Sheldon Koppin kuudes kirja Back to One - A Practical Guide for Psychotherapists ("takaisin yhteen - käytännöllinen opas psykoterapeuteille") vuodelta 1977 - Osa III
Sheldon Koppin kuudes kirja Back to One - A Practical Guide for Psychotherapists ("takaisin yhteen - käytännöllinen opas psykoterapeuteille") vuodelta 1977 - Osa III
Kirjan kolmas luku on otsikoitu ”The fundamental reqiurement” (perustavaa laatua oleva vaatimus). Koppin mukaan ei voi olla psykoterapiaa, jos ei ole suhdetta johonkuhun, joka haluaa olla potilas.
Koppin mukaan 1970-luvun psykoterapeuttisen tekniikan oppaat alkavat keskustelulla ympäristöstä, jossa psykoterapiaa harjoitetaan. Kopp kirjoittaa, että totta kai on mukavaa, jos on selkeä, mukava, yksityisyyttä korostava tila, jossa ei tule häirityksi. Mutta potilaan läsnäolo on ainut välttämätön (muttei riittävä) olosuhde psykoterapeutille harjoittaa tätä psykoterapiaksi kutsuttua erityistä kansantaidetta. Mutta psykoterapian harjoittamiseen sinänsä ei vaadita tiettyä tilaa, psykoterapiaa voi tehdä missä tahansa.
Kopp kirjoittaa, kuinka hän nyt istuu hienossa vastaanottohuoneessa, mutta aina niin ei ollut asiat. Vankilassa työskennellessään potilas istui sellin pöntöllä ja hän kapealla vuoteella. Koppin mukaan hallinnon mielestä jo pelkkä psykoterapia työ oli vangeille ylellisyyttä, jonka piti riittää.
Siis psykoterapian ensimmäinen edellytys ei ole missä, vaan kenen kanssa psykoterapiaa tehdään. Tätä varten usein tulevat kyseeseen lähetteet potilaista. Kopp kirjoittaa yksityisen psykoterapeutin näkökulmasta. Pakkoinstituutioissa ja byrokraattisissa toimistoissa on omanlaisensa ongelmat lähetteiden kanssa – niissä ei tarvita lähetteitä, potilaita tarjotaan henkilökunnalle.
Lähes kaikki psykoterapeutit aloittavat instituutioissa tai toimistoissa, joista siirtyvät yksityisiksi psykoterapeuteiksi. Usein tuon julkisen organisaation maksettua nuoren psykoterapeutin psykoterapiakoulutuksen. Yksityisellä puolella ongelmaksi tulee usien alussa, miten saada potilaita.
Kopp kertoo, kuinka hänen aikanaan psykoterapeutit, jotka koulutettiin psykoterapeuttisissa instituutioissa, ottivat vastuun toimittaa myös potilaita valmistuneille analyytikoille. Niin hyvä kuin tämä järjestely oli taloudellisesti, analyytikon aseman ”puhtauden” kannalta ja potilastarpeen täyttymisen kannalta, ongelmana oli Koppin mukaan, ettei psykoterapeutin tarvinnut kehittyä sen pidemmälle, mitä Instituutti piti oikeaoppisen hyväksyttävänä (eikä terapeutti tappanut vuohta joka muni kultaisia munia).
Nuori psykoterapeutti muuttaa pois toimistosta tai institutionaalisesta työstä operoidakseen itsekseen, tehdäkseen enemmän rahaa tai ollakseen vapaampi systeemin tukahduttavasta painostuksesta. Hän vuokraa tilan, maksaa vakuutuksen mahdollisia oikeustoimia varten ja alkaa mainostaa, että hänen vastaanotto on avattu. Sitten psykoterapeutti odottaa ja odottaa ja odottaa. Mitään ei tapahdu.
Psykoterapeutti masentuu, kuten kuka tahansa yrittäjä, jolla ei käy asiakkaita. Hän yrittää peitellä epäonnistumistaan, alkaa valittaa kohtaloaan. Työnohjauksessa Koppilla psykoterapeutit kysyvät, mitä heidän pitää tehdä, missä kaikki potilaat ovat. Kopp muistuttaa, että on kaksi välttämätöntä (mutta ei aina riittävää ehtoa) saada lähetteitä potilaista. Yksi on näkyvyys ja kaksi on luottamus. Psykoterapeutin pitää tulla yhteisössään tunnetuksi. Hänestä pitää muodostua kuva pätevänä ja vastuullisena työntekijänä.
Näkyvyyden saavuttamiseksi – 1970-luvun Amerikan itärannikolla - voi tehdä konsultaatioita julkisissa ja yksityisissä toimistoissa. Voi tarjoutua vapaaehtoistyöhön, pitää puheita kirkoissa, lounailla ja muussa sentapaisissa. Nuoret psykoterapeutit Koppin mukaan pitivät tätä liian rohkeana tai sopimattomana, se tuntui liian uskaliaalta.
Koppin mielestä oli ironista, että oli liian nöyrä kulkeakseen ympäriinsä tullakseen tunnetuksi, mutta silti aloittajalla oli ylimielisyyttä istua hiljaa yksityisessä toimistossa odottamassa, että maailma keksii hänet ja potilaita ilmaantuu. Mutta jos itsekseen istuminen ja itsensä surkuttelu alkaa pitkästyttää, niin Kopp suosittelee, että alkaa tehdä itseään maailmalle tunnetuksi. On selvää, että voi tulla maailman aktiivisesti hylkäämäksi. Mutta jos psykoterapeutilla on jotain tarjottavaa, niin ehkä niitä lähetteitä alkaa ilmaantua.
Kopp kirjoittaa, että tuohon aikaan Washingtonin metropolin alueella oli enemmän psykoterapeutteja kuin missään muussa kaupungissa maailmalla. Koska oli hallituksen, vakuutusyhtiöiden ja muiden toimistoja, niin oli helppo ansaita elantonsa yksityisenä psykoterapeuttina. Jopa pummipsykoterapeutit ansaitsivat elantonsa alueella. Se että ansaitsi elantonsa psykoterapeuttina ei ollut mikään takuu siitä, että tehty psykoterapia oli hyvää.
Kopp itse sanoo olleensa nuorena psykoterapeuttina liian ujo pitämään julkisia puheita tai menemään osallistumaan julkisiin toimintoihin nuorena. Hän sai julkisuutensa kirjoituksistaan, mikä oli hänen tapa antaa ihmisten muodostaa käsityksensä hänestä luotettavana psykoterapeuttina. Lisäksi hän julkaisi kolme neljä lehtiartikkelia vuodessa, joista otti satoja kopioita, joita jakoi kollegoilleen. Nyt kun hän on pitänyt yksityisvastaanottoa 15 vuotta, niin hänellä on vieläkin joskus pulaa potilaista. Kaksi kertaa vuodessa – psykoterapeutin loman aikaan ja joululomien aikaan. Useimmiten lähetteitä tulee enemmän kuin hän voi ottaa potilaita vastaan.
Silloin kun hänellä ei ole potilaita, niin hän puhuu tuntemilleen psykoterapeuteille ja pyytää heiltä lähetteitä. Ehkä hän lähettää viestejä kollegoille, että hän voisi ottaa nyt uusia potilaita vastaan. Nuorista psykoterapeuteista on ihmeellistä, että niinkin kuuluisalla psykoterapeutilla kuin Sheldon Kopp ei ole riittävästi potilaita. Kopp ihmettelee tätä suuruudenhullua projisoitua mielikuvaa menestyksen mukanaan tuomasta ongelmien tuolle puolen pääsemisestä.
Arroganssista, ylimielisyydestä Kopp kertoo keskustelevansa nuorten psykoterapeuttien kanssa usein. Koppin mielestä jo sinänsä psykoterapeutiksi ryhtyminen on ylimielistä – että kykenee auttamaan toisia ihmisiä heidän ratkaisemattomissa ongelmissa. Monesti nuoret psykoterapeutit luulevat, että heidän omat ongelmansa on ratkaistu ennen kuin he ryhtyvät auttajaksi, parantajaksi tai oppaaksi muille. Koppin mielestä oma psykoterapia on hyvä suoja tätä ylimielisyyttä vastaan.
Koppin mielestä potilaana olemisen kokemus on mittaamattoman arvokasta ymmärtämään niitä, jotka tulevat autettavaksi. Omien ongelmiensa läpityöskentely antaa mittasuhdetta omalle psykoterapeuttiselle tekemiselle. Oma psykoterapia auttaa ymmärtämään enemmän potilaita ja käyttämään heitä hyväksi vähemmän oman psyykkisen kipuilunsa helpottamiseksi. Itsensä kanssa työskentelyyn ei silti yksi elämä riitä, valmista ei tule.
Toinen edellytys oli tulla luotettavan maineeseen psykoterapeuttina. Jos toimii psykoterapeuttina hyvin, niin aikaisemmat potilaat voivat suositella psykoterapeuttia. Koppin mukaan tämä pyramidiverkosto on luotettavin ja tyydyttävin jatkuvan praktiikan ylläpitämiselle.
Koppin mukaan jotkut psykoanalyytikot pitivät tätä psykoterapeuttisen työnsä kontaminoitumisena (” saastumisena”) ja he eivät ottaneet ex-potilaiden suosittelemia potilaita vastaan. Koppin mukaan he pystyivät pitämään idealisoitua puhtaiden standardia sen vuoksi, että psykoanalyyttinen instituutti syötti heille potilaita koko heidän elinikänsä.
Psykoterapeutti voi kääntyä psykoterapeuttisen yhteisön puoleen saadakseen potilaita. On potilaita, joita kukaan ei halua hoitaa. Psykoterapeutin tuttuja sosiaalisesti tai henkilökohtaisesti. On myös potilaita, joita tietyt psykoterapeutit hoitavat paremmin kuin toisia. Jokaisen psykoterapeutin pitäisi tuntea osaamisensa ja sen rajoitukset, mikä on potilasvalinnan, ei lähetteiden ongelma.
Kopp kirjoittaa, ettei hän halua hoitaa hänelle liian vaikeita potilaita. Hän ei ota potilasta, jota ei usko voivansa auttaa. Koppin mukaan hänen elämässä on riittävästi asioita, joille hän jo ei voi mitään. Tieten tahtoen asettaa itsensä tilanteeseen, jossa kokee itsenä avuttomaksi ja epätoivoiseksi, on sekä typeränrohkeaa että vastuutonta.
Kopp ei myöskään ota potilaita, jotka käyvät aina toistuvasti mielisairaalassa, jotka Kopp koki (1977) heikentyneiden ihmisten varastosysteemiksi. Uransa alussa hän hoiti potilaita, joiden toimintakyky oli niin huono, etteivät he kyenneet olemaan instituutioiden ulkopuolella. Koppin mukaan hänen alkuperäinen motivaatio työskennellä noiden ihmisten kanssa oli se, ettei hänen rajoittunut pätevyys paljastunut heikkoina tuloksina, kun työskenteli ”toivottomien tapausten” kanssa.
Nykyään (1977) Kopp työskentelee toimintakykyisten ihmisten kanssa, niiden jotka ovat liian kovia itselleen. Psykoterapian tavoitteena on enemmän henkilökohtainen kasvu kuin ongelmien ratkaisu. Hienot potilaat tekevät hienoja psykoterapeutteja, minkä vuoksi Kopp arvelee, ettei hänen alkuperäinen motivaatio ole kovin paljon muuttunut.
Yksityisen psykoterapeutin uraa aloittaessaan ei voi olla kovin valikoiva potilaiden suhteen. Kopp kysyi aikanaan omalta työnohjaajaltaan, miten hän valitsisi potilaita. Työnohjaaja vastasi, että joskus voit ansaita hyvin ja valita potilaasi, mutta nyt jos gorilla kävelee toimistoosi 10 dollarin seteli kourassaan, niin kerro hänelle, että käy istumaan, aloitetaan.
Ajankäytön ironia potilaiden valinnassa on, että mitä vaikeampi psykoterapeutille on saada aikoja, niin sitä enemmän tulee lähetteitä. Aloittaessa asia on täysin päinvastoin.
Kopp kuvaa omaa systeemiään ajanvaraukseen, hän ei halua tietää mitään muuta kuin nimen ja puhelinnumeron, johon soittaa. Ei mitään aikaisempia esitietoja, vaikka kuinka edellinen työntekijä haluaisi niitä antaa. Puhelinvastaajastaan hän tarkistaa, ketkä ovat soittaneet. Istuntojen aikana hän ei vastaa puhelimeen. Hänellä on värillinen hälytysjärjestelmä vaimolle ja lapsille hätätapauksia varten.
Jotkut potilaat vaativat välitöntä hoitoa, heidät Kopp ohjaa päivystysklinikoille. Usein kun näiden ihmisten emotionaalinen kriisi on ohi, niin he eivät saavu toiselle ajalle paikalle. Näillä potilailla on usein illuusio hädästä ja sen pikaisesta pelastuksesta. Kopp kysyy esimerkiksi, kuinka kauan kyseinen henkilö on ollut onneton.
- Kymmenen vuotta, mutta juuri tällä viikolla tuntuu erityisen pahalta.
Eikä Kopp halua, että julkisten palvelujärjestelmän toimistot ovat ”seuloneet” potilaan hänelle valmiiksi, mikä on krooninen ongelma. Pahimmillaan ”avulias esitieto” on pahimman luokan juoruilua, mikä häiritsee ensimmäistä vastaanottokäyntiä. Kopp ei koskaan ota yhteyttä psykoterapeuttiin, joka on hoitanut potilasta ennen häntä.
Soittaessaan mahdollisille tuleville potilaille Kopp aloittaa puhelun tyyliin: ” Mary Smith, tässä Sheldon Kopp”. Ei titteleitä, eikä muuta lisäinformaatiota. Kopp sanoo, että hän on vähän kömpelö puhelimessa, eikä oikein pidä koko laitteen kautta yhteydenotosta.
Kopp kuuntelee puhelimessa, että minkälainen henkilö on kyseessä ja millaisia odotuksia hänellä on. Hän koettaa tarkasti kuunnella, onko puhujalla vahva haluttomuus, epävarmuus tai ristiriita yhteydenottamisen suhteen. Hän voi jopa tehdä puhelimessa lyhytneuvonnan, mutta jos potilas ryhtyy puhelimessa kertomaan ongelmastaan, niin Kopp keskeyttää sopivassa kohdassa: ” Sinun ei tarvitse oikeuttaa itseäsi, tulet vastaanotolleni, jos haluat”. ”Ongelmasi kuulostaa monimutkaiselta, ehkä meidän on parempi istua alas ja miettiä mitä sille voi tehdä”.
Kopp tarjoaa potilaalle aikaa tai kahta, joka on vapaana. Jos tuleva potilas ryhtyy käymään kauppaa ajasta, niin Kopp sanoo, että nuo ajat ovat vapaat. Jos tulevalle potilaalle hänen asiansa on riittävän tärkeä, niin hän järjestää asiansa niin että pääsee ajalleen. Jos Koppilla ei ole aikoja, hän sanoo sen potilaalle. Tarvittaessa hän kertoo potilaalle yhden terapeutin nimen, jonne hän voi soittaa kyselläkseen aikoja.
Jos tuleva potilas kyselee, että milloin hänellä on vapaita aikoja, Kopp vastaa, ettei hän tiedä. Joko pian tai pidemmän ajan kuluttua. Hän ei pidä jonotuslistaa. Kopp sanoo puhelimessa, että kuulee kun potilas on pettynyt tai sanoo, että hän ymmärtää, että heillä on ollut tapana saada tahtonsa läpi. Kopp kertoo potilaalle, ettei ehkä ole viisasta odottaa tiettyä psykoterapeuttia, kun heitä on paljon olemassa. Jos joku potilas silti soittelee ja soittelee, niin se antaa itsepäisyydessään viitettä mahdollisesta valtataistelusta psykoterapiassa, joka ei ole hyvä alku psykoterapialle.
Kun potilaat kysyvät maksusta, niin Kopp sanoo, että siitä voimme keskustella tavatessamme, hän voi olla laskuttamatta ensimmäisellä kerralla, jos niin päättävät yhdessä. Täten Koppilla ei ole mitään pakkoa tarjota potilaalle mitään palvelua, vaan he voivat yhdessä tutkia, onko heistä työskentelemään yhdessä.
Kopp voi kysyä, miten tuleva potilas päätti ottaa häneen yhteyttä, jotta voi saada katsauksen, mistä potilaita hänelle tulee. Tulevatko ne tietystä yhteisöstä vai muualta? Tulee hyviä ja huonoja lähetteitä. ”Lahjapotilaitakin” tulee muilta psykoterapeuteilta. Lahjoja ei ole, on vain lähetteitä. Monesti koko edellisen hoitotahon lähetteestä tulee enemmän ongelmia kuin apua itse psykoterapiaan. ” Se toinen psykoterapeutti teki sitä ja tätä…”. Kopp pyrkii demytologisoimaan transferenssiliioittelut, vaikka erittäin kuuluisan Carl Rogersin lähettämältä potilaalta.
Onko henkilö hänen kirjojaan lukemalla hakeutunut vastaanotolle? Kopp koettaa saada ensimmäisellä kerralla selville, onko potilas ollut jollakulla muulla terapeutilla hoidossa, tai vaikka hänellä itselläänkin aikaisemmin. Kopp koettaa saada selville, mitä odotuksia potilaalla on psykoterapian suhteen. Kopp koettaa vain keskittyä tekemään hyvää työtä, ja koettaa välttää kaikkea, mikä vie keskittymisen itse Työltä.
8.5.16 Lappeenrannassa
Kirjan kolmas luku on otsikoitu ”The fundamental reqiurement” (perustavaa laatua oleva vaatimus). Koppin mukaan ei voi olla psykoterapiaa, jos ei ole suhdetta johonkuhun, joka haluaa olla potilas.
Koppin mukaan 1970-luvun psykoterapeuttisen tekniikan oppaat alkavat keskustelulla ympäristöstä, jossa psykoterapiaa harjoitetaan. Kopp kirjoittaa, että totta kai on mukavaa, jos on selkeä, mukava, yksityisyyttä korostava tila, jossa ei tule häirityksi. Mutta potilaan läsnäolo on ainut välttämätön (muttei riittävä) olosuhde psykoterapeutille harjoittaa tätä psykoterapiaksi kutsuttua erityistä kansantaidetta. Mutta psykoterapian harjoittamiseen sinänsä ei vaadita tiettyä tilaa, psykoterapiaa voi tehdä missä tahansa.
Kopp kirjoittaa, kuinka hän nyt istuu hienossa vastaanottohuoneessa, mutta aina niin ei ollut asiat. Vankilassa työskennellessään potilas istui sellin pöntöllä ja hän kapealla vuoteella. Koppin mukaan hallinnon mielestä jo pelkkä psykoterapia työ oli vangeille ylellisyyttä, jonka piti riittää.
Siis psykoterapian ensimmäinen edellytys ei ole missä, vaan kenen kanssa psykoterapiaa tehdään. Tätä varten usein tulevat kyseeseen lähetteet potilaista. Kopp kirjoittaa yksityisen psykoterapeutin näkökulmasta. Pakkoinstituutioissa ja byrokraattisissa toimistoissa on omanlaisensa ongelmat lähetteiden kanssa – niissä ei tarvita lähetteitä, potilaita tarjotaan henkilökunnalle.
Lähes kaikki psykoterapeutit aloittavat instituutioissa tai toimistoissa, joista siirtyvät yksityisiksi psykoterapeuteiksi. Usein tuon julkisen organisaation maksettua nuoren psykoterapeutin psykoterapiakoulutuksen. Yksityisellä puolella ongelmaksi tulee usien alussa, miten saada potilaita.
Kopp kertoo, kuinka hänen aikanaan psykoterapeutit, jotka koulutettiin psykoterapeuttisissa instituutioissa, ottivat vastuun toimittaa myös potilaita valmistuneille analyytikoille. Niin hyvä kuin tämä järjestely oli taloudellisesti, analyytikon aseman ”puhtauden” kannalta ja potilastarpeen täyttymisen kannalta, ongelmana oli Koppin mukaan, ettei psykoterapeutin tarvinnut kehittyä sen pidemmälle, mitä Instituutti piti oikeaoppisen hyväksyttävänä (eikä terapeutti tappanut vuohta joka muni kultaisia munia).
Nuori psykoterapeutti muuttaa pois toimistosta tai institutionaalisesta työstä operoidakseen itsekseen, tehdäkseen enemmän rahaa tai ollakseen vapaampi systeemin tukahduttavasta painostuksesta. Hän vuokraa tilan, maksaa vakuutuksen mahdollisia oikeustoimia varten ja alkaa mainostaa, että hänen vastaanotto on avattu. Sitten psykoterapeutti odottaa ja odottaa ja odottaa. Mitään ei tapahdu.
Psykoterapeutti masentuu, kuten kuka tahansa yrittäjä, jolla ei käy asiakkaita. Hän yrittää peitellä epäonnistumistaan, alkaa valittaa kohtaloaan. Työnohjauksessa Koppilla psykoterapeutit kysyvät, mitä heidän pitää tehdä, missä kaikki potilaat ovat. Kopp muistuttaa, että on kaksi välttämätöntä (mutta ei aina riittävää ehtoa) saada lähetteitä potilaista. Yksi on näkyvyys ja kaksi on luottamus. Psykoterapeutin pitää tulla yhteisössään tunnetuksi. Hänestä pitää muodostua kuva pätevänä ja vastuullisena työntekijänä.
Näkyvyyden saavuttamiseksi – 1970-luvun Amerikan itärannikolla - voi tehdä konsultaatioita julkisissa ja yksityisissä toimistoissa. Voi tarjoutua vapaaehtoistyöhön, pitää puheita kirkoissa, lounailla ja muussa sentapaisissa. Nuoret psykoterapeutit Koppin mukaan pitivät tätä liian rohkeana tai sopimattomana, se tuntui liian uskaliaalta.
Koppin mielestä oli ironista, että oli liian nöyrä kulkeakseen ympäriinsä tullakseen tunnetuksi, mutta silti aloittajalla oli ylimielisyyttä istua hiljaa yksityisessä toimistossa odottamassa, että maailma keksii hänet ja potilaita ilmaantuu. Mutta jos itsekseen istuminen ja itsensä surkuttelu alkaa pitkästyttää, niin Kopp suosittelee, että alkaa tehdä itseään maailmalle tunnetuksi. On selvää, että voi tulla maailman aktiivisesti hylkäämäksi. Mutta jos psykoterapeutilla on jotain tarjottavaa, niin ehkä niitä lähetteitä alkaa ilmaantua.
Kopp kirjoittaa, että tuohon aikaan Washingtonin metropolin alueella oli enemmän psykoterapeutteja kuin missään muussa kaupungissa maailmalla. Koska oli hallituksen, vakuutusyhtiöiden ja muiden toimistoja, niin oli helppo ansaita elantonsa yksityisenä psykoterapeuttina. Jopa pummipsykoterapeutit ansaitsivat elantonsa alueella. Se että ansaitsi elantonsa psykoterapeuttina ei ollut mikään takuu siitä, että tehty psykoterapia oli hyvää.
Kopp itse sanoo olleensa nuorena psykoterapeuttina liian ujo pitämään julkisia puheita tai menemään osallistumaan julkisiin toimintoihin nuorena. Hän sai julkisuutensa kirjoituksistaan, mikä oli hänen tapa antaa ihmisten muodostaa käsityksensä hänestä luotettavana psykoterapeuttina. Lisäksi hän julkaisi kolme neljä lehtiartikkelia vuodessa, joista otti satoja kopioita, joita jakoi kollegoilleen. Nyt kun hän on pitänyt yksityisvastaanottoa 15 vuotta, niin hänellä on vieläkin joskus pulaa potilaista. Kaksi kertaa vuodessa – psykoterapeutin loman aikaan ja joululomien aikaan. Useimmiten lähetteitä tulee enemmän kuin hän voi ottaa potilaita vastaan.
Silloin kun hänellä ei ole potilaita, niin hän puhuu tuntemilleen psykoterapeuteille ja pyytää heiltä lähetteitä. Ehkä hän lähettää viestejä kollegoille, että hän voisi ottaa nyt uusia potilaita vastaan. Nuorista psykoterapeuteista on ihmeellistä, että niinkin kuuluisalla psykoterapeutilla kuin Sheldon Kopp ei ole riittävästi potilaita. Kopp ihmettelee tätä suuruudenhullua projisoitua mielikuvaa menestyksen mukanaan tuomasta ongelmien tuolle puolen pääsemisestä.
Arroganssista, ylimielisyydestä Kopp kertoo keskustelevansa nuorten psykoterapeuttien kanssa usein. Koppin mielestä jo sinänsä psykoterapeutiksi ryhtyminen on ylimielistä – että kykenee auttamaan toisia ihmisiä heidän ratkaisemattomissa ongelmissa. Monesti nuoret psykoterapeutit luulevat, että heidän omat ongelmansa on ratkaistu ennen kuin he ryhtyvät auttajaksi, parantajaksi tai oppaaksi muille. Koppin mielestä oma psykoterapia on hyvä suoja tätä ylimielisyyttä vastaan.
Koppin mielestä potilaana olemisen kokemus on mittaamattoman arvokasta ymmärtämään niitä, jotka tulevat autettavaksi. Omien ongelmiensa läpityöskentely antaa mittasuhdetta omalle psykoterapeuttiselle tekemiselle. Oma psykoterapia auttaa ymmärtämään enemmän potilaita ja käyttämään heitä hyväksi vähemmän oman psyykkisen kipuilunsa helpottamiseksi. Itsensä kanssa työskentelyyn ei silti yksi elämä riitä, valmista ei tule.
Toinen edellytys oli tulla luotettavan maineeseen psykoterapeuttina. Jos toimii psykoterapeuttina hyvin, niin aikaisemmat potilaat voivat suositella psykoterapeuttia. Koppin mukaan tämä pyramidiverkosto on luotettavin ja tyydyttävin jatkuvan praktiikan ylläpitämiselle.
Koppin mukaan jotkut psykoanalyytikot pitivät tätä psykoterapeuttisen työnsä kontaminoitumisena (” saastumisena”) ja he eivät ottaneet ex-potilaiden suosittelemia potilaita vastaan. Koppin mukaan he pystyivät pitämään idealisoitua puhtaiden standardia sen vuoksi, että psykoanalyyttinen instituutti syötti heille potilaita koko heidän elinikänsä.
Psykoterapeutti voi kääntyä psykoterapeuttisen yhteisön puoleen saadakseen potilaita. On potilaita, joita kukaan ei halua hoitaa. Psykoterapeutin tuttuja sosiaalisesti tai henkilökohtaisesti. On myös potilaita, joita tietyt psykoterapeutit hoitavat paremmin kuin toisia. Jokaisen psykoterapeutin pitäisi tuntea osaamisensa ja sen rajoitukset, mikä on potilasvalinnan, ei lähetteiden ongelma.
Kopp kirjoittaa, ettei hän halua hoitaa hänelle liian vaikeita potilaita. Hän ei ota potilasta, jota ei usko voivansa auttaa. Koppin mukaan hänen elämässä on riittävästi asioita, joille hän jo ei voi mitään. Tieten tahtoen asettaa itsensä tilanteeseen, jossa kokee itsenä avuttomaksi ja epätoivoiseksi, on sekä typeränrohkeaa että vastuutonta.
Kopp ei myöskään ota potilaita, jotka käyvät aina toistuvasti mielisairaalassa, jotka Kopp koki (1977) heikentyneiden ihmisten varastosysteemiksi. Uransa alussa hän hoiti potilaita, joiden toimintakyky oli niin huono, etteivät he kyenneet olemaan instituutioiden ulkopuolella. Koppin mukaan hänen alkuperäinen motivaatio työskennellä noiden ihmisten kanssa oli se, ettei hänen rajoittunut pätevyys paljastunut heikkoina tuloksina, kun työskenteli ”toivottomien tapausten” kanssa.
Nykyään (1977) Kopp työskentelee toimintakykyisten ihmisten kanssa, niiden jotka ovat liian kovia itselleen. Psykoterapian tavoitteena on enemmän henkilökohtainen kasvu kuin ongelmien ratkaisu. Hienot potilaat tekevät hienoja psykoterapeutteja, minkä vuoksi Kopp arvelee, ettei hänen alkuperäinen motivaatio ole kovin paljon muuttunut.
Yksityisen psykoterapeutin uraa aloittaessaan ei voi olla kovin valikoiva potilaiden suhteen. Kopp kysyi aikanaan omalta työnohjaajaltaan, miten hän valitsisi potilaita. Työnohjaaja vastasi, että joskus voit ansaita hyvin ja valita potilaasi, mutta nyt jos gorilla kävelee toimistoosi 10 dollarin seteli kourassaan, niin kerro hänelle, että käy istumaan, aloitetaan.
Ajankäytön ironia potilaiden valinnassa on, että mitä vaikeampi psykoterapeutille on saada aikoja, niin sitä enemmän tulee lähetteitä. Aloittaessa asia on täysin päinvastoin.
Kopp kuvaa omaa systeemiään ajanvaraukseen, hän ei halua tietää mitään muuta kuin nimen ja puhelinnumeron, johon soittaa. Ei mitään aikaisempia esitietoja, vaikka kuinka edellinen työntekijä haluaisi niitä antaa. Puhelinvastaajastaan hän tarkistaa, ketkä ovat soittaneet. Istuntojen aikana hän ei vastaa puhelimeen. Hänellä on värillinen hälytysjärjestelmä vaimolle ja lapsille hätätapauksia varten.
Jotkut potilaat vaativat välitöntä hoitoa, heidät Kopp ohjaa päivystysklinikoille. Usein kun näiden ihmisten emotionaalinen kriisi on ohi, niin he eivät saavu toiselle ajalle paikalle. Näillä potilailla on usein illuusio hädästä ja sen pikaisesta pelastuksesta. Kopp kysyy esimerkiksi, kuinka kauan kyseinen henkilö on ollut onneton.
- Kymmenen vuotta, mutta juuri tällä viikolla tuntuu erityisen pahalta.
Eikä Kopp halua, että julkisten palvelujärjestelmän toimistot ovat ”seuloneet” potilaan hänelle valmiiksi, mikä on krooninen ongelma. Pahimmillaan ”avulias esitieto” on pahimman luokan juoruilua, mikä häiritsee ensimmäistä vastaanottokäyntiä. Kopp ei koskaan ota yhteyttä psykoterapeuttiin, joka on hoitanut potilasta ennen häntä.
Soittaessaan mahdollisille tuleville potilaille Kopp aloittaa puhelun tyyliin: ” Mary Smith, tässä Sheldon Kopp”. Ei titteleitä, eikä muuta lisäinformaatiota. Kopp sanoo, että hän on vähän kömpelö puhelimessa, eikä oikein pidä koko laitteen kautta yhteydenotosta.
Kopp kuuntelee puhelimessa, että minkälainen henkilö on kyseessä ja millaisia odotuksia hänellä on. Hän koettaa tarkasti kuunnella, onko puhujalla vahva haluttomuus, epävarmuus tai ristiriita yhteydenottamisen suhteen. Hän voi jopa tehdä puhelimessa lyhytneuvonnan, mutta jos potilas ryhtyy puhelimessa kertomaan ongelmastaan, niin Kopp keskeyttää sopivassa kohdassa: ” Sinun ei tarvitse oikeuttaa itseäsi, tulet vastaanotolleni, jos haluat”. ”Ongelmasi kuulostaa monimutkaiselta, ehkä meidän on parempi istua alas ja miettiä mitä sille voi tehdä”.
Kopp tarjoaa potilaalle aikaa tai kahta, joka on vapaana. Jos tuleva potilas ryhtyy käymään kauppaa ajasta, niin Kopp sanoo, että nuo ajat ovat vapaat. Jos tulevalle potilaalle hänen asiansa on riittävän tärkeä, niin hän järjestää asiansa niin että pääsee ajalleen. Jos Koppilla ei ole aikoja, hän sanoo sen potilaalle. Tarvittaessa hän kertoo potilaalle yhden terapeutin nimen, jonne hän voi soittaa kyselläkseen aikoja.
Jos tuleva potilas kyselee, että milloin hänellä on vapaita aikoja, Kopp vastaa, ettei hän tiedä. Joko pian tai pidemmän ajan kuluttua. Hän ei pidä jonotuslistaa. Kopp sanoo puhelimessa, että kuulee kun potilas on pettynyt tai sanoo, että hän ymmärtää, että heillä on ollut tapana saada tahtonsa läpi. Kopp kertoo potilaalle, ettei ehkä ole viisasta odottaa tiettyä psykoterapeuttia, kun heitä on paljon olemassa. Jos joku potilas silti soittelee ja soittelee, niin se antaa itsepäisyydessään viitettä mahdollisesta valtataistelusta psykoterapiassa, joka ei ole hyvä alku psykoterapialle.
Kun potilaat kysyvät maksusta, niin Kopp sanoo, että siitä voimme keskustella tavatessamme, hän voi olla laskuttamatta ensimmäisellä kerralla, jos niin päättävät yhdessä. Täten Koppilla ei ole mitään pakkoa tarjota potilaalle mitään palvelua, vaan he voivat yhdessä tutkia, onko heistä työskentelemään yhdessä.
Kopp voi kysyä, miten tuleva potilas päätti ottaa häneen yhteyttä, jotta voi saada katsauksen, mistä potilaita hänelle tulee. Tulevatko ne tietystä yhteisöstä vai muualta? Tulee hyviä ja huonoja lähetteitä. ”Lahjapotilaitakin” tulee muilta psykoterapeuteilta. Lahjoja ei ole, on vain lähetteitä. Monesti koko edellisen hoitotahon lähetteestä tulee enemmän ongelmia kuin apua itse psykoterapiaan. ” Se toinen psykoterapeutti teki sitä ja tätä…”. Kopp pyrkii demytologisoimaan transferenssiliioittelut, vaikka erittäin kuuluisan Carl Rogersin lähettämältä potilaalta.
Onko henkilö hänen kirjojaan lukemalla hakeutunut vastaanotolle? Kopp koettaa saada ensimmäisellä kerralla selville, onko potilas ollut jollakulla muulla terapeutilla hoidossa, tai vaikka hänellä itselläänkin aikaisemmin. Kopp koettaa saada selville, mitä odotuksia potilaalla on psykoterapian suhteen. Kopp koettaa vain keskittyä tekemään hyvää työtä, ja koettaa välttää kaikkea, mikä vie keskittymisen itse Työltä.
8.5.16 Lappeenrannassa