Toiminnot

Katumuksen filosofiaa

 Katumuksen filosofia

(Muistiinmerkintöjä kirjasta Juha Räikkä, Katumuksen filosofia,2003)

Käytännöllisen filosofian dosentti Räikkä aloittaa kirjansa: ” Katumus ei ole iloinen asia. Kun ihminen katuu, hän kärsii, ja koska kärsimys on pahasta, myös katumus on pahasta.”

Räikkä kysyy kirjansa Alkusanoissa: ” Kuuluuko katumuksen tunteminen moraalisiin hyveisiin tai velvollisuuksiin?”.

Katumuksen hallintatekniikkaesimerkki

Johdannossa Räikkä kertoo Camus’n romaanista Putoaminen (1956), joka on ollut minulle elämäni hauskimpia lukukokemuksia opiskeluaikoinani. Kirjassa entinen pariisilainen asianajaja Jean-Bapdiste Clamence istuu amsterdamilaisessa merimieskapakassa kertomassa elämäntarinaansa pöytään osuneelle miehelle. Hän kertoo eläneensä liian itsekkäästi ja hän näyttää katuvan koko elämäänsä.

”- Minä, minä, minä, siinä kalliin elämäni kertosäie, joka kaikui kaikessa, mitä sanoin.

(…) Niin minä elin päivän kerrallaan, eikä elämäni ollut muuta jatkuvaa eikä pysyvää kuin minä, minä, minä.(…) En ole koskaan muistanut mitään enkä ketään muuta kuin itseäni.”

Katumuksentekijä-tuomarin on herättänyt huomaamaan elämänsä epäonnistuminen yksi ainoa tapahtuma. Hän näkee nuoren naisen hyppäävän itsemurhatarkoituksessa Seineen, eikä hän tee mitään estääkseen tapahtumaa. Mutta jälkikäteen tulevat katumus ja häpeä vallitseviksi tunteiksi.

Kun J-P Clamence ajattelee menneisyyttään, jossa hän on tanssittanut ihmisiä itse laatimiensa nuottien mukaan heistä vähääkään piittaamatta, hänet valtaa aina ”omituinen tunne”. Tuo tunne polttaa häntä, ja hän kituu. Hän seisoo ”koko ihmiskunnan edessä” hiljalleen raastaen hiuksiaan ja kertaa omaa häpeäänsä ja alhaisuuttaan. ”Olin viheliäisistä viheliäisin”, tulee hän hokemakseen. Hänen päällimmäinen toiveensa on, että hänet ”esimerkiksi mestattaisiin”.

Räikkä kertoo kirjassaan Katumuksen filosofia, ettei katumuksentekijä-tuomari tee koskaan parannusta. Hän oppii hallitsemaan katumusta.

Hän ei voi lakata katumasta tekojaan eikä antaa itselleen anteeksi. Mutta J-P Clamence harjoittelee tekniikan, jolla katumuksen tuska muutetaan sittenkin suloiseksi nautinnoksi.

Tämän katumuksen hallinnan tekniikan ydin on asioiden yleistäminen ja koko ihmiskunnan syyllistäminen. Hän ei yksin ole surkea olento, vaan ihmiset yleisesti ovat surkeita olentoja. Hänen vikansa voidaan sälyttää ”kaikkien luotujen niskoille”.

Mitä enemmän katumuksentekijä-tuomari syyttää itseään, sitä enemmän hän näkee perusteita muidenkin tuomitsemiseen. Tuttujen itsekkäiden tapojen seuraaminen ei enää tuota vaikeuksia, sillä vaikka hän näkee nyt kirkkaasti tapojensa pahuuden, hän ei näe niitä muiden tapoja pahempina.

-          Sellaisia me olemme, ajattelee katumuksentekijä-tuomari ja sallii itselleen täyden vapauden toteuttaa mielihalujaan.

Niin olkoon kuin on ollut, päättelee J-P Clamence ja kulkee taas Seinen rantaa.

 

Katumus voi muuttaa kaiken

Perinteinen käsitys on Räikän mukaan, että katumus on siunauksellista ja että katumus johtaa parannukseen. Katumuksentekijä-tuomari ei tee parannusta, vaikka katuukin tekojaan.  

Katumuksesta ei seuraakaan parannus, eikä moraalinen kasvu, vaan surumielinen kyynisyys koko ihmiskuntaa kohtaan.

Katumus voi muuttaa kaiken, vaikka Räikän mukaan onkin turhan toiveikasta ajatella, ettei sellainen henkilö, joka katuu sanojaan tai tekojaan, enää koskaan hairahtuisi samaan erehdykseen.

Yleisesti ottaen voi olla niin, että tunnonvaivat – morsus conscientiae – auttavat parempien tapojen omaksumisessa ja uusien mahdollisuuksien näkemisessä.

Kun henkilö arvioi tarvitsevansa kokonaisvaltaista elämänmuutosta, hän voi kuitenkin lähteä liikkeelle yksittäisten tekojen ja tottumusten muuttamisesta. Tekemällä jonkin pienen, mutta tärkeän muutoksen elämässään.

Kokonaisvaltaisen muutoksen taustalla on usein yksittäinen laukaiseva teko, joka saa ihmisen ajattelemaan tarvitsevansa elämässään kokonaan uutta suuntaa. Kun kokonaisvaltainen muutos tapahtuu, siihen liittyy toisinaan uskonnollinen herääminen, johon katumus on ajanut ja joka saattaa vahvistaa katumuksen tunnetta.

Kirkkoisä Augustinus (354-430) on maailmanhistorian tunnetuimpia katujia. Augustinus kuvaa Tunnustuksissaan, kuinka hän herää voimakkaaseen katumukseen Karthagon ”lihallisen himon” opiskeluajoissa. Hän halusi avata sumentuneet silmänsä ja nousta ”lietteisestä suosta”, jossa hän oli rämpinyt mieskuntoisuutensa valtikkaa tiuhaan käyttäen.

Virheittensä ja katumuksen aiheuttamasta tuskasta Augustinus kiittää Jumalaa, joka on säätänyt niin, että ”jokainen hillitön henki on rangaistukseksi itselleen”. Augustinuksen mukaan Jumala valmisti hänelle ”vanhurskaan koston”, jonka hän omasta mielestään myös hyvin ansaitsi.

Erityisen harmistunut Augustinus oli siitä, ettei hän ennen parannustaan edes ymmärtänyt toimineensa väärin ja olevansa vastuussa teoistaan. Augustinuksen mielestä moraalisesti tuomittavat teot ovat nimenomaan epäkristillisiä tekoja.

-          Olin näet vielä sitä mieltä, että me emme itse tee syntiä, vaan syntiä tekee jokin meissä oleva vieras luonto. Ja minun ylpeyttäni tyydytti se, että sain olla ilman syyllisyyttä. Ja että jotakin pahaa tehtyäni minun ei tarvinnut tunnustaa, että minä tein sen, eikä pyytää, että Sinä parantaisit minun sieluni, koska se oli rikkonut Sinua vastaan. Minä niin mielelläni selitin sieluni syyttömäksi ja syytin jotakin vierasta ja outoa olennossani, sellaista, mikä ei juuri kuulunut minuun. Tosiasiassa oli kuitenkin syy juuri minussa, ja vain minun jumalattomuuteni oli repinyt oman olentoni kahtia.

-          Syntini oli sitäkin vaikeammin parannettavissa, koska en pitänyt itseäni syntisenä.

Räikkä muistuttaa, että Augustinuksen tapaus osoittaa, että katumus voi johtaa kokonaisvaltaiseen ja pysyvään elämänmuutokseen. Vanhasta Aatamista tulee uusi Aatami.

Kuinka pysyviä katumuksen aiheuttamat muutokset ovat?

Räikän mukaan on epäselvää, kuinka pysyviä katumusta seuraavat muutokset yleisesti ottaen ovat.

Voimakas tunne-elämys ei yksinään riitä muutoksen aikaansaamiseen. Usein käy niin, ettei yksittäisen teon katuminen johda käytännössä mihinkään.

Henkilö, joka sunnuntaina katuu viikonlopun humalaisia toilailujaan, voi toilailla uudelleen jo perjantaina.

Lyhytaikaiset muutokset ovat yleisiä.

Kun katumus johtaa muutokseen, kyseessä on eräänlainen mielenmullistus, mielen sisällön uudelleenjärjestely, joka ei perustu pelkkään kiinnostavaan uuteen havaintoon tai ajatukseen.

Räikän mukaan katumus tekee muutoksesta kuuman.

Uudet havainnot ja ajatukset voivat saada yhtä paljon aikaan kuin katumus, mutta ihmisen kokemuksessa muutos tuntuu erilaiselta.

Ehkä tavallisin mielenmullistuksen syy on rakastuminen ja ihastuminen.

Räikkä kertoo, että William Jamesin teoksessa The Varities of Religious Experience (1902, “ Uskonnollisen kokemuksen monipuolisuus”) 1800-luvun lopulla tapahtuneeseen tapaukseen, jossa vanhempi mies rakastuu nuorehkoon naiseen ja menettää otteensa elämästään jokseenkin kokonaan. Räikkä muistuttaa, etteivät tilanteet ole harvinaisia nykyäänkään.

Mies kertoo tulleensa ”melkein hulluksi” ollessaan tekemisissä tuon naisen kanssa, joka oli ”hengeltään kuin keimaileva kissa”. Vanha mies eli ”kuin kuumeessa”, ja kaikki yksin viettämänsä ajat hän mietti tuota ”kaunista, huumorintajuista ja hyväntuulista” naista, joka piti siitä, että mies piti hänestä.

Salaa mies tiesi, ettei nainen olisi hänelle sopiva ja ettei hän ikinä saisi naista aidoksi kumppaniksi. Tavan takaa hänen omatuntonsa vihjaili ”kontrolloimattomasta heikkoudesta”. Tämä kaikki teki miehestä niin hermostuneen, ettei hän voinut kunnolla edes nukkua.

Noin vuoden kuluttua kaikki kuitenkin muuttui silmänräpäyksessä. Työhuoneeseen päästyään hänen silmänsä äkkiä avautuivat ilman vähäisintäkään näkyvää syytä. Ihastus vaihtui ensin hämmennykseksi ja sitten katkeruudeksi ja kiukuksi. Miten hän saattoi vajota niin alas? Sittemmin he eivät enää olleet tekemisissä, ja miehen arkirutiinit palautuivat ennalleen.

Tapaus osoittaa, että tunne-elämysten aikaansaamat muutokset kestävät toisinaan vain niin kauan kuin itse tunne kestää.

Tunne-elämysten aikaansaamat muutokset kestävät toisinaan vain niin kauan kuin itse tunne kestää

Tunteiden vaikutus ei Räikän mukaan ulotu ajallisesti itseään pidemmälle, mikä pätee useisiin tunteisiin: mustasukkaisuus, viha, rakkaus ja katumus.

Kun tunteet vaikuttavat ihmisen ajattelutapoihin, kyse on kenties siitä, että tunne aiheuttaa ihmisessä tietyn halun, joka taas johtaa motiiviin tulkita maailmaa uudella tavalla. Seurauksena ovat uudenlaiset näkemykset asioista.

Silloin kun tunteet taas vaikuttavat ihmisen toimintaan, kyse lienee siitä, että tunne johtaa haluun, joka saa meidät toimimaan tietyllä tavalla.

On ymmärrettävää, miksi katumus voi johtaa haluun välttää sellaista tekoa, joka on katumuksen aiheuttanut. Katumus on kärsimystä, ja haluaminen on viime kädessä kärsimyksen välttämisen ja nautinnon saamisen haluamista.

Jos siis tietynlainen teko johtaa katumukseen ja näin ollen kärsimykseen, saattaa hyvinkin syntyä halua välttää tuollaisia tekoja. Se kuinka kauan halu säilyy katumuksen lakattua, vaihtelee tapauksittain.

Kun henkilö katuu tekoaan, hänellä on peruste toimia toisin, muttei se aina johda sisäisesti koettuun haluun muuttua.

On paljon mahdollista, että katumus synnyttää tehokkaammin halun muutokseen kuin pelkkä viileä havainto omien tekojen moitittavuudesta. Räikän mielestä ihmiset ovat tässä hyvin erilaisia.

Jos ihminen haluaa elää moitteettomasti ja hän havaitsee jonkin tekonsa moitittavaksi, hän voi hyvinkin haluta jatkossa välttää tuon moitittavan teon kaltaisia tekoja ilman vähäisintäkään katumuksen tunnetta.

Katuva ihminen pitää joitakin toimiaan virheellisinä ja moitittavina, mutta aina omien virheiden näkemiseen ei liity katumista.

Ihminen voi myös katua, mutta kun katumuksen tunne on lakannut, niin käsitys omien tekojen virheellisyydestä ei useinkaan muutu.

Katumuksen aiheuttama elämänmuutos ei ole pelkästään myönteistä

Räikän mukaan kaiken kaikkiaan ei ole kuitenkaan pelkästään myönteistä, että ihminen löytää itsestään kokonaan uuden persoonan. Kun toivomme, että ystävämme tekee parannuksen, emme toivo, että hänestä tulee kokonaan uusi henkilö.

Toiveenamme on vain se, että tuttu ja rakas ihminen korjaa tapojaan.

Kokonaisvaltaisissa elämänmuutoksissa jatkumo vanhan minän ja uuden minän välillä näyttää katkeavan – tilanne joka on tavallinen katumukseen liittyvissä uskonnollisissa heräämisissä.

Täysin uuden identiteetin omaksuva henkilö herättää meidät vaivautuneena tai huolestuneena kysymään, pettääkö hän itseään, voiko häneen luottaa, pakeneeko hän jotain ja mitä hänelle tapahtuu.

Kun yksilö onnistuu muuttamaan tapojaan parempaan suuntaan, tämän muutoksen arvo on osittain siinä, että juuri hän on muuttunut parempaan suuntaan, ei siinä, että on olemassa uusi yksilö, jolla on paremmat tavat kuin eräällä toisella yksilöllä, jota ei oikeastaan enää ole.

Lisääkö katumus ahkeruutta?

Räikkä viittaa kirjassaan usein maailmankirjallisuuden klassikoihin. Robert Musilin Mies Vailla Ominaisuuksia-kirjassa kirjan päähenkilö Ulrichin mielestä katumuksissa on vielä se hyvä puoli, että katumus antaa meille voimia tehdä aivan erityisen hyviä tekoja.

-          Ja jos jotakin kadut, niin juuri siitähän voit löytää voimaa tehdäksesi jotain niin hyvää, ettet sellaista muuten saisi ikinä aikaan.

-          Ratkaisevaa ei koskaan ole, mitä joku tekee, vaan aina se, mitä hän tekee sen jälkeen.

Ulrichilla on mielessään runous. Ulrich leikittelee ajatuksella, että tekemällä murhan ja katumalla sitä hän voisi kyetä kirjoittamaan ”runon, joka antaa tuhansille sisäisen elämän”.

Viime vuosina näitä ulricheja on riittänyt, pimeintäkin pimeimpiä tekoja ovat nuoret yksinäiset miehet tehneet. Epäsosiaalisen ja psykopaattisen persoonallisuuden yleinen piirre on se, ettei hän osaa eikä kykene katumaan tekojaan.

Katumus ei lisää erään ajatuksen mukaan vain luovuutta, vaan myös ahkeruutta. Tehtyämme jotakin omasta mielestämme typerää, haluamme usein hyvittää tuon typeryyden tekemällä jotakin poikkeuksellisen hyvää. Tällaisessa hyvityksessä ei ole kyse vain parannuksesta, typeryyksien välttämisestä. Kyse on siitä, että haluamme korvat tehdyn pahan hyvällä – kuin luonnollisen tasapainon palauttamalla.

Protestanttisen etiikan mukaan ihmisen keskeisiin velvoitteisiin kuuluu ahkeruus. Suorituskeskeisyys, pätemisen halu ja sinnikkyys ovat olennainen osa protestanttista etiikkaa, joka ei siis nimestään huolimatta ole minkäänlainen uskonnollinen oppi.

Katumus ei aina johda ahkeruuteen. Töitä voi tehdä paljon ilman katumusta. Räikän mukaan katuvat ihmiset vaikuttavat usein melko laiskoilta. Nähdessämme henkilön ahkeroivan meidän ei kannata päätellä, että taas joku on tehnyt jotain pahaa.

Itsensä rankaiseminen katumuksen keinona

Kuten tuskallisen hyvin tiedämme, monet ovat päätyneet itsemurhaan katumuksen seurauksena. Itsemurhan tehnyt ei näe ulospääsyä, vaikka sellainen aina tulee, jos odottaa tarpeeksi kauan.

Katumuksen vuoksi itsemurhan tehneillä voi olla ajatuksena, että ainut keino hyvittää paha, johon he ovat mielestään syyllistyneet, on ollut oman elämänsä päättäminen. Viime vuosina on yleistynyt Suomessa ns. laajennettu itsemurha, eli ennen omaa itsemurhaa tapetaan lähiomaiset. Motiiveja voi vain arvailla.

Tolstoin teoksessa Ylösnousemus (1899) kertoo ruhtinas Dmitri Ivanovits Nehljudovista. Hän on alun perin herkkä nuorukainen, joka rakastaa filosofiaa, runoutta ja luontoa. Kirjallisuuden kautta hän tavoittelee kosketusta ennen häntä eläneisiin viisaisiin. Hänestä tulee muiden ”hyvänteon” johdosta huikentelevainen sotilas, joka viettelee perheen kasvattityttären Katjuskan, joka on valoisa. Katjuska tulee raskaaksi ja päätyy elämän huoralaan, vankilaan varkaiden ja murhamiesten seuraksi.

Nehljudov tapaa Katjuskan oikeudessa ja käsittää, että hänen vuosia sitten tekemänsä teko on aiheuttanut kaiken.

-          Hän yrittää ensin torjua katumuksen tunteen, mutta ”taipumaton, näkymätön käsi” ottaa hänestä kiinni ja näkee oman julmuutensa, alhaisuutensa ja halpamaisuutensa. Samalla hän tajuaa koko elämänsä turhuuden ja turmeltuneisuuden.

-          Hän ymmärtää, miksi hän on alkanut pitää läheisiä ihmisiään vastenmielisinä: siksi että hän on nähnyt itsensä kuvan ja inhonnut koko ajan itseään.

Nehljudov tunnustaa kataluutensa itselleen, ja ahdistuksesta huolimatta kokee outoa levollisuutta ja rauhallisuutta. Hän saa hyvittää kaiken. Alkaa ”sielun suursiivous”. Hän anelee Katjuskalta anteeksiantoa ja päättää mennä tämän kanssa naimisiin. Nehljudovin omatunto vaatii uhrikseen hänen ”vapautensa”.

Nehljudovin avustuksella Katjuska vapautuu vankilasta, mutta avioon he eivät koskaan mene.

Katjuskan mielestä avioliitto pilaisi Nehljudovin elämän ja sitä Katjuska ei halua.

Moraalisia tunteita, onko niitä enää nykymaailmassa?

Räikän mielestä on kiinnostava kysymys, miksi katumus johtaa haluun hyvittää teko, joka katumuksen aiheuttaa. Edward Westermarck selittää sen johtuvan moraalisten tunteiden luonteesta.

Kun ihminen sanoo pitävänsä jotakin tekoa moraalisesti tuomittavana, tätä on edeltänyt vihamielinen moraalinen tunne tuota tekoa tai sen kaltaisia tekoja kohtaan. Tämä vihamielisyyden tunne – siveellinen suuttumus – synnyttää tuskantuottamishalun eli halun aiheuttaa kärsimystä tuon teon tekijälle. Tuskantuottamishalu johtaa siihen, että rankaisemme moraalisen rikkeen tekijää.

Kun ihminen katuu, hänellä on vihamielinen moraalinen tunne itseään kohtaan, ja tämä johtaa tuskantuottamishaluun. Jos halu on riittävän voimakas, henkilö rankaisee itseään. Ehkä hyvitysteko on juuri tällainen rangaistus. Selitys sille, että itseään rankaiseva henkilö voi nauttia rangaistuksestaan, on se, että hän saa toteuttaa haluaan – nimittäin tuottaa itselleen tuskaa.

Tietysti myös itse katumus, ei pelkästään siitä seuraava itsensä rankaiseminen, voi tuottaa tuskan ohella jonkinlaista nautintoa. Katumus kertoo katujalle, että hän kykenee tuntemaan voimakkaasti ja että hän ymmärtää moraalin merkityksen, vaikka onkin tehnyt pahaa.

Melko yleisesti on ajateltu, että yksi rankaisemisen tarkoitus on saada rikoksentekijä katumaan.

Adam Smith teoksessa The Theory of Moral Sentiments (1759, ”moraalisten tunteiden teoria”) kirjoitti, että se mihin rangaistuksella (”kostolla”) pyritään, ” ei ole niinkään suuresti se, että vihamiehen on vuorostaan kärsittävä tuskaa, vaan pikemmin se, että vihamies on saatava tietoiseksi siitä, että hän tuntee tuskaa oman menettelynsä johdosta, että hänet saadaan katumaan sitä ja ymmärtämään, että hänen loukkaamansa henkilö ei ansainnut tällaista kohtelua.”

Tämä perustelu ei käy itseään rankaisevan kohdalla, koska hän jo katuu. Tietysti on mahdollista, että itsensä rankaiseminen pidentää katumisen tunteen ajallista kestoa, koska rangaistus muistuttaa tehdystä rikoksesta.

Katumus voi joskus johtaa turmioon ”kemiallisen juhlimisen” jälkeen

Katumus voi aiheuttaa kaikenlaista harmia, mutta erityisen ikävä katumisen mahdollinen seuraus on vaipuminen moraaliseen rappioon. Katumus saattaa heikentää ihmisen moraalia monella eri tavalla.

Katuessaan ihminen kärsii, ja koska ihminen haluaa luonnostaan välttää kärsimystä, katumuksen tunne halutaan nopeasti tukahduttaa. Tämä tapahtuu usein kemiallisin apuvälinein.

Henkilö, joka omasta mielestään on tehnyt jotain kauheaa, voi niellä sopivaksi katsomansa määrän rauhoittavia lääkkeitä vaimentaakseen ahdistavan tunteen, joka liittyy omien edesottamusten alhaisuuden ja typeryyden ymmärtämiseen.

Narkoottinen uni vapauttaa katumisen tuskasta. Tavanomainen keino häätää katumus on alkoholi.

Räikän mukaan katumuksen torjuminen kemiallisin välinein on kuitenkin sikäli harkitsematonta, että useimmiten aineet vain lykkäävät hetkeä, jolloin katumusnäytelmä alkaa. Käyttöä seuraavat myrkytystilat usein myös vahventavat katumuksen tunnetta.

Oscar Wilden teoksessa Dorian Grayn muotokuva (1891) kertoo Lontooseen sijoittuvan tarinan ihmisen ajautumisesta turmioon. Kuvataiteilija Basil Hallward maalaa nuoresta, varakkaasta, kauniista ja puhtaasta miehestä muotokuvan.

-          Taulusta tulee lähes täydellinen. Dorian toivoo, että ”hän saisi pysyä nuorena, mutta että kuva vanhenisi, että hänen oma kauneutensa ei kuihtuisi, mutta maalattu kuva kantaisi hänen intohimojensa ja syntiensä taakkaa, että maalattuun kuvaan suru ja ajatukset uurtaisivat vakonsa”.

Lordi Harry Henry opettaa Dorianille, että moraalinen toiminta on itse asiassa pelkuruutta. Pelossa on koko siveellisyyden perustus. Moraalisten rajojen kunnioittaminen ei sovi yhteen itsensä kehittämisen kanssa. Synnit tapahtuvat ”yksinomaan aivoissa”. Dorian alkaa toteuttaa 2010-luvullekin tyypillistä egoistisista hedonismia käytännössä.

Dorian ei vanhene toiveensa mukaisesti, mutta taulu vanhenee ja näyttää hänelle hänen ”omat vanhenevat kasvonsa”. Dorian tappaa moraalisen taiteilijan, joka oli nähnyt maalaamassaan taulussa Dorianin todelliset kasvot. Dorianin elämä loppuu siihen, että hän yrittää tuhota omista paheistaan muistuttavan maalauksen. Hän lyö kuvaa veitsellä, mutta hänet löydetään tuo veitsi omassa rinnassaan, raihnaisena ja kuihtuneena, vierellään täysin ehjä nuorta miestä esittävä mestariteos.

 Katumus voidaan taltuttaa muuttamalla moraalisia mielipiteitä huonompaan suuntaan

William Shakespearen näytelmässä Macbeth, joka on Skotlannin kuninkaan Duncanin armeijan sotapäällikkö. Macbeth tappaa Duncanin sokean vallanhimon pauloissa ja ajautuu lähes sietämättömään katumukseen. Lady Macbeth koettaa sanoa miehelleen, ettei tuommoista saa tuskitella, voipi tulla hulluksi. Macbeth ei tule hulluksi, mutta lady Macbeth itse sekoaa murhan aiheuttamaan ahdistukseen. Lady Macbeth kävelee unissaan kuvitellen pesevänsä käsiään Duncanin verestä ja tekee lopulta itsemurhan.

Macbeth vaimonsa ohjeita seuraten lakkaa ”tuskailemasta” veritekoa. Hänelle valkenee, että murhan uskaltaa tehdä vain todellinen ”mies”. Vasta nyt hän on löytänyt oman rohkean minänsä, joka uskaltaa taistella vallasta mitään kunnioittamatta. Näin Macbeth säilyttää sittenkin oman sisäisen eheytensä ja voittaa katumuksen – hintana on kuitenkin se, että hän on muuttunut lojaalista sotilaasta murhia puolustavaksi tappajaksi.

Edgar Allan Poen novellissa William Wilson (1839) tarinan päähenkilö murhaa omatuntonsa, mutta hinta on kauhea. Ilman omaatuntoa ei ole mitään. Omatunto kuiskaa kuollessaan WW:lle:

-          Sinä olet voittanut ja minä väistyn. Mutta tämän jälkeen olet sinäkin kuollut, kuollut maailmalta, taivaalta ja toivolta. Minussa sinä elit – ja katso tästä kuvasta, joka on sinun omasi, miten täydelleen olet murhannut itsesi.

Itsensä pettäminen auttaa katumukseen

Kun katumus halutaan taltuttaa, ihmisen ei ole pakko käyttää kemiallisia apuvälineitä eikä muuttaa moraalisia ajattelutapojaan. Katumuksen tuoman ahdistuksen voittamiseksi on olemassa paljon yksinkertaisempi keino, nimittäin selittely.

Valehtelemalla itselleen ihminen voi hankkiutua eroon ahdistavasta katumuksen tunteesta tai ainakin lievittää tunteen aiheuttamaa tuskaa merkittävästi. Itsepetos auttaa katumukseen.

Miksi kukaan katuisi syrjähyppyä, jos hän uskoo, ettei ole tehnyt sellaista?

Määrittelemällä sanoja uudelleen ja kuvaamalla tekemisensä poikkeuksellisella tavalla henkilö voi vakuuttaa itsensä uskomaan käsittämättömiä asioita.

En varastanut, en sitä … Vakavien henkirikosten kohdalla sattuu usein, että jossain vaiheessa tuomionsa jälkeen syyllinen uskoo rehellisesti olevansa syytön. Aina on mahdollista, että on tapahtunut erehdys.

Niinä hetkinä, jolloin syyllinen uskoo syyttömyyteensä, hän kiistää omatkin muistikuvansa. Näin katumuksen tuska ja siihen liittyvät muut tunnetilat himmentävät järjen valon, ja syyllinen on valmis uskomaan mitä tahansa, paitsi syyllisyytensä.

Usein itsensäpettäjä sisimmässään näyttäisi tuntevan totuuden, mutta silti hän uskoo toisin.

Onnistuessaan itsepetos ei pelkästään tukahduta katumuksen tunnetta, vaan myös vääristää henkilön arvion siitä, onko hän tehnyt jotain väärää.

Käänteisessä itsepetoksessa henkilö vastoin ilmeisiä tosiasioita muodostaa sellaisen mielipiteen, jonka hän ei toivoisi olevan totta.

Sairaalloisen mustasukkainen aviomies voi ajatella, että hänen vaimollaan on suhde, vaikkei tällaiseen johtopäätökseen ole juuri mitään perusteita. Käänteiset itsepetokset voidaan yrittää selittää sillä, että pettämällä itseään käänteisesti ihminen varautuu pahimpaan.

Pelko siitä, että vaimolla on suhde, voi synnyttää mustasukkaisessa aviomiehessä motiivin tulkita todellisuutta niin, että vaimolla todella näyttää olevan suhde – tällä tavoin pelkotila voidaan saada kuriin.

Jos mies uskoo, että vaimolla on suhde, pelon aiheuttama ahdistava epävarmuuden tunne poistuu.

Osoittamalla katuvansa voi pyytää anteeksi

Kun ihminen rankaisee itseään kuvaamalla omat tekonsa liioitellun kielteisesti ja saa näin vahvennettua katumuksen tunnettaan, tämä ei yleensä jää ulkopuolisilta huomaamatta.

Osoittamalla katuvansa ihminen voi ilmaista anteeksipyynnön. Ilmeinen anteeksipyynnön hyvä seuraus voi olla se, että anteeksipyytäjä saa anteeksi.

Kun ihmiset sopivat riitansa, palataan normaaliin järjestykseen ja asiat hoituvat miellyttävämmin ja tehokkaammin. Anteeksisaaminen on anteeksipyytäjän kannalta toivottavaa, koska hän voi saada tällä tavoin taakan harteiltaan, antaa kenties tekonsa itselleenkin anteeksi ja lakkaa katumasta.

Anteeksipyynnössä on kyse eräänlaisesta rikoksen myöntämisestä, minkä esittäminen jo sinänsä voi helpottaa ja tuoda mielenrauhan. Anteeksipyynnön esittäminen voi toimia myös lupauksena toimia tulevaisuudessa toisin – lupauksiahan on tapana noudattaa. Lisäksi anteeksipyyntö edustaa kohteliaisuutta, ja kohteliaisuus on yhteisöelämän kannalta hyödyllistä.

Anteeksianto voi olla taas armeliaisuuden merkki. Anteeksiantajaa anteeksipyyntö imartelee. Hänellä on valta päättää, antaako anteeksi vai ei. Aristoteles Retoriikan toisessa kirjassa, olemme lempeitä ”anteeksipyyntöjä esittäviä kohtaan, sillä he ovat alempiarvoisia”. Anteeksipyytävä ”alentaa” itsensä toisen valtaan, mikä voi pahan teon jälkeen olla paikallaankin.

Julkiset tunnustukset anteeksipyyntönä

Julkiset tunnustukset voivat olla katumuksen ilmaisuiksi tarkoitettuja anteeksipyyntöjä. Dostojevskin teoksessa Riivaajat (1872) päähenkilö Nikolai Vsevolodovits Stavrogin suunnittelee kirjan loppukohtauksessa poikkeuksellista julkista tunnustusta, jonka taustana on ankara katumuksen tunne, vaikka hän itse on sitä kykenemätön nimeämään. Stavrogin kirjoittaa pitkän kirjeen, jossa luettelee likaisimpia tekojaan, mukaan lukien yhden ”hirvittävän rikoksen”, ja hänen tarkoituksena on levittää arkit julkiseen jakeluun, kaikkien nähtäväksi. Häntä helpottaisi, jos edes yksi lukija voisi antaa hänelle anteeksi.

Julkiseksi tarkoitettua tunnustuskirjettään Stavrogin ei kuitenkaan anna kuin läheiselle papille, Tihonille, jolta hän myös rukoilee anteeksiantoa. Tavallaan Stavrogin saakin anteeksi, sillä isä Tihon osaa kunnioittaa Stavroginin yritystä katua. Stavroginin parannukseen Tihon ei kuitenkaan usko, ja kuultuaan Tihonin jäätävän arvion tulevaisuudestaan Stavrogin ei voi muuta kuin huutaa ”Kirottu psykologi!” ja jatkaa kurjaa elämäänsä, jossa hän ei voi antaa itselleen anteeksi tekojaan.

Kuten arkikokemuksestakin tiedämme, anteeksipyynnöillä ei siis aina ole hyviä vaikutuksia. Tämä on hyödyllistä pitää mielessä, jos ajattelemme, että katumus on hyvä asia siksi, että siitä seuraa anteeksipyytämisen ja – antamisen kautta hyvää.

Silloinkin kun katumuksen tunteen ilmaisulla on tarkoitus viestittää jotain, kyse ei aina ole anteeksipyynnön esittämisestä. Amelie Oksenberg Rorty on oikeassa huomauttaessaan, että katuva ilmaisee katumuksensa usein vain kerjätäkseen sääliä ja sympatiaa.

On tavallista, että katumuksessa on mukana reilu annos itsesääliä.

Katujan lohduttelu on pitkään jatkuessaan rasittavaa, eikä itsesäälissä ole mitään hienoa – äänekkäästä itsesäälistä puhumattakaan.

Kyynikko voisi sanoa, että ellei ihminen pysty tekemään pahoja tekoja ilman, että hän niitä vaikeroiden luettelee muille myöhemmin, niin hänen pitäisi olla tekemättä pahoja tekoja.

Anteeksipyytämistä arvostetaan ennen muuta siksi, että sen tulkitaan olevan merkki katumuksesta, jota anteeksipyytäjän on sopivaa tuntea.

Yleinen käsitys on, että juuri katumus antaa anteeksipyynnölle arvon ja että vain katumus antaa sisällön anteeksiannolle. Anteeksipyytäminen tulkitaan merkkinä siitä, että paha tahto on väistynyt, mikä taas on mielestämme arvokas asia.

On kuitenkin selvää, ettei katumuksen ilmaiseminen pyytämällä anteeksi edellytä katumuksen tunnetta. Ihminen voi valehdella katuvansa.

Asioiden helpottamiseksi ihmisillä on usein syytä näyttää olevansa pahoillaan, ja ilman järjestelmällistä teeskentelykulttuuria sosiaalinen maailmamme olisi koko lailla toisenlainen kuin se on. Odotamme myös sitä, että hän aidosti katuu – tai oikeammin, että hän aidosti on sitä mieltä, että hänen tekonsa on tuomittava.

Anteeksipyytämisen arvo perustuu siihen, että sen taustalla on jokin aito arvio teon tuomittavuudesta – katumuksen tunteella täydennettynä tai ilman.

Tehtyään jotakin pahaa toiselle ja kaduttuaan tätä tarpeeksi kauan henkilö voi käyttäytyä entistä ilkeämmin uhriaan kohtaan, koska pitää tätä tuskatilansa osittaisena aiheuttajana.

Ulkoinen katumus on perinteikäs taitolaji

Maailmassa on miljoonia ihmisiä, jotka ajattelevat, että katumuksen ilmaiseminen kasvattaa todennäköisyyttä saavuttaa ikuinen elämä ja päästä Jumalan valtakunnan asukkaaksi. Kristinuskossa katumuksen ilmaiseminen tapahtuu ripittäytymisen kautta.

Raamatullisen rippiajatuksen juuret ovat Vanhassa Testamentissa, joka tuntee katumuksen, synnintunnustuksen, erityiset sovitusmenot sekä Jumalan anteeksiantamuksen.

Suomenkielinen sana ”rippi” juontanee juurensa joissakin eurooppalaisissa kirjoituksissa esiintyvistä kirjoitusta merkitsevistä sanoista (esim. Schrift, saks). Kirjoitus liittyy rippiin siksi, että ehtoollisella käyntiä edeltävästä katumusharjoituksesta – katumusta ilmentävästä teosta, kuten itsensä hakkaamisesta risuilla – tehtiin merkintä kirkonkirjoihin. Merkintä oikeutti viinipitoisen sakramentin nauttimiseen alttarin äärellä.

Rippi perustuu Jeesuksen oppilailleen antamaan valtuutukseen päättää siitä, saavatko ihmiset edesottamuksensa anteeksi vai eivät.

-          Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksiannetut. Jolta kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi. ( Joh 20:23)

Salarippi, jossa katuva kuiskii salaisuuksiaan papille, tuli tavalliseksi julkisen ripin jälkeen 800-luvulla, mutta sen rinnalle jäi julkirippi.

Katumuksen sakramenttiin kuului neljä osaa: sydämen katumus, suun tunnustus, papin lausuma synninpäästö ja hyvitystyöt.

Martti Luther arvosteli ripin pakollisuutta ja hyvitystöiden liiallista korostamista. Uskonpuhdistajien mielestä oli typerää ajatella, että synneistä voitiin päästä eroon kaikenlaisilla sirkustempuilla – ylimääräisillä ”hyväntöillä” – tai maksamalla varakkaille papeille sopivia korvauksia syntien anteeksiannosta.

Luterilainen rippi muodostui kaksiosaiseksi: jäljelle jäivät syntien tunnustaminen ja ripin vastaanottajan lausuma synninpäästö eli absoluutio.  

Vuonna 1993 julkaistussa ortodoksisessa teoksessa Katumuksesta ollaan huolestuneita synnintunnon heikentymisestä ja opetetaan uskovia oikealle tielle.

-          Synnin lian voi poista pois katumuksen kyynelin. Katumus on vilpitöntä silloin, kun langennut häpeää syntiään, pelkää menettävänsä yhteyden Jumalaan ja kuolevansa ehtimättä katua syntejään.

-          Meidän on luvattava, että nurkumatta otamme vastaan kaikki vastoinkäymiset ja murheet, joita Jumala lähettää meille parantavaksi lääkkeeksi, sillä olemme kaikki hengellisesti hyvin vaikeasti sairaita.

B. Gracian on sanonut: ”Tyhmä on aina varma asiastaan, ja asiastaan varma on aina tyhmä”.

Syyllistämällä saadaan aikaan katumusta

Syyllistäminen on tapa käyttää valtaa ja kontrolloida sosiaalista ympäristöä, ja tietyssä mielessä valtasuhteet ulottuvat kaikkialle sosiaalisissa suhteissa.

Luomalla tai ylläpitämällä tiettyjä sosiaalisia normeja ihmiset esittävät toisilleen vaatimuksia.

Kun nämä vaatimukset ovat vääriä ja kun niihin liittyy pyrkimys saada normien vastaisesti käyttäytyvät ihmiset tuntemaan syyllisyyttä, kyse on yrityksestä syyllistää. Silloin kun syyllisyyden tunne saadaan aikaan, syyllistäminen on onnistunut.

Syyllistämiskulttuuri kukoistaa erityisesti perheiden sisällä. Kirje isälle- nimisinä esseenä julkaistu kirje luo hyytävän kuvan siitä, miten Kafka oli lapsena saanut kokea jatkuvia syyllisyyden tunteita ”suunnattoman arvovaltaisen” isänsä takia, joka ei noudattanut käskyjä, joita lapselleen saneli ja joita lapsen oli usein täysin mahdotonta noudattaa.

-          Minä elin ainaisessa häpeässä, joko siksi etten noudattanut Sinun käskyjäsi, se oli häpeällistä, sillä nehän oli laadittu vain minua varten; tai koska olin uppiniskainen, sekin oli häpeällistä, sillä eihän minun toki ollut luvallista niskoitella Sinua vastaan, tai minä en pystynyt tottelemaan, koska minulla ei esimerkiksi ollut Sinun voimiasi, ei Sinun ruokahaluasi, ei Sinun taitavuuttasi siitäkään huolimatta, että Sinä vaadit sitä minulta itsestään selvänä asiana.

Katumus voi johtua epäonnesta

Kun henkilö on vahingossa ja ilman omaa syytään aiheuttanut kuoleman, silloin tavanomainen reaktio ei ole katumus, vaan pahoillaanolo. Pahoillaanolevaa harmittaa jokin asiantila.

Kun pahoillaanoleva tuntee syyllisyyttä, syyllisyyden tunne on tavallisesti paljon heikompi ja lyhytkestoisempi kuin katuvan syyllisyyden tunne.

Traagiset valinnat johtavat toisinaan katumukseen. Traagiset valintatilanteet, joissa ihmisen näyttää olevan välttämätöntä tehdä jotakin pahaa. William Styronin romaanissa Sofien valinta (1979) puolalaiskaunotar Sofie joutuu natsien vankileirille, jonne kuljetetaan myös hänen kaksi pientä lastaan, Eva ja Jan. Äiti joutuu järkyttävän valintatilanteen eteen. Toinen lapsista tarvitaan ”lääketieteellisiä tutkimuksia” varten, ja Sofien on valittava, kumman lapsistaan hän uhraa.

Sodan jälkeen Sofie on seota syyllisyydentuntoon, ja hän tuntee häpeää jo pelkästään siitä, että jäi leiriltä henkiin.

Vastuun ottaminen on olennaista, koska juuri se tekee yksilöstä moraalisen

Nietzsche ajatteli, ettei ihmisillä ole missään olosuhteissa velvollisuutta tuntea katumusta, koska katuminen ei ole järkevää.

Spinoza on samoilla linjoilla, sillä pääteoksessaan Etiikka (1677) hän kirjoittaa: ”katumus ei ole hyve” ja että katuja on ”kaksinkertaisesti onneton”. Pahaksi päässyttä tilannetta ei ole viisasta tehdä vielä pahemmaksi katumalla sitä. Parannuksen voi tehdä ilman katumuksen tunnetta – yksinkertaisesti tiedostamalla toimineensa väärin.

Väite, että moraaliset velvollisuudet koskevat myös tunteitamme ja että olemme vastuussa tunteistamme, voidaan siis perustella kahdella tavalla. Olemme vastuussa myös asioista, jotka ovat kontrollimme ulkopuolella. Ongelmallista on olla vastuussa asiasta, jolle emme voi mitään. Toiseksi tunteisiin on mahdollista vaikuttaa – joko suoraan tai sitten epäsuorasti tekemällä tekoja, jotka vaikuttavat tunne-elämään. Tunteisiin näyttää sisältyvän kognitiivinen komponentti, nimittäin tosiasiaa koskeva uskomus, jota voi muuttaa. Omien uskomusten muuttaminen voi muuttaa myös omia tunteita.

Lukemalla tasokasta kertomakirjallisuutta henkilö voi käydä läpi koko kirjon erilaisia tunteita, ja hän voi esimerkiksi kokea surua ilman, että hänelle todellisuudessa tapahtuu mitään ikävää.

Pyrkiessämme vaikuttamaan tunteisiimme on tärkeää huomata, että yksittäisen tunteen aikaansaaminen on helpompaa kuin yksilön luonteenpiirteiden muuttaminen siten, että hän tulee taipuvaiseksi tuntemaan tietyssä tilanteissa tietyllä tavalla.

Yksittäisen katumuksen tunne on helppoa aiheuttaa tekemällä jotain typerää, jota tietää pian katuvansa. Sen sijaan on vaikeampaa muuttaa itseään siten, että tulee taipuvaiseksi tuntemaan sopivissa tilanteissa katumusta – jos siis katsoo olevansa emotionaalisesti liian kylmä ja tarvitsevansa tällaista muutosta.

Mikäli ajattelemme, että ihmiset ovat vastuussa tunteistaan, olemme kenties pakotettuja väittämään, että ihmiset pystyvät aina muuttamaan luonteenpiirteitään, jos he vain oikein haluavat. Tämä väite on kuitenkin kiistanalainen.

Räikkä sanoo suoraan sen, mitä tuhat psykoterapeuttia Suomessa ei uskalla:

-          Kun henkilön tunne-elämä on jäänyt epäkypsäksi esimerkiksi vaikean sosiaalisen taustan ja oman henkilöhistorian takia, hänen on hyvin hankala muuttua – vaikka hän lukisi kaikki illat maailmankirjallisuuden klassikkoja, kävisi taideterapiassa ja viettäisi aamupäivät miellyttävien ihmisten kanssa keskustellen.

Jack London kirjoittaa kirjassaan Martin Edenistä, kuinka oppimaton merimies koettaa tehdä tämän rakastuttuaan rikkaan ja vaikutusvaltaisen perheen tyttäreen.

Tahdonheikkous ja katumus kulkevat usein käsi kädessä

Yleinen katumuksen syy on tahdonheikkous eli akrasia. Tahdonheikkoudessa ei ole kysymys siitä, etteivät ihmiset teot ole hänen kontrollissaan.

Kun henkilö on heikkotahtoinen, hän näyttää täysin vapaaehtoisesti tekevän teon, joka on hänen omastakin mielestään kaikki seikat huomioon ottaen sellainen, ettei sitä pitäisi tehdä.

Heikkotahtoiset eivät ole addikteja, riippuvaisia, joiden näyttäisi olevan pakko toimia tietyllä tavalla. Heikkotahtoisuus on ennen muuta luonteenpiirre.

Aviorikokset johtuvat toisinaan tahdonheikkoudesta. Kun ihminen ryhtyy pettämään puolisoaan, tämä ei suinkaan aina ole kylmän harkinnan tulos, vaan heikkotahtoisuuden osoitus vastustamattoman tarjouksen edessä. Tällaisesta heikkotahtoisuudesta seuraa useimmiten (moraalinen) katumus.

Kun ihminen kieltää heikkotahtoisuutensa, tuska vähenee.

Aristoteles ( Nikomakhoksen etiikan seitsemännessä kirjassa) vertaa heikkotahtoisia ihmisiä humalassa olevaan henkilöön.

-          Ja heikkoluonteinen ei toimi kuten se, joka tietää ja näkee, vaan kuten nukkuva tai juopunut.

-          Heikkoluonteinen muistuttaa kaupunkia, joka päättää kaiken tarpeellisen puolesta ja jolla on hyvät lait, mutta joka ei toimi niiden mukaan.

Aristoteles huomauttaa, etteivät heikkotahtoiset ihmiset ole selvästikään niin paheellisia kuin ”hillittömät ihmiset”, jotka suunnitelmallisesti valitsevat väärät tekonsa.

Aristoteleen mukaan ”heikkoluonteinen ja hillitön muistuttavat toisiaan”, sillä ”molemmat tavoittelevat ruumiillisia nautintoja”. Kuitenkin he ”ovat erilaisia”, koska hillitön arvelee, että niin tuleekin tehdä, mutta heikkoluonteinen ei ole sitä mieltä.

Odysseus halusi kuulla seireenien laulua, hän käski miehistön sitoa hänet mastoon ja muu miehistö laittaa korviin tupot, jotta voisi kuulla seireenien helisevää laulua. Odysseus käsitti, että ellei vastustamattomia halujaan voi voittaa, on toimittava niin, ettei niitä voi toteuttaa. Jos henkilölle tulee humalassa vastustamattomia haluja, hänen ei kannata päihtyä tai päihtyä paikoissa, joissa noiden halujen mukaan voi toimia.

Michel de Montaigne esseessään Katumuksesta (1580–1588) toteaa, etteivät ihmiset kadu sellaisia pahoja tekojaan, jotka he ovat aidosti tahtoneet tehdä ja jotka siis eivät johdu heikkoudesta.

-          Mutta kun sanotaan, että katumus seuraa heti synnin jäljessä, tämä ei näytä koskevan sellaista syntiä, joka purjehtii täysin purjein ja on meihin piintynyt. Saattaa olla tunnustamatta omikseen syntejä ja paheita, jotka yllättävät meidät ja joihin intohimo meidät syöksee, mutta emme pysty kieltämään niitä, jotka pitkällinen tottumus on juurruttanut ja ankkuroinut lujan ja voimakkaan tahdon pohjaan. Katumus on vain tahtomme peruutus ja taistelemista oikkujamme vastaan.

Kukaan ei kadu tekoa, jota ei tuomitse. Pahoja tapoja voidaan katua, kun niiden pahuus vain havaitaan.

Häpeää tunteva ei aina tunne katumusta

Katumus ei ole sama asia kuin häpeä. Tahdonheikkouteen sortunut voi hävetä sortumistaan, vaikka ei aidosti katuisikaan sitä.

Tunnustus helpottaa syyllisyyden taakkaa. Rikos ja rangaistus- romaanissa Raskolnikov näkee tunnustuksensa huonona puolena paljastumisesta seuraavan julkisen häpeän, mutta hän on katumuksensa vuoksi valmis ottamaan sen vastaan ja kokee häpeän vastaanottamisen rohkeutena, vastuuntuntona.

Raskolnikov näyttää tekevän valinnan sen väliltä, tunteeko hän ennen muuta katumusta vai häpeää. Tunnustuksesta seuraa häpeä, mutta tunnustamatta jättäminen säilyttäisi katumuksen tuskan ennallaan eikä sovitus vieläkään alkaisi.

Näyttäisi siltä, että häpeä edellyttää yleisön, jonka edessä häpeää tunnetaan. Henkilö voi epäilemättä tuntea häpeää pelkästään siksi, että hän luulee paljastuneensa jostakin häpeällisestä teosta.

Itse asiassa häpeä ei edellytä edes tällaista väärää uskomusta paljastumisesta. Riittää, että henkilö kuvittelee yleisön, joka näkisi, mitä hän puuhaamassa. Toisinaan jo tämä saa aikaan häpeän tunteen, ja tällöin ihminen tuntuu olevan oma ”yleisönsä”. Kuvitelmilla ja häpeällä on kiinteä suhde.

Tietenkin häpeä edellyttää hävettävän asian jonkinlaista tuomitsemista. Häpeä syntyy omien ihanteiden vastaisista asioista. Kukaan ei häpeä asiaa, jonka itse hyväksyy.

Kun henkilö loukkaa omia ihanteitaan, hän saattaa hävetä. Kun loukatut ihanteet ovat moraalisia, seurauksena voi olla moraalinen häpeä.

On helppo ymmärtää, miksi häpeää tuntevat eivät läheskään aina tunne katumusta. Ihmiset häpeävät tekoja ja asiantiloja, joihin heillä ei ole mitään vaikutusvaltaa. Vanhemman mielisairaus tai alkoholismi, lapsen huumeriippuvuus, insestin kokemus, liikuntarajoitteisuus, orpous ja puheviat ovat esimerkkejä häpeän aiheuttajista.

Nolostuminen on häpeän lievempi versio, erilaiset naurettavat ja kiusalliset sattumat aiheuttavat nolostumista. Kokemus tyylillisestä epäonnistumisesta voi aiheuttaa nolostumista tai häpeää.

Katumus ja syyllisyyden tunne eivät ylipäänsä myöskään ole lainkaan samoja asioita. Näyttäisi siltä, että vaikka katuvat tuntevatkin aina syyllisyyttä, syyllisyyttä tuntevat eivät aina kadu.

On outoa, että toisinaan ihmiset näyttävät tuntevan syyllisyyttä sellaisista asioista, jotka he itse asiassa hyväksyvät. Hän tuntee syyllisyyttä, vaikka hän näyttää uskovan, ettei siihen ole syytä.

Katuva ei aina tiedä katuvansa

Koska tunteiden ulkoiset merkit muistuttavat toisiaan, ei ole yllättävää, että ulkopuoliset voivat erehtyä siinä, mitä tunteita henkilö tuntee. Sen sijaan voi kuulostaa oudolta, että ihminen itsekin voi olla väärässä kuvatessaan omia tunteitaan. Esimerkiksi rakastuneet ihmiset eivät aina tiedä olevansa rakastuneita.

Yksilön on toisinaan hankalaa saada tietoa omista tunteistaan.

Henkilö, joka ei tosiasiassa tunne katumusta, voi silti uskoa katuvansa, ja toisaalta katuva voi luulla, ettei kadu. On tosin eri asia erehtyä tunteen nimestä kuin siitä, mitä tunnetta tuntee. Ihminen voi erehtyä myös itse tunnetilasta, ei vain sen nimestä.

Erehtyminen omista tunteista johtuu tavallisesti itsepetoksesta. Ajatellessaan omia tunteitaan henkilö voi haluta nähdä ne tietynlaisina, ja tämän seurauksena hän saattaa tulkita tunteensa niin, että hän näkee ne halutun kaltaisina. Vääristynyt arvio koskee henkilön omia tunteita, ei ulkoista todellisuutta.

Vaikka sekavat tunnetilat ovat usein omia tunteita koskevien virhearvion takana, riittävä sekavuus aiheuttaa sen, ettei henkilö pysty analysoimaan tunteitaan lainkaan.

Teeskentely voi johtaa ihmisen vääriin johtopäätöksiin omista tunteista. Tietoinen teeskentely voi muuttua vähitellen tahattomaksi.

Ihmiset erehtyvät myös tunteidensa syistä.

Henkilöt, jotka luulevat olevansa jotain, mitä eivät ole, koetaan usein kielteisesti. Tunteet eivät tee tässä suhteessa poikkeusta. Jos ihminen luulee tuntevansa jotain, mitä itse asiassa ei tunne, ympäristön reaktio on harvoin palkitseva.

Katumuksella on biologinen perusta

Katumus johtuu epäilemättä siitä, että henkilö uskoo toimineensa moraalisesti väärin, ja hyvin usein ajatus omien tekojen tuomittavuudesta johtaa katumuksen tunteeseen.

Aristoteles Nikomakhoksen etiikan neljännessä kirjassa toteaa: ”Säädyllisen ihmisen ei tarvitse hävetä, koska se liittyy huonoihin tekoihin”.

Moraalisten tunteiden kokemisesta ja valmiudesta epäitsekkyyteen on ollut evoluutionaarista hyötyä. Katuviin ihmisiin on voinut luottaa yhteistyöhankkeissa.

Lopuksi

Katumisessa on hyviä puolia, sillä toisinaan katuva pystyy parantamaan tapansa. Joskus katumuksen tunne johtaa hyvitystekoihin, joihin ei ilman katumusta ryhdyttäisi.

Elämällä hyvää elämää katumuksen tunteen voi onnistua välttämään.

Ihminen on kuitenkin heikko, ja on kyseenalaista, kykeneekö yksikään meistä olemaan aina uskollinen periaatteille, jotka hyvää elämää ohjaavat. Olkaamme siis armollisia toisiamme kohtaan.

11.5.13 Lappeenrannassa