Toiminnot

Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa X - Arthur Reisel

Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa X – Arthur Reisel
 
Sheldon Koppin kirjassa Naked Therapist (alaotsikko – A Canterbury Tales collection of embarrashing moments from more than a dozen eminent psychotherapists, 1976) toinen osa ”jaetut noloudet” sisältää muiden psykoterapeuttien kuvauksia omista psykoterapeuttista munauksistaan.
 
Seuraava kirjoittaja on Arthur Reisel, joka on nimennyt kirjotuksensa otsikoksi The Precious Truth ( ”Arvokas Totuus”.  Kirjoituksensa aluksi hän tarjoaa kaksi sitaattia.
 
Rabbi Mikhal of Zlotchev : ”Yksi hänen rukouksistaan: toivottavasti en koskaan käytä järkeäni totuutta vastaan.”
 
Rabbi Nachman: ”Totuus ja Dialektiikka: Voitto ei voi sietää totuutta ja jos joku näyttää sinulle totuuden silmiesi edessä, niin hylkäät sen voiton vuoksi. Sillä hän, joka tahtoo totuutta, ajaa pois voitonhengen, sillä ja vain sillä tavoin hän on valmis pitämään totuudesta kiinni.”
 
Winston Churchill sanoi saman asian sodasta – sodan ensimmäinen uhri on aina totuus. Niin olipa kyse minkälaisesta taistelusta tai sodasta – itsen pään sisällä, parisuhteessa, perhesuhteessa, työpaikalla, yhteiskunnassa…
 
Oman totuuden etsintä vaatii loputonta rehellisyyttä
 
Arthur Reisel kirjoittaa, että oman totuutensa etsiminen on aina ollut hänelle arvokas yritys. Totuuden löytäminen on usein pelottavaa, koska on olemassa totuuksia, joita ei toivo tietävänsä. Ja vaikka ne tietäisi, niin niitä ei kykene hyväksymään. Ja ne vaikka hyväksyisi, niiden ei halua paljastuvan muille.
 
Arthur Reisel kirjoittaa, että oman totuuden etsiminen oli hänen päätehtävänsä useiden vuosien ajan – kun hän itse oli potilaana. Nämä kokemukset eivät saa häntä unohtamaan sitä, että hän näkee yhä uudelleen itsensä potilaissaan ja potilaat itsessään.
 
Uransa alussa hän halusi tukea ja rohkaisua omalta psykoterapeutiltaan. Ja sitä hän sai. Hänen psykoterapeuttinsa johdatteli hänet pois syyllisyyden ja depression puuskista. Kun hänellä oli seksuaalisia fantasioita, joista Arthur tunsi syyllisyyttä, niin hänen psykoterapeuttinsa Ben kertoi, että kuinka viattomia ne olivat. Kun hän oli vihainen vaimolleen ja kieltäytyi antamaan periksi halulleen tuntea läheisyyttä vaimonsa kanssa, niin Ben sanoi: ” Kuinka ihanaa onkaan antautuminen”.
 
Niinä hetkinä, kun Arthur tunsi, että oli tehoton psykoterapeuttina, Ben sanoi isällisesti: ”Arthur, se ottaa kymmenen vuotta ennen kuin psykoterapeutti tietää mitä tekee”. Myöhemmin, paljon myöhemmin Arthur ymmärsi, että tuo sanonta oli vain vertauskuva siitä, että siihen kuluu koko elämänikä. Eikä se tule valmiiksi silloinkaan.
 
Arthur kirjoittaa, kuinka hän jahtaa totuutta itsestään – mutta totuus itsestä on petollinen paholainen. Joskus psykoterapeuttina työskentely voi olla työntää psykoterapeutin kauemmaksi omasta totuudestaan. Kiitokset, ihailu ja kiitollisuus, jota potilaat tarjoavat, tuntuvat hyvältä ja niitä psykoterapeutti haluaa kuulla. Mutta niiden riski piilee siinä, että ne voivat johtaa psykoterapeutin roolin väärinkäyttöön – psykoterapeuttisen vallan väärinkäyttöön. Arthur Reisel viittaa tässä Guggenbuhl-Craigin kirjoituksiin (1971, 81-101).
 
Psykoterapeutti voi hurmioitua omasta psykoterapiavallastaan
 
Parantajana potilaalleen psykoterapeutti voi väärinkäyttää valtaansa. Psykoterapeutilla on kiusaus unohtaa, että hänessä on ihminen, potilas itsessäänkin. Siis se potilas, joka sisältää parantavia voimia.
 
Jos psykoterapeutti menettää yhteyden ”potilaisuuteensa”, niin hän toimii vain parantajan roolissa. Hän ei sitten enää liity potilaaseensa itsenäisenä ja vastuullisena subjektina, vaan joustavana objektina, psykoterapeuttina, joka antaa potilaalle määräyksiä. Monet potilaat, jotka kokevat itsensä emotionaalisesti stressaantuneeksi ja voimattomiksi, etsivätkin tällaista psykoterapiasuhdetta.
 
Psykoterapeutti halutaan nähdä voimakkaana, tietävänä ja siksi mestarina, joka johdattelee potilaan pois potilaan emotionaalisesta kurjuudesta. Psykoterapeutti, joka edistää ja hyväksyy tällaisen voimakkaan mielikuvan väärinkäyttää psykoterapeuttista valtaansa. Esiintyy se mielikuva millaisessa muodossa tahansa.
 
Ja toisinpäin, Arthur Reisel kirjoittaa, että joka kerta kun hänen ”potilaisuutensa” on paljastumassa hänen potilailleen, niin hän on peloissaan ja hän haluaisi salata sen potilailtaan. Kuinka hän voikaan paljastaa yleisiä heikkouksiaan tai tavallista inhimillistä heikkouttaan? Kuinka se voi auttaa potilasta, joka etsii kypsää ja hyvin koulutettua päätelmää? Eikö potilaan pitäisi luottaa johonkin vahvaan? Jos psykoterapeutilla on emotionaalisia ongelmia, eikö potilaan kannattaisi etsiä apua joiltakin, jolla oma elämä on järjestyksessä?
 
Arthur Reisel kirjoittaa, että psykoterapeuttivuosiensa aikana hän on huomannut sellaiset huolet tarpeettomiksi. Omista ongelmista avautumiseen liittyvät ahdistukset eivät häviä, sillä jokainen avautuminen on uusi kokemus, joka tapahtuu omista yksilöllisistä asioistaan ja sille erityiselle henkilölle, joka sen kuulee. Se sisältää riskinsä ja siihen liittyvä ahdistus on vain kohdattava. Seurauksista ei voi koskaan olla varma. Ei koskaan.
 
Arthur Reisel kertoo eräästä naispotilaastaan, joka oli hyvin sensitiivinen hänen reaktioilleen psykoterapeuttina ja ihmisenä. Tämä nainen kirjoitti Arthurille kirjeitä, koska nainen ei saanut asioita suoraan sanotuksi terapiaistunnossa. Lisäksi kirjoittaminen mahdollisti sellaisten asioiden ilmaisemisen, joista hän ei kyennyt puhumaan, mutta kirjoittamaan kylläkin.
 
Tällä naispotilaalla oli kertomansa mukaan ollut isä, joka oli etäinen ja halveksiva. Naisella oli ollut 16-vuotias tyttärensä mukana eräässä terapiaistunnossa. 16-vuotias tytär oli kieltäytynyt ottamasta vastuuta omasta elämästään ja ajatteli avioliiton olevan ratkaisun ongelmiinsa. Arthur tunsi tyttären hyvin ja oli näpäyttänyt naisen itsenäisyydestä keskusteltaessa, että tytär aikoo elää koko elämänsä jonkun toisen kustannuksella. Arthur oli joskus aikaisemmin avautunut omista vanhemmistaan naispotilaalleen, joka kirjoitti Arthurille tämän terapiaistunnon jälkeen.
 
-       Olen pahoillani, että sinun suhteesi äitiisi oli niin huono. Olen pahoillani, ettei hän ollut sinulle läheinen, eikä puhunut kanssasi enemmän. Olen pahoillani, ettet tuntenut hänen kanssaan riittävästi läheisyyttä, jotta olisit voinut jakaa hänen kanssaan asioita, joita epätoivoisesti olisit halunnut. Olen pahoillani vihamielisyydestä, jota tunnet häntä kohtaan, koska hän eli vain miestään, isääsi varten, mikä ehkä sai sinut olemaan kunnioittamatta isääsi ja itseäsi.
 
-       Kysyitkö koskaan isältäsi, olisiko hän halunnut asioiden olevan toisella tavalla? Oliko tarvetta toiselle tavalle?
-       Vai onko niin, että vihainen lapsi sinussa jäi kiinni tuohon äitiin, joka hylkäsi sinut miehensä tähden?
 
-       Luulen, että tuomitset edellisen sukupolven liian jyrkästi. Kaikki tuli minulle mieleen, kun puhuit tyttäreni kanssa. Se ei ollut se, mitä sanoit, vaan intensiteetti, jolla asian sanoit. Minulla on tapana miettiä, mikä saa ihmisten toimimaan toisensa kanssa sillä tavalla kuin toimivat – ja joku minun aivoissani sanoi, että mitä tämän tiukan sanomisen takana on. Kyllä, minulla on tämän miettimisen suhteen usein vääriä hälytyksiä ja sijoitan ihmisiin sellaisia asioita, joita heissä ei ole. Mutta…
 
 
-       Haluan sinun tietävän, ettei arvosteluni tarkoituksena ole millään tavalla vähentää kunnioitusta eikä tunnetta, jota tunnen sinua kohtaan. Olen erittäin kiitollinen avustasi, joka on merkinnyt minulle enemmän kuin edes tiedät. Olet mukava kaveri, kun haluat ja toivon, että joku rakastaa sinua hyvin paljon, koska ansaitset sen. Ja vaikka olet suuri-isä-antaja, TARVITSET SITÄ.
 
-       Miksi kerron näitä sinulle? Minulla on tunne, että meidän terapiasuhteemme on päättymässä ja en ehkä ole tässä tunnelmassa kertomassa näitä. Jotain on tapahtumassa, mutta en tiedä mitä.
 
Arthur Reisel kertoo, että seuraavassa istunnossa hän myönsi naispotilaansa olevan oikeassa. Se ylimielinen kommentti liittyi hänen suhteeseensa äitiinsä, ei hänen tyttäreen.
 
Sitten he ryhtyivät keskustelemaan, miksi naispotilas ilmaisi asiansa aina kirjeellä, eikä terapiaistunnossa. Hän saattoi avata tunteensa runoon tai proosaan, muttei saanut suutaan auki tunteistaan kasvokkain tapahtuvassa vuorovaikutuksessa. Miksi?
 
Samainen naispotilas kirjoitti toisella kerralla, että kun Arthur vastaa puhelimessa hänelle, niin nainen ei ymmärrä, miksi hän joskus menee suunniltaan, kun naisesta tuntuu, ettei psykoterapeutti halua olla hänen kanssaan sillä hetkellä. Aivan kuin psykoterapeutti olisi välimatkan päässä.
 
Ja välillä hänestä tuntuu, ettei hänen psykoterapeuttinsa sano tai kysy asioita, joita haluaisi. Hän ei halua millään tavalla saada psykoterapeuttiaan levottomaksi tai puolustuskannalle, mutta nämä ovat asioita, joita naispotilaalle tuli mieleen vastaanottokäyntinsä jälkeen.
 
Naispotilaasta tuntui, että hän oli aivan alasti, kun psykoterapeutti kerran nimitti häntä ”kerjääjäksi”. Pikemmin kerjääjä kuin raiskaaja, jolta psykoterapeutti tuntui, kun hän sanoi sen asian hänelle. Niin loukkaavalta se tuntui, vaikka olisikin totta.
 
Naispotilas kirjoitti, vaikka psykoterapia on päättymässä, niin ei hän aio koskaan päättää psykoterapiaa kirjeellä. Jos hän päättäisi psykoterapiansa kirjeellä, niin hän ei olisi valmis päättämään psykoterapiaa, minkä hänen psykoterapeuttinsa hyvin tiesi. Ei, suhde oli ollut niin merkityksellinen, ettei sitä lopeteta kirjeellä.
 
-       Luulen, että monesti kun vihastun tai loukkaannun, niin minä pyrin kutsumaan esiin sen henkilön, joka on saanut minut kokemaan niin. Olen kuluttanut suuren osan elämästäni taistellessa isäni kanssa – ja useimmiten vain loukannut itseäni siinä prosessissa. Minulla on nyt tunne, että olen jättämässä taakseni sen kaiken, sinne minne taakse se kuuluukin. Et voi voittaa niitä, et koskaan. Lopulta anna heidän voittaa sinut. Luulen silti, ettei meistä kumpikaan ajattele, että se oli hyvin vietettyä elämää.
 
Arthur Reisel kirjoittaa, että tämä naispotilas tavoitti hänen levottoman kömpelyytensä joistakin hänen asioistaan, minkä hän jälleen tälle naispotilaalle myönsi, ei välttämättä vain siksi, että hänen olisi pitänyt, vaan myös siksi, että tämä naispotilas oppisi luottamaan omiin havaintoihinsa, jotka olivat täysin totta.
 
Hän oli ollut kiireinen puhelimessa ja vaikuttanut tylyltä puhelimessa. Vihastumisen tunne, jota nainen tunsi, oli pätevä. Hän oli antanut pöydältään valokuvan, josta kovasti piti eräälle toiselle naispotilaalle, mikä oli saanut tämän kirjeitä kirjoittavan naisen tuntemaan itsensä aluksi kateelliseksi, mutta myöhemmin kiitolliseksi lahjan antamisen tavasta, jota useammankin ihmisen tulisi tehdä. Arthur toimi välillä impulsiivisesti, eikä miettinyt loppuun asti.
 
Arthur Reisel kirjoittaa, että hän haluaa kirjoituksellaan kuvata sitä, että jos tavoittelee totuutta itsestään, niin joutuu rehellisyytensä valaisemaksi useasti ja tilanteisiin, joissa ei haluaisi olla, mutta vain totuus on niissä meidät vapauttava.
 
Psykoterapeutin on Reiselin mielestä säilytettävä ”potilaisuus” itsessään, sillä psykoterapia on ja pysyy kaksipuolisena prosessina. Psykoterapeuttina ja ihmisenä hänen täytyy aina säilyä valppaana, ettei käytä järkeä totuutta vastaan. Vain ja vain silloin kun hän ajaa pois voitonhengen, niin hän oli valmis pitämään kiinni totuudesta.
 
12.12.15 Lappeenrannassa