonnossa.
Koska äidinrakkauden tarvetta on EFn mukaan mahdoton hävittää ihmissydämistä, niin juutalaisuudessa äidilliset piirteet ovat siirtyneet mystiikkaa lähellä oleviin virtauksiin. Katolisessa kirkossa Neitsyt Marian palvotaan.
EFn mukaan luterilaisuudessa äidinrakkauden varmuuteen kohdistuva luottamus on muuttunut isän ehdollisen rakkauden aiheuttamaan kiihkeään epäilyyn ja keskenään vaihteleviin toivon ja epätoivon tunteisiin.
EFn mukaan patriarkaalisissa uskonnoissa minä rakastan Jumalaa kuin isääni. Minä oletan isän olevan oikeudenmukainen ja ankara, isä rankaisee ja palkitsee, sekä lopulta valitsee minut rakkaimmaksi pojakseen.
Matriarkaalisessa uskonnossa minä rakastan Jumalaa kuin kaikkeasyleilevää äitiä. Minä luotan hänen rakkauteensa ja siihen ettei mikään synti voi erottaa minua hänen rakkaudestaan ja ettei hän aseta ketään lapsistaan tässä suhteessa minun edelleni. Mitä minulle tahansa tapahtuuneekin, hän auttaa minua, pelastaa minut, antaa minulle anteeksi. Minun rakkauttani Jumalaa kohtaan ei voi erottaa Jumalan rakkaudesta minua kohtaan.
Jos Jumala on isä, hän rakastaa minua kuin omaa poikaansa ja minä rakastan häntä kuin omaa isääni.
Jos Jumala on äiti, hän rakastaa minua kuin omaa lastaan ja minä rakastan häntä kuin omaa äitiäni.
Jumala-käsityksen muutos tapahtuu ihmisen ajattelun kehittymisen myötä
EFn mukaan ihmisen Jumala-käsitystä ja hänen Jumalaa kohtaan tuntemaansa rakkautta värittää myös ihmisen saavuttama kypsyysaste.
Uskonnollisen kehityksen alkuvaiheessa on itsevaltias ja mustasukkainen Jumala, joka pitää ihmistä omaisuutenaan ja jota hän voi käsitellä miten haluaa. Jumala karkottaa ihmisen pois paratiisista, koska tämä muuten voisi syödä tiedon puusta ja tulla siten Jumalan kaltaiseksi.
Jumala hävittää ihmisrodun hukuttamalla kaikki muut paitsi mielipoikansa Noakin. Jumala tekee Noakin kanssa liiton ja lupaa, ettei enää milloinkaan aio hävittää ihmisrotua. Jumala lupaa säästää Sodoman kaupungin, jos sieltä löytyy kymmenenkin vanhurskasta asukasta.
EFn mukaan Jumala muuttuu itsevaltiaasta heimopäälliköstä rakastavaksi isäksi, jota sitovat hänen itse säätämänsä periaatteet. Jumala muuttuu isähahmosta edustamiensa periaatteiden, vanhurskauden, totuuden ja rakkauden symboliksi.
Jumala on totuus, Jumala on vanhurskaus. Kehityksen tässä vaiheessa Jumala lakkaa olemasta persoona, ihminen, isä. Jumalasta tulee ilmiöiden moninaisuuden taustalla vaikuttava yhteyden symboli.
Jumalalla ei voi olla nimeä. Nimi viittaa aina johonkin esineeseen tai henkilöön tai ylipäänsä johonkin määrättyyn. Miten Jumalalla voi olla nimi, ellei hän ole mikään henkilö tai esine?
Älä turhaan lausu hänen nimeään -kielto viittaa EFn mukaan ihmisen vapauttamiseen siitä käsityksestä, että Jumala on ihminen, että hän on persoona.
Jumalalle ei voi olla myöskään mitään myönteisiä ominaisuuksia, koska hän olisi silloin persoona. Jumalasta voidaan sanoa ainoastaan, mitä hän ei ole. Mitä enemmän tiedän, mitä Jumala ei ole, sitä paremmin minä tunnen Jumalan.
Jumala muuttuu EFn mukaan kypsyvässä monoteismissä (yksijumaluudessa) toteamukseen: Jumalasta ei voi ylipäänsä puhua. Jumala on nimetön Yksi, sanoin lausumaton epämääräisyys, näkyvän maailman takana aavistettu kaikkiyhteys, kaiken olevaisen perusta. Jumalasta tulee totuus, rakkaus, vanhurskaus. EFn mukaan Jumala on minä sikäli kuin minä olen ihminen.
EFn mukaan Abrahamin Jumalaa voi rakastaa ja pelätä, kuten isää. Niin kauan kuin Jumala käsitetään isäksi, minä koen itseni lapseksi enkä ole vielä riittävästi vapautunut autistisista kaikkitietävyyden ja kaikkivoipaisuuden toiveistani.
Kuvittelen yhä lapsen tavoin, että täytyy olla olemassa isä, joka pitää minusta huolta, joka suojaa minua ja rankaisee minua, isä joka pitää minusta, kun olen tottelevainen, joka on mielissään kun ylistän häntä ja vihainen, kun olen tottelematon.
EFn mukaan valtaosa ihmisistä ei ole kehittynyt tätä lapsenomaista astetta pidemmälle - useiden ihmisten uskossa Jumalaan on kysymys uskosta auttavaan isään - EFn mielestä se on lapsellinen illuusio. EFn mukaan uskonnot yleensä ovat tällä lapsenomaisella tasolla.
EFn mukaan tosi uskonnollinen ihminen, joka seuraa monoteististä jumalakäsitystä sen puhtaimmassa muodossa, ei rukoile Jumalalta mitään. Hän ei rakasta Jumalaa kuten lapsi rakastaa isäänsä tai äitiään. Hän on päättänyt nöyrästi tunnustaa omat rajoituksensa, tietämään ettei tiedä mitään Jumalasta.
Jumalasta tulee hänelle sen kaiken symboli, jota kohti ihminen on jo vuosisatoja ja - tuhansia pyrkinyt. Jumala on symboli hengen maailmalle.
Jumala on rakkauden, totuuden ja oikeudenmukaisuuden symboli.
Tosi uskonnollinen ihminen uskoo niihin periaatteisiin, joita Jumala hänelle merkitsee: hän pyrkii ajattelussaan totuuteen, elää elämäänsä rakkaudessa ja oikeudenmukaisuudessa. Hän pitää kaikkea elämäänsä liittyvää arvokkaana, vain mikäli se tarjoaa hänelle mahdollisuuden kehittää omia inhimillisiä voimavarojaan.
Idän ja lännen logiikan eroavaisuus syynä erilaiseen ajatteluun
Aristoteleesta alkaen on EFn mukaan läntinen maailma seurannut aristoteelisen logiikan sääntöjä. Tämän logiikan perustana on identtisyyden laki, jonka mukaan A on A, ristiriidan laki (A ei ole ei-A) ja poissulkevan kolmannen laki (A ei voi olla sekä A että ei-A, ei myöskään A tai ei-A).
Aristoteles ilmaisee käsityksensä: " On mahdotonta, että sama predikaatti samanaikaisesti ja samassa suhteessa sekä kuuluu että ei kuulu yhdelle ja samalle subjektille... Tämä on varmin kaikista periaatteista."
Länsimaissa väite, että X on sekä A että ei-A tuntuu länsimaisesta ihmisestä mielettömältä.
Aristoteeliselle logiikalle vastakkainen ns. paradoksaalinen logiikka esittää, että A ja ei-A eivät sulje pois toisiaan X:n predikaatteina. Paradoksaalisen logiikan keskeisen periaatteen on Laotse ilmaissut: " Sanat jotka todella ovat totta, ovat paradoksaalisia." Chuangtzu: " Se mikä on yksi, on yksi. Se mikä on ei-yksi, on myös yksi." Paradoksaalisen logiikan myönteiset lausumat ovat: on ja ei ole. Kielteiset lausumat: ei ole tämä eikä tuo.
Laotse kirjoittaa: " Minun sanani ovat helpot ymmärtää ja niiden mukaan on helppo toimia; mutta koko maailmassa ei ole ketään, joka ne ymmärtäisi ja toimisi niiden mukaan."
Taolaisessa, intialaisessa ja Sokrateen ajattelussa ajattelun korkein aste on tietoa siitä, ettei tiedä yhtään mitään. ”Tietää ettei mitään tiedä on korkeinta; pitää tietämättömyyttä tietona on sairautta." Tämänkaltaisesta filosofiasta seuraa välttämättä, että korkein hyvä on vailla nimeä. Viimeistä todellisuutta, äärimmäistä yhtä ei voi ilmaista sanoin eikä tavoittaa ajatuksin.
”Se joka tuntee Taon ei puhu siitä, ja se joka puhuu Taosta, ei tunne sitä."
Brahmaanien filosofiassa kaikkien olioiden ja myös ihmisen takana vaikuttava perusvoima ylittää ihmisen älylliset ja aistinkyvyt. Sen vuoksi se " ei ole tätä eikä tuota". Ilmiössä havaitut vastakohtaparit eivät edusta luontoa sellaisenaan, vaan johtuvat ilmiöiden tarkkailijasta, hänen havaintokyvystään.
Ilmiöitä tarkkailevan on noustava havaintotekijän tasoa ylemmäs voidakseen päästä tajuamaan olevaista itseään.
Vastakohtaisuus on ihmisen sielun kategoria, eikä itse todellisuuteen kuuluva ominaisuus. Vedojen ajattelussa on selvää, että ristiriidat kuuluvat erottamattomasti ajattelemiseen niin kauan kuin liikutaan havaintotekijän tasolla.
Ajatteleminen on kaikkine hienouksineen vain eräs tietämättömyyden korkeampi muoto, itse asiassa Maian kaikkein korkeammanasteinen petollisuuden ilmaus. Vedojen mukaan edustaa käsitys kaikkitietävästä ja kaikkivoivasta Jumalasta tietämättömyyden korkeinta astetta.
Tyytyessään tietämättömyyteen sielu viittaa korkeimpaan hyvään. Mestari Eckhartin mukaan Jumala on " ehdoton ei-mitään". Juutalaisessa Kabbalassa äärimmäinen todellisuus on ”En Sof”, eli Ääretön Yksi.
Paradoksaalisen logiikan edustajat väittävät, että todellisuutta voidaan havaita vain ristiriitaisena, ja että on mahdoton ajatuksen avulla tajuta todellisuuden perimmäistä yhteyttä, itseään yhtä.
Luovuttiin etsimästä vastausta viimeisiin kysymyksiin ajatuksen avulla. Ajatus voi johtaa meidät vain toteamukseen, että tieto ei voi antaa meille lopullista vastausta. Ajattelun maailma on välttämättä ristiriitojen maailma.
Ainoa tie tosiolevaisen täydelliseen tajuamiseen ei sen vuoksi ole ajattelu, vaan toiminta, ykseyden kokeminen.
Jumalan rakastaminen ei ole Jumalan tajuamista ajattelun avulla, eikä myöskään Jumalan rakastamisen ajattelemista, vaan ykseyden omakohtaista kokemista Jumalan kanssa.
Oikealla elämäntavalla, oikein toimimisella kasvamme kohti Jumalaa koskevaa tietoa. Ei siis korosteta oikeaa uskoa, vaan oikeaa elämäntapaa.
Uskonnossa ihmiselle ei ole tärkeintä se, että hän ajattelee oikein, vaan se, että hän elää oikein, tai tulee yhdeksi Yhden kanssa, keskitetyn mietiskelen avulla.
Ellei oikea ajattelu yllä perimmäisen totuuteen eikä voi olla pelastukseksi, ei ole mitään syytä taistella niitä vastaan, jotka ovat päätyneet erilaiseen käsitykseen. Suvaitaan siis toisenlaisia mielipiteitä.
Paradoksaalinen logiikka ei johda dogmien ja tieteen kehittymiseen, vaan ihmisen muuttumisen korostamiseen.
Länsimaissa on korostettu ajattelun tärkeyttä, mikä on johtanut dogmien muotoiluun, loputtomiin väittelyihin opin oikeasta tulkinnasta ja suvaitsemattomuuteen ”epäuskoisia” ja kerettiläisiä kohtaan. Se johti edelleen korostamaan " uskoa Jumalaan" uskonnollisen asenteen peruspiirteenä.
Seurauksena länsimaissa oli EFn mukaan, että ihminen, joka uskoi Jumalaan, vaikkei hän elänytkään Jumalaa, tunsi olevansa parempi sellaista ihmistä, joka eli Jumalaa, vaikkei "uskonutkaan" häneen.
Tieteen syntyminen liittyy siihen ajatukseen, että ajattelun avulla saattaisi päästä perille totuudesta. Tieteellisessä ajattelussa on oikea ajattelu ainoa, millä on arvoa, olkoon sitten kysymys älyllisestä rehellisyydestä tai tieteellisen ajattelun soveltamisesta käytäntöön, ts. tekniikkaan.
Mystiikassa mestari Eckhartin sanoin: " Jos minä siis muutun Jumalaksi ja Hän saattaa minut yhdeksi itsensä kanssa, silloin, elävässä Jumalassa, ei ole mitään eroa välillämme... Muutamat ihmiset kuvittelevat menevänsä katselemaan Jumalaa, että he näkevät Jumalan seisovan tuolla ja itsensä tässä, mutta tämä ei ole totta. Tajutessani Jumalan minä liitän Jumalan itseeni. Rakastaessani Jumalaa minä sulaudun Jumalaan".
EFn mukaan ihminen ei vapaudu lapsenomaisesta sidonnaisuudestaan äitiinsä, heimoonsa tai kansaansa, jos hän jää lapsellisen riippuvaiseksi rankaisevasta ja palkitsevasta isästä tai jostakin muusta auktoriteetista, hän ei pysty tuntemaan kypsää rakkautta Jumalaa kohtaan. Hänen uskontonsa edustaa silloin niitä uskonnon varhaisimpia kausia, jolloin Jumala koettiin joko kaikkea suojelevasti maaemoksi tai rankaisun ja palkinnon isäksi.
EFn mukaan yksi asia on varmaa: Ihmisen Jumalaa kohtaan tuntema rakkaus vastaa sitä rakkautta, jota hän tuntee ihmistä kohtaan. Hänen Jumalaa ja ihmistä kohtaan tunteman rakkauden todellinen luonne on usein tiedostamaton - sitä peittää ja rationalisoi hänen kypsempi ajatuksensa siitä, mitä rakkaus hänen mielestään on.
Rakkaus ja sen rappeutumiseen länsimaisessa yhteiskunnassa 1950-luvulla
EFn mukaan rakkaudessa on kysymys kypsän ja luovaan asennoitumiseen kykenevän ihmisen eräästä perusominaisuudesta. Rakkaus - lähimmäisenrakkaus, äidinrakkaus ja eroottinen rakkaus - on länsimailla harvinainen ilmiö.
EFn mielestä rakkauden on varastanut kapitalismi, joka on vieraannuttanut ihmisen itsestään, kanssaihmisistään ja luonnosta.
EFn mukaan onnellisuus merkitsi 1950-luvun ihmisille samaa kuin " pitää hauskaa". Hauskuuden lähteeksi kelpasi kaikki minkä ihminen voi hankkia.
Ihmiset eivät osaa rakastaa, EF kutsuu ihmisiä automaateiksi, he osaavat vain vaihtaa "persoonallisuuspakettejaan" ja toivoa että kauppa on edullinen.
Avioliittokin on vain kiinteää yhteistyötä suorittava työryhmä. Aviopuolisot eivät pääse todella läheiseen kosketukseen toistensa kanssa, vaikka ovatkin toisilleen kohteliaita ja pyrkivät kaikin tavoin tekemään toinen toisensa elämän miellyttäväksi.
Tämän kaltaisen rakkauden ja avioliiton painopiste on EFn mukaan suojan löytämisessä muuten sietämätöntä yksinäisyyden tunnetta vastaan. ”Rakkaudessa" on vihdoin löydetty turvasatama, joka vapauttaa yksinäisyydestä.
EFn mukaan rakkaus ei ole sukupuolisen tyydytyksen tulos, vaan sukupuolinen onnellisuus on rakkauden tulos.
EFn mukaan jos sukupuolisesti estynyt henkilö pääsee vapautumaan peloistaan tai vihastaan ja siten tulee kykeneväksi rakastamaan, hänen sukupuoliset ongelmansa ovat tulleetsaman tien ratkaistuksi. EF ei usko sukupuolitekniikan neuvoihin.
EFn mukaan rakkaus rationaalisena ilmiönä, inhimillisen tyydytyksen korkeimpana ilmauksena, ei Freudille ollut edes tutkimisen arvoinen asia, koska sellaista ei hänelle edes ollut olemassakaan.
EFn mukaan neuroottinen rakkaus perustuu ennen muuta siihen, että toinen tai molemmat "rakastavaiset" ovat jääneet riippuvaisiksi vanhemmistaan, jolloin he siirtävät ne tunteet, odotukset ja pelot, joita heillä on ollut isäänsä tai äitiään kohtaan, aikuisena rakastamaansa toiseen henkilöön. Näin yhteen liittyneet ihmiset eivät ole kyenneet vapautumaan lapsenomaisista riippuvuussuhteistaan ja etsivät aikuisenakin tyydytystä näihin liittyville tarpeille.
Tunne-elämän kehitys on jäänyt 2-3 tai 12 vuoden ikäisen lapsen tasolle, vaikka ehkä sosiaalisesti onkin saavutettu virallista ikää vastaava taso.
Äidistään lapsenomaisesti riippuvaiset miehet kaipaavat äidin huolenpitoa, rakkautta, lämpöä, suojaa ja ihailua. He haluavat ehdotonta äidinrakkautta, mikä tekee miehistä tarvitsevia. Äidinlapsina oleminen tekee heistä avuttomia. Nämä miehet ovat kiihkeitä ja hurmaavia tavoitellessaan osakseen jonkun naisen rakkautta. Heidän suhteensa naiseen jää pinnalliseksi ja vastuuttomaksi. Heidän pyrkimyksenään on tulla rakastetuiksi, eikä rakastaa.
EFn mukaan tämän tyypin miehissä on usein aimo annos turhamaisuutta ja suurenmoisia suunnitelmia.
EFn mukaan ongelmia seuraa: jos tällaisen miehen nainen ei ihaile heitä jatkuvasti, jos nainen pyrkii elämään omaa elämäänsä, jos nainen myös haluaa tulla rakastetuksi ja suojelluksi, ja ellei nainen anna anteeksi miehen toisia naisia, niin tällainen äidistään lapsenomaisesti riippuvainen mies tuntee joutuneensa syvästi loukatuksi ja petetyksi, jolloin mies selittää tämän tunteensa johtuvan siitä, että nainen " ei rakasta häntä, on itsekäs tai hallitseva".
Jokainen vähäinenkin poikkeama rakastavan äidin ihastuttavaa lastaan kohtaan osoittamassa huomiosta katsotaan todistukseksi rakkauden puutteesta. Nämä miehet pitävät kiihkeyttään ja miellyttämishaluaan aitona rakkautena ja niin he päätyvät toteamaan, että heitä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. He kuvittelevat olevansa suuria rakastaja ja valittavat katkerasti toisen osapuolen kiittämättömyyttä.
Yksinjäädessään EFn mukaan tällainen mies joutuu ristiriitoihin ja usein voimakkaan ahdistuneisuuden ja epätoivon valtaan.
Rakkaus ei merkitse välttämättä elämää ilman ristiriitoja
EF muistuttaa kerrottuaan muitakin edellisen kaltaisia esimerkkejä, että on erehdyttävä luulo, että rakkaus merkitsee välttämättä elämää ilman ristiriitoja. Aivan kuin ihmiset uskottelevat itselleen, että kaikissa olosuhteissa olisi syytä välttää surua ja tuskaa, he uskovat, että rakkaus merkitsee kaikkien ristiriitojen häviämistä.
EFn mukaan rakkaus on mahdollista vain siellä, missä kaksi ihmistä tapaa toisensa siten, että heidän olemuksensa sisimmät kerrokset tapaavat toisensa, ts. milloin kumpikin heistä kokee itsensä oman olemuksensa sisimmästä lepäävänä. Vain tässä "keskuskokemuksessa" on inhimillinen todellista, vain täällä on elävyyttä, vain täältä voi löytyä rakkauden kestävä perusta. Rakkauden pysyväisyydelle on olemassa vain yksi ainoa kriteerio: suhteen syvyys sekä kummankin osapuolen persoonallinen elävyys ja voima; tämä on se hedelmä, josta tosi rakkaus tunnetaan.
Jumalan rakastaminenkin on rappeutunut 1950-luvulta lähtien
EFn mukaan Jumalan rakastamisen rappeutuminen on yhtä pitkällä kuin ihmisen rakastamisen rappeutuminen. Jumalan käsittäminen on rapistunut epäjumalan käsitykseksi, koska ihmisillä on vieraantunut luonteenrakenne.
Ihmiset ovat ahdistuneita, vailla periaatteita ja uskoa, heillä ei ole muita päämääriä kuin vain kulkea eteenpäin: siksi he jatkavat pysyttelemistään lapsen asteella, odottavat isän tai äidin tulevan auttamaan heitä, kun he ovat avun tarpeessa.
EF kirjoittaa 1950-luvulla että, uskonnollisessa uudistusliikkeessä on kysymys Jumaluskon muuntamisesta psykologiseksi välineeksi, jonka tarkoituksena on auttaa ihmistä paremmin menestymään ihmisten välisessä kaupallisessa kilpailussa. Usko liittoutuu itsesuggestion ja psykoterapian kanssa auttamaan ihmistä hänen liiketoimissaan.
1920-luvulla ei Jumalaa kutsuttu avuksi " kehittämään ihmisen persoonallisuutta".
EF kirjoittaa " Aivan kuten nykypäivän psykiatri suosittelee työntekijälle onnellisuutta, jotta tämä vaikuttaisi edullisemmin asiakkaisiin, aivan samoin muutamat papit suosittelevat rakkautta Jumalaan keinona menestymiseen.
Lähimmäisen rakkaus on saanut väistyä persoonattoman asiallisuuden tieltä.
Rakkaus on taito, joka vaatii kuria, keskittymistä, kärsivällisyyttä ja mielenkiinnon keskittämistä
Rakkauden vaikea taito on EFn mukaan on kuin minkä muun tahansa taidon opettelua. Jokaisen taidon käytäntöön liittyy tiettyjä edellytyksiä.
Ensiksi jonkin taidon hallitseminen vaatii kuria. Ei pysty suorittamaan mitään taitoa, ellei alistu kuriin. Kurinalaisuuden on saatava valta koko ihmisen elämässä.
Elämä ilman kuria johtaa hajaannukseen ja kaaokseen, eikä ihminen pysty keskittymään mihinkään.
Toiseksi taidon saavuttamiseen tarvitaan keskittymistä. EFn mukaan keskittyminen on vielä harvinaisempaa kuin kuri 1950-luvun yhteiskunnassa. Meidän kulttuurissamme on vallalla elämäntapa, joka johtaa laiskotteluun, keskittymisen puutteeseen ja hajanaisuuteen.
Eräs parhaita todisteita keskittymisen puutteesta on vaikeus kestää elämää yksin itsensä kanssa.
Kolmas tärkeä asia taidon oppimiselle on kärsivällisyys. Jos pyritään nopeasti tuloksiin, EFn mielestä ei koskaan opita kunnolla. Nykypäivän ihmiselle kärsivällisyys on yhtä vaikeaa kuin kuri ja keskittyminen.
Neljänneksi jokaisen taidon hallitsemisessa on kaiken mielenkiinnon keskittäminen taidon mestaruuden hankkimiseen.
Ihminen ei ala oppia jotakin taitoa välittömästi, vaan ikään kuin kiertoteitse.
Jos aikoo tulla mestariksi jollakin alalla, on sille omistettava koko elämänsä tai miltei koko elämänsä ainakin.
Oman persoonan on tultava taidon käytännön välineeksi, ja sitä on pyrittävä ohjailemaan mahdollisimman paljon siihen suuntaan, mikä on tämän päämäärän kannalta tärkeätä.
Jos haluaa tulla rakastamisen taidon mestariksi, on aloitettava omaksumalla kuri, keskittyminen ja kärsivällisyys kaiken käytännöllisen elämänsä johtotähdeksi.
Kuri tarkoitti joskus kykyä nousta aamulla aikaisin ylös, kieltäytyä tarpeettomasta ylellisyydessä ja työskennellä voimaperäisesti.
EFn mukaan kurin on tunnuttava miellyttävältä ja kurin on muodostuttava sellaisiksi tavoiksi ja tottumuksiksi, joista luopuminen ei enää ole helppoa. Idässä tiedetään, että kurin alkukitka täytyy aina voittaa.
Oppiakseen keskittymistä ihmisen on ensimmäisenä askeleena opittava olemaan yksin ilman samanaikaista lukemista, musiikin tai radion kuuntelemista, tupakoinnista ja juomista.
Jokainen, joka yrittää olla yksin, tietää miten vaikeata tämä on. Ihminen alkaa tuntea levottomuutta, hermostuneisuutta tai huomattavaa ahdistuneisuutta. Hän yrittää vapautua tästä epämiellyttävästä tilanteesta todistelemassa itselleen, että se on täysin typerää, vailla mitään arvoa, ottaa liian paljon aikaa jne.
Hän huomaa myös, että kaikenlaiset ajatukset valtaavat hänen mielensä ja alkavat askarruttaa häntä.
Keskittymisessä on kysymys kyvystä olla yksin itsensä kanssa. Kyky olla yksin on ehtona kyvylle rakastaa.
Yksinkertaisilla keskittymisharjoituksilla voi oppia keskittymään, kunhan niitä toistaa tarpeeksi kauan. Tarpeeksi kauan on ainakin 3-4 kuukautta joka päivä.
EFn mukaan keskittymisen oppiminen vaatii, mikäli mahdollista, kaiken yhdentekevän keskustelemisen välttämistä, samoin kuin sellaisen keskustelun välttämistä, joka ei ole aitoa.
Olla keskittynyt toisten ihmisten parissa merkitsee ennen muuta kykyä osata kuunnella. Monet ihmiset ovat kuuntelevinaan ja antavat usein neuvojakin, kuuntelematta kuitenkaan lainkaan. He eivät ota vakavasti sitä, mitä heidän keskustelukumppaninsa esittää, eivätkä he ota omiaan puheita vakavasti.
Kaikki minkä ihminen tekee keskittyneesti, pitää hänet valveilla. Keskittymättömyys unettaa.
Keskittyneisyys merkitsee elämistä kokonaisuudessaan nykyhetkessä, tässä ja nyt.
Keskittyminen on mahdotonta, ellei ihminen opi tarkkailemaan itseään.
Sielullisesti sairaille ihmisille ei ole olemassa mitään muuta todellisuutta kuin hänen oma sisämaailmansa, hänen pelkonsa ja halunsa. Hän kokee ulkopuolisen maailman vain oman sisämaailmansa symbolina, omana luomuksenaan.
Kykyä ajatella asiallisesti kutsutaan järjeksi, järjen perustana oleva emotionaalinen asenne on nöyryys.
Asiallisuus, järkeen perustuva käyttäytyminen on mahdollista ainoastaan nöyryyden avulla, vain jos ihminen on kyennyt vapautumaan lapselle ominaisista kaikkitietävyyden ja kaikkivallan kuvitelmista. Tämä riippuu uskosta, rakastamisen taidon käytäntö perustuu uskon käytäntöön.
Narsismista vapaa rakkaus on mahdollista vain sellaiselle ihmiselle, joka on kehittynyt riittävän pitkälle nöyryydessä, asiallisuudessa ja järjen käytössä. Ihmisen koko elämän pitää EFn mukaan olla suuntautunut tämän päämäärän saavuttamiseen.
Vain sellainen ihminen, joka uskoo itseensä, voi uskoa muihin ihmisiin. Itseensä uskominen on kaiken lupaamisen perusta.
Kun kysymys on rakkaudesta, tämä merkitsee uskoa omaan rakkauteen, uskoa oman rakkauden kykyyn herättää toisissa rakkautta ja uskoa tämän rakkauden kestävyyteen.
Usko riippuu rohkeudesta, kyvystä uskaltaa jotakin ja valmiudessa hyväksyä tuska ja pettymyksetkin.
Joka perustaa elämänsä ennen muuta turvallisuudelle ja varmuudelle, ei voi milloinkaan uskoa. Joka sulkeutuu sellaiseen puolustusjärjestelmään, missä turvallisuuden varmistavat välimatka ja omistaminen, tekee itsestään vangin.
Rakastettunsa olemiseen ja rakastamiseen tarvitaan rohkeutta, rohkeutta pitää tiettyjä arvoja kaikkia muita arvoja korkeampina ja heittäytymistä elämään kokonaisuudessaan näiden arvojen sävyttämään elämään.
Uskoa on mahdollista kokeilla joka hetki. Jokainen uskon pettäminen heikentää ihmistä.
Toisen ihmisen rakastaminen merkitsee itsensä antamista aivan sellaisenaan, ilman mitään takeita vastarakkaudesta, itsensä antamista vain sen toivon varassa, että minun rakkauteni on herättävä myös rakastetun rakastamaan.
Rakkaus on usko ja kenellä on vähän uskoa, hänellä on myös vähän rakkautta.
Lappeenrannassa 31.12.2011
- muistiinmerkintöjä Erich Frommin kirjasta.
Erich Fromm kirjoitti kirjan rakkauden vaikeasta taidosta (1956, Art of Loving, suomennos Matti Luoma ja Marja Matikainen, 1977,6.painos, Tampere: Kirjayhtymä).
Erich Fromm (EF) kysyy yli 50 vuotta sitten: "Onko rakastaminen taito? Silloin siihen vaaditaan tietoa ja ponnistelua. Vai onko rakastaminen vain miellyttävä tunne, joka sattumalta yllättää ihmisen? EFn mielestä rakkaudessa voisi olla jotakin, mitä ihmisen tulisi oppia.
Rakkauden ongelma ei ole rakkauden kohteen ongelma
Rakkauden ongelma ei ole se ketä rakastaa, vaan miten rakastaa.
EFn mielestä useimmat ajattelevat rakkauden ongelman olevan sen, miten tullaan rakastetuksi, eikä suinkaan miten pystytään rakastamaan. Useimmat ajattelevat, että rakkauden ongelma on rakastamiseen kohteen eikä rakastamisen kyvyn ongelma. Ihmiset kuvittelevat, että rakastaminen on kyllä yksinkertaista, kunhan vain löytyisi rakastamisen kohde, " se oikea".
EFn mielestä, mitä useimmat ihmiset kutsuvat ihmisen rakastettavuudeksi, on kansanomaisuuden ja sexappealin sekoitusta.
EFn mielestä länsimainen rakkauskulttuuri perustui 1950-luvulla ostamishaluun, käsitykseen molemmille osapuolille edullisesta vaihtokaupasta. EFn mukaan ihmiset katselevat toisiaan samalla tavalla kuin tavaroita markkinoilla. Miellyttävällä partnerilla ymmärretään sellaisten ominaisuuksien sopivaa kokonaisuutta, joista kaikki pitävät. Miellyttävällä partnerilla on senhetkinen huippuarvo persoonallisuusmarkkinoilla.
EF on 1950-luvulla huolissaan myös siitä, että rakastumisen tunne ja rakastaminen, eli rakkauden jatkuminen, sekoitetaan keskenään. EF kirjoittaa, että kun rakastuneet ihmiset oppivat tuntemaan toisensa, läheisyyden elämys menettää salaperäisyytensä, ristiriidat, pettymykset ja molemminpuolinen ikävystyminen hävittävät vähitellen kaiken alkuperäisen rakastumisen tunteeseen sisältyneen hurmaantumisen suurenmoisuuden.
EFn mukaan rakkauden alkuperäinen hullaantuminen on todisteena vain heidän aikaisemmasta yksinäisyydestään.
Rakkauden taito on vaikea ja opittavissa oleva taito: miten siirtyä ihmisenä erillisyydestä yhteyteen
EF koettaa todistaa kirjallaan, että rakkaus on taito. Jonkin taidon oppimisprosessi voidaan helposti jakaa kahteen osaan: teorian hallitseminen ja käytännön hallitseminen.
EF kirjoittaa rakkauden teoriasta lähes 60 vuotta sitten: rakkaus on vastaus inhimillisen olemassaolon ongelmaan. Ihmisen tietoisuus omasta yksinäisyydestään ja erillisyydestään sekä avuttomuudestaan luonnon ja yhteiskunnan voimien keskellä - kaikki tämä tekee ihmisen erityisen ja erillisen olemassaolon hänelle sietämättömäksi vankilaksi. Ihminen voisi tulla hulluksi, ellei hän voisi vapautua tästä vankilasta ja päästä jollakin tavallayhteyteen toisten ihmisten ja ulkomaailman kanssa.
Ihmisen erillisyyden elämys synnyttää ahdistuneisuutta, avuttomuutta, kyvyttömyyttä, häpeää ja syyllisyyttä. EFn mielestä erillisyyden elämyksestä poispääsemisen täydellinen epäonnistuminen johtaa mielisairauteen.
EF alleviivaa, että tietoisuus inhimillisestä erillisyydestä ilman rakkauden avulla tapahtuvaa uudelleen yhdistymistä on: sekä häpeän perusta, että samalla kaiken syyllisyyden ja ahdistuneisuuden aiheuttaja.
EFn mielestä kaikkien ihmisten on ratkaistava sama ongelma: miten vapautua erillisyydestään, miten päästä yhteyteen toisten kanssa, miten oman yksilöllisen elämän rajat on ylitettävä, jotta ihminen voisi tulla yhdeksi.
EFn mukaan ihmisenä voi tulla yhdeksi palvomalla jotakin, uhraamalla jotakin, suorittamalla urotöitä, mässäilemällä ylellisyydessä, kurittamalla itseään askeettisesti, työskentelemällä kiihkeästi, luomalla taidetta, rakastamalla Jumalaa tai ihmistä.
EFn mukaan eräs tavallinen keino oman yksinäisyytensä voittamiseksi ovat erilaiset hurmiotilat. Hurmiotiloja ovat itse aiheutettu huumaus päihdyttävillä aineilla tai osallistumalla rituaaleihin, joissa huumaantuu ja ulkopuolinen maailma häviää. Jos rituaaliin osallistutaan yhdessä toisten kanssa, seurauksena on tunne sulautumisesta joukkoon, mikä lisää ratkaisun tehoa. Sukupuolinen yhdyntä on EFn mielestä parhaimmillaan tällainen huipputapahtuma.
EFn mukaan sukupuoliyhteys ilman rakkautta ei koskaan kykene yhdistämään kahta ihmistä muuten kuin lyhyeksi tuokioksi.
EF muistuttaa, että yrittäessään paeta ihmisen erillisyyttään väkijuomien ja huumausaineiden avulla, ihmiset vaipuvat huumaustilasta toivuttuaan entistä syvemmälle eristyneisyyteensä ja heidän on pakko turvautua näihin apukeinoihinsa yhä useammin ja entistä perusteellisimmin.
Päihteet ja sukupuolinen hurjastelu ovat EFn mukaan keino yrittää päästä irti oman minän kahleista, epätoivoisesta yrityksestä päästä pakoon erillisyyden aiheuttamaa ahdistuneisuutta.
EFn mukaan kaikilla orgastisen yhtymisen muodoilla on kolme tuntomerkkiä: 1. Ne ovat voimakkaita, suorastaan kiihkeitä, 2. Ne valtaavat ihmisen koko persoonallisuuden, sielun ja ruumiin ja 3. Ne on pakko toistaa yhä uudestaan, koska niiden vaikutus on lyhytaikainen.
Ihminen ei ole enää yksin, kun hän kuuluu johonkin ryhmään
EFn mukaan 1950-luvun länsimaisessa yhteiskunnassa helpoimpia keinoja erillisyyden tunteen voittamiseksi oli ryhmään liittyminen.
EFn mukaan ihmiset haluavat liittyä laumaan paljon yleisemmin kuin heidän olisi pakko. Useimmat ihmiset eivät ole edes tietoisia halustaan olla samanlaisia kuin kaikki muut.
EFn mukaan ihmiset kuvittelevat olevansa individualisteja,yksilöllisiä,, jotka ovat päätyneet mielipiteisiinsä itsenäisen harkinnan avulla. Heidän mielestään on puhdas sattuma, että heidän näkemyksensä niin tarkkaan lyövät yksiin ihmisten enemmistön edustamien näkemysten kanssa. Tämän yhtäpitävyyden he katsovat olevan todistuksena ”heidän” näkemystensä oikeudesta.
Mainoksien hokema " se on erilaista" ilmaisee EFn mukaan tätä liikuttavaa yksilöllisyyden tarvetta yhteiskunnassa, jossa yksilöllisyys itse asiassa loistaa poissaolollaan.
EFn mukaan tasa-arvoisuus merkitsi uskonnollisessa yhteydessä alun perin sitä, että olemme kaikki Jumalan lapsia - olemme kaikki osallisia jumalallisinhimillisestä perusolemuksesta, olemme kaikki yhtä.
EF siteeraa Talmudia (juutalaisten pyhää kirjaa): " Jokainen joka pelastaa yhden ainoankin elämän, on pelastanut ikään kuin koko maailman; jokainen joka hävittää yhden ainoankin elämän, on hävittänyt ikään kuin koko maailman."
EFn mukaan kapitalistisessa yhteiskunnassa miesten ja naisten tasa-arvoisuus ostetaan sillä hinnalla, että naiset eivät eroa miehistä lainkaan.
Sosialistisessa yhteiskunnassa sukupuolten välinen ero hävitettiin – ja on oikeastaan ironista seurata sosialismin murruttua, että entisen sosialistisen yhteiskunnan perillisistä kukaan ei nykyään yritä enemmän näyttää naiselta kuin entisen Neuvostoliiton nykyiset naiset.
Sielun sukupuolettomuus hävittää maailmasta miehet ja naiset
EFn mukaan valitusfilosofit väittivät (l' ame na pas de sexe), että sielulla ei ole sukupuolta. EFn mukaan sukupuolten välinen vastakohtaisuus on häviämässä ja sen mukana tähän vastakkaisuuteen perustuva eroottinen rakkaus. Miehistä ja naisista tulee samanlaisia, he eivät ole enää tasa-arvoisesti erilaisia.
EFn mukaan sukupuolten samankaltaisuuteen perustuva yhtenäisyys ei ole voimakasta eikä kiihkeää; se on rauhallista, yksitoikkoisen samanlaista ja juuri tästä syystä se harvoin riittää hävittämään erillisyyden tunteesta aiheutuvan ahdistuneisuuden.
EFn mukaan laumayhteisyyden ihanteen saavuttamisen epäonnistuminen on johtanut alkoholismiin, huumausaineiden käyttöön, sukupuolisiin hurjasteluihin ja itsemurhien suureen levinneisyyteen.
EFn mukaan laumayhtenäisyydellä on vain yksi etu: se on pysyvä, eikä hetkessä ohimenevä tila. EFn mukaan ihminen ajautuu yhdenmukaisuuskoneistoon jo kolmen tai neljän vuoden iässä, eikä tämän jälkeen enää koskaan menetä kiinteää yhteenkuuluvuuttaan laumaan.
EFn mukaan yhdenmukaisuus on yksi keino vapautua erillisyyden aiheuttamasta ahdistuneisuudesta.
Luova toiminta on eräs mahdollisuus ihmisen erillisyydestä yhteyteen
EF muistuttaa, että kolmas yhteyteen johtava tie on luova toiminta, joka on avoin sekä taiteilijalle että käsityöläiselle. EFn mukaan kaikessa luovassa työssä yksilö muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden sen aineksen kanssa, jota hän käsittelee ja joka edustaa hänelle ulkomaailmaa.
EFn mukaan: Kaikessa luovassa työssä taitaja ja hänen kohteensa liittyvät yhteen. Ihminen yhtyy maailmaan luomisen työssä. Luovan työn aikaansaama yhteys ei kuitenkaan ole ihmisten välistä yhteyttä; orgastisen huumauksen synnyttämä yhteys on hetkellistä ja ohimenevää.
Yhdenmukaisuuteen liittyvä yhteys on taas valeyhteyttä.
Ryyppykaverit ja narkomaanikaverit ovat hyviä kavereita niin kauan kuin on päihdettä - ota ryyppyporukasta päihde pois ja tuhoat lumoavan kaveruuden yhteyden näiden ihmisten väliltä kuin taikasauvaa heilauttamalla.
Osavastaukset rakkauden yhteyden ongelmaan, olemassaolon perusongelmaan, eivät ratkea näillä osavastauksilla.
EFn mielestä ihmisen olemassaolon perusongelmaan on olemassa täydellinenkin vastaus. Ihmisten välinen aito yhteys ja ihmisen liittyminen toiseen ihmiseen rakkauden sitein.
Ilman rakkautta ihmiskunta ei voisi EFn mukaan elää päivääkään
EFn mukaan ihmisten halu liittyä yhteen toinen toistensa kanssa on ihmiskunnan keskeisin pyrkimys. Se on voimakkain kaikista haluista, voima joka pitää yhdessä koko ihmisrotua, heimoa, perhettä ja yhteiskuntaa. EFn mukaan epäonnistuminen tässä pyrkimyksestä merkitsee mielisairautta tai tuhoa.
EFn mukaan symbioottisen yhteyden biologinen esikuva on nähtävissä raskaana olevan äidin ja hänen sikiöasteella olevan lapsensa välisessä suhteessa. He elävät ”yhdessä” (sym - bio - sis ), he tarvitsevat toinen toisiaan.
Vastakohtana symbioottiselle yhteydelle EF pitää kypsää rakkautta, itsenäisen, riippumattomien ja yksilöllisyytensä säilyttävien ihmisten välistä yhteyttä.
EF kirjoittaa: Rakkaus on ihmisessä vaikuttava voima, joka murtaa ne seinät, jotka tavallisesti erottavat ihmisiä toisistaan ja yhdistää hänet aidosti toisiin ihmisiin.
Rakkaus auttaa ihmistä voittamaan eristyneisyytensä ja erillisyytensä tunteen, sallien hänen silti jäädä omaksi itsekseen, säilyttää oman yksilöllisyytensä.
Rakkaudessa toteutuu paradoksi, että kahdesta tulee yksi ja he silti pysyvät kahtena.
EF kirjoittaa, että rakkaudessa antaminen merkitsee korkeinta elinvoiman ilmausta. Juuri rakkautta antaessani saatan kokea, miten voimakas ja vahva sekä ”hyvinvoiva” minä olen. Ja tämä suuri voiman ja kyvykkyyden tunne täyttää minut suurella riemulla. Tunnen olevani ylitsevuotavainen, tuhlaavainen, elävä, sen vuoksi olen iloinen.
Rakkaudessa antaminen tuottaa suuremman ilon kuin vastaanottaminen, ei sen vuoksi että siinä olisi kysymys uhkauksesta, vaan koska antaminen on oman elinvoiman välitön ilmaus.
Rakkaudessa ihminen antaa toiselle ihmiselle osan itseään, jotakin siitä mikä hänelle on arvokkainta, osan ominta elämäänsä. Antaminen rakkaudessa on itsessään korkeinta iloa.
Rakkaudessa ihminen antaa sitä, mikä hänessä itsessään on elävää. Rakkaudessa ihminen sallii toisen ihmisen päästä osalliseksi iloistaan, harrastuksistaan, ymmärryksestään, huumoristaan, suruistaan - kaikesta siitä, mikä hänessä on elävää.
EFn mielestä rakkaus on kykyä synnyttää vastarakkautta. EF siteeraa Karl Marxia: " Kun sinä rakastat herättämättä vastarakkautta, ts. kun sinun rakkautesi ei rakkautena herätä vastarakkautta, kun sinä rakastavana ihmisenä elämää ilmentäessäsi et tee itsestäsi rakastettua ihmistä, on rakkautesi voimaton, onnettomuus."
EFn mielestä antamisesta ilmenevä rakastamisen kyky riippuu ihmisen luonteen kypsyydestä. Ihminen on vapautunut riippuvaisuudestaan toisiin ihmisiin, narsistisesta itsekeskeisyydestään ja halustaan käyttää toisia ihmisiä omien tarkoitusperiensä ajamiseen. Hän on myös saavuttanut uskon omiin voimiinsa ja rohkeuden luottaa itseensä pyrkiessään asettamiinsa päämääriin.
Samassa määrin kuin nämä ominaisuudet häneltä puuttuvat, hän pelkää antaa itseään - pelkää rakastaa.
Rakkauden aitoon muotoon kuuluvat huolenpito, vastuuntunto, kunnioitus ja tieto
EFn mukaan mitkään vakuuttelut eivät saa uskomaan rakkauteen, jos siinä ei ole huolenpitoa. Rakkaudessa on kysymys rakkauden kohteen elämän ja kasvun aktiivisesta huolenpidosta. Milloin tämä aktiivinen huolenpito puuttuu, puuttuu myös rakkaus.
EFn mukaan huolenpitoon ja huolehtimiseen liittyy läheisesti myös vastuuntunto. Vastuuntunto tarkoittaa rakkaudessa täysin vapaaehtoista asennoitumista: vastausta toisen inhimillisen olennon ilmaistuihin tai ilmaisemattomiin tarpeisiin. Rakastava ihminen tuntee vastuuta kanssaihmisistään, samoin kuin, hän tuntee vastuuta itsestään.
Aikuisten välisessä rakkaudessa vastuuntunto kohdistuu toisen ihmisen sielullisten tarpeiden tyydyttämiseen.
EF muistuttaa, että vastuuntunto rakkaudessa saattaisi helposti muuttua hallitsemiseksi ja alistamiseksi, ellei rakkaudessa olisi lisäksi kysymys kunnioituksesta.
Kunnioitus (sanan alkuperä on respicere= pitää jonakin) on kykyä nähdä toinen ihminen sellaisena, kun hän todellisuudessa on. Kykyä ottaa huomioon toisen ihmisen omalaatuisuus.
Kunnioitus merkitsee EFn mukaan myös siitä huolehtimista, että toinen ihminen saa kasvaa ja kehittyä omaan suuntaansa. Kunnioitus sulkee pois toisen ihmisen kaikenlaisen hyväksikäyttämisen.
Kunnioitus rakkaudessa tarkoittaa, että rakastamani henkilö kasvaa ja kehittyy omalla painollaan, omia teitään, eikä minua varten.
EFn mukaan jos minä rakastan jotakuta ihmistä, minä tunnen olevani yhtä hänen kanssaan, mutta sellaisena kuin hän on, eikä sellaisena kuin minä haluaisin hänen olevan, jotta hän palvelisi minun tarkoitusperiäni.
Toisen ihmisen kunnioittaminen rakkaudessa on mahdollista vain jos minä kykenen elämään ja tulemaan toimeen ilman toisten ihmisten apua. Ilman että minun on hallittava tai käytettävä hyväkseni toisia ihmisiä.
Kunnioitusta ei ole ilman vapautta (l'amour est l'enfant de la liberte). Rakkaus on vapauden lapsi, rakkaus ei ole koskaan hallitsemisen lapsi.
EFn mielestä ihmistä ei ole mahdollista kunnioittaa tuntematta ihmistä. Huolenpito ja vastuuntunto ovat sokeita, elleivät ne perustuisi tietoon. Tieto olisi arvotonta, ellei se perustuisi huolenpitoon.
Rakkaudessa on myös pyrkimyksenä päästä perille ”ihmisen salaisuudesta”
EFn mukaan ihmisen voimakas tarve sulautuu toiseen ihmiseen niin, että hän vapautuu oman eristäytyneisyytensä vankilasta, liittyy läheisesti toiseen peri-inhimilliseen pyrkimykseen, nimittäin pyrkimykseen päästä perille " ihmisen salaisuudesta".
EFn mukaan mitä pidemmälle pääsemme tunkeutumaan oman itsemme tai jonkun toisen ihmisen sisimpään, sitä epäselvemmältä kaikki näyttää. Ja kuitenkaan emme voi lakata pyrkimässä kohti ihmisen sisintä "itseä".
EFn mielestä rakkaus on aktiivista tunkeutumista toisen ihmisen olemukseen siten, että minun haluni päästä perille toisen salaisuudesta tyydytetään yhtymisellä. Yhtymisestä seuraa, että minun tunnen sinut, tunnen itseni, tunnen jokaisen - enkä kuitenkaan "tiedä" mitään.
EF: Rakastaessani, antaessani itseni, tunkeutuessani toisen ihmisen olemukseen löydän itseni, keksin itseni, keksin meidät molemmat, keksin ihmisen.
Halu tuntea itsensä ja tuntea kanssaihmisensä on saanut ilmaisunsa delfiläisessä lausumista: "Tunne itsesi ". Se on EFn mukaan kaiken psykologian alku.
Halu tuntea koko ihminen, hänen perimmäinen salaisuutensa, ei tyydyty tavanomaisen tiedon, pelkästään ajatteluun perustuvan tiedon avulla.
Täydellinen tietäminen on mahdollista vain rakastamiseen avulla: vain rakastaminen yltää ajatusten tuolle puolen, sanojen tuolle puolen.
EFn mukaan rakastaminen on rohkea hyppäys yhteyden kokemiseen. Ajatteluun perustuva tietäminen, psykologinen tieto, on rakastaen saavutettavan täydellisen tiedon välttämätön edellytys.
EFn mukaan on valitettavaa, että psykologinen ihmistieto esiintyy rakastamiseen sisältyvän ihmistiedon korvikkeena, sen sijaan että se olisi tämän esiaste.
EFn mukaan on opittava tuntemaan itsensä ja lähimmäisensä objektiivisesti, jotta voi nähdä toisen todellisen olemuksen tai vapautua hänestä muodostamastani harhakuvasta.
EF: Vain silloin kun tunnen toisen objektiivisesti, voin tuntea hänen perimmäisen, rakkaudessa minulle avautuvan olemuksensa.
Toisen tuntemisen ongelma on sama kuin Jumalan tuntemisen ongelma
EFn mukaan ihmisen tuntemisen ongelma on lähellä Jumalan tuntemisen ongelmaa. Länsimaisen teologian mukaan Jumalaa on lähestytty ajatuksen avulla. Länsimaissa oletetaan, että ajattelu yltää Jumalaan.
Mystiikassa luovutaan yrityksestä lähestyä Jumalaa ajatuksen tietä. Sen tilalle asetetaan yhteyden kokeminen Jumalan kanssa, missä ei ole sijaa eikä tarvetta Jumalaa koskevalle tiedolle.
Albert Schweitzerin mukaan yhteyden kokeminen Jumalan kanssa on rationalismin johdonmukainen, sen rohkein ja äärimmäisen seuraamus.
Sen perustana on tieto meidän tietokykymme perimmäisistä ja pinnallisista rajoituksista. Tieto siitä, ettemme voi koskaan "tajuta" ihmisen ja maailman salaisuutta, mutta rakastaessamme pääsemme kuitenkin tämän salaisuuden perille.
Huolenpito, vastuuntunto, kunnioitus ja tieto ovat toinen toisistaan riippuvaisia.
EF sanoutuu irti Freudin ajatuksista: " ...mikä piti paikkaansa 1900, ei pidä paikkaansa viisikymmentä vuotta myöhemmin. EFn mukaan Freud ei ymmärtänyt ihmisten sukupuolisuutta tarpeeksi syvällisesti.
Rakastaessaan jättää taakseen yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden vankilan
Rakastaessa EFn mukaan ihminen pääsee narsistisesta itsekeskeisyydestä osalliseksi uudenlaiseen yhteyteen ja yhteenkuuluvuuteen.
Infantiilin rakkauden tunnusmerkki on: rakastan koska minua rakastetaan.
Kypsän rakkauden tunnusmerkki on: minua rakastetaan, koska rakastan.
Epäkypsä rakkaus sanoo: rakastan sinua, koska tarvitsen sinua.
Kypsä rakkaus sanoo: tarvitsen sinua, koska rakastan sinua.
Äidin rakkaus on ehdotonta ja isän rakkaus ehdollista.
Kypsä ihminen päätyy lopulta siihen, että hänestä tulee tavallaan itse oma äitinsä ja isänsä. Kypsä ihminen on vapautunut ulkonaisista äiti- ja isähahmoistaan ja on pystyttänyt ne omaan sieluunsa: äidillisen kyvyn rakastaa ja isällisen harkinta- ja arvostelukykynsä omatuntoonsa.
Jos ihminen pitäytyisi vain isälliseen omatuntoon, hänestä tulisi kova ja epäinhimillinen.
Jos ihminen pitäytyisi vain äidilliseen omatuntoon, hän voisi helposti menettää arvostelukykynsä ja estää sekä itseään että toisiaan kehittymästä kypsyyttä kohti.
Jos em. kehitys jää kesken, ihminen ajautuu EFn mukaan neuroosiin. Äidinpojalla on liian hallitseva ja suojeleva äiti sekä heikko ja/tai välinpitämätön isä. Äidinpoika kaipaa huolenpitoa, suojaaja hellyyttä, häneltä puuttuu isälliset ominaisuudet - kuri, riippumattomuus ja kyky selviytyä omista asioistaan.
Äidittömällä pojalla on sen sijaan vain yksipuolisesti isällisiä ominaisuuksia - lakia, järjestystä ja auktoriteettia.
EFn mukaan isäkeskeisyys johtaa pakkoneurooseihin, äitikeskeisyys hysteriaan, alkoholismiin, epäitsenäisyyteen, depressioihin ja kyvyttömyyteen asennoitua elämään realistisesti.
Rakkauden kohteet
Rakkaus ei ole ensisijaisesti suhde johonkin henkilöön - rakkaus on ennen kaikkea asenne.
Jos pysähdyn toisessa ihmisessä vain hänen pintakerroksiinsa, havaitsen hänessä lähinnä sellaista, mikä erottaa meidät toisistamme.
Jos tunkeudun toisen ihmisen olemuksen sisimpään asti, havaitsen meidän olevan yhtä, veljiä.
EFn mukaan lähimmäisen rakkaus on rakkautta samankaltaisten kesken.
Äidinrakkaus on avuttomaan kohdistuvaa rakkautta.
Eroottinen rakkaus on näiden molempien rakkauden lajien vastakohta.
Eroottisessa rakkaudessa kysymys on pyrkimyksestä täydelliseen yhtymiseen, yhteyden muodostamiseen tietyn toisen henkilön kanssa.
Eroottinen rakkaus on luonteeltaan yhteen ainoaan kohteeseen rajoittuva. Eroottinen rakkaus on rakkaudenlajeista kaikkein harhaanjohtavin.
Eroottinen rakkaus sekoitetaan usein ”rakastumisen” purkauksenomaiseen kokemukseen. Ja siihen kokemuksen, jossa äkillisesti esteet poistuvat, ennen kahden toisilleen vieraan ihmisen välillä. Tämä äkillinen läheisyyden kokeminen on kuitenkin luonteeltaan ohimenevää.
EFn mukaan jos toinen ihminen opittaisiin tuntemaan syvällisemmin, jos opittaisiin tuntemaan toisen persoonallisuuden ääretön syvyys, ei tämä toinen koskaan tulisi kovin tutuksi - ja esteiden poistumisen ihme voisi toteutua joka päivä uudestaan ja uudestaan.
Läheisyys ei ole vain ensisijaisesti sukupuoliyhteyttä toisen kanssa. Jos toinen koetaan erillisenä vain pinnallisesti, lähinnä fyysisenä erillisyytenä, merkitsee fyysinen yhtymisen heille vapautumista erillisyydestä.
Sukupuolivietin kiihokkeena EFn mukaan voivat olla rakkaus, yksinäisyyden pelko, valloittamisen ja valloitetuksi tulemisen halu, turhamaisuus, loukkaantumisen ja hävittämisen halu.
Sukupuolivietti voidaan EFn mukaan helposti liittää mihin tahansa voimakkaaseen tunteeseen. Jotkut erehtyvät pitämään fyysistä vetovoimaa rakkautena. Sukupuoliyhteys luo hetkeksi kuvitelman yhtymisestä.
Ilman rakkautta EFn mukaan sukupuoliyhteys jättää siihen osallistuneet kuitenkin yhtä vieraiksi toisilleen kuin mitä he olivat ennen sukupuoliyhteyttä. Joskus se saattaa heidät häpeämään tai vihaamaan toinen toistaan, koska he tuntevat illuusion haihduttua vieläkin vieraammaksi kuin aikaisemmin.
Kun rakkaus liittyy sukupuoliviettiin, niin EFn mukaan fyysinen suhde on vailla himoa, mutta sisältää paljon hellyyttä.
On yleistä, että kaksi ihmistä rakastaa toinen toistaan, eikä ketään muuta. Heidän rakkautensa on EFn mukaan tällöin itserakkautta kaksin, egotismia a deux. He ovat kaksi ihmistä, jotka samaistavat itsensä toistensa kanssa ja ratkaisevat erillisyyden ongelman laajentamalla yhden yksilön käsittämään kaksi yksilöä. He uskovat voittaneensa yksinäisyyden, mutta koska he ovat irrottautuneet muiden ihmisten yhteydestä, mutta he jäävät toisilleenkin vieraiksi. Heidän kokemansa yhteys on pelkkä kuvitelma.
Jos eroottisessa rakkaudessa on todella kysymys rakkaudesta, EF täsmentää, täyttää se erään ehdon: rakkauteni kumpuaa minun olemukseni syvimmistä kerroksista - ja kohdistuu samoin toisen, rakastamani ihmisen perusolemukseen.
Syvimmältä olemukseltaan kaikki inhimilliset olennot ovat EFn mukaan yhtä. Me kaikki olemme osia yhdestä, me olemme yksi. Näin ollen sillä seikalla ei pitäisi olla mitään merkitystä, kuka sattuu olemaan rakkautemme kohde.
EFn mukaan rakkauden pitäisi oleellisesti riippua tahdosta, päätöksestä liittää oma elämäni täydellisesti yhteen toisen ihmisen elämän kanssa.
Rakkaus ei ole välitön tunneilmaisu, ihmisen joutuminen äkillisen voimakkaan tunteen valtaan. EFn mukaan rakastaa jotakuta ei ole yksinomaan voimakkaan tunteen asia - se on ratkaisu, päätös, lupaus.
Jos rakkaus olisi vain tunnetta, ei lupauksella rakastaa toista ikuisesti olisi mitään pohjaa. Tunteet tulevat ja menevät.
EF muistuttaa, että me olemme kaikki yhtä ja kuitenkin jokainen meistä on ainutlaatuinen, täysin omaleimainen yksilö.
Siinä määrin kun me olemme yhtä, voimme kaikki rakastaa toinen toistamme aivan yhtäläisellä lähimmäisenrakkaudella.
Mutta sikäli kun olemme erilaisia, ainutlaatuisia yksilöitä, voimme rakastaa eroottisesti näitä ainutlaatuisia yksilöllisiä piirteitä, jotka täyttyvät vain tiettyjen ihmisyksilöiden yhteenliittymisissä, eivät kaikkien kohdalla.
Eroottisessa rakkaudessa on kysymys täysin yksilöllisestä kahden ihmisen välisestä viehtymyksestä.
Onko itsensä rakastaminen syntiä?
Uskotaan varsin yleisesti, että vain toisten rakastaminen on hyveellistä, itsensä rakastaminen on sen sijaan synnillistä.
Calvin kutsuu itserakkautta "rutoksi". Freudille itserakkaus merkitsi narsismia, libidon kääntymistä ihmisen omaan minään. Freud lähtee siitä, että rakkaus on libidon ilmaus. Libido kohdistuu joko toisiin, jolloin se on rakkautta, tai ihmiseen itseensä, jolloin se on itserakkautta.
EFn mielestä Freud tekee loogisen virheen: jos lähimmäisen rakastaminen inhimillisemmän olentona on hyve, täytyy myös minuun itseeni kohdistuvan rakkauden olla hyve, eikä pahe, koska minäkin olen inhimillinen olento.
Raamatussa tätä loogista virhettä ei ole: " Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi ".
EFn mukaan kun on kysymyksessä rakkauden kohdistuminen "muihin" ja meihin itseemme, on rakkaus periaatteessa jakamaton.
Aito rakkaus on ilmausta ihmisen luovasta perusasennoitumisesta, jolloin siinä on kysymys huolenpidosta, kunnioituksesta, vastuuntunnosta ja tietämisestä.
Aidossa rakkaudessa ei ole kysymys "mielenliikutuksesta", passiivisesta sisäisestä tunneliikunnosta, vaan aktiivisesta, ihmisen rakastamisen kykyyn perustuvasta pyrkimyksestä auttaa rakastettua ihmistä kasvamaan ja olemaan onnellinen.
EFn mukaan oman elämän, onnellisuuden, kasvun ja vapauden myöntäminen perustuu oleellisesti ihmisen kykyyn rakastaa, ts. huolenpitoon, kunnioituksen, vastuuntuntoon ja tietoon. Minun itseni täytyy olla aivan yhtä suuressa määrin rakkauteni kohde kuin kenen tahansa ”muun” henkilön.
EFn mukaan jos ihminen pystyy kypsään rakkauteen,niin hän rakastaa myös itseään. Ellei ihminen pysty rakastamaan muita kuin vain toisia ihmisiä, ei hän pysty rakastamaan lainkaan.
Itsekkyys ja itserakkaus ovat toistensa vastakohdat. Itsekäs ihminen ei rakasta itseään suinkaan liian paljon, vaan liian vähän: itse asiassa hän vihaa itseään. Tästä itseensä kohdistuvasta rakkauden ja huolenpidon puutteesta, joka on vain eräs ilmaus hänen kykenemättömyydestään luovaan asennoitumiseen, seuraa luonnostaan tunne kaiken tyhjyydestä ja petollisuudesta.
EFn mukaan Freud virheellisesti väittää, että itsekäs ihminen on narsistinen ihminen, joka on luopunut rakastavasta toisia ihmisiä rakastaakseen itseään. EFn mukaan on totta, ettei itsekäs ihminen kykene rakastamaan toisia ihmisiä, muttei hän kykene myöskään rakastamaan itseäänkään.
Epäitsekäs ihminen ei osaa rakastaa
EFn mukaan myös epäitsekkään ihmisen kyky rakastaa ja nauttia elämästä ovat surkastuneet. Epäitsekäs ihminen on täynnä vihamielisyyttä elämää kohtaan ja epäitsekkyytensä taakse kätkeytyy vaikeasti todettava, mutta silti voimakas itseviha.
EFn mukaan epäitsekäs äiti ajattelee, että hänen lapsensa oppivat tuntemaan, mitä merkitsee olla rakastettu ja oppivat myös itse rakastamaan. Äidin epäitsekkyyden seuraamukset eivät kuitenkaan vastaa hänen toiveitaan.
Epäitsekkään äidin lapset eivät vaikutakaan sellaisilta onnellisilta ihmisiltä, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että heitä rakastetaan - he ovat päinvastoin ahdistuneita, jännittyneitä, pelkäävät menettävänsä äitinsä hyväksymisen ja pettävänsä tämän heihin asettamat toiveet.
Epäitsekkäällä äidillä on EFn mukaan elämää kohtaan tuntema salattu vihamielisyys, jonka hän siirtää lapsiinsa. Äidin epäitsekkyys estää lapsia arvostelemasta häntä, lapset on pakotettu olemaan pahoittamatta äidin mieltä. Hyveen naamion varjolla heidät opetetaan olemaan pitämättä elämästä.
EFn mukaan itseään rakastamaan kykenevä äiti, jonka rakkaus on aitoa, herättää lapsessa herkästi rakkauden, ilon ja onnen elämyksiä.
Mestari Eckhart: " Jos sinä rakastat itseäsi, rakastat kaikkia muita samalla tavalla kuin itseäsi. Niin kauan kuin sinä rakastat toista ihmistä vähemmän kuin itseäsi, et täysin onnistu rakastamaan itseäsi. Mutta jos sinä rakastat kaikkia yhtäläisesti, itsesi mukaan lukien, olet rakastava kaikkia kuin yhtä ainoaa henkilöä, ja tämä henkilö on Jumala ja ihminen samassa persoonassa. Niinpä se on suuri ja hurskas ihminen, joka rakastaa itseään ja rakastaa toisia ihmisiä, samoin kuin hän rakastaa itseään".
Jumalan rakastaminen on EFn mukaan omasta erillisyydestä aiheutuvan ahdistuksen ratkaisuyritys.
Rakastamisen tarpeemme perustuu EFn mukaan erillisyyteemme liittyvään kokemukseen. Rakastamalla ihminen koettaa vapautua erillisyyden aiheuttamasta ahdistuneisuudesta yhteyden avulla.
Jumalan rakastaminen on EFn mukaan yritys vapautua ihmisen erillisyydestä ja päästä yhteyteen
EFn mukaan rakkauden uskonnollinen muoto, jota kutsutaan Jumalan rakastamiseksi, ei psykologisesta näkökulmasta katsoen ole mikään poikkeus tästä säännöstä. Senkin pohjana on pyrkimys vapautua erillisyydestä ja päästä yhteyteen.
Kaikissa teistisissä uskonnoissa, sekä polyteistisissä että monoteistisissä, Jumala edustaa korkeinta arvoa, korkeinta hyvää. Mitä Jumala tarkemmin merkitsee, johtuu tällöin siitä, mikä ihmiselle on kaikkein parasta. Jumalan käsitteen ymmärtämisen täytyy EFn mukaan sen vuoksi lähteä erittelystä, joka kohdistuu Jumalaa palvovan ihmisen luonteenrakenteeseen.
EFn mukaan Luther sanoi: Ihminen ei voi tehdä yhtään mitään ansaitakseen Jumalan armon. Jumalan rakkaus on sulaa armoa. Usko tähän armoon ja tekeytyminen mahdollisimman pieneksi ja avuttomaksi on protestanttisuuden keskeisin sanoma.
Mitkään hyvät työt eivät vaikuta Jumalaan tai saata Jumalaa rakastamaan meitä, niin katolinen oppi EFn mukaan opettaa. Katolinen oppi hyvistä töistä on näin ollen merkki sen patriarkaalisuudesta: minä saatan ansaita Isän rakkauden tottelemalla ja täyttämällä hänen käskynsä.
EFn kertoo, että uskonnot siirtyivät matriarkaalisuudesta (äitijumalista) patriarkaalisuuteen (isäjumaliin) yksityisomistuksen kehittymisen myötä.
Äitijumalatar oli matriarkaalisessa vaiheessa pääjumalatar, perheen ja yhteiskunnan korkein olento, auktoriteetti. Äidinrakkaus on ehdotonta, kaikkea suojelevaa ja kaiken kasvun sallivaa. Koska äidinrakkaus on ehdotonta, sitä ei voi valvoa eikä hankkia.
Äidinrakkauden omistaminen synnyttää rakastetussa henkilössä autuuden elämyksen. Äidinrakkauden puuttuminen herättää äärimmäisen epätoivon tunteen siitä, että kaikki on kadotettu.
Äiti rakastaa lapsiaan siksi, että ne ovat hänen lapsiaan, eikä siksi, että he ovat ”hyviä”, tottelevaisia tai toteuttavat hänen käskynsä ja toiveensa.
Äidinrakkaus perustuu EFn mukaan tasa-arvoisuuteen. Kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, koska kaikki ovat yhden äidin lapsia. Kaikki ovat Maa-Emon lapsia.
Isänrakkauden luonteeseen EFn mukaan kuuluu, että hän esittää vaatimuksia, laatii lakeja ja sääntöjä sekä hänen rakkautensa poikaa kohtaan riippuu siitä, miten tämä täyttää hänen toivomuksensa. Hän pitää eniten siitä pojastaan, joka on eniten hänen kaltaisensa, joka parhaiten tottelee häntä ja joka on soveliain tulemaan hänen seuraajakseen ja hänen omaisuuksiensa haltijaksi.
EFn mukaan yksityisomistukseen perustuva patriarkaalinen yhteiskunta on tämän vuoksi välttämättä hierarkkinen. Ihmisten tasa-arvoisuuden syrjäyttää kilpailu ja toisten edelle pyrkiminen. Patriarkaalisessa maailmassa yksi jumala, ylijumala, syrjäyttää kaikki muut jumalat. Näin on EFn mukaan käynyt Intiassa, Egyptissä, Kreikassa, juutalais-kristillisessä ja muhamettilaisessa uskonnossa.
Koska äidinrakkauden tarvetta on EFn mukaan mahdoton hävittää ihmissydämistä, niin juutalaisuudessa äidilliset piirteet ovat siirtyneet mystiikkaa lähellä oleviin virtauksiin. Katolisessa kirkossa Neitsyt Marian palvotaan.
EFn mukaan luterilaisuudessa äidinrakkauden varmuuteen kohdistuva luottamus on muuttunut isän ehdollisen rakkauden aiheuttamaan kiihkeään epäilyyn ja keskenään vaihteleviin toivon ja epätoivon tunteisiin.
EFn mukaan patriarkaalisissa uskonnoissa minä rakastan Jumalaa kuin isääni. Minä oletan isän olevan oikeudenmukainen ja ankara, isä rankaisee ja palkitsee, sekä lopulta valitsee minut rakkaimmaksi pojakseen.
Matriarkaalisessa uskonnossa minä rakastan Jumalaa kuin kaikkeasyleilevää äitiä. Minä luotan hänen rakkauteensa ja siihen ettei mikään synti voi erottaa minua hänen rakkaudestaan ja ettei hän aseta ketään lapsistaan tässä suhteessa minun edelleni. Mitä minulle tahansa tapahtuuneekin, hän auttaa minua, pelastaa minut, antaa minulle anteeksi. Minun rakkauttani Jumalaa kohtaan ei voi erottaa Jumalan rakkaudesta minua kohtaan.
Jos Jumala on isä, hän rakastaa minua kuin omaa poikaansa ja minä rakastan häntä kuin omaa isääni.
Jos Jumala on äiti, hän rakastaa minua kuin omaa lastaan ja minä rakastan häntä kuin omaa äitiäni.
Jumala-käsityksen muutos tapahtuu ihmisen ajattelun kehittymisen myötä
EFn mukaan ihmisen Jumala-käsitystä ja hänen Jumalaa kohtaan tuntemaansa rakkautta värittää myös ihmisen saavuttama kypsyysaste.
Uskonnollisen kehityksen alkuvaiheessa on itsevaltias ja mustasukkainen Jumala, joka pitää ihmistä omaisuutenaan ja jota hän voi käsitellä miten haluaa. Jumala karkottaa ihmisen pois paratiisista, koska tämä muuten voisi syödä tiedon puusta ja tulla siten Jumalan kaltaiseksi.
Jumala hävittää ihmisrodun hukuttamalla kaikki muut paitsi mielipoikansa Noakin. Jumala tekee Noakin kanssa liiton ja lupaa, ettei enää milloinkaan aio hävittää ihmisrotua. Jumala lupaa säästää Sodoman kaupungin, jos sieltä löytyy kymmenenkin vanhurskasta asukasta.
EFn mukaan Jumala muuttuu itsevaltiaasta heimopäälliköstä rakastavaksi isäksi, jota sitovat hänen itse säätämänsä periaatteet. Jumala muuttuu isähahmosta edustamiensa periaatteiden, vanhurskauden, totuuden ja rakkauden symboliksi.
Jumala on totuus, Jumala on vanhurskaus. Kehityksen tässä vaiheessa Jumala lakkaa olemasta persoona, ihminen, isä. Jumalasta tulee ilmiöiden moninaisuuden taustalla vaikuttava yhteyden symboli.
Jumalalla ei voi olla nimeä. Nimi viittaa aina johonkin esineeseen tai henkilöön tai ylipäänsä johonkin määrättyyn. Miten Jumalalla voi olla nimi, ellei hän ole mikään henkilö tai esine?
Älä turhaan lausu hänen nimeään -kielto viittaa EFn mukaan ihmisen vapauttamiseen siitä käsityksestä, että Jumala on ihminen, että hän on persoona.
Jumalalle ei voi olla myöskään mitään myönteisiä ominaisuuksia, koska hän olisi silloin persoona. Jumalasta voidaan sanoa ainoastaan, mitä hän ei ole. Mitä enemmän tiedän, mitä Jumala ei ole, sitä paremmin minä tunnen Jumalan.
Jumala muuttuu EFn mukaan kypsyvässä monoteismissä (yksijumaluudessa) toteamukseen: Jumalasta ei voi ylipäänsä puhua. Jumala on nimetön Yksi, sanoin lausumaton epämääräisyys, näkyvän maailman takana aavistettu kaikkiyhteys, kaiken olevaisen perusta. Jumalasta tulee totuus, rakkaus, vanhurskaus. EFn mukaan Jumala on minä sikäli kuin minä olen ihminen.
EFn mukaan Abrahamin Jumalaa voi rakastaa ja pelätä, kuten isää. Niin kauan kuin Jumala käsitetään isäksi, minä koen itseni lapseksi enkä ole vielä riittävästi vapautunut autistisista kaikkitietävyyden ja kaikkivoipaisuuden toiveistani.
Kuvittelen yhä lapsen tavoin, että täytyy olla olemassa isä, joka pitää minusta huolta, joka suojaa minua ja rankaisee minua, isä joka pitää minusta, kun olen tottelevainen, joka on mielissään kun ylistän häntä ja vihainen, kun olen tottelematon.
EFn mukaan valtaosa ihmisistä ei ole kehittynyt tätä lapsenomaista astetta pidemmälle - useiden ihmisten uskossa Jumalaan on kysymys uskosta auttavaan isään - EFn mielestä se on lapsellinen illuusio. EFn mukaan uskonnot yleensä ovat tällä lapsenomaisella tasolla.
EFn mukaan tosi uskonnollinen ihminen, joka seuraa monoteististä jumalakäsitystä sen puhtaimmassa muodossa, ei rukoile Jumalalta mitään. Hän ei rakasta Jumalaa kuten lapsi rakastaa isäänsä tai äitiään. Hän on päättänyt nöyrästi tunnustaa omat rajoituksensa, tietämään ettei tiedä mitään Jumalasta.
Jumalasta tulee hänelle sen kaiken symboli, jota kohti ihminen on jo vuosisatoja ja - tuhansia pyrkinyt. Jumala on symboli hengen maailmalle.
Jumala on rakkauden, totuuden ja oikeudenmukaisuuden symboli.
Tosi uskonnollinen ihminen uskoo niihin periaatteisiin, joita Jumala hänelle merkitsee: hän pyrkii ajattelussaan totuuteen, elää elämäänsä rakkaudessa ja oikeudenmukaisuudessa. Hän pitää kaikkea elämäänsä liittyvää arvokkaana, vain mikäli se tarjoaa hänelle mahdollisuuden kehittää omia inhimillisiä voimavarojaan.
Idän ja lännen logiikan eroavaisuus syynä erilaiseen ajatteluun
Aristoteleesta alkaen on EFn mukaan läntinen maailma seurannut aristoteelisen logiikan sääntöjä. Tämän logiikan perustana on identtisyyden laki, jonka mukaan A on A, ristiriidan laki (A ei ole ei-A) ja poissulkevan kolmannen laki (A ei voi olla sekä A että ei-A, ei myöskään A tai ei-A).
Aristoteles ilmaisee käsityksensä: " On mahdotonta, että sama predikaatti samanaikaisesti ja samassa suhteessa sekä kuuluu että ei kuulu yhdelle ja samalle subjektille... Tämä on varmin kaikista periaatteista."
Länsimaissa väite, että X on sekä A että ei-A tuntuu länsimaisesta ihmisestä mielettömältä.
Aristoteeliselle logiikalle vastakkainen ns. paradoksaalinen logiikka esittää, että A ja ei-A eivät sulje pois toisiaan X:n predikaatteina. Paradoksaalisen logiikan keskeisen periaatteen on Laotse ilmaissut: " Sanat jotka todella ovat totta, ovat paradoksaalisia." Chuangtzu: " Se mikä on yksi, on yksi. Se mikä on ei-yksi, on myös yksi." Paradoksaalisen logiikan myönteiset lausumat ovat: on ja ei ole. Kielteiset lausumat: ei ole tämä eikä tuo.
Laotse kirjoittaa: " Minun sanani ovat helpot ymmärtää ja niiden mukaan on helppo toimia; mutta koko maailmassa ei ole ketään, joka ne ymmärtäisi ja toimisi niiden mukaan."
Taolaisessa, intialaisessa ja Sokrateen ajattelussa ajattelun korkein aste on tietoa siitä, ettei tiedä yhtään mitään. ”Tietää ettei mitään tiedä on korkeinta; pitää tietämättömyyttä tietona on sairautta." Tämänkaltaisesta filosofiasta seuraa välttämättä, että korkein hyvä on vailla nimeä. Viimeistä todellisuutta, äärimmäistä yhtä ei voi ilmaista sanoin eikä tavoittaa ajatuksin.
”Se joka tuntee Taon ei puhu siitä, ja se joka puhuu Taosta, ei tunne sitä."
Brahmaanien filosofiassa kaikkien olioiden ja myös ihmisen takana vaikuttava perusvoima ylittää ihmisen älylliset ja aistinkyvyt. Sen vuoksi se " ei ole tätä eikä tuota". Ilmiössä havaitut vastakohtaparit eivät edusta luontoa sellaisenaan, vaan johtuvat ilmiöiden tarkkailijasta, hänen havaintokyvystään.
Ilmiöitä tarkkailevan on noustava havaintotekijän tasoa ylemmäs voidakseen päästä tajuamaan olevaista itseään.
Vastakohtaisuus on ihmisen sielun kategoria, eikä itse todellisuuteen kuuluva ominaisuus. Vedojen ajattelussa on selvää, että ristiriidat kuuluvat erottamattomasti ajattelemiseen niin kauan kuin liikutaan havaintotekijän tasolla.
Ajatteleminen on kaikkine hienouksineen vain eräs tietämättömyyden korkeampi muoto, itse asiassa Maian kaikkein korkeammanasteinen petollisuuden ilmaus. Vedojen mukaan edustaa käsitys kaikkitietävästä ja kaikkivoivasta Jumalasta tietämättömyyden korkeinta astetta.
Tyytyessään tietämättömyyteen sielu viittaa korkeimpaan hyvään. Mestari Eckhartin mukaan Jumala on " ehdoton ei-mitään". Juutalaisessa Kabbalassa äärimmäinen todellisuus on ”En Sof”, eli Ääretön Yksi.
Paradoksaalisen logiikan edustajat väittävät, että todellisuutta voidaan havaita vain ristiriitaisena, ja että on mahdoton ajatuksen avulla tajuta todellisuuden perimmäistä yhteyttä, itseään yhtä.
Luovuttiin etsimästä vastausta viimeisiin kysymyksiin ajatuksen avulla. Ajatus voi johtaa meidät vain toteamukseen, että tieto ei voi antaa meille lopullista vastausta. Ajattelun maailma on välttämättä ristiriitojen maailma.
Ainoa tie tosiolevaisen täydelliseen tajuamiseen ei sen vuoksi ole ajattelu, vaan toiminta, ykseyden kokeminen.
Jumalan rakastaminen ei ole Jumalan tajuamista ajattelun avulla, eikä myöskään Jumalan rakastamisen ajattelemista, vaan ykseyden omakohtaista kokemista Jumalan kanssa.
Oikealla elämäntavalla, oikein toimimisella kasvamme kohti Jumalaa koskevaa tietoa. Ei siis korosteta oikeaa uskoa, vaan oikeaa elämäntapaa.
Uskonnossa ihmiselle ei ole tärkeintä se, että hän ajattelee oikein, vaan se, että hän elää oikein, tai tulee yhdeksi Yhden kanssa, keskitetyn mietiskelen avulla.
Ellei oikea ajattelu yllä perimmäisen totuuteen eikä voi olla pelastukseksi, ei ole mitään syytä taistella niitä vastaan, jotka ovat päätyneet erilaiseen käsitykseen. Suvaitaan siis toisenlaisia mielipiteitä.
Paradoksaalinen logiikka ei johda dogmien ja tieteen kehittymiseen, vaan ihmisen muuttumisen korostamiseen.
Länsimaissa on korostettu ajattelun tärkeyttä, mikä on johtanut dogmien muotoiluun, loputtomiin väittelyihin opin oikeasta tulkinnasta ja suvaitsemattomuuteen ”epäuskoisia” ja kerettiläisiä kohtaan. Se johti edelleen korostamaan " uskoa Jumalaan" uskonnollisen asenteen peruspiirteenä.
Seurauksena länsimaissa oli EFn mukaan, että ihminen, joka uskoi Jumalaan, vaikkei hän elänytkään Jumalaa, tunsi olevansa parempi sellaista ihmistä, joka eli Jumalaa, vaikkei "uskonutkaan" häneen.
Tieteen syntyminen liittyy siihen ajatukseen, että ajattelun avulla saattaisi päästä perille totuudesta. Tieteellisessä ajattelussa on oikea ajattelu ainoa, millä on arvoa, olkoon sitten kysymys älyllisestä rehellisyydestä tai tieteellisen ajattelun soveltamisesta käytäntöön, ts. tekniikkaan.
Mystiikassa mestari Eckhartin sanoin: " Jos minä siis muutun Jumalaksi ja Hän saattaa minut yhdeksi itsensä kanssa, silloin, elävässä Jumalassa, ei ole mitään eroa välillämme... Muutamat ihmiset kuvittelevat menevänsä katselemaan Jumalaa, että he näkevät Jumalan seisovan tuolla ja itsensä tässä, mutta tämä ei ole totta. Tajutessani Jumalan minä liitän Jumalan itseeni. Rakastaessani Jumalaa minä sulaudun Jumalaan".
EFn mukaan ihminen ei vapaudu lapsenomaisesta sidonnaisuudestaan äitiinsä, heimoonsa tai kansaansa, jos hän jää lapsellisen riippuvaiseksi rankaisevasta ja palkitsevasta isästä tai jostakin muusta auktoriteetista, hän ei pysty tuntemaan kypsää rakkautta Jumalaa kohtaan. Hänen uskontonsa edustaa silloin niitä uskonnon varhaisimpia kausia, jolloin Jumala koettiin joko kaikkea suojelevasti maaemoksi tai rankaisun ja palkinnon isäksi.
EFn mukaan yksi asia on varmaa: Ihmisen Jumalaa kohtaan tuntema rakkaus vastaa sitä rakkautta, jota hän tuntee ihmistä kohtaan. Hänen Jumalaa ja ihmistä kohtaan tunteman rakkauden todellinen luonne on usein tiedostamaton - sitä peittää ja rationalisoi hänen kypsempi ajatuksensa siitä, mitä rakkaus hänen mielestään on.
Rakkaus ja sen rappeutumiseen länsimaisessa yhteiskunnassa 1950-luvulla
EFn mukaan rakkaudessa on kysymys kypsän ja luovaan asennoitumiseen kykenevän ihmisen eräästä perusominaisuudesta. Rakkaus - lähimmäisenrakkaus, äidinrakkaus ja eroottinen rakkaus - on länsimailla harvinainen ilmiö.
EFn mielestä rakkauden on varastanut kapitalismi, joka on vieraannuttanut ihmisen itsestään, kanssaihmisistään ja luonnosta.
EFn mukaan onnellisuus merkitsi 1950-luvun ihmisille samaa kuin " pitää hauskaa". Hauskuuden lähteeksi kelpasi kaikki minkä ihminen voi hankkia.
Ihmiset eivät osaa rakastaa, EF kutsuu ihmisiä automaateiksi, he osaavat vain vaihtaa "persoonallisuuspakettejaan" ja toivoa että kauppa on edullinen.
Avioliittokin on vain kiinteää yhteistyötä suorittava työryhmä. Aviopuolisot eivät pääse todella läheiseen kosketukseen toistensa kanssa, vaikka ovatkin toisilleen kohteliaita ja pyrkivät kaikin tavoin tekemään toinen toisensa elämän miellyttäväksi.
Tämän kaltaisen rakkauden ja avioliiton painopiste on EFn mukaan suojan löytämisessä muuten sietämätöntä yksinäisyyden tunnetta vastaan. ”Rakkaudessa" on vihdoin löydetty turvasatama, joka vapauttaa yksinäisyydestä.
EFn mukaan rakkaus ei ole sukupuolisen tyydytyksen tulos, vaan sukupuolinen onnellisuus on rakkauden tulos.
EFn mukaan jos sukupuolisesti estynyt henkilö pääsee vapautumaan peloistaan tai vihastaan ja siten tulee kykeneväksi rakastamaan, hänen sukupuoliset ongelmansa ovat tulleetsaman tien ratkaistuksi. EF ei usko sukupuolitekniikan neuvoihin.
EFn mukaan rakkaus rationaalisena ilmiönä, inhimillisen tyydytyksen korkeimpana ilmauksena, ei Freudille ollut edes tutkimisen arvoinen asia, koska sellaista ei hänelle edes ollut olemassakaan.
EFn mukaan neuroottinen rakkaus perustuu ennen muuta siihen, että toinen tai molemmat "rakastavaiset" ovat jääneet riippuvaisiksi vanhemmistaan, jolloin he siirtävät ne tunteet, odotukset ja pelot, joita heillä on ollut isäänsä tai äitiään kohtaan, aikuisena rakastamaansa toiseen henkilöön. Näin yhteen liittyneet ihmiset eivät ole kyenneet vapautumaan lapsenomaisista riippuvuussuhteistaan ja etsivät aikuisenakin tyydytystä näihin liittyville tarpeille.
Tunne-elämän kehitys on jäänyt 2-3 tai 12 vuoden ikäisen lapsen tasolle, vaikka ehkä sosiaalisesti onkin saavutettu virallista ikää vastaava taso.
Äidistään lapsenomaisesti riippuvaiset miehet kaipaavat äidin huolenpitoa, rakkautta, lämpöä, suojaa ja ihailua. He haluavat ehdotonta äidinrakkautta, mikä tekee miehistä tarvitsevia. Äidinlapsina oleminen tekee heistä avuttomia. Nämä miehet ovat kiihkeitä ja hurmaavia tavoitellessaan osakseen jonkun naisen rakkautta. Heidän suhteensa naiseen jää pinnalliseksi ja vastuuttomaksi. Heidän pyrkimyksenään on tulla rakastetuiksi, eikä rakastaa.
EFn mukaan tämän tyypin miehissä on usein aimo annos turhamaisuutta ja suurenmoisia suunnitelmia.
EFn mukaan ongelmia seuraa: jos tällaisen miehen nainen ei ihaile heitä jatkuvasti, jos nainen pyrkii elämään omaa elämäänsä, jos nainen myös haluaa tulla rakastetuksi ja suojelluksi, ja ellei nainen anna anteeksi miehen toisia naisia, niin tällainen äidistään lapsenomaisesti riippuvainen mies tuntee joutuneensa syvästi loukatuksi ja petetyksi, jolloin mies selittää tämän tunteensa johtuvan siitä, että nainen " ei rakasta häntä, on itsekäs tai hallitseva".
Jokainen vähäinenkin poikkeama rakastavan äidin ihastuttavaa lastaan kohtaan osoittamassa huomiosta katsotaan todistukseksi rakkauden puutteesta. Nämä miehet pitävät kiihkeyttään ja miellyttämishaluaan aitona rakkautena ja niin he päätyvät toteamaan, että heitä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. He kuvittelevat olevansa suuria rakastaja ja valittavat katkerasti toisen osapuolen kiittämättömyyttä.
Yksinjäädessään EFn mukaan tällainen mies joutuu ristiriitoihin ja usein voimakkaan ahdistuneisuuden ja epätoivon valtaan.
Rakkaus ei merkitse välttämättä elämää ilman ristiriitoja
EF muistuttaa kerrottuaan muitakin edellisen kaltaisia esimerkkejä, että on erehdyttävä luulo, että rakkaus merkitsee välttämättä elämää ilman ristiriitoja. Aivan kuin ihmiset uskottelevat itselleen, että kaikissa olosuhteissa olisi syytä välttää surua ja tuskaa, he uskovat, että rakkaus merkitsee kaikkien ristiriitojen häviämistä.
EFn mukaan rakkaus on mahdollista vain siellä, missä kaksi ihmistä tapaa toisensa siten, että heidän olemuksensa sisimmät kerrokset tapaavat toisensa, ts. milloin kumpikin heistä kokee itsensä oman olemuksensa sisimmästä lepäävänä. Vain tässä "keskuskokemuksessa" on inhimillinen todellista, vain täällä on elävyyttä, vain täältä voi löytyä rakkauden kestävä perusta. Rakkauden pysyväisyydelle on olemassa vain yksi ainoa kriteerio: suhteen syvyys sekä kummankin osapuolen persoonallinen elävyys ja voima; tämä on se hedelmä, josta tosi rakkaus tunnetaan.
Jumalan rakastaminenkin on rappeutunut 1950-luvulta lähtien
EFn mukaan Jumalan rakastamisen rappeutuminen on yhtä pitkällä kuin ihmisen rakastamisen rappeutuminen. Jumalan käsittäminen on rapistunut epäjumalan käsitykseksi, koska ihmisillä on vieraantunut luonteenrakenne.
Ihmiset ovat ahdistuneita, vailla periaatteita ja uskoa, heillä ei ole muita päämääriä kuin vain kulkea eteenpäin: siksi he jatkavat pysyttelemistään lapsen asteella, odottavat isän tai äidin tulevan auttamaan heitä, kun he ovat avun tarpeessa.
EF kirjoittaa 1950-luvulla että, uskonnollisessa uudistusliikkeessä on kysymys Jumaluskon muuntamisesta psykologiseksi välineeksi, jonka tarkoituksena on auttaa ihmistä paremmin menestymään ihmisten välisessä kaupallisessa kilpailussa. Usko liittoutuu itsesuggestion ja psykoterapian kanssa auttamaan ihmistä hänen liiketoimissaan.
1920-luvulla ei Jumalaa kutsuttu avuksi " kehittämään ihmisen persoonallisuutta".
EF kirjoittaa " Aivan kuten nykypäivän psykiatri suosittelee työntekijälle onnellisuutta, jotta tämä vaikuttaisi edullisemmin asiakkaisiin, aivan samoin muutamat papit suosittelevat rakkautta Jumalaan keinona menestymiseen.
Lähimmäisen rakkaus on saanut väistyä persoonattoman asiallisuuden tieltä.
Rakkaus on taito, joka vaatii kuria, keskittymistä, kärsivällisyyttä ja mielenkiinnon keskittämistä
Rakkauden vaikea taito on EFn mukaan on kuin minkä muun tahansa taidon opettelua. Jokaisen taidon käytäntöön liittyy tiettyjä edellytyksiä.
Ensiksi jonkin taidon hallitseminen vaatii kuria. Ei pysty suorittamaan mitään taitoa, ellei alistu kuriin. Kurinalaisuuden on saatava valta koko ihmisen elämässä.
Elämä ilman kuria johtaa hajaannukseen ja kaaokseen, eikä ihminen pysty keskittymään mihinkään.
Toiseksi taidon saavuttamiseen tarvitaan keskittymistä. EFn mukaan keskittyminen on vielä harvinaisempaa kuin kuri 1950-luvun yhteiskunnassa. Meidän kulttuurissamme on vallalla elämäntapa, joka johtaa laiskotteluun, keskittymisen puutteeseen ja hajanaisuuteen.
Eräs parhaita todisteita keskittymisen puutteesta on vaikeus kestää elämää yksin itsensä kanssa.
Kolmas tärkeä asia taidon oppimiselle on kärsivällisyys. Jos pyritään nopeasti tuloksiin, EFn mielestä ei koskaan opita kunnolla. Nykypäivän ihmiselle kärsivällisyys on yhtä vaikeaa kuin kuri ja keskittyminen.
Neljänneksi jokaisen taidon hallitsemisessa on kaiken mielenkiinnon keskittäminen taidon mestaruuden hankkimiseen.
Ihminen ei ala oppia jotakin taitoa välittömästi, vaan ikään kuin kiertoteitse.
Jos aikoo tulla mestariksi jollakin alalla, on sille omistettava koko elämänsä tai miltei koko elämänsä ainakin.
Oman persoonan on tultava taidon käytännön välineeksi, ja sitä on pyrittävä ohjailemaan mahdollisimman paljon siihen suuntaan, mikä on tämän päämäärän kannalta tärkeätä.
Jos haluaa tulla rakastamisen taidon mestariksi, on aloitettava omaksumalla kuri, keskittyminen ja kärsivällisyys kaiken käytännöllisen elämänsä johtotähdeksi.
Kuri tarkoitti joskus kykyä nousta aamulla aikaisin ylös, kieltäytyä tarpeettomasta ylellisyydessä ja työskennellä voimaperäisesti.
EFn mukaan kurin on tunnuttava miellyttävältä ja kurin on muodostuttava sellaisiksi tavoiksi ja tottumuksiksi, joista luopuminen ei enää ole helppoa. Idässä tiedetään, että kurin alkukitka täytyy aina voittaa.
Oppiakseen keskittymistä ihmisen on ensimmäisenä askeleena opittava olemaan yksin ilman samanaikaista lukemista, musiikin tai radion kuuntelemista, tupakoinnista ja juomista.
Jokainen, joka yrittää olla yksin, tietää miten vaikeata tämä on. Ihminen alkaa tuntea levottomuutta, hermostuneisuutta tai huomattavaa ahdistuneisuutta. Hän yrittää vapautua tästä epämiellyttävästä tilanteesta todistelemassa itselleen, että se on täysin typerää, vailla mitään arvoa, ottaa liian paljon aikaa jne.
Hän huomaa myös, että kaikenlaiset ajatukset valtaavat hänen mielensä ja alkavat askarruttaa häntä.
Keskittymisessä on kysymys kyvystä olla yksin itsensä kanssa. Kyky olla yksin on ehtona kyvylle rakastaa.
Yksinkertaisilla keskittymisharjoituksilla voi oppia keskittymään, kunhan niitä toistaa tarpeeksi kauan. Tarpeeksi kauan on ainakin 3-4 kuukautta joka päivä.
EFn mukaan keskittymisen oppiminen vaatii, mikäli mahdollista, kaiken yhdentekevän keskustelemisen välttämistä, samoin kuin sellaisen keskustelun välttämistä, joka ei ole aitoa.
Olla keskittynyt toisten ihmisten parissa merkitsee ennen muuta kykyä osata kuunnella. Monet ihmiset ovat kuuntelevinaan ja antavat usein neuvojakin, kuuntelematta kuitenkaan lainkaan. He eivät ota vakavasti sitä, mitä heidän keskustelukumppaninsa esittää, eivätkä he ota omiaan puheita vakavasti.
Kaikki minkä ihminen tekee keskittyneesti, pitää hänet valveilla. Keskittymättömyys unettaa.
Keskittyneisyys merkitsee elämistä kokonaisuudessaan nykyhetkessä, tässä ja nyt.
Keskittyminen on mahdotonta, ellei ihminen opi tarkkailemaan itseään.
Sielullisesti sairaille ihmisille ei ole olemassa mitään muuta todellisuutta kuin hänen oma sisämaailmansa, hänen pelkonsa ja halunsa. Hän kokee ulkopuolisen maailman vain oman sisämaailmansa symbolina, omana luomuksenaan.
Kykyä ajatella asiallisesti kutsutaan järjeksi, järjen perustana oleva emotionaalinen asenne on nöyryys.
Asiallisuus, järkeen perustuva käyttäytyminen on mahdollista ainoastaan nöyryyden avulla, vain jos ihminen on kyennyt vapautumaan lapselle ominaisista kaikkitietävyyden ja kaikkivallan kuvitelmista. Tämä riippuu uskosta, rakastamisen taidon käytäntö perustuu uskon käytäntöön.
Narsismista vapaa rakkaus on mahdollista vain sellaiselle ihmiselle, joka on kehittynyt riittävän pitkälle nöyryydessä, asiallisuudessa ja järjen käytössä. Ihmisen koko elämän pitää EFn mukaan olla suuntautunut tämän päämäärän saavuttamiseen.
Vain sellainen ihminen, joka uskoo itseensä, voi uskoa muihin ihmisiin. Itseensä uskominen on kaiken lupaamisen perusta.
Kun kysymys on rakkaudesta, tämä merkitsee uskoa omaan rakkauteen, uskoa oman rakkauden kykyyn herättää toisissa rakkautta ja uskoa tämän rakkauden kestävyyteen.
Usko riippuu rohkeudesta, kyvystä uskaltaa jotakin ja valmiudessa hyväksyä tuska ja pettymyksetkin.
Joka perustaa elämänsä ennen muuta turvallisuudelle ja varmuudelle, ei voi milloinkaan uskoa. Joka sulkeutuu sellaiseen puolustusjärjestelmään, missä turvallisuuden varmistavat välimatka ja omistaminen, tekee itsestään vangin.
Rakastettunsa olemiseen ja rakastamiseen tarvitaan rohkeutta, rohkeutta pitää tiettyjä arvoja kaikkia muita arvoja korkeampina ja heittäytymistä elämään kokonaisuudessaan näiden arvojen sävyttämään elämään.
Uskoa on mahdollista kokeilla joka hetki. Jokainen uskon pettäminen heikentää ihmistä.
Toisen ihmisen rakastaminen merkitsee itsensä antamista aivan sellaisenaan, ilman mitään takeita vastarakkaudesta, itsensä antamista vain sen toivon varassa, että minun rakkauteni on herättävä myös rakastetun rakastamaan.
Rakkaus on usko ja kenellä on vähän uskoa, hänellä on myös vähän rakkautta.
Lappeenrannassa 31.12.2011