Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater ( "Tällä puolen tragediaa - psykoterapia teatterina") 1977 Osa I
Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater. (“Tällä puolen tragediaa: psykoterapia teatterina”, Science and Behavior Books. 1977 kuvaa teatterimetaforan avulla hassua, typerää ja traagista osaa, josta elämämme on tehty.
Carl Whitakerin aikalaiskommentti kirjasta on ” No one but a schizophrenic would dare write as he does. He will make your spine tingle.”. Kukaan muu kuin skitsofreenikko ei uskalla kirjoittaa samalla tavalla kuin hän tekee. Hän saa selkärankamme kihelmöimään.
Koppin seitsemäs kirja on eräs hänen omaelämänkerrallisimmista kirjoista. Hän ei säästä itseään, eikä vanhempiaan.
Kirja (1977) jakaantuu kolmeen eri osaan. The theater of therapy (terapiateatteri), The Play Opens (Näytelmä alkaa) ja Tragedy and Beyond (tragedia ja sen tuolle puolen). Ensimmäisessä osassa on luvut Miscasting (sopimaton rooli), Pretend You´re Not Pretending (Teeskentele ettet teeskentelisikään), Irreverent Metatheather (Ihmisiä kunnioittamaton metateatteri) ja Therapy as Theather (terapia teatterina). Toisessa osassa Theather Games (teatteripelejä), Taking Your Own Part (ota oma osasi), The Good Guys (hyvät tyypit), And the Bad Guys (ja huonot tyypit), Stepping In and Out of Character (roolihenkiön sisään ja ulos astuminen) ja Playing to an Empty House (näytellä tyhjä salille). Kolmannessa osassa luvut The Tragic Hero (traaginen sankari), Freedom to Improvise (vapaus improvisoida) ja Before the Final Curtain (ennen loppuesiripun laskeutumista).
Kirjan avauslause on: Elämä on joskus tuskallista, usein epäreilua, ehkä aina absurdia, mutta traagista, sitä se ei ole.
Kopp kirjoittaa, kuin media on kuluttanut sanan traaginen loppuun, koska mikä tahansa elämänsattumus on ”traagista”. Sanomalehtiotsikoiden ja yhden minuutin uutisten jälkeen pudistelemme päätämme ja tunnemme sekunnin sääliä ansiottomille uhreille, pelkäämme itsellemme tai omaisillemme tulevaa onnettomuutta ja tunnemme avuttomuutta väistämättömän julman Kohtalon edessä.
Koppin mukaan teatterissa uppoudumme klassisten draamojen henkilöhahmoihin, joka tekee kokemuksesta koskettavan. Kärsimys herättää empatiaa jokaisessa yleisön jäsenessä. Ei siksi, että me itse myös elämme sankarillisesti traagista elämäämme, vaan koska meillä kaikilla on omat hetkemme. Kaikilla meillä on ollut ”demonisen omistamisen” hetkiä, jolloin voimme tunnistaa itsemme traagisen sankarin dramatisointina.
Kuka nyt ei ole menettänyt malttiaan, rakastunut, saatu kiinni yli-innostumisesta, paisutellut itseään eli egotripannut tai vain käyttäytynyt täysin järjettömästi? Useimmille meistä ne ovat olleet tähtihetkiä, eivät osaamme elämässä. Tähtihetkiemme seuraukset ovat olleet jännittäviä, pelottavia tai sotkuisia. Harvoin ne ovat olleet peruttamattomia katastrofeja.
Jokaisella meistä on hetkiä, jolloin uppoudumme elämäämme enemmän kuin olisi ollut tarpeen, itsepäisesti näyttelemme hetkellisesti osaamme elämää suuremmassa fantasiassa. Joskus nämä episodiset demoniset omistamisen hetkemme ottavat kollektiivisen hulluuden muodon. Paisuneet sosiaaliset vaatimukset saavat meidät uppoutumaan ”korkeampaan tarkoitukseen”. Joillekin se saattaa merkitä sopimattoman roolin ottamista – kroonisen, elämänkestävän neuroottisen henkilökohtaisen ”tragedian” omaksumista.
Elämä on niin hemmetin monimutkaista. Päivässä ei tunnu olevan hetkeä, jolloin emme viettäisi ”tähtihetkiemme” parissa. Suoritamme harjoiteltuja sosiaalisia tai jopa henkilökohtaisia roolisuorituksia, joihin emme tosissaan osallistu eivätkä ne paljasta sitä, keitä me todella olemme.
Näyttelijä on aina enemmän kuin se rooli, mitä hän juuri sillä hetkellä näyttelee. Joskus sotkemme näyttelijän rooliinsa, minän naamioonsa (se naamio minkä läpi alun perin teatterissa puhuttiin, sitä naamiota kutsuttiin ”personaksi”, josta on tullut sana persoonallisuus). Me olemme riskissä hukata tiemme peilitalossa, kun me luulemme illuusiota todellisuudeksi.
Liian usein rohkaisemme pieniä lapsiamme olemaan jotakin muuta kuin mitä he ovat. Vaadimme omistamaan luonteen, joka ei ole omamme. Elämään tarinaa, joka on jonkun muun kirjoittama. Juonenkäänteet on annettu etukäteen. Improvisointi ei ole hyväksyttyä. Elämme tukahduttavaa toisten toiveiden tyranniaa.
Kopp kirjoittaa, että ” Neuroosi on osa, johon olemme sopimattomasti heitetty ja jonka juonenkäänteet ovat rakentuneet jonkun muun toteutumattomista unelmista ja kohtaamattomista ahdistuksista.” Tämän kaiken seurauksena on onneton elämämme, johon otamme osaa. Joskus nämä elämän osaansa sopimattomat tulevat teatterilliseen tilaan, psykoterapiaan. He ostavat elämänsä kuluessa itselleen traagisen hahmonsa roolin ja sitten suureellisesti palkkaavat psykoterapeutin uudelleen kirjoittamaan heidän roolinsa tai toimimaan personal trainerina.
Psykoterapiassa vaihtavat paikkaansa illuusio ja todellisuus, näyttelijä, yleisö, ohjaaja ja näytelmänkirjoittaja, kun potilas ja psykoterapeutti suorittavat osaansa.
Kopp kertoo, että hänen perusperheessään roolit olivat hyvin sekaisin- isä on äiti ja äiti oli isä, mikä teki elämän peruslähtökohtien ymmärtämisen vaikeaksi. Nykyiset lapset ovat tietenkin Koppia paljon valveutuneempia, he kyllä löytävät tiensä, vaikka perheessä olisi yhtä aikaa kaksi äitiä, eikä yhtään isää tai mikä nyt konstellaatio perheessä, milloin sattuu ympärillä olemaan. Hmmm!
Koppin mukaan hänen valituksensa eivät eroa Philip Rothin aikalaiskirjasta Portnoy´s Complaint. Koppin mukaan monet neuroottiset käsikirjoitukset kuulostavat juutalaisilta. Israelin lapset ovat historiallisesti suorittaneet uskonnollisen traagisen sankarin visiota itsestään ja kärsimyksistään. He kärsivät Herran nimeen. Sopimus Jumalan kanssa kutsuu heitä kestämään tuskaa ja onnettomuutta Hänen nimeensä. Tämä on kiitollisuudenosoitus hänen suuruudelleen. Tai ehkä kuitenkin Israelin lasten tapa määritellä heidän oma erityinen paikkansa historiassa.
Koppin mukaan juutalaisten traaginen luonteenpuutos on heidän suuri omistautumisensa. Historia osoittaa absurdin totuuden, että juutalaisen omistautuminen on ollut enemmän kuin tavallisen ihmisen. ”Jews are just like everyone else, only more so”. Juutalaiset ovat kuin kuka tahansa, ehkä vain enemmän niin. Ei enemmän ihminen, vaan enemmän tyylitelty, karikatyyrisempi ja typerämpi sankari.
Kopp, itse juutalaisena, kirjoittaa, että olemalla yksi valituista ihmisistä, se käskee häntä ottamaan absurdin traagisen hahmon osan elämäänsä. Samalla hän voi oppia ottamaan koomisen elementin elämäänsä.
Vain löytämällä tarpeettoman kärsimyksen mielettömyyden ja olemalla ottamasta itseään liian vakavasti, niin silloin voi pelastaa itsensä elämänkestävältä traagisen sankarin roolilta. Elämä on liian tärkeää otettavaksi vakavasti.
Kopp kertoo henkilöhistoriastaan. Siitä kuinka hän itse joutui itselleen sopimattomaan rooliin omassa lapsuuden perheessään. Suuren laman aikaan, 1920-luvun lopulla oli pieni huoneisto Bronxissa, New Yorkissa. Koppin mukaan hänen vanhempansa ja hän olivat jo alkujaan väärässä roolissa.
Koppin äiti oli dominoiva, kunnianhimoinen, aggressiivinen juutalaisnainen, joka vihasi kokkausta. Hän kehui olleensa parempi businessmies, kuin hänen miehensä ikinä. Isä on passiivinen ja puhui pehmeästi. Oikeastaan hellästi. Niinä hetkinä, kun oli läsnä. Hän halusi vain rauhaa ja hiljaisuutta. Hän kohtaisi vaimonsa päivittäiset henkiset teurastukset toteamalla: ” But, Rosie, Rosien, I love you”. Rosie-kulta, minä rakastan sinua.
Kopp kertoo, että hänen oli vaikea löytää itselleen sopivaa roolia kasvaessaan 1930-1940-lukujen New Yorkissa. Kopp kuvaa, kuinka hän raskaudestaan ja syntymästään lähtien, hän oli estänyt hänen äitiään toteuttamasta itseään. Isä oli luvannut, että hänen äitinsä saa tytön. Sairaalaan tullessaan isä tiesi olevansa liemessä. Pettyneille vanhemmille näytettiin, että kyseessä oli poika. Kopp kirjoittaa, että hänen äitinsä muisti kertoa tämän tarinan aina. Niin kauan kuin hän jaksaa muistaa.
Kopp muistaa, kun hän sai ensimmäisen poikansa ja tarjosi tätä isälleen pidettäväksi. Isä vastasi: ” Ei kiitos, en pitänyt sinuakaan sylissä ensimmäisen puoleen vuoteen, kun pelkäsin että pudotan sinut.” Kopp kirosi vastaukseksi isälleen.
Kopp kirjoittaa, että hänen vanhempansa sitoutuivat olemaan ”hyviä vanhempia”, vaikka hän oli paha lapsi. Hänen äitinsä yksirivinen kommentti oli ” I love you, but I don´t like you”. Rakastan sinua, vaikken pidä sinusta. Kopp kirjoittaa, että hän ymmärsi sen merkityksen. Hänet oli raskautettu pahan lapsen lojaalisuudella hyvälle äidille. Pahan lapsen toivoton vastuu oli löytää, miten tehdä hänen onnettomat vanhempansa taas onnelliseksi, kuten ennen hänen syntymää tarina oli ollut.
Kopp kirjoittaa, että noilla elämän asetuksilla hän tosiaan luuli, että kun hän oli paha lapsi, niin häntä piti rankaista niin usein. Isä ei tosin ilmaissut vihaa häntä kohtaan. Pari kertaa hän sai piiskaa isältä, kun oli saanut äidin suunniltaan. Koppin isoisä oli unkarilainen alkoholisti, hyvin koulutettu, puhui useaa kieltä, eikä ikinä tehnyt töitä. Hän valitteli koko elämänsä Koppin perheen kanssa asuessaan, kuinka hänen ympärillään on vain tietämättömyyttä. Koppin isoisä sanoi Koppin isälle, joka halusi oppia isältään, että tämä oli typerä poika, josta ei koskaan tulisi viisasta.
Koppin isä koulutti itsensä ja vannoi, ettei koskaan kohtelisi poikaansa, kuten isä oli hänelle tehnyt. Kopp kirjoittaa, kuinka hänen isä kertoi hänelle tarinoita ja vei häntä museoihin. Koppin mieluisin unisatu oli Sokrateen kuolema. Kopp kirjoittaa, että hänen isänsä opetti hänelle paljon, mutta ”möi hänet äidille”. Isä käski lopettaa äidin härnäämisen. Isä otti matkantyön Koppin ollessa 10-vuotias ja oli puolet vuodesta pois kotoa. Kopp kirjoittaa: ” He left me home to deal with that crazy woman all by myself”. Hän jätti minut kotiin elämään tuon hullun naisen kanssa itsekseni.
Koppin mukaan hänen äitinsä pakotti hänet olemaan vahva niin varhain kuin hän jaksaa muistaa. Äiti antoi Koppille enemmän valtaa, luottamusta, vaarojen halveksuntaa, vastuuta ja syyllisyyttä kuin kukaan lapsi kykenee hallitsemaan. Koppin äiti oli kasvanut perheessä, jossa oli 11 lasta, neljä keskenmenoa ja isä oli karannut toisen naisen mukaan. Jos isoäiti olisi tiennyt tämän, jos alusta, niin ei olisi tällaista katastrofia tapahtunut.
Jos se oli hänen äidistä kiinni, niin äiti, vaikka häntä hakkaamalla tekisi Koppista luotettavan, vastuullisen, sensitiivisen ja muita huomioivan. Koppin mukaan äiti satutti häntä usein, kun hän oli lapsi. Nipisti hitaasti, hakkasi puisella henkarilla ja metallisilla ruuanlaittovälineillä. Korkeakorkoinen kenkä saattoi lentää kuolettavasti huoneen poikki. Kopp tietää, että se oli ”äidin hellyyttä”. Julmuus oli avointa. Kopp tiesi, että se oli enemmän kuin hän ansaitsi.
Kun Kopp oli 12-vuotias, riittävän iso tarttuakseen äidin hakkaavaan käteen, hän piti äidin kädestä tiukasti kiinni, niin ettei äiti saanut sitä liikutettua ja sanoi: ” En anna sinun enää koskaan hakata minua!”. Aluksi hän luuli pelästyttäneensä äitinsä, mutta tajusi, että äiti oli salaa mielissään. Kopp oli ”tullut vahvaksi”.
Tämä tapahtuma lopetti äidin suorittaman hakkaamisen, muttei se lopettanut sitä, että Kopp oli itselleen sopimattomassa roolissa. Hän kirjoittaa, että kuinka hänellä kesti vuosia tajuta kivuliaan perhekuvionsa teatterilliset piirteet. Kuten Anssi Mänttärin elokuvassa Pyhä perhe.
Kopp kirjoittaa, kuinka ei vaikuttanut olevan mitään, jota hän olisi voinut tehdä tai sanoa, joka olisi tehnyt hänen vanhempansa onnelliseksi. Hän halusi epätoivoisesti olla kuten muut lapset. Hän katseli heitä ja yritti käyttäytyä heidän laillaan, jotta myös hän oppisi miellyttämään. Tämän nähtyään hänen vanhempansa sanoivat: ” Katso miten paha lapsi yrittää olla kunnollinen”. Kun Kopp tuli murrosikään, hän lakkasi yrittämästä miellyttää. Ainut asia, minkä hän vanhempien mielestä osasi, oli olla paha. Ja kuin kostoksi, hän päätti olla niin hyvä kuin osaa – pahuudessa. Hän joutui kaikenlaisiin vaikeuksiin, kun aktiivisesti haki pahuuden yllykkeitä.
15-vuotiaana hän oli jo ”puolirikollinen”. Kokeili huumeita. Kulki vaarallisilla kortteleilla new Yorkissa. Kuin yritti sanoa vanhemmilleen: ” Katso, äiti, olen joutumassa vaikeuksiin!”. 16-vuotiaana hän kulki suonensisäisten huumeittenkäyttäjien kanssa ja sanoi vanhemmilleen, ettei halua heidän menevän suunniltaan, jos kuulevat sen muilta, että hän pyörii huumeittenkäyttäjien kanssa. Tosiasiassa hän oli sanomassa vanhemmilleen, että kerto sen vanhemmilleen, koska hän eivät todennäköisesti koskaan kuulisi siitä.
Selvä, vastasivat hänen vanhempansa, olet fiksu poika, etkä tee enää koskaan niin.
Vasta vuosien ”pahuudenhimoretkien jälkeen” hän alkoi ymmärtää perhekuvionsa mysteerit. Hän saattoi saada vanhempansa suunniltaan, loukata heitä syvästi, vain käyttämällä tiettyä ”epäkunnioittavaa” äänensävyä puheessaan. Tosiasiallisesti hänen vanhempansa eivät välittäneet mihin vaaroihin hän itsensä asetti alttiiksi, kunhan vain he eivät ”joudu suunniltaan”.
Koppin mukaan hänen vanhempansa kutsuivat häntä lempinimeltä ” Nisht Guteh”, ” No Good One”, ” Ei hyvä”. Kopp näytteli perheessään osaansa näytelmäkirjoituksessa, jonka käsikirjoitusta hän ei ollut koskaan lukenut.
Kopp ymmärtää nyt jälkikäteen, että hänen ”pahuudenhimollaan” hän ilmaisi tunteitaan. Hän ei sinällään ollut vanhempiensa kontrollin ulkopuolella. Hän ei ollut laittamassa omia tarpeitaan vanhempien tarpeiden edelle.
Kaikki perheen ulkopuolelta ja juutalaisuuden ulkopuolelta tuleva leimattiin saastuneeksi. Jos äitiä ahdisti elämässä joku asia, niin myös Koppin tuli oppia ahdistumaan tästä asiasta. Jos tuli ahdistuneeksi jostain äitiä ahdistavasta asiasta, niin äiti selitti, ettei Kopp ollut ahdistunut. Kopp oppi, ettei ollut edes olemassa järkeviä pelkoja.
Koulun jälkeen hänen piti hakea jotain, jota äiti oli unohtanut ostaa kaupasta. Hän olisi halunnut mennä kavereiden kanssa, mutta vastustaminen ei tullut kyseeseen. Jopa valittamisesta rankaistiin. Hänet saatiin tuntemaan arvottomaksi millä tahansa vanhempien eleellä tai asennolla. Myöhemmin omien lastensa kanssa Kopp muotoili omalle perheelleen noista kasvorikoksista (“face-crimes”) säännöt, Orwellin psykologisen terrorin kuvauksen mukaisesti kirjasta ”1984”.
Kopp kirjoittaa, että kauan hän yritti saada selville, mitkä olivat kasvopelien säännöt. Mitä häneltä odotettiin. Tämä elämisen logiikka pureutui hänen sisälleen. Kaikki oikeata ja väärää koskevat asiat olivat palautettavissa siihen, oliko vastapuolen tarpeet tyydytetty. Jotta vuorovaikutuksen vastapuoli voisi säilyttää idealisoidun kuvan itsestään, niin eniten mitä he tarvitsivat, oli joku, jota voi syyttää kaikesta. Pieninkin turhautuminen elämän vastoinkäymiseen, oli aina jonkun muun syy tai vika.
Kun Kopp oli 13-vuotias, hänelle syntyi pikkusisko. Kopp oli saamassa siskon ja tarpeeksi vanha ” Bar Mitzvahiin eli ”mieheksi tulemiseen”. Kopp ensimmäinen psykoterapeutti nimitti hänen Bar Mitzvahia miehuuteen ” The time of the Great Lie”, suuren valheen ajaksi. Pikkusisko oli ”ihannelapsi”, josta kasvoi erittäin ujo ihminen, joka tuli teini-ikäisenä raskaaksi. Aikana, jolloin esiaviollinen seksi oli kiellettyä. Äiti sanoi Koppin pikkusiskolle: ” Et varmaankaan ajatellut minua, kun saatoit itsesi tähän tilaan.” Pikkusiskostakin oli tullut ”ongelmalapsi”.
Kopp kirjoittaa, kuinka hänen 23-vuotiaana psykologina tuli viikonloppuisin vanhemmilleen likaisine pyykkeineen. Hän vielä tarvitsi omaan elämäänsä sopimatonta roolia suhteessa vanhempiinsa. Hän alkoi tavata ei-juutalaisia tyttöjä, mikä tarkoitti, että vanhempansa eivät ehkä saisi juutalaisia lapsenlapsia (“nachas”).
Erään ei-juutalaisen tytön kanssa ollessaan ja viikonloppuaamua viettäessään hänen äitinsä soittaa hänelle. Kopp kysyy miksi hän soittaa hänelle, niin äiti vastaa kuin Kopp olisi esittänyt tyhmän kysymyksen. Äiti vastaa halveksivan rakastavasti: ” Ai, miksi soitan sinulle? Minkä takia nyt äidit pojilleen soittavat, kun nämä ovat olleet koko illan ulkosalla, eikä edes tiedä, mitä pahaa hänelle on sattunut? Luoja tietäköön. Soitan sinulle, kun on satanut niin paljon, että oletko käyttänyt kumikenkiä. Et tiedä, mitä voit saada, vaikka keuhkokuumeen. Soitan sinulle muistuttaakseni, että käytä kumikenkiä, kun tulet hakemaan likaiset pyykkisi, jotka äitisi on sinulle pessyt.”
Lappeenrannassa 9.10.16
Carl Whitakerin aikalaiskommentti kirjasta on ” No one but a schizophrenic would dare write as he does. He will make your spine tingle.”. Kukaan muu kuin skitsofreenikko ei uskalla kirjoittaa samalla tavalla kuin hän tekee. Hän saa selkärankamme kihelmöimään.
Koppin seitsemäs kirja on eräs hänen omaelämänkerrallisimmista kirjoista. Hän ei säästä itseään, eikä vanhempiaan.
Kirja (1977) jakaantuu kolmeen eri osaan. The theater of therapy (terapiateatteri), The Play Opens (Näytelmä alkaa) ja Tragedy and Beyond (tragedia ja sen tuolle puolen). Ensimmäisessä osassa on luvut Miscasting (sopimaton rooli), Pretend You´re Not Pretending (Teeskentele ettet teeskentelisikään), Irreverent Metatheather (Ihmisiä kunnioittamaton metateatteri) ja Therapy as Theather (terapia teatterina). Toisessa osassa Theather Games (teatteripelejä), Taking Your Own Part (ota oma osasi), The Good Guys (hyvät tyypit), And the Bad Guys (ja huonot tyypit), Stepping In and Out of Character (roolihenkiön sisään ja ulos astuminen) ja Playing to an Empty House (näytellä tyhjä salille). Kolmannessa osassa luvut The Tragic Hero (traaginen sankari), Freedom to Improvise (vapaus improvisoida) ja Before the Final Curtain (ennen loppuesiripun laskeutumista).
Kirjan avauslause on: Elämä on joskus tuskallista, usein epäreilua, ehkä aina absurdia, mutta traagista, sitä se ei ole.
Kopp kirjoittaa, kuin media on kuluttanut sanan traaginen loppuun, koska mikä tahansa elämänsattumus on ”traagista”. Sanomalehtiotsikoiden ja yhden minuutin uutisten jälkeen pudistelemme päätämme ja tunnemme sekunnin sääliä ansiottomille uhreille, pelkäämme itsellemme tai omaisillemme tulevaa onnettomuutta ja tunnemme avuttomuutta väistämättömän julman Kohtalon edessä.
Koppin mukaan teatterissa uppoudumme klassisten draamojen henkilöhahmoihin, joka tekee kokemuksesta koskettavan. Kärsimys herättää empatiaa jokaisessa yleisön jäsenessä. Ei siksi, että me itse myös elämme sankarillisesti traagista elämäämme, vaan koska meillä kaikilla on omat hetkemme. Kaikilla meillä on ollut ”demonisen omistamisen” hetkiä, jolloin voimme tunnistaa itsemme traagisen sankarin dramatisointina.
Kuka nyt ei ole menettänyt malttiaan, rakastunut, saatu kiinni yli-innostumisesta, paisutellut itseään eli egotripannut tai vain käyttäytynyt täysin järjettömästi? Useimmille meistä ne ovat olleet tähtihetkiä, eivät osaamme elämässä. Tähtihetkiemme seuraukset ovat olleet jännittäviä, pelottavia tai sotkuisia. Harvoin ne ovat olleet peruttamattomia katastrofeja.
Jokaisella meistä on hetkiä, jolloin uppoudumme elämäämme enemmän kuin olisi ollut tarpeen, itsepäisesti näyttelemme hetkellisesti osaamme elämää suuremmassa fantasiassa. Joskus nämä episodiset demoniset omistamisen hetkemme ottavat kollektiivisen hulluuden muodon. Paisuneet sosiaaliset vaatimukset saavat meidät uppoutumaan ”korkeampaan tarkoitukseen”. Joillekin se saattaa merkitä sopimattoman roolin ottamista – kroonisen, elämänkestävän neuroottisen henkilökohtaisen ”tragedian” omaksumista.
Elämä on niin hemmetin monimutkaista. Päivässä ei tunnu olevan hetkeä, jolloin emme viettäisi ”tähtihetkiemme” parissa. Suoritamme harjoiteltuja sosiaalisia tai jopa henkilökohtaisia roolisuorituksia, joihin emme tosissaan osallistu eivätkä ne paljasta sitä, keitä me todella olemme.
Näyttelijä on aina enemmän kuin se rooli, mitä hän juuri sillä hetkellä näyttelee. Joskus sotkemme näyttelijän rooliinsa, minän naamioonsa (se naamio minkä läpi alun perin teatterissa puhuttiin, sitä naamiota kutsuttiin ”personaksi”, josta on tullut sana persoonallisuus). Me olemme riskissä hukata tiemme peilitalossa, kun me luulemme illuusiota todellisuudeksi.
Liian usein rohkaisemme pieniä lapsiamme olemaan jotakin muuta kuin mitä he ovat. Vaadimme omistamaan luonteen, joka ei ole omamme. Elämään tarinaa, joka on jonkun muun kirjoittama. Juonenkäänteet on annettu etukäteen. Improvisointi ei ole hyväksyttyä. Elämme tukahduttavaa toisten toiveiden tyranniaa.
Kopp kirjoittaa, että ” Neuroosi on osa, johon olemme sopimattomasti heitetty ja jonka juonenkäänteet ovat rakentuneet jonkun muun toteutumattomista unelmista ja kohtaamattomista ahdistuksista.” Tämän kaiken seurauksena on onneton elämämme, johon otamme osaa. Joskus nämä elämän osaansa sopimattomat tulevat teatterilliseen tilaan, psykoterapiaan. He ostavat elämänsä kuluessa itselleen traagisen hahmonsa roolin ja sitten suureellisesti palkkaavat psykoterapeutin uudelleen kirjoittamaan heidän roolinsa tai toimimaan personal trainerina.
Psykoterapiassa vaihtavat paikkaansa illuusio ja todellisuus, näyttelijä, yleisö, ohjaaja ja näytelmänkirjoittaja, kun potilas ja psykoterapeutti suorittavat osaansa.
Kopp kertoo, että hänen perusperheessään roolit olivat hyvin sekaisin- isä on äiti ja äiti oli isä, mikä teki elämän peruslähtökohtien ymmärtämisen vaikeaksi. Nykyiset lapset ovat tietenkin Koppia paljon valveutuneempia, he kyllä löytävät tiensä, vaikka perheessä olisi yhtä aikaa kaksi äitiä, eikä yhtään isää tai mikä nyt konstellaatio perheessä, milloin sattuu ympärillä olemaan. Hmmm!
Koppin mukaan hänen valituksensa eivät eroa Philip Rothin aikalaiskirjasta Portnoy´s Complaint. Koppin mukaan monet neuroottiset käsikirjoitukset kuulostavat juutalaisilta. Israelin lapset ovat historiallisesti suorittaneet uskonnollisen traagisen sankarin visiota itsestään ja kärsimyksistään. He kärsivät Herran nimeen. Sopimus Jumalan kanssa kutsuu heitä kestämään tuskaa ja onnettomuutta Hänen nimeensä. Tämä on kiitollisuudenosoitus hänen suuruudelleen. Tai ehkä kuitenkin Israelin lasten tapa määritellä heidän oma erityinen paikkansa historiassa.
Koppin mukaan juutalaisten traaginen luonteenpuutos on heidän suuri omistautumisensa. Historia osoittaa absurdin totuuden, että juutalaisen omistautuminen on ollut enemmän kuin tavallisen ihmisen. ”Jews are just like everyone else, only more so”. Juutalaiset ovat kuin kuka tahansa, ehkä vain enemmän niin. Ei enemmän ihminen, vaan enemmän tyylitelty, karikatyyrisempi ja typerämpi sankari.
Kopp, itse juutalaisena, kirjoittaa, että olemalla yksi valituista ihmisistä, se käskee häntä ottamaan absurdin traagisen hahmon osan elämäänsä. Samalla hän voi oppia ottamaan koomisen elementin elämäänsä.
Vain löytämällä tarpeettoman kärsimyksen mielettömyyden ja olemalla ottamasta itseään liian vakavasti, niin silloin voi pelastaa itsensä elämänkestävältä traagisen sankarin roolilta. Elämä on liian tärkeää otettavaksi vakavasti.
Kopp kertoo henkilöhistoriastaan. Siitä kuinka hän itse joutui itselleen sopimattomaan rooliin omassa lapsuuden perheessään. Suuren laman aikaan, 1920-luvun lopulla oli pieni huoneisto Bronxissa, New Yorkissa. Koppin mukaan hänen vanhempansa ja hän olivat jo alkujaan väärässä roolissa.
Koppin äiti oli dominoiva, kunnianhimoinen, aggressiivinen juutalaisnainen, joka vihasi kokkausta. Hän kehui olleensa parempi businessmies, kuin hänen miehensä ikinä. Isä on passiivinen ja puhui pehmeästi. Oikeastaan hellästi. Niinä hetkinä, kun oli läsnä. Hän halusi vain rauhaa ja hiljaisuutta. Hän kohtaisi vaimonsa päivittäiset henkiset teurastukset toteamalla: ” But, Rosie, Rosien, I love you”. Rosie-kulta, minä rakastan sinua.
Kopp kertoo, että hänen oli vaikea löytää itselleen sopivaa roolia kasvaessaan 1930-1940-lukujen New Yorkissa. Kopp kuvaa, kuinka hän raskaudestaan ja syntymästään lähtien, hän oli estänyt hänen äitiään toteuttamasta itseään. Isä oli luvannut, että hänen äitinsä saa tytön. Sairaalaan tullessaan isä tiesi olevansa liemessä. Pettyneille vanhemmille näytettiin, että kyseessä oli poika. Kopp kirjoittaa, että hänen äitinsä muisti kertoa tämän tarinan aina. Niin kauan kuin hän jaksaa muistaa.
Kopp muistaa, kun hän sai ensimmäisen poikansa ja tarjosi tätä isälleen pidettäväksi. Isä vastasi: ” Ei kiitos, en pitänyt sinuakaan sylissä ensimmäisen puoleen vuoteen, kun pelkäsin että pudotan sinut.” Kopp kirosi vastaukseksi isälleen.
Kopp kirjoittaa, että hänen vanhempansa sitoutuivat olemaan ”hyviä vanhempia”, vaikka hän oli paha lapsi. Hänen äitinsä yksirivinen kommentti oli ” I love you, but I don´t like you”. Rakastan sinua, vaikken pidä sinusta. Kopp kirjoittaa, että hän ymmärsi sen merkityksen. Hänet oli raskautettu pahan lapsen lojaalisuudella hyvälle äidille. Pahan lapsen toivoton vastuu oli löytää, miten tehdä hänen onnettomat vanhempansa taas onnelliseksi, kuten ennen hänen syntymää tarina oli ollut.
Kopp kirjoittaa, että noilla elämän asetuksilla hän tosiaan luuli, että kun hän oli paha lapsi, niin häntä piti rankaista niin usein. Isä ei tosin ilmaissut vihaa häntä kohtaan. Pari kertaa hän sai piiskaa isältä, kun oli saanut äidin suunniltaan. Koppin isoisä oli unkarilainen alkoholisti, hyvin koulutettu, puhui useaa kieltä, eikä ikinä tehnyt töitä. Hän valitteli koko elämänsä Koppin perheen kanssa asuessaan, kuinka hänen ympärillään on vain tietämättömyyttä. Koppin isoisä sanoi Koppin isälle, joka halusi oppia isältään, että tämä oli typerä poika, josta ei koskaan tulisi viisasta.
Koppin isä koulutti itsensä ja vannoi, ettei koskaan kohtelisi poikaansa, kuten isä oli hänelle tehnyt. Kopp kirjoittaa, kuinka hänen isä kertoi hänelle tarinoita ja vei häntä museoihin. Koppin mieluisin unisatu oli Sokrateen kuolema. Kopp kirjoittaa, että hänen isänsä opetti hänelle paljon, mutta ”möi hänet äidille”. Isä käski lopettaa äidin härnäämisen. Isä otti matkantyön Koppin ollessa 10-vuotias ja oli puolet vuodesta pois kotoa. Kopp kirjoittaa: ” He left me home to deal with that crazy woman all by myself”. Hän jätti minut kotiin elämään tuon hullun naisen kanssa itsekseni.
Koppin mukaan hänen äitinsä pakotti hänet olemaan vahva niin varhain kuin hän jaksaa muistaa. Äiti antoi Koppille enemmän valtaa, luottamusta, vaarojen halveksuntaa, vastuuta ja syyllisyyttä kuin kukaan lapsi kykenee hallitsemaan. Koppin äiti oli kasvanut perheessä, jossa oli 11 lasta, neljä keskenmenoa ja isä oli karannut toisen naisen mukaan. Jos isoäiti olisi tiennyt tämän, jos alusta, niin ei olisi tällaista katastrofia tapahtunut.
Jos se oli hänen äidistä kiinni, niin äiti, vaikka häntä hakkaamalla tekisi Koppista luotettavan, vastuullisen, sensitiivisen ja muita huomioivan. Koppin mukaan äiti satutti häntä usein, kun hän oli lapsi. Nipisti hitaasti, hakkasi puisella henkarilla ja metallisilla ruuanlaittovälineillä. Korkeakorkoinen kenkä saattoi lentää kuolettavasti huoneen poikki. Kopp tietää, että se oli ”äidin hellyyttä”. Julmuus oli avointa. Kopp tiesi, että se oli enemmän kuin hän ansaitsi.
Kun Kopp oli 12-vuotias, riittävän iso tarttuakseen äidin hakkaavaan käteen, hän piti äidin kädestä tiukasti kiinni, niin ettei äiti saanut sitä liikutettua ja sanoi: ” En anna sinun enää koskaan hakata minua!”. Aluksi hän luuli pelästyttäneensä äitinsä, mutta tajusi, että äiti oli salaa mielissään. Kopp oli ”tullut vahvaksi”.
Tämä tapahtuma lopetti äidin suorittaman hakkaamisen, muttei se lopettanut sitä, että Kopp oli itselleen sopimattomassa roolissa. Hän kirjoittaa, että kuinka hänellä kesti vuosia tajuta kivuliaan perhekuvionsa teatterilliset piirteet. Kuten Anssi Mänttärin elokuvassa Pyhä perhe.
Kopp kirjoittaa, kuinka ei vaikuttanut olevan mitään, jota hän olisi voinut tehdä tai sanoa, joka olisi tehnyt hänen vanhempansa onnelliseksi. Hän halusi epätoivoisesti olla kuten muut lapset. Hän katseli heitä ja yritti käyttäytyä heidän laillaan, jotta myös hän oppisi miellyttämään. Tämän nähtyään hänen vanhempansa sanoivat: ” Katso miten paha lapsi yrittää olla kunnollinen”. Kun Kopp tuli murrosikään, hän lakkasi yrittämästä miellyttää. Ainut asia, minkä hän vanhempien mielestä osasi, oli olla paha. Ja kuin kostoksi, hän päätti olla niin hyvä kuin osaa – pahuudessa. Hän joutui kaikenlaisiin vaikeuksiin, kun aktiivisesti haki pahuuden yllykkeitä.
15-vuotiaana hän oli jo ”puolirikollinen”. Kokeili huumeita. Kulki vaarallisilla kortteleilla new Yorkissa. Kuin yritti sanoa vanhemmilleen: ” Katso, äiti, olen joutumassa vaikeuksiin!”. 16-vuotiaana hän kulki suonensisäisten huumeittenkäyttäjien kanssa ja sanoi vanhemmilleen, ettei halua heidän menevän suunniltaan, jos kuulevat sen muilta, että hän pyörii huumeittenkäyttäjien kanssa. Tosiasiassa hän oli sanomassa vanhemmilleen, että kerto sen vanhemmilleen, koska hän eivät todennäköisesti koskaan kuulisi siitä.
Selvä, vastasivat hänen vanhempansa, olet fiksu poika, etkä tee enää koskaan niin.
Vasta vuosien ”pahuudenhimoretkien jälkeen” hän alkoi ymmärtää perhekuvionsa mysteerit. Hän saattoi saada vanhempansa suunniltaan, loukata heitä syvästi, vain käyttämällä tiettyä ”epäkunnioittavaa” äänensävyä puheessaan. Tosiasiallisesti hänen vanhempansa eivät välittäneet mihin vaaroihin hän itsensä asetti alttiiksi, kunhan vain he eivät ”joudu suunniltaan”.
Koppin mukaan hänen vanhempansa kutsuivat häntä lempinimeltä ” Nisht Guteh”, ” No Good One”, ” Ei hyvä”. Kopp näytteli perheessään osaansa näytelmäkirjoituksessa, jonka käsikirjoitusta hän ei ollut koskaan lukenut.
Kopp ymmärtää nyt jälkikäteen, että hänen ”pahuudenhimollaan” hän ilmaisi tunteitaan. Hän ei sinällään ollut vanhempiensa kontrollin ulkopuolella. Hän ei ollut laittamassa omia tarpeitaan vanhempien tarpeiden edelle.
Kaikki perheen ulkopuolelta ja juutalaisuuden ulkopuolelta tuleva leimattiin saastuneeksi. Jos äitiä ahdisti elämässä joku asia, niin myös Koppin tuli oppia ahdistumaan tästä asiasta. Jos tuli ahdistuneeksi jostain äitiä ahdistavasta asiasta, niin äiti selitti, ettei Kopp ollut ahdistunut. Kopp oppi, ettei ollut edes olemassa järkeviä pelkoja.
Koulun jälkeen hänen piti hakea jotain, jota äiti oli unohtanut ostaa kaupasta. Hän olisi halunnut mennä kavereiden kanssa, mutta vastustaminen ei tullut kyseeseen. Jopa valittamisesta rankaistiin. Hänet saatiin tuntemaan arvottomaksi millä tahansa vanhempien eleellä tai asennolla. Myöhemmin omien lastensa kanssa Kopp muotoili omalle perheelleen noista kasvorikoksista (“face-crimes”) säännöt, Orwellin psykologisen terrorin kuvauksen mukaisesti kirjasta ”1984”.
Kopp kirjoittaa, että kauan hän yritti saada selville, mitkä olivat kasvopelien säännöt. Mitä häneltä odotettiin. Tämä elämisen logiikka pureutui hänen sisälleen. Kaikki oikeata ja väärää koskevat asiat olivat palautettavissa siihen, oliko vastapuolen tarpeet tyydytetty. Jotta vuorovaikutuksen vastapuoli voisi säilyttää idealisoidun kuvan itsestään, niin eniten mitä he tarvitsivat, oli joku, jota voi syyttää kaikesta. Pieninkin turhautuminen elämän vastoinkäymiseen, oli aina jonkun muun syy tai vika.
Kun Kopp oli 13-vuotias, hänelle syntyi pikkusisko. Kopp oli saamassa siskon ja tarpeeksi vanha ” Bar Mitzvahiin eli ”mieheksi tulemiseen”. Kopp ensimmäinen psykoterapeutti nimitti hänen Bar Mitzvahia miehuuteen ” The time of the Great Lie”, suuren valheen ajaksi. Pikkusisko oli ”ihannelapsi”, josta kasvoi erittäin ujo ihminen, joka tuli teini-ikäisenä raskaaksi. Aikana, jolloin esiaviollinen seksi oli kiellettyä. Äiti sanoi Koppin pikkusiskolle: ” Et varmaankaan ajatellut minua, kun saatoit itsesi tähän tilaan.” Pikkusiskostakin oli tullut ”ongelmalapsi”.
Kopp kirjoittaa, kuinka hänen 23-vuotiaana psykologina tuli viikonloppuisin vanhemmilleen likaisine pyykkeineen. Hän vielä tarvitsi omaan elämäänsä sopimatonta roolia suhteessa vanhempiinsa. Hän alkoi tavata ei-juutalaisia tyttöjä, mikä tarkoitti, että vanhempansa eivät ehkä saisi juutalaisia lapsenlapsia (“nachas”).
Erään ei-juutalaisen tytön kanssa ollessaan ja viikonloppuaamua viettäessään hänen äitinsä soittaa hänelle. Kopp kysyy miksi hän soittaa hänelle, niin äiti vastaa kuin Kopp olisi esittänyt tyhmän kysymyksen. Äiti vastaa halveksivan rakastavasti: ” Ai, miksi soitan sinulle? Minkä takia nyt äidit pojilleen soittavat, kun nämä ovat olleet koko illan ulkosalla, eikä edes tiedä, mitä pahaa hänelle on sattunut? Luoja tietäköön. Soitan sinulle, kun on satanut niin paljon, että oletko käyttänyt kumikenkiä. Et tiedä, mitä voit saada, vaikka keuhkokuumeen. Soitan sinulle muistuttaakseni, että käytä kumikenkiä, kun tulet hakemaan likaiset pyykkisi, jotka äitisi on sinulle pessyt.”
Lappeenrannassa 9.10.16