Toiminnot

Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa XVII - Alex Redmountain

Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa XVII – Alex Redmountain
 
Sheldon Koppin kirjassa Naked Therapist (alaotsikko – A Canterbury Tales collection of embarrashing moments from more than a dozen eminent psychotherapists, 1976) toinen osa ”jaetut noloudet” sisältää muiden psykoterapeuttien kuvauksia omista psykoterapeuttista munauksistaan.
 
Viimeinen tarinankertoja psykoterapeuttisista munauksistaan on Alex Redmountain, joka on nimennyt kirjoituksensa ” Working the street” (kadulla työskentely).
 
Alex aloittaa kirjoituksensa kertomalla Lou Salomesta, joka oli Sigmund Freudin sisäpiirin maallikkoanalyytikko. Lou oli älykäs, kaunis, seikkailunhaluinen ja jäätävän levoton nainen, joka eli 1800-1900 –lukujen vaihteessa. Rilke ja Nietzsche ihailivat häntä.
 
Lou Salome sanoi, että jo varhain elämässään hän päätti lujasti kokeilla, että olivatko rajat, joita hän elämässään kohtasi oikeasti rajoja, vai osoittautuisivatko ne vain kalkkiviivoiksi, jotka voi pyyhkiä pois. Alex sanoi tuntea samaa nuorena terapeuttina.
 
Alex halusi nuorena terapeuttina testata jokaisen psykoterapeuttisen parametrin: aika, raha, fyysinen läheisyys ja itsensäpaljastaminen. Hän ei luottanut kenenkään muun kokemukseen. Hän halveksi varoituksia, joita kokeneemmat psykoterapeutit hänelle antoivat.
 
Se mitä Alex ei nuorena psykoterapeuttina nähnyt, oli se, että hänen omat kipunsa olivat maskeeratut välittämiseksi. Nämä kivut olivat itserakkaus, narsismi ja näkemyksen kapeus, jotka laittavat kaikki asiat, jotka eivät liity itseen, jonnekin näkökentän äärilaidoille. Vaikka se näyttää ulospäin avoimelta ja etsivältä, niin ne kivut tekevät oppimisen hyvin vaikeaksi.
 
” Lopeta pyörän keksiminen uudelleen”, no Alex lopetti pyörän keksimisen, muttei kompassin, sekstantin ja höyrykoneen keksimistä. Oman kertomansa mukaan hän keksi näitä jonkin aikaakin uudestaan…
 
Alex kirjoittaa viiden vuoden ajasta psykoterapeuttina. Aikana jolloin hän oli yhtä naiivi kuin nuoret, joita Peace Corp-organisaatio lähettää auttamaan kehitysmaita. Alex yritti muuttaa maailmaa. Maailmanmuuttamisyritys tapahtui ns. vastakulttuurin piirissä, jossa Alex asui, joka oli hänelle tuttu ja jossa hän ihmisiä tunsi.
 
Alex halusi tehdä enemmän kuin ”vain terapiaa kunnallisessa mielenterveystoimistossa” – hän alkoi tehdä psykoterapiaa kadulla. Kadulla oleva psykoterapeutti on kuin huora, jonka sutenööri on kadulle heittänyt. Ei turvaa, ei statusta.
 
Kadulla olet kaikkien muiden huseeraajien ympäröimänä. Jokainen heistä myy jotain eksoottista ratkaisua elämisen ongelmiin. Astrologiaa, korteista ennustamista, skientologiaa, vallankumousta tai pikapanoa Dodgevanin takapenkillä. Saada hetkeksi elämisen kipu väistymään. Tai vain paisutella omaa tärkeyttään ihmisten elämisen ongelmien ratkaisijana. Kuten usein asianlaita on.
 
Kuten huora, jolla ei ole sutenööriä, niin psykoterapeutti, joka tulee pois mielenterveystoimiston pyhyydestä kadulle, voi kokea toisenlaisen järjestyksen jännitystä ja ihastusta. Alex tiesi, että pyhä mielenterveystoimisto oli tarvittaessa olemassa, jos pelko ja vapina kadulla kävisivät liian suureksi.
 
Alex selittää, että hän oli perinteisesti koulutettu kliininen psykologi, joka teki kliiniselle psykologille tyypillisiä tehtäviä: testasi, piti yksilö- ja ryhmäterapioita, työnohjasi ja antoi muodollisia konsultaatioita. Mutta hän kävi levottomaksi perinteisessä mielenterveystoimistossa. Tavallaan hän kutsui itse itsensä työhön kadulle.
 
Alex oli oppinut katuviisaaksi avoimissa kouluissa ja yliopistoissa, homojen ja kadulla oleskelevien kanssa oleillessa, erilaisten nuorten ja heitä piirittävien katuhaukkojen kanssa oleillessa. Kaikkien mahdollisten ja kuviteltavissa olevien vaihtoehtoliikkeiden kanssa oleillessa. Kaikenlaisiin elämäntyyleihin tutustuessa. Vaikka Alex itse oli saanut keskiluokkaisen kasvatuksen. Oli hieman kapinallinen. Kerran hän lopetti koulun ja rekrytoitui armeijaan, jossa oli kuolla ikävystymiseen Koreassa.
 
Työ kadulla tuntui Alexista hyvältä tavalta rikkoa rajoja. Katuympäristö ei ollut ihan pahimmasta päästä, vaikka degeneroituikin selkeästi. Siellä oli kaikenikäisiä, tusina entisiä ryhmiä, maolaisia ruokakollektiiveja, eri tyylin musiikkibaareja, katukulmaliikkeen yhteydessä olevia kirkkoja, jotka nousivat trotskilaisen vallankumouksen tuhkasta. Kolme neljä vuotta ennen kuin kadunkulmat kosmetologisoitiin ja myytiin rikkaille valkoisille ostajille.
 
Alex kirjoittaa, että kun hänen kirjoituksensa sisälsivät usein viittauksia seksiin, niin hän oli miehenä täynnä seksuaalisia fantasioita. Seksuaaliset mielikuvitusleikit olivat tapa helpottaa jatkuvaa yksinäisyyttä, jota hän koki. Hän oli yksinäinen ihmisten joukossa, ei siksi, että häneltä olisi puuttunut ihmisiä ympäriltään. Se oli sitä samaa yksinäisyyttä, jota hän tunsi nuorena miehenä erilaisissa baareissa ja juhlissa pyöriessään.
 
Seksuaaliset fantasiat helpottivat hänen jatkuvaa yksinäisyyttä. Niissä tavallaan ”liittyi” ihmisiin, riittämättömällä tavalla, mutta kuitenkin ”ei ollut yksin”.
 
Se että Alexilla oli tapana ottaa ankkurit irti ”pyhästä mielenterveystoimistoyhteydestä”, aiheutti hänelle myös ongelmia.
 
Seksifantasioitten lisäksi Alexilla oli toisenlaisia mielikuvitusleikkejä. Hän ajatteli olevansa pelastaja, kaikkien rakastama erimielisyyksien sovittaja. Hän ajatteli olevansa maalaistohtorin ja viisaan valtiomiehen yhdistelmä, kun hän kulki tervehtivien katumilitanttien, hylättyjen kukkaislapsien, paikallisten katukapteenien ja itsensätoteuttaja-adikktien joukossa. Kuin yksinäinen rangeri lonkaltalaukeavineen, hän partioi ja ratsasti sitten ongelmat ratkaistuaan kohti auringonlaskua.
 
Alex kirjoittaa, että tämän tyyppiset mielikuvitusleikit ja fantasiat ajavat haaksirikkoon, sillä psykoterapiassa tarvitaan usein pitkän matkan juoksijan taitoja.
 
Mielikuvitusleikit auttoivat Alexia vaientamaan epäilystä herättävät piinalliset kysymykset. Kestätkö koko matkan potilaan kanssa? Ettei se vaan olisi liian kovaa, liian pitkään kestävää tai hyvin kuluttavaa? Mitä jos ottaisi hatkat ja menisi Harvard Business Schooliin, jotta voisi tuhota kapitalismin sisältäpäin? Alex ei ikinä lähtenyt minnekään hatkaan.
 
Alex oppi, että kadulla työskentely vaati enemmän kärsivällisyyttä ja pitkänmatkan visiota kuin perinteinen mielenterveystoimiston psykoterapia. Tulokset olivat vähemmän ennustettavissa, jos ollenkaan. Enimmäkseen kadulla ympärillä oli kaaos ja sekavuus. Samat kasvot tulivat eteen aina uudestaan. Mutta keskellä tätä sekasotkua Alexista tuntui, että hän oli vastuussa, mikä oli päihdyttävä ajatus. Alex kohtasi kaksi jo antiikin ajoista tuttua teemaa: hybris ja kiima.
 
Alexin hybriksestä putoamiset olivat pyllylleen putoamisia, eivät mitään kruunusta suistamisen luokkaa. Paatos ja huono komedia kulkivat hänen mukana, kun hän jälkiteinimäisellä uhmakkuudella ja pikkuisen pullistellulla ylpeydellä kävi työhönsä.
 
Hybris ja kiima
 
Ensimmäisessä tarinassa katupsykoterapeutin, joksi hän ei itseään kutsunut, koska se olisi kuulostanut itsensä korostamiselta, elitistiseltä ja itsensä paisuttelulta, Alex kutsutaan kello kaksi aamuyöllä asunnottomien yömajaan Sactuaryyn. Kadulla amokia juoksevista nuorista yksi oli sekaisin katuhuumeista. Puhelimessa kysyttiin, että voisiko hän tulla ja tehdä jotain, puhua tälle nuorelle tai viedä lääkäriin, ettei tarvitsisi kutsua poliisia paikalle.
 
Alex oli paikalla 20 minuutissa. Kuka muka väittää, ettei kotikäyntejä enää tehdä? Portaita kavutessaan hän kuuli, kuinka huonekaluja rikottiin eräässä huoneessa. Kahdeksan nuorta ja kaksi ohjaajaa kulkivat päämäärättömästi. Yksi näytti huolestuneelta, yksi pelokkaalta, yksi vihaiselta – riippuen siitä, ketä nyt katsoi. Kolmas ohjaaja saattoi Alexia kohti tuhoamisen ääniä.
-       Ok, minä hoidan tästä eteenpäin, Alex sanoo hieman polleasti.
 
Alex sulki oven takanaan ja näki kuinka kaksimetrinen ja 120 kiloa painava nuori hajotti paikkoja. Hänen ystävänsä oli juuri laittanut vapaapäivinään kyseiset kalusteet, jotka olivat nyt palasina.
-       Hei, huutaa Alex ja yrittää kuulostaa niin auktoriteettiselta kuin vain mahdollista.
-       Lopeta tuo paska!, sanoo Alex.
 
Iso nuori mies katsoo Alexia, nuoren miehen katseesta näkee, ettei kaikki inkkarit ole kanootissa. Hänen ilmeensäkin on yhtä poissaoleva. Hän tulee lähemmäs Alexia ja tutkii tätä päästä varpaisiin.
Alexista tuntuu ettei hänen polvensa liity hänen hänen nilkkoihinsa.
-       Kuka helvetti sinä olet?, kysyy iso nuori mies
-       Alex, sanoo Alex
-       Sinä olet se kallonkutistaja!
Alex nyökkää.
 
Myöhemmin paljastuu, että nuoren miehen nimi on Moose. Moose katsoo Alexia ja pyörittelee päätään. Hänelle ilmaantuu typerä hymy. Hän ryhtyy nauramaan. Sitten hän nauraa kovemmin. Moose putoaa polvilleen ja jatkaa nauramista samalla kun kierii patjalla, joka on lattialla. Hän näyttää Alexille kuin kuivalla maalla rimpuilevalta valaanpoikaselta.
 
Alexille käy selväksi, että Moose on harhainen. Alex kyykistyy Moosen lähelle ja sanoo: ”Ota iisisti, ota iisisti!”, mikä sai hänet nauramaan vielä enemmän.  Hän pyörii lattialla nauraen. Nauruun alkaa sekoittua itkua. Tai Alex ei enää osaa sanoa nauraako vai itkeekö Moose.
 
Vähitellen Moose tulee niin heikoksi, että Alex taluttaa hänet ranteesta huoneeseen, jossa on patja lattialla. Moose on kuin viisivuotias lapsi. Väsynyt ja uninen. Hän nukahtaa. Alexilla on olo kuin Horatiolla sillalla, MacArthurilla Guadalcanalilla tai Walter Mittyllä Poopdeckillä. Alex sulkee hiljaa oven. Ja poistuu nöyrästi, tai melkein nöyrästi, Sanctuarista.
 
Muutaman päivän kuluttua Alex kuulee Sallyltä, hänen lempiohjaajaltaan, jolta on sensuellit silmät, että Moose on lähtenyt kohti ”suurempia ja parempia asioita”. Sally matkii Moosea ja kertoo, että kuinka kaikki kävi Moosen mielessä.
 
” Siis tämä kaveri tulee huoneeseen, tajuatko? Olen täysin päissäni. Tarkoitan kunnolla sekaisin. Olen tosi vainoharhainen amfetamiinin käytön jälkeen. Kaikki huusivat oven takaa, että kallonkutistaja on tulossa. Kallonkutistaja on tulossa ja vie sinut sairaalaan. Olen ollut sairaalassa ja sinnehän en lähde, oli kallonkutistaja tai ei ollut.
 
No odottelen kallonkutistajaa tulevaksi ja laittamaan minut sairaalaan. Olen valmiina, ymmärrätkö? Minun pää on sekaisin, että tämä kallonkutistaja kasvaa mielessäni suuremmaksi ja ilkeämmäksi, eikö totta?
 
Mutta kuka sieltä tuleekaan? Pikkukaveri, joka ei ole edes minun kainaloon saakka. Ja kaikki ovat huutaneet, että se kallonkutistaja tulee ja toimittaa sinut sairaalaan.  Ja sitten tämä pikkumies sanoo, että lopeta se paska.  Unohdan jopa partakoneen terät, jotka olen teipannut sääreen. ”
 
Sally sanoo, että hän osaa säilyttää tämän ”ammatillisen salaisuuden”. Sallylla on uskonnollinen kasvatus ja sanoo, että Jumala tekee kauttamme ihmeellisiä tekoja.
 
Alex myöntää. Että joskus hänen suustaan tulee sanoja, joiden alkuperää hän itsessään tunnista. Oivallusta, katartista ja suuria paljastuksia. Joskus hänestä tuntuu, että hän on loistava terapeutti. Joskus hänestä tuntuu, että hänen sanansa ovat yhtä ihmeellisiä kuin liiskattu kärpänen. Kemiaa, säteilyä, hajuja. Tai jotain. Ennen kuin Alex tiesi tämän, niin hän otti psykoterapian hyvin vakavasti.
 
Toinen hybristarina liittyy Gonzoon, joka oli vapaa koulu. Noin 30 koulunsa lopettanutta oli perustanut vapaan koulun hylättyyn rakennuskompleksiin. He toimivat toisilleen opettajina ja mitä kulloinkin tilanne vaatii aina tukkoisten putkien selvittämiseen. Alex pitää ryhmää, jossa käydään läpi asioita. Alex ei halua kutsua sitä ryhmäpsykoterapiaksi, koska on liian läheinen ja sitoutunut heidän toimintaansa.
 
Hän tapaa Barbaran erikseen, koska hän haluaa keskustella Alexin kanssa. Barbara puhuu 16-vuotiaasta Cindystä, jonka terapeuttina Barbara kertoo olevansa.
-       Et voi kutsua sitä terapiaksi, sanoo Alex
-       Mutta, se on, sanoo Barbara.
-       Mutta, jotta voit kutsua itseäsi terapeutiksi, sinun täytyy olla…
-       Ja paskat. En aio laittaa sitä esille mihinkään mainostauluun tai muuta.  Minä kerroin vain siitä sinulle.
-       Selvä, minulle tulee epämukava olo siitä, sanoo Alex.
-       Kuinka?, kysyy B.
-       Koska ajattelen, että se on sellainen egotrippi. Minkäkään en kutsu itseäni terapeutiksi, sanoo Alex.
-       Mitä sinä tarkoitat? Että et edes sinä? Kuka sinä olet, Sigmund Freud?
-       No ainakaan minä en yritä olla, mitä en ole, vastaa Alex.
-       Haista paska, B huutaa.
-       Haista itse, huutaa Alex takaisin.
 
Alex käy mielessään läpi kaikkia argumentteja, joilla voi olla oikeassa. Ja puoli tuntia myöhemmin Alex tapaa koko ryhmän. Barbaran pää on Cindyn sylissä, mikä on Alexille merkki siitä, että hän oli vielä enemmän oikeassa.
 
Jossain vaiheessa yhteisistuntoa Cindy, joka ei tavallisesti puhu mitään, päättää puhua.
-       Minulla on jotain puhuttavaa, Cindy aloittaa hyvin, hyvin pehmeästi. Hän ei tavallisesti puhu mitään, joten kaikki odottavat mitä hän aikoo sanoa.
-       Alex kuulin, mitä puhuit Barbaran kanssa, vaikka minulla ei ollut tarkoitus kuunnella ja haluan kertoa sinulle tämän.
Cindy kertoo, kuinka hän lähetettiin klinikalle kuusivuotiaana. Nainen, joka tapasi hänet kaksi kertaa, sanoi, että Cindy on ”aivovammainen” ja ”jälkeenjäänyt”, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä ne sanat tarkoittivat. Hän kysyi myöhemmin niitä sanoja opettajalta. Hänet lähettiin hoitoon lääkärille, joka nukahti joka kerralla leikkiterapiassa.
 
Neljännellä luokalla Cindy lähetettiin poikien kanssa tapeltuaan terapiaan paremman kansan klinikalle. Siellä terapeutti ei tiennyt, mitä tehdä Cindyn kanssa. Ei Cindykään.
 
Kun Cindy tuli myöhemmin raskaaksi, niin hänet lähetettiin äidin poikaystävän toimesta Kuuluisalle psykiatrille, jolla oli hieno toimisto hienossa rakennuksessa. Tämä kuuluisa psykiatri huusi hänelle, kertoi, että hän oli huora ja päätyisi narkkariksi, kuolisi tai päätyisi vankilaan. Hänellä ei tulisi koskaan olemaan lapsia, aviomiestä tai mitään kunnollista. Sitten Cindy oli minuutin hiljaa ja Cindy jatkoi…
-       Sitten tulin tänne Gonzoon. Kun kuulin sinusta, en halunnut olla kanssasi missään tekemisissä. En luottanut sinuun.
-       Pikkuhiljaa opin luottamaan Barbaraan. Hän kuunteli! Hän itki ja nauroi kanssani, välillä halasimme toisiamme, välillä hän hermostui minuun ja minä häneen, mutta hän ei koskaan painanut minua maanrakoon.
-       Kutsuin häntä ystäväkseni. En halunnut kutsua häntä miksikään muuksi. Mutta kun kuulin, mitä sanoit, niin haluan kertoa sinulle: Hän on minun terapeuttini. Ensimmäinen, joka minulla koskaan on. Hän on!
 
Alex vapisi, puhkesi kyyneliin, halasi molempia ja sanoi, että hän oli. Tottakai oli. Muu ryhmä ei tiennyt mistä oli kyse, mutta kaikki halasivat toisiaan.
 
Alex kertoo, että nämä olivat hetkiä, jotka tekivät hänestä nöyremmän.
 
Himon tarinoista Alex kertoo, että hän tapasi Janetia, yksivuotiaan tyttären äitiä, joka työskenteli tarjoilijana. Aluksi Alex ei ollut kiinnostunut hänestä seksuaalisena olentona, vaan ihmisenä, jolla oli isoja ongelmia. Mutta tapaamisten myötä Janetin viehättävyys tuli esille ja alkoi ehkäistä terapian edistymistä.
 
Alex alkoi lukea perinpohjaisesti kirjallisuutta, joka puolsi terapeutin ja potilaan välisiä seksuaalisia kanssakäymisiä. Sekä hän että Janet huomasi, että he olivat seksuaalisesti toisistaan kiinnostuneita. Alexin keho halusi sanoa kyllä, mutta pää epäröi. He päättivät, etteivät näe toisiaan pariin viikkoon.   Alex huomasi, että hän mietti Janetin punaruskeita hiuksia ja häntä enemmänkin. Lopulta he päättivät nähdä Alexin toimistossa ja sopivat, että tapaavat 50 minuuttia kerrallaan, kaksi kertaa viikossa, kasvokkain – ei halauksia ollenkaan. Terapia toimi.
 
Toisessa himontarinassa Alex kertoo (1976), että Tamara oli 16-vuotias, hyvin kehittynyt, tumma kuin arabiprinsessa. Tamara oli kasvattikodissa, joita Alex konsultoi kerran viikossa. Kun Alex tapasi Tamaraa, niin tämä oli kuin hyväksikäyttävä käärme. Alex koetti olla kylmänä, mutta turhaan.
 
Alex kertoo, ettei hän saa seksuaalisia fantasioita nuorisosta, vaan nauttii heidän narsismista kaukaa. Eikä hän ole niin tyhmä, että sekaantuisi nuoriin, koska se johtaisi vankilaan. Ei edes mielikuvituksessa.
 
Yhtenä iltana hän oli paikallisen avoimen yliopiston juhlissa, jossa hän nousi puolet ihmisistä. Tamara oli pukeutunut 1930-luvun asuun, jossa oli paljastavaa pintaa, eikä Alex voinut pitää silmiään erossa Tamarasta. Hän tanssi kaikkien kanssa, mutta ehkä eniten Tamaran kanssa. Lopulta hän päätyi patjalle, jossa huomasi olevansa Tamaran, joka oli sekä humalassa että huumeissa, hänen vieressään. Hän käänsi Tamaran alleen ja alkoi kuulla, kun Tamara toistiyhä selvemmin…
-       Isä, isä, isä…
 
Alex työnsi Tamaran kauemmaksi, silitti hänen otsaansa ja poistui paikalta.
 
Kolmas himon tarina liittyy siihen, kuinka hän kuuli nuoren terapeutin kertovan terapeuttien viikkotapaamisessa, kuinka hänen asiakkaillaan oli seksuaalisia fantasioita hänestä.
-       Muista, että tässä kaupungissa on tusina, kaljuja 70-vuotiaita psykoterapeutteja, joiden potilaat ovat hulluina heihin. Älä ota liikaa itseesi siitä jutusta!, kertoi tapahtuman työnohjaaja.
 
Alex kertoo, että ylpeyden ja intohimon kokemukset ovat opettaneet häntä. Hän on saanut ”perstuntuman” asiaan.
 
Alexille on tullut ihan selväksi, ettei psykoterapeutin ja potilaan välillä voi olla seksuaalista kanssakäymistä, koska kyseessä ei ole normaali ihmissuhde. Psykoterapeuttisessa suhteessa on selkeä valtaepätasapaino. He eivät ole koskaan samanarvoisia, miksi kyseessä on hyväksikäyttösuhde.
 
Psykoterapeutti voi hybriksessään kuvitella, että he ovat tasa-arvoisia. Mutta kyseessä on psykoterapeutin infantiilit toiveet maagisista ratkaisuista, kaikkivoipaisuudesta ja oseaanisesta rakkaudesta. Sanalla sanoen transferenssin väärinymmärtämisestä, mikä ei kuulosta älyllisesti kovin fiksulta.
 
Psykoterapeuttinen työskentely sisältää väistämättä paradokseja. Kadulla työskentely avasi luovuutta. Psykoterapialla on sittenkin hyvä olla tietyt rajat.
 
6.3.2016 Lappeenrannassa