Toiminnot

Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater - Vapaus improvisoida - Osa XII

Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater.  (“Tällä puolen tragediaa: psykoterapia teatterina”), 1977 Osa XII
 
Koppin kirjan viimeinen ja kolmas osa on nimetty Tragedy and Beyond (“Tragedia ja sen tuolle puolen”). Kolmannen osan toinen luku on Freedom to Improvise (”vapaus improvisoida”).
 
Kopp aloittaa luvun kysymällä, miten vapauden improvisoida voi saavuttaa? Ja vastaa, että ensiksi meidän pitää luopua tutkitusta, hyvin kirjoitetusta, väärässä roolissa olemisesta ja elämää suuremmasta traagisesta roolista.
 
Kreikkalaisen teatterin alkuperäiset traagiset sankarit olivat liioiteltuja, elämää suurempia ja hyvin tiettyjä luonnetyyppejä. Heillä oli vielä suuri kampaus (onkos) ja paksupohjaiset kengät (cothurni) – kuin 1970-luvun muodissa. Ja taitaa heitä tulla vastaan kadulla nytkin. Kolmantena heillä oli kasvonaamiot (persona), joiden takaa he puhuivat kuin megafoniin.
 
Kopp siteeraa Erasmusta, joka kirjoittaa, että
 
”Minun on pakko hankkia absurdi ”tohtorin ” titteli.
Se ei saa hiuksiani näyttämään paremmalta,
Mutta kun aika kuluu, niin ei ketään voida laskea oppineeksi,
ellei hän ole ”tohtori”.
Minun pitää panna päälleni leijonan nahka.
Minun on taisteltava hirviöiden kanssa ja
pidettävä Herkuleksen pukua.”
 
Esitelläkseen kuinka kauas hän on tullut itsetärkeästä ja pedanttisesta asennosta teatterillisessa improvisoinnissaan, niin Kopp antaa esimerkin Amerikan Psykoterapeuttikokouksesta (American Academy of Psychotherapists). Wisconsinin yliopistossa pidettiin vuosittaisia kesätyöpajoja, joita sinä vuonna johti Carl Whitaker. Koppin mukaan Whitaker oli järjestäjien kanssa tehnyt ”poliittista tanssia” ja saanut kutsuttua Koppin ja muut mukaan. Mutta tasapainon säilyttämiseksi yliopiston kanssa Whitaker otti mukaan yhden yliopiston psykoanalyytikon. Kopp kuvaa häntä hyvin oudoksi, tunkkaiseksi, pedanttiseksi ja pakkomielteisen perinteiseksi oikeaoppiseksi psykoanalyytikoksi.
 
Koppin mukaan kyseinen henkilö ei ollut ottanut selvää yleisöstään, joka oli maan johtavia psykoterapeutteja. Yliopiston psykoanalyytikko piti luennon vastatransferenssin alkeista. Luennossaan hän toistuvasti varoitteli projisoimasta ja äkseeraamasta (acting out = käyttäytymällä typerästi tunteidensa mukaisesti). Perusfreudilaisen ajatuksen mukaan, niin Kopp kirjoittaa, ratkaisemattomat alitajuiset ristiriidat saavat terapeutin käyttäytymään väärin suhteessa potilaaseensa. Koppin mukaan mies tarjosi tällaiseen psykoterapeutin ongelmaan kahta ratkaisua: 1) jos tällaisia ongelmia ilmenee, niin tulee ottaa yhteyttä analyytikkoonsa ja jatkaa siellä asioiden ratkaisemista ja 2) mikä tahansa tunne psykoterapeutilla ilmeneekin suhteessa potilaaseen, siihen ei voi luottaa. Varsinkaan potilaasta pitämisen tunteisiin.
 
Jotkut yleisöstä olivat Koppin mukaan ärtyneitä, osa uneliaita. Mutta kun Kopp koki kuulleensa riittävästi, niin hän nosti kätensä. Kopp halusi lähteä huoneesta, mutta luennoitsija lupasi vastata mihin kysymykseen tahansa. Kopp nousi tuolistaan äänekkäästi, hän lausui äärimmäisen mielenkiinnon omaavan ja kohteliaan jännittyneen tasapainoisesti:
-       Hyvä tohtori, katsotaan, olenko ymmärtänyt oikein. Mitä henkilökohtaisia tunteita minulla onkin suhteessa potilaaseen, niin ne johtuvat ratkaisemattomista alitajuisista ristiriidoistani?
Tohtori nyökkäsi innokkaasti.
 
-       Ja meidän ei pidä koskaan naivisti olettaa, että henkilökohtaiset tunteemme potilaisiin eivät ole koskaan aitoja ja sopivia?
-       Kyllä, kyllä. Juuri niin, vastasi luennoiva tohtori.
 
-       Sitten minulla on vielä yksi kysymys. Tarkoittaa tämä kaikki puhe transferenssin vaaroista sitä, että minun täytyy lopettaa panemasta potilaitani?
 
Esitelmöitsijä oli shokeerautunut, kauhuissaan. Yleisö räjähti nauruun.
 
Koppin mukaan hän on kehittänyt vapauttaan improvisoida (such disruptive open theater improvisations) 1960- ja 1970-luvuilla, samaan tapaan kuin eri katu- ja puistoteatterit New Yorkissa ja Washingtonissa. Perinteisiä tapoja toimia liioiteltiin teatterin keinoin aina pöhöttyneiden tapojen absurdiuteen saakka. Spontaanius tilanteessa kuin tilanteessa merkitsi radikaalia kontrollin siirtymistä. Kopp kertoo, että noiden teattereiden sosiopoliittinen taistelu synnytti hänessä vastakaikua, koska hän itse oli omassa elämässään taistellut väärään rooliin joutumistaan vastaan vuosikausia.
 
Kopp kertoo, kuinka hän 14-15-vuotiaana tunsi itsensä enemmän mieheksi kuin hänen perheensä kykeni sietämään. Hänen äitiään häiritsi hänen mikä tahansa seksuaalisen kypsyyden ja itsenäisyyden merkki. Äiti pyrki sanomaan, että vaikka rintakarvat kasvavat niin ei ole vielä mikään iso kiho. Äiti vaati myös käyttämään deodoranttia, kun kainaloon kasvaneiden karvojen myötä Koppille kehittyi ominaistuoksu. Äiti sanoi, ettei deodorantit vaikuttaneet, jos ei aja kainalokarvoja pois. Kuten hän itse teki. Kopp muistaa nolona, kuinka hän suostui tähän symboliseen kastraatioon.
 
Kun isä oli matkatöissä, niin äiti suostui auttamaan kainalokarvojen ajamisessa. Kopp oli ajanut kainalokarvat parranajokoneella, jonka seurauksena sai tulehduksen alueelle. Kopp kysyi isältään tukea, jotta voisi mennä lääkäriin.
-       Lääkärit tekevät rahaa pyytämällä potilaita tarpeettomille käynneille. Pyytävät vain ylimääräisille käynneille antaakseen neuvoja, jotka itsekin jo tiedät. Ja he pyytävät vielä neljän dollarin lisäkäynnille ja sanovat, että olet parantunut. vastasi Koppin isä.
 
Isä neuvoi, että sen sijaan että maksaisi kaksi kertaa neljä dollaria lääkärille, niin Kopp voisi laittaa kuumakääreitä kainaloon, jotta infektio kuivuisi. Näin säästyy kahdeksan dollaria.
 
Kopp teki, kuten isä oli neuvonut – ja infektio vain paheni. Hänellä oli jo vaikeuksia nukkua tulehduksen aiheuttaman kivun vuoksi. Alue turvotti ja muuttui tulipunaiseksi. Oli pakko mennä lääkäriin, joka kertoi neljällä dollarilla, että on pakko mennä heti sairaalaan, koska kyseessä oli mahdollisesti vaarallinen yhdistelmä absessi, märkäpaise. Kopp oli ensi kertaa sairaalassa, sitten syntymänsä.
 
Isä tuli seuraavana päivänä hakemaan pois sairaalasta. Isä oli niin loukkaantunut ja vihainen, ettei puhunut yhtään mitään. Lopulta isä sanoi, eniten pahoitteluaan koko elämänsä aikana esittäen, Kopp luuli, että isä ottaisi osaa hänen sairauteensa.
-       Se oli todella, todella kauheaa, …, voitko kuvitella, että joku nukutuslääkäripaskiainen velotti minulta 25 dollaria, vain 25 dollaria siitä, että laittaa sinut uneen? isä vaahtosi.
Isä repi laskun raivoissaan kadulle.
 
Isä oli enemmän pois suunniltaan lompakkonsa tyhjenemisestä kuin poikansa mahdollisesti hengenvaarallisesta tulehduksesta. Kopp ymmärsi, etteivät vanhemmat tulisi tekemään asioita hänen vuokseen ja päätti siitä hetkestä lähtien tehdä asiat omalla tavallaan. Hän kirosi hiljaa mielessään, kun lähti kulkemaan katua itsekseen – itkien ja yksin.
 
Kopp kirjoittaa, että joskus meidän täytyy kokea kipumme sietämisemme rajoille saakka ennen kuin kyseenalaistamme, mistä on kysymys ja mistä todellisuudessa on kysymys. On niin helppoa jäädä paikalleen juuttuneena rajoittuneeseen elämänrooliinsa, joka tarjoaa vähän mielihyvää. Vain tuttuuden tunteen mielihyvää.
 
Riippumatta siitä, kuinka vaarallista on jäädä rooliinsa, niin silti jokainen meistä tuntee kiusausta jäädä ja elää traaginen roolinsa – sen sijaan, että ottaisi ei-tutun, mistä-sitä-tietää-mitä-seuraavaksi-tapahtuu improvisaation.
 
Kopp kertoo potilaastaan Karenista, joka oli itsemurhalla uhkailevan alkoholisti-isän ja äitelän ja tunteensa kieltävän äidin lapsi. Karen viettää suuren osan aikuiselämästään alkoholistin aikuisen lapsen tavoin – yrittäen tulla siksi pieneksi rakastetuksi tytöksi, jota vaille oli jäänyt lapsuudessaan. Koppin mukaan Karen maksoi tästä traagisesta osastaan järkyttävän hinnan.
 
Karen koetti miellyttää kaikkia. Kun joku hyväksyi hänet, hän tunsi olevansa lopultakin hyvä pieni tyttö, jota rakastettiin. Mutta niinä hetkinä, kun hänellä ei ollut ketään, joka hyväksyisi hänet – hän tunsi olevansa epätoivoisen hukassa ja yksin. Kuin kasvukodissaan pienenä tyttönä, mutta nyt aikuisena.
 
Psykoterapian turvin Karen ymmärsi, että jotta hän voi jättää pelottavan masentavan tunteen olla pieni hukassa oleva tyttö, hänen täytyy luopua kuvitelmastaan edes hetken olla rakastettu pikkutyttö. Karen tajusi tämän järjellään, mutta epäröi silti.
 
Auttaakseen luopumaan alkoholistiperheessä kasvaneen rakastetun pikkutytön fantasiasta ja paljastaakseen ongelman ironisuuden, Kopp kertoi Karenille koomikko Jack Bennystä. Koomikko piti radio-ohjelmaa, jossa esitti sketsin.
 
Koomikko Benny oli yksin kävelemässä pimeää katua, kun kohtasi rosvon, joka vaativalla äänellä vaati, että rahat tai henki. Herra Benny oli hiljaa pitkän aikaa. Rosvo toisti kovemmalla äänellä, että rahat tai henki. Herra Benny oli edelleen hiljaa. Rosvo huusi kovalla äänellä, että lopultakin rahat vai henki.  Vielä hetken hiljaa oltuaan herra Benny vastasi:
-       Tiedän, tiedän (pitkä tauko). Mietin sitä.
 
Kopp kirjoittaa, että aivan luonnollisimmat improvisaatiot ovat saavuttamattomissa niille, jotka on heitetty ylikirjoitettuun ja ahdistettuun elämänrooliinsa. Joskus potilaita on muistutettava, että heillä on täytynyt heidän elämässään olla hetkiä, jolloin he ovat päässeet annetun roolinsa tuolle puolen. Myönteisiä poikkeuksia. Tuntea itsensä rakastetuksi, huutanut vihaisena, itkenyt kun on ollut loukkaantunut. Kopp jatkaa, että osa näistä ihmisistä on kasvanut niin kiinni rooliinsa, etteivät muista lapsena kokemaansa vapautta. Ainut mitä he tietävät on se, ettei saa improvisoida.
 
Kopp kertoo, kuinka Arthur Schopenhaeur kertoi teatteritarinan. Olipa kerran näyttelijä nimeltään Unzelmann, joka ärsytti näyttelijätovereitaan ja ohjaajaansa sillä, että improvisoi niin paljon. Kerran näytelmässä Unzelmanin piti olla näyttämöllä hevosen kanssa. Esityksen aikana hevonen pudotti jotain näyttämölle. Yleisö ryhtyi nauramaan. Unzelmann kääntyi hevosensa puoleen sanoen:
-       Etkö tiedä, että on kiellettyä improvisoida?
 
Kopp kirjoittaa, että vaikka ihmiset tajuavat, että heillä on lupa muuttua ja tehdä kuten haluavat, niin he ovat peloissaan, etteivät hallitse uutta tilannetta. Psykoterapiapotilaat, kuten ihmiset yleensä, ovat haluttomia luopumaan annetuista rooleistaan, joissa he tuntevat itsensä päteviksi ja luottavaisiksi. He eivät kykene useinkaan luopumaan rooleistaan tulevaisuuden epävarmuuden improvisointiin.
 
Kopp ihmettelee, että vaikka me saattaisimme tuntea kykenevämme selviytymään uusissa yrityksissä, niin meidän näkemyksemme itsestämme suhteessa yleisöömme saa meidät vastustamaan uusia muutoksia. Kuinka usein vastustamme uutta improvisoitua roolia, vaikka siitä olisi selvää hyötyä? Auttajia voi olla matkan varrella, mutta muiden ihmisten odotukset enemmän estävät kuin auttavat.
 
Pitkässä juoksussa, Kopp kirjoittaa, vapaus improvisoida tarkoittaa, että luovumme toivosta, että meillä olisi arvostava yleisö. Liian usein taivumme elämämme sivustakatsojien toiveisiin.
 
Kopp kertoo tapauksen Salikista, joka oli menestyvä psykoterapeutti New Yorkissa.  Salik oli elänyt keskieurooppalaisen juutalaisen kulttuurin ikeessä, jossa ei paljon improvisoitu. Salik meni lomallaan Haitiin ja tapasi paikallisen näyttelijän ja primitiivisen maalarin. Salik rakasti maalaamista. He rakastuivat toisiinsa. Loman loppuessa he miettivät yhteistä tulevaisuutta, mutta Salik tiesi, että se oli tyhjä fantasia. Jos hän nyt lähtisi, se olisi siinä.
 
Sen sijaan he menivät naimisiin ja menivät New Yorkiin sulkemaan praktiikan. He miettivät, miten kauan heidän säästönsä riittäisivät. He saivat kolme lasta. He asuivat vuodesta puoli vuotta Meksikossa ja puoli vuotta New Yorkissa. Kopp kysyi, miten helppoa oli saada lapset sopeutumaan espanjaa puhuvasta maasta englantia puhuvaan maahan. He ryhtyivät nauramaan, koska he puhuivat kotona ranskaa.
 
Salik alkoi saada tunnustusta maalarina ja kutsui entisiä psykoterapeuttiystäviään näyttelyynsä. He olivat iloissaan ja järjestivät hänen kunniakseen juhlat. He sanoivat hänelle, että he järjestäisivät Salikille tilat ja mahdollisuuden palata todelliseen rooliinsa. Salik sanoi kiitos ja ei kiitos, hän oli tyytyväinen elämäänsä maalarina. Juhlat loppuivat lyhyeen, eikä kukaan hänen psykoterapeuttiystävistään ottanut yhteyttä enää. Salik ymmärsi, että hänen entiset psykoterapeuttiystävänsä olivat halunneet nähdä hänet, koska luulivat hänen epäonnistuneen ja siksi palaavan.
 
Kopp kertoo toisen samanlaisen esimerkin Garysta, joka oli sosiaalisia ongelmia ratkovan yhtiön presidentti, joka rakasti leipomista. Garysta tuli kuvanveistäjä.
 
Kopp kirjoittaa, että meidän täytyy oppia säilyttämään vapautemme improvisoida sisäisten toiveidemme ja mielihyvämme ohjaamana. Eikä ajatella mitä meidän yleisöllä on mielessään.
Kopp muistaa, kuinka halusi nuorena oppia soittamaan kitaraa. Äidin mielestä se oli rahan tuhlausta.
 
Kopp muistuttaa (1976), että vapaus improvisoida vaatii radikaalia muutosta pois tutuista kuvioista, riskeeraa sen, ettei yleisö pidä eikä rohkaise muutosta. Se merkitsee sitä, että luopuu tavallisesta tuskasta tuntemattomaan tuskaan.
 
Vapaus improvisoida vaatii, että uskallamme nauraa itsellemme ja sietää muiden pilkantekoa itsestämme. Usein se vaatii kovaa työtä. Joskus se vaatii, että lopetamme juuri tuon kovantyöntekemisen ja alamme leikkiä. Monessa risteyskohdassa on vaikea tietää, että mihin suuntaan lähtee. Joskus ei ole mahdollista vapauttaa itseään ilman että luovumme ihmisistä jotka välittävät meistä, mutteivat siitä mitä valitsemme elämäämme.
 
Kopp kirjoittaa, että kun hän tuli autetuksi pois traagisesta roolistaan, niin ensimmäisellä kerralla hän tuli hulluksi ja toisella kerralla hän koki suurta koomista vapautusta. Kopp on kuvannut aikaisemmissa kirjoissaan psykoosikokemustaan aivoleikkauksen jälkeen. Kopp koki leikkauksen jälkeen olevansa helvetissä, outojen epäinhimillisten voimien uhrina. Nuo voimat nöyryyttäisivät, kiduttaisivat ja jopa tappaisivat hänet. Koppin mielestä se kaikki oli vain uusinto hänen avuttomista lapsuuden kasvukokemuksista, joissa häneen oli suunnattu kaikki se pahuus, jonka vanhemmat kokivat liian vaikeaksi omassa elämässään sietää.
 
Psykoosin jälkeen Kopp olemaan hyväksyvämpi itseään kohtaan – tuskaansa, fyysisiä kipuja ja lyhentynyttä elämäänsä kohtaan. Kopp palasi omaan psykoterapiaan, jossa hän oppi hyväksymään elämän sellaisena kuin se on, valittamaan silloin kun piti ja nauttimaan siitä, mistä voi.
 
Toisen aivoleikkauksen jälkeisessä psykoosissa Koppin aivovarren toiminnassa oli häiriö, joka sai hänet kokemaan, että makasi sänkynsä kanssa seinällä pystyssä. Kopp keksi, että hän on kuin naurutalossa ja ryhtyi nauttimaan siitä, että kaikki oli vinksin vonksin.
 
Kopp kirjoittaa, että psykoterapeutin työssään hän koki ammatilliset tekstit liian teknistä sanastoa sisältäviksi. Ne eivät auttaneet ymmärtämään, mitä oli olla psykoterapeutti.
 
Kopp muistutti itseään psykoterapeuttina teatterin suuren nimen Stanislawskin hokemalla:
 
Love the art in yourself, not yourself in the art (Rakasta taidetta itsessäsi, älä itseäsi taiteessa).
 
There are no accidents in art – only the fruits of long labor. (Ei ole olemassa sattumia taiteessa, vain pitkän työn hedelmiä).
 
Koppin mielestä psykoterapeutin pitää ensiksi oppia osansa syvällisesti ja kurinalaisesti. Vasta sitten hän voi improvisoida täydellä luottamuksella. Muuten seurauksena voi olla vain vastuuttomia yksittäisiä lauseita autenttisen luovuuden sijasta.  Koppin mukaan vaarana on se, ettei psykoterapeutti sitoudu tarpeeksi roolinsa improvisoida vapaasti. Ei voi rikkoa tiettyä perinnettä, ennen kuin tietää syvällisesti, mikä tuo perinne on.
 
Nuorilla ja hyvin vanhoilla psykoterapeuteilla on riski uppoutua kiusaukseen löytää se yksi ainoa oikea tie, tunnettu ja luotettu, jota he seuraavat samalla jäykällä tavalla tilanteesta huolimatta.
Jo ennen kuin nuoret psykoterapeutit ovat aloittaneet etsimisensä, niin he löytävät jo varman vastauksen. Koppin aikaan 1970-luvulla oli primaalihuuto-psykoterapeutteja, bioenergeetikkoja ja muita ehdokkaita kuukauden guruterapeutiksi.
 
Kopp kertoo, kuinka hänen luokseen tuli henkilö sanomaan, että hän haluaa ryhtyä koppilaiseksi psykoterapeutiksi. Shokeeratuneena Kopp vastasi, että ei hyvä Jumala, hän on yrittänyt vuosia olla tulematta omaksi itsekseen. Hänen täytyy muistuttaa itseään, ettei sorru vain niihin teknisiin psykoterapiatemppuihin, jotka tietää osaavansa, vaan koettaa kohdata jokaisen potilaan vastaanottavaisena, olla aidosti läsnä joka hetki työtään tehdessään. Tämä vaatii monien asioiden syväoppimista ja niistä luopumista, jos ne eivät tule uutena ja tuoreena psykoterapiatilanteeseen.
 
23.6.2017 Lappeenrannassa