Sheldon Koppin kuudes kirja Back to One - A Practical Guide for Psychotherapists ( "takaisin yhteen- käytännöllinen opas psykoterapeuteille") vuodelta 1977- Osa IV
Sheldon Koppin kuudes kirja Back to One - A Practical Guide for Psychotherapists ("takaisin yhteen - käytännöllinen opas psykoterapeuteille") vuodelta 1977 - Osa IV
Kirjan neljännessä luvussa Assuming posture Sheldon Kopp käsittelee psykoterapeuttista asemointia potilaan kanssa eli mitkä ovat psykoterapian tekemisen yhteiset perussäännöt.
Kopp aloittaa kirjoittamalla, että hänen varhainen psykoterapiakoulutuksensa oli vahva teoreettisesti, mutta käytäntöön siitä oli vähän apua. Tämä ristiriita vain korostui, kun Kopp oli itse potilaana ja havaitsi ongelman. Oli äärimmäisen vähän suoraa ohjausta siitä, kuinka ja miten tehdään psykoterapiaa potilaan kanssa.
Psykoterapian teorian ja käytännön ristiriita aiheutti tarpeetonta sekaannusta, kärsimystä ja viivästytty psykoterapiapätevyyden hankkimista. Siksi Kopp kirjoitti tämän kirjansa.
Kopp kirjoittaa psykoterapian tekniikasta. Perusasenteesta psykoterapian tekemiseen potilasta ensi kertaa tavatessa. Jos alkaa psykoterapian oikealla asenteella, niin on paras mahdollisuus olla potilaalle avuksi. Psykoterapian ongelmia voidaan välttää jo aluksi, kun sovitaan psykoterapian säännöistä.
Kuten joogan harjoittamisessa, niin perusasento – asana – on tärkeä. Jo pelkät asanaa koskevat ohjeet ovat nöyryyttäviä, Yksinkertaisimman –padmasanan- saavuttamiseksi ohjeet ovat:
- Laita oikea jalkateräsi vasemman reiden päälle ja samalla tavalla vasen jalkaterä oikean reiden päälle. Risti kätesi selän taakse ja ota kiinni jalkateristä (oikea käsi oikeasta jalkaterästä ja vasen käsi vasemmasta jalkaterästä). Laita leuka kiinni rintaan ja keskitä katseesi nenänkärkeen.
Aluksi helpoinkin asana on epämiellyttävä tai jopa sietämätön. Mutta ajan kanssa se tulee vakaaksi ja miellyttäväksi. Aikaa myöten ponnistelu vähenee ja meditaatioasento tulee luonnolliseksi. Tässä vaiheessa asento ei enää vie aloittelijan huomiota pois meditaatiosta. Asento on muuttunut perustaksi, joka helpottaa joogan harrastajan meditaatiota. Sama koskee psykoterapiaa.
Psykoterapeuttinen asana täytyy sopia ensimmäisellä vastaanottokäynnillä. Jo saadessa ja hyväksyttäessä potilaan saapuminen psykoterapiaan. Psykoterapeuttinen asana sovitaan ensimmäisellä tunnilla ja se kestää viimeiseen tuntiin saakka. Se on valmistava asenne myöhempään työskentelyyn. Psykoterapeuttinen asana vapauttaa ja mahdollistaa virheettömän työn tekemisen, kuten alusta alkaen oikean jooga-asennon opettelu.
Aloittelevan psykoterapeutin ei tarvitse ymmärtää psykoterapeuttisen asanan teoreettisia perusteita hyötyäkseen asanasta. Jos poikkeaa jostain syystä psykoterapeuttisesta asanasta, niin tarvitaan vain paluu yhteen (back to one) – takaisin perusasentoon.
Kopp kirjoittaa (1977), että potilasta ensimmäistä kertaa tavatessaan hän on utelias, jännittynyt ja joten peloissaan. Jos potilas tulee ennen vastaanottoaikaa, Koppista tuntuu spontaanisti, että aloitetaan vaan, mutta hän malttaa mielensä ja aloittaa sovittuna hetkenä. Jos potilas tulee huoneeseen ennen vastaanottoaikaa, Kopp palauttaa hänet vastaanottotilaan.
Se että aloittaa ennen sovittua aikaa, Koppin mielestä voi olla hänen omaa acting out´ a, jolla varjolla hän pystyisi välttämään oman sisäisen levottomuutensa. Hän tarvitsee tämän kohonneen valmiuden, kun psykoterapia aloitetaan juuri ajallaan. Kopp voi käyttää sen ajan, vaikka potilaan odottamiseen liittyviä mielikuvia läpikäydäkseen.
Ja Koppin mukaan (1977), jos aloittaa liian aikaisin, niin se voi viestittää potilaalle väärän kuvan psykoterapeuttisesta sopimuksesta. Että psykoterapiatunti voi alkaa milloin tahansa potilas niin valitsee. Potilas ei Koppin mukaan silloin välttämättä kohtele psykoterapeuttia omana erillisenä ihmisenä, mikä on välttämätöntä psykoterapeuttiselle asanalle.
Siksi Kopp odottaa, yksin toimistossaan, että aika on tullut, aloittaa psykoterapia juuri etukäteen sovittuna aikana. Kopp tulee odotustilaan ja sanoo: ” Olen Sheldon Kopp, tule sisään!”. Kopp kättelee vain, jos potilas spontaanisti ojentaa kätensä kättelyyn. Potilaan toiveet sosiaalisiin tervehdyksiin analysoidaan jatkossa psykoterapian kuluessa.
Sitten Kopp saattaa potilaan toimistoonsa, joka on olohuoneenoloinen tila, jossa on pari nojatuolia, muutama tuoli, lamppuja jne. Hänellä on henkilökohtaisia tavaroita, mm. piippu työpöydällä osoittamassa, että se on hänen henkilökohtainen tilansa. Sitten Kopp on sijoittanut huonekalut sillä tavalla, että hänen vasen kuuro (aivo-operaation jäljiltä) korvansa ei häiritse työskentelyä tarpeettomilla päänkäännöksillä ja että hän tarkkailla potilasta, samalla kun mahdollistaa potilaan ohikatsomisen niin, ettei katse häiritse joidenkin potilaiden psykoterapiaa.
Potilas istuutuu paikalleen ja Kopp antaa potilaalle pari minuuttia aikaa katsella ympärilleen, jos haluaa. Jos potilas ei aloita puhumaan oma-aloitteisesti, Kopp kysyy: ” Kuinka voin olla avuksi?”. Kopp ei odota, että potilas pystyy tässä vaiheessa kuvaamaan, millaista apua hän tarvitsee, mutta potilaan vastaus antaa tietoa potilaan mielentilasta. Tavallisia vastauksia (1977) olivat:
- En ole varma, millä tavalla voitte auttaa minua.
- En tiedä, voiko kukaan auttaa minua.
- Tiedän, että tarvitsen apua juuri nyt.
Uuden potilaan on usein aluksi vaikeaa puhua täysin vieraalle ihmiselle monimutkaisista ongelmista, jotka on kokenut ylivoimaisiksi itselleen.
- Tietysti on vaikeaa aloittaa, mutta voit aloittaa mistä tahansa. Kaikki liittyy kaikkeen.
Kopp koettaa seurata, mitä potilas puhuu, mihin hän puhettaan johdattelee – yrittämättä analysoida sitä. Hän yrittää aluksi vain reflektoida takaisin sitä, mitä potilas puhuu. Samalla potilaalle viestittäen, että hän aktiivisesti kuuntelee ja missä mahdollista, osoittaa potilaalle, että hän on tullut ymmärretyksi. Jos mahdollista, niin Kopp yrittää kuvata potilaalle ymmärrettävässä mittakaavassa, mitä hänestä potilas tuntuu kokevan tässä vaiheessa.
Kopp yrittää muodostaa psykoterapian ensimmäisellä tunnilla hyväksyvän ilmapiirin, jossa potilas kertoo, mitä haluaa kertoa. Koppin asenne ja asento viestivät, että hän haluaa oppia tuntemaan potilaan ja potilas voi oppia tuntemaan hänet.
Kopp ei ota ensimmäisellä tunnilla esitietoja, vaan potilas kertoo elämästään niin kuin haluaa. Potilaan tarve puhua kokemuksistaan on tärkeämpi kuin kliinisen psykopatologian henkilökohtaisen kehityksen kerääminen. Sallimalla potilaan kertoa tarinaansa omalla tavallaan ja tahdillaan Kopp koettaa viestittää, että luottaa siihen, että potilas tietää parhaiten, kuinka dialogin toinen puoli tarjoillaan.
Kopp ei yritä arvostella mitään, ei tehdä rankaisevaa vastakkainasettelua, minkä tarkoitus on viestittää potilaalle, että hän tekee juuri niitä asioita, joita pitääkin olla tekemässä. Jos Kopp tässä onnistuu, niin potilaalle jää tunne, että hän on tehnyt kaiken juuri oikein.
Kopp koettaa saada selville, kuka tämä edessä oleva ihminen on, mikä häntä satuttaa ja mitä resursseja hänellä on selvitä stresseistään ja tuskistaan. Jos mahdollista, niin Kopp jakaa myös omia kokemuksiaan, jotta potilas oppii vähän tuntemaan psykoterapeuttiaan.
Kopp pyrkii vastaustensa suoruudella ja selkeydellä viestittämään potilaalle, että hän tietää, mitä hän on tekemässä.
Kun joko ensimmäisen tunnin lopulla tai toisella käynnillä on selvää, mitä potilas on käymässä läpi tai kamppailemassa, niin Kopp kertoo hänen ammattilaisen mielipiteensä asiasta. Kopp kuvaa myös sitä, että sopiiko potilaan esittämä asian psykoterapiaan tai onko psykoterapia siihen hyödyllistä. Koppin mukaan yksi kymmenestä esitetyistä ongelmista ei sovi psykoterapiaan.
Kopp ei ratko psykoterapiassa poliittista tilannetta, kuten armeijaan menemisen estämistä tai vankilan välttämistä. Jos potilas haluaa näitä käsiteltävän, niin Kopp lähettää hänet toiselle psykoterapeutille, joka haluaa näitä työstettävän. Kopp ei halua psykoterapiassa käsiteltävän, valitseeko jonkun ammatin vai ei.
Koppin mukaan jotkut ihmiset tulevat psykoterapiaan irrallisin tovein saadakseen psykoterapian hyödyt ilman, että läpikäyvät omaa sisäistä tuskaansa, mikä on välttämätöntä ihmisen muutokselle ja kasvulle. No pain, no gain!
Kopp kuvaa nuorta psykoterapeuttia, joka tuli vastaanotolle, muttei tiennyt haluaako työnohjausta vai psykoterapiaa itselleen. Hän halusi oppia tekemään työnsä paremmin. Psykoterapiakysymykseen mikä hänen tuskansa on, hän ei osannut vastata muuta, että saisi kaikki potentiaalinsa käyttöön. Kopp vastasi, ettei hän ota ihmistä psykoterapiaan kuin vain hyvin henkilökohtaisista syistä, muu on työnohjausta.
Myöhemmin työnohjauksessa nuori psykoterapeutti alkoi itkeä, kun käytiin hoidossa olevan potilaan vaikeuksia läpi. Hänen avuttomuutensa oman isänsä kanssa tuli julki. Tämän tuskan ja avuttomuuden nähdessään Kopp sanoi, että nyt voimme aloittaa nuoren psykoterapeutin psykoterapian.
Kopp on tarkka siitä, että haluavatko potilas ja hän työskennellä toistensa kanssa. Jos potilas ei tule Koppille henkilökohtaisesti tärkeäksi, niin hän ei ala pelkästä rahasta työskennellä hänen kanssa. Hän ei halua viettää aikaansa potilaan, josta ei tule hänelle merkityksellinen, kanssa.
Potilaan halu psykoterapiaan ja Koppin luottamus siihen, että hänestä on avuksi potilaalle ovat välttämätön, muttei vielä riittävä ehto sille, että he alkavat tehdä psykoterapiaa.
Kopp sanoo suoraan potilaalle, jos hän luulee, ettei potilas tule hänelle merkitykselliseksi, ettei aio tehdä hänen kanssaan psykoterapiaa, vaan ohjaa hänet toiselle psykoterapeutille. Kopp ei laskuta tuosta käynnistä, ja hän voi antaa psykoterapeuttien nimiä, jos potilas tahtoo.
Kopp kirjoittaa, että tällainen psykoterapeuttinen ”hylkääminen” ehkä sattuu, mutta vähemmän kuin se, että potilas huomaa myöhemmin, että psykoterapeutti ei ole hänestä kiinnostunut. Koppin mukaan hänen huolehtii siis ensisijaisesti siitä, että hän on vastuussa omasta psykoterapiatyöstään ja omasta elämästään.
Kopp saattaa kysyä ensimmäisellä käynnillä potilaalta, että millaisia mielikuvia potilaalla oli tulevasta kohtaamisesta ja psykoterapiasta.
Jos ajatus yhteisestä psykoterapiasta syntyy, niin sitten keskustellaan psykoterapian säännöistä. Käykö potilas yhden kerran vai kolme kertaa viikossa. Potilaan vastaus ja sen sävy antavat Koppille tietoa potilaan toiveesta. Kopp vastaa, että aika ja raha ovat todellisia kysymyksiä, mutta niin on myös tapaamisten tiheydenkin sopiminen. Olemmeko valmiita tapaamaan toisiamme ja siedämmekö läheisyyttä, joka väistämättä syntyy tapaamisten johdosta? Joidenkin potilaiden on vaikeaa nopeasti avautua ongelmistaan.
Koppin mukaan minimi on kerran viikossa, jos he tekevät psykoterapiaa. Jos on hyvin monimutkaisia ongelmia tai potilaalla on hyvin jäykät puolustusmekanismit tai potilaalla on lähes ylivoimaista tuskaa, niin tapaamisia on kaksi kertaa viikossa. Potilaat joilla on koko ajan kriisejä elämässään, heillä on runsaasti acting outia eli ilmaisee tunteitaan tuhoavalla tavalla, niin tapaamisia voi olla kolme kertaa viikossa, jotta kriisi-istuntojen lisäksi kyetään tekemään myös psykoterapiaa.
Kopp kertoo esimerkkejä valtataisteluista, jotka liittyvät usein psykoterapian alkuun. Jos potilas ei suostu ehdotettuun tapaamistiheyteen, Kopp ei ota potilasta hoitaakseen, vaan ohjaa hänet toiselle psykoterapeutille arvostelematta tai syyttämättä potilasta.
Jos potilas ei osaa päättää, niin Kopp antaa hänelle aikaa miettiä, että potilas haluaa ja ilmoittaa sitten voiko suostua järjestelyihin. Tässä tapauksessa Kopp ei laskuta ensi käynnistä, mutta jos potilas palaa, niin myös tämä ensikäynti laskutetaan.
Carl Whitakerin ohjeiden mukaan, kun potilas vaatii, että kumppani tulee mukaan, niin Kopp nostaa kynnystä, että lapset myös. Tarvittaessa koira ja naapuritkin. Potilas miettii soittaessaan, että tuollaisen psykoterapeutin täytyy olla joko hullu ja etsii toisen psykoterapeutin tai luovuttaa, kun naapuritkin pitää tuoda mukana. Jos potilas käy neuvottelemaan tapaamistiheydestä, niin Kopp nostaa joka kerta käyntitiheyttä. Jos potilas sanoo, että kerran viikossa on liikaa, Kopp sanoo, että ok, kaksi kertaa viikossa.
Jos psykoterapian hintaan epäluuloisesti suhtautuva juutalaismies, jolla oli ongelmia katolisen vaimonsa kanssa, kävi hinnasta neuvottelemaan, niin Kopp vaati kolmen kuukauden sekkiä, joka menee katolilaiseen hyväntekeväisyystyöhön, jos potilas ei käytä aikojaan.
Tva tapaa psykoterapiaan liittyviä lähimmäisiä yleensä toiselle psykoterapiakerralla.
Kun psykoterapiaan liittyvät asiat on saatu sovituksi, on sopimuksenteon aika. Psykoterapian perussäännöistä sopiminen. Yleensä nämä sovitaan ensimmäisen tunnin lopulla.
Kopp kertoo, että potilaan psykoterapia-aika on esim. keskiviikkoisin klo 14. Kopp ei neuvottele pääseekö potilas ajalleen vai ei. Kopp kertoo, että hän pitää lomansa elokuussa ja joinain juhlapyhinä pitää vapaata.
Potilas on velvollinen maksamaan käyntinsä, tuli vastaanotolle tai ei tullut. Psykoterapeutit Koppin mukaan (1977) erosivat tässä toisistaan, jotkut eivät ottaneet hinta käyttämättömästä käynnistä, jotkut ottivat. Muutama poikkeus: todellinen syy siirtää aikaa ja yli 24 tuntia ennen peruttu aiheuttivat sen, ettei käyntiä laskutettu. Kopp arvelee, että hänen työnsä paranee, jos hän ottaa maksun käyttämättömästäkin käynnistä, koska se ei johda esim. harmistumiseen, joka saattaa haitata hänen työtään jatkossa. Ja liian salliva tai epäjohdonmukainen sääntö voi houkutella potilasta acting out-käyttäytymiseen.
Jos potilaan mielestä hinta ei ole sopiva, Kopp ohjaa mielellään toisille halvemmille psykoterapeuteille kaupungissa. Jos maksajana on joku kolmas osapuoli, on potilaan ongelma, että maksu on maksettu kuukauden 15. päivä, kun Kopp lähettää laskun kuukauden viimeinen päivä. Koppia ei kiinnosta, miten potilas hoitaa esimerkiksi tätinsä maksamaan laskun ajallaan.
Kopp muistuttaa potilasta, että hän on vastuussa psykoterapiasta ja potilas on vastuussa omasta elämästään. Kopp odottaa psykoterapialta, että laskut on maksettu ajallaan. Toinen sääntö on, ettei häntä eikä hänen omaisuuttaan rikota. Muuten psykoterapia-aika ja tila ovat vain potilasta varten. On potilaasta kiinni, miten hän haluaa aikansa käytettävän. Työskentelyyn vai leikkimiseen. Rentoutumiseen vai lepoon. Tai vain olemiseen.
Kopp pyrkii psykoterapiassa (1977) nostamaan potilaan tietoisuutta tilanteestaan. Hän ei vaadi potilasta puhumaan eikä tunteman häntä kohtaan tietyllä tavalla. Hän ei vaadi potilasta käyttämään terapia-aikaansa erityisellä tavalla. Se, että Kopp on päättänyt viettää jonkin verran aikaa potilaan kanssa, paljastaa sen, että hän hyväksyy potilaan sellaisenaan. Jos potilas päättää muuttaa tapaansa elää tullakseen onnellisemmaksi elämässään tarjotun asiantuntija-avun turvin lisääntyneen tietoisuuden ja vähentyneen itsensä pettämisen avulla, se on potilaasta itsestään kiinni.
Kopp on jo hyväksynyt potilaan, kun yhteinen sopimus psykoterapiasta on tehty. Hän ei vaadi potilasta muuttumaan. Hän ei vaadi potilasta tekemään erilaisia valintoja elämässään. Hän vain nostaa potilaan tietoisuutta tilanteestaan ja itsestään. Se mitä tällä lisääntyneellä tietoisuudella potilas tekee, sen on täysin potilaan oma asia. ”Edistys” on potilaan asia. Jos potilas kasvaa ihmisenä, niin se alkaa siitä, että potilas on jo hyväksytty, ei vasta vaaditun muutoksen jälkeen.
On olemassa yksi ehdotus psykoterapiaan. Jos potilas päättää lopettaa sen, niin se tehtäisiin kasvokkain, eikä muulla tavalla ilmoittamalla. Psykoterapiatyöskentely tapahtuu kahden aikuisen ja vapaan ihmisen välillä. Sitä voidaan jatkaa, niin kauan halutaan ja lopettaa se, kun ei enää haluta.
Kun Kopp aloitti hengityksenlaskemisjoogan, niin asento oli tärkeä, koska ”selkäranka oli universumin akseli”. Prana on hengityksen henki. Asento piti olla kunnossa, jotta meditaatioista sai parhaiten irti. Sama on psykoterapiassa. Keskittyminen pyrkii herpaantumaan, sekä psykoterapeuttiin itseensä liittyvistä asioista, että potilaan toiveesta tehdä psykoterapiaa omalla tavallaan. Joka kerta tällaisten häiriötekijöiden keskellä täytyy palata yhteen, alkuun – back to one.
Lappeenranta 21.5.2016
Kirjan neljännessä luvussa Assuming posture Sheldon Kopp käsittelee psykoterapeuttista asemointia potilaan kanssa eli mitkä ovat psykoterapian tekemisen yhteiset perussäännöt.
Kopp aloittaa kirjoittamalla, että hänen varhainen psykoterapiakoulutuksensa oli vahva teoreettisesti, mutta käytäntöön siitä oli vähän apua. Tämä ristiriita vain korostui, kun Kopp oli itse potilaana ja havaitsi ongelman. Oli äärimmäisen vähän suoraa ohjausta siitä, kuinka ja miten tehdään psykoterapiaa potilaan kanssa.
Psykoterapian teorian ja käytännön ristiriita aiheutti tarpeetonta sekaannusta, kärsimystä ja viivästytty psykoterapiapätevyyden hankkimista. Siksi Kopp kirjoitti tämän kirjansa.
Kopp kirjoittaa psykoterapian tekniikasta. Perusasenteesta psykoterapian tekemiseen potilasta ensi kertaa tavatessa. Jos alkaa psykoterapian oikealla asenteella, niin on paras mahdollisuus olla potilaalle avuksi. Psykoterapian ongelmia voidaan välttää jo aluksi, kun sovitaan psykoterapian säännöistä.
Kuten joogan harjoittamisessa, niin perusasento – asana – on tärkeä. Jo pelkät asanaa koskevat ohjeet ovat nöyryyttäviä, Yksinkertaisimman –padmasanan- saavuttamiseksi ohjeet ovat:
- Laita oikea jalkateräsi vasemman reiden päälle ja samalla tavalla vasen jalkaterä oikean reiden päälle. Risti kätesi selän taakse ja ota kiinni jalkateristä (oikea käsi oikeasta jalkaterästä ja vasen käsi vasemmasta jalkaterästä). Laita leuka kiinni rintaan ja keskitä katseesi nenänkärkeen.
Aluksi helpoinkin asana on epämiellyttävä tai jopa sietämätön. Mutta ajan kanssa se tulee vakaaksi ja miellyttäväksi. Aikaa myöten ponnistelu vähenee ja meditaatioasento tulee luonnolliseksi. Tässä vaiheessa asento ei enää vie aloittelijan huomiota pois meditaatiosta. Asento on muuttunut perustaksi, joka helpottaa joogan harrastajan meditaatiota. Sama koskee psykoterapiaa.
Psykoterapeuttinen asana täytyy sopia ensimmäisellä vastaanottokäynnillä. Jo saadessa ja hyväksyttäessä potilaan saapuminen psykoterapiaan. Psykoterapeuttinen asana sovitaan ensimmäisellä tunnilla ja se kestää viimeiseen tuntiin saakka. Se on valmistava asenne myöhempään työskentelyyn. Psykoterapeuttinen asana vapauttaa ja mahdollistaa virheettömän työn tekemisen, kuten alusta alkaen oikean jooga-asennon opettelu.
Aloittelevan psykoterapeutin ei tarvitse ymmärtää psykoterapeuttisen asanan teoreettisia perusteita hyötyäkseen asanasta. Jos poikkeaa jostain syystä psykoterapeuttisesta asanasta, niin tarvitaan vain paluu yhteen (back to one) – takaisin perusasentoon.
Kopp kirjoittaa (1977), että potilasta ensimmäistä kertaa tavatessaan hän on utelias, jännittynyt ja joten peloissaan. Jos potilas tulee ennen vastaanottoaikaa, Koppista tuntuu spontaanisti, että aloitetaan vaan, mutta hän malttaa mielensä ja aloittaa sovittuna hetkenä. Jos potilas tulee huoneeseen ennen vastaanottoaikaa, Kopp palauttaa hänet vastaanottotilaan.
Se että aloittaa ennen sovittua aikaa, Koppin mielestä voi olla hänen omaa acting out´ a, jolla varjolla hän pystyisi välttämään oman sisäisen levottomuutensa. Hän tarvitsee tämän kohonneen valmiuden, kun psykoterapia aloitetaan juuri ajallaan. Kopp voi käyttää sen ajan, vaikka potilaan odottamiseen liittyviä mielikuvia läpikäydäkseen.
Ja Koppin mukaan (1977), jos aloittaa liian aikaisin, niin se voi viestittää potilaalle väärän kuvan psykoterapeuttisesta sopimuksesta. Että psykoterapiatunti voi alkaa milloin tahansa potilas niin valitsee. Potilas ei Koppin mukaan silloin välttämättä kohtele psykoterapeuttia omana erillisenä ihmisenä, mikä on välttämätöntä psykoterapeuttiselle asanalle.
Siksi Kopp odottaa, yksin toimistossaan, että aika on tullut, aloittaa psykoterapia juuri etukäteen sovittuna aikana. Kopp tulee odotustilaan ja sanoo: ” Olen Sheldon Kopp, tule sisään!”. Kopp kättelee vain, jos potilas spontaanisti ojentaa kätensä kättelyyn. Potilaan toiveet sosiaalisiin tervehdyksiin analysoidaan jatkossa psykoterapian kuluessa.
Sitten Kopp saattaa potilaan toimistoonsa, joka on olohuoneenoloinen tila, jossa on pari nojatuolia, muutama tuoli, lamppuja jne. Hänellä on henkilökohtaisia tavaroita, mm. piippu työpöydällä osoittamassa, että se on hänen henkilökohtainen tilansa. Sitten Kopp on sijoittanut huonekalut sillä tavalla, että hänen vasen kuuro (aivo-operaation jäljiltä) korvansa ei häiritse työskentelyä tarpeettomilla päänkäännöksillä ja että hän tarkkailla potilasta, samalla kun mahdollistaa potilaan ohikatsomisen niin, ettei katse häiritse joidenkin potilaiden psykoterapiaa.
Potilas istuutuu paikalleen ja Kopp antaa potilaalle pari minuuttia aikaa katsella ympärilleen, jos haluaa. Jos potilas ei aloita puhumaan oma-aloitteisesti, Kopp kysyy: ” Kuinka voin olla avuksi?”. Kopp ei odota, että potilas pystyy tässä vaiheessa kuvaamaan, millaista apua hän tarvitsee, mutta potilaan vastaus antaa tietoa potilaan mielentilasta. Tavallisia vastauksia (1977) olivat:
- En ole varma, millä tavalla voitte auttaa minua.
- En tiedä, voiko kukaan auttaa minua.
- Tiedän, että tarvitsen apua juuri nyt.
Uuden potilaan on usein aluksi vaikeaa puhua täysin vieraalle ihmiselle monimutkaisista ongelmista, jotka on kokenut ylivoimaisiksi itselleen.
- Tietysti on vaikeaa aloittaa, mutta voit aloittaa mistä tahansa. Kaikki liittyy kaikkeen.
Kopp koettaa seurata, mitä potilas puhuu, mihin hän puhettaan johdattelee – yrittämättä analysoida sitä. Hän yrittää aluksi vain reflektoida takaisin sitä, mitä potilas puhuu. Samalla potilaalle viestittäen, että hän aktiivisesti kuuntelee ja missä mahdollista, osoittaa potilaalle, että hän on tullut ymmärretyksi. Jos mahdollista, niin Kopp yrittää kuvata potilaalle ymmärrettävässä mittakaavassa, mitä hänestä potilas tuntuu kokevan tässä vaiheessa.
Kopp yrittää muodostaa psykoterapian ensimmäisellä tunnilla hyväksyvän ilmapiirin, jossa potilas kertoo, mitä haluaa kertoa. Koppin asenne ja asento viestivät, että hän haluaa oppia tuntemaan potilaan ja potilas voi oppia tuntemaan hänet.
Kopp ei ota ensimmäisellä tunnilla esitietoja, vaan potilas kertoo elämästään niin kuin haluaa. Potilaan tarve puhua kokemuksistaan on tärkeämpi kuin kliinisen psykopatologian henkilökohtaisen kehityksen kerääminen. Sallimalla potilaan kertoa tarinaansa omalla tavallaan ja tahdillaan Kopp koettaa viestittää, että luottaa siihen, että potilas tietää parhaiten, kuinka dialogin toinen puoli tarjoillaan.
Kopp ei yritä arvostella mitään, ei tehdä rankaisevaa vastakkainasettelua, minkä tarkoitus on viestittää potilaalle, että hän tekee juuri niitä asioita, joita pitääkin olla tekemässä. Jos Kopp tässä onnistuu, niin potilaalle jää tunne, että hän on tehnyt kaiken juuri oikein.
Kopp koettaa saada selville, kuka tämä edessä oleva ihminen on, mikä häntä satuttaa ja mitä resursseja hänellä on selvitä stresseistään ja tuskistaan. Jos mahdollista, niin Kopp jakaa myös omia kokemuksiaan, jotta potilas oppii vähän tuntemaan psykoterapeuttiaan.
Kopp pyrkii vastaustensa suoruudella ja selkeydellä viestittämään potilaalle, että hän tietää, mitä hän on tekemässä.
Kun joko ensimmäisen tunnin lopulla tai toisella käynnillä on selvää, mitä potilas on käymässä läpi tai kamppailemassa, niin Kopp kertoo hänen ammattilaisen mielipiteensä asiasta. Kopp kuvaa myös sitä, että sopiiko potilaan esittämä asian psykoterapiaan tai onko psykoterapia siihen hyödyllistä. Koppin mukaan yksi kymmenestä esitetyistä ongelmista ei sovi psykoterapiaan.
Kopp ei ratko psykoterapiassa poliittista tilannetta, kuten armeijaan menemisen estämistä tai vankilan välttämistä. Jos potilas haluaa näitä käsiteltävän, niin Kopp lähettää hänet toiselle psykoterapeutille, joka haluaa näitä työstettävän. Kopp ei halua psykoterapiassa käsiteltävän, valitseeko jonkun ammatin vai ei.
Koppin mukaan jotkut ihmiset tulevat psykoterapiaan irrallisin tovein saadakseen psykoterapian hyödyt ilman, että läpikäyvät omaa sisäistä tuskaansa, mikä on välttämätöntä ihmisen muutokselle ja kasvulle. No pain, no gain!
Kopp kuvaa nuorta psykoterapeuttia, joka tuli vastaanotolle, muttei tiennyt haluaako työnohjausta vai psykoterapiaa itselleen. Hän halusi oppia tekemään työnsä paremmin. Psykoterapiakysymykseen mikä hänen tuskansa on, hän ei osannut vastata muuta, että saisi kaikki potentiaalinsa käyttöön. Kopp vastasi, ettei hän ota ihmistä psykoterapiaan kuin vain hyvin henkilökohtaisista syistä, muu on työnohjausta.
Myöhemmin työnohjauksessa nuori psykoterapeutti alkoi itkeä, kun käytiin hoidossa olevan potilaan vaikeuksia läpi. Hänen avuttomuutensa oman isänsä kanssa tuli julki. Tämän tuskan ja avuttomuuden nähdessään Kopp sanoi, että nyt voimme aloittaa nuoren psykoterapeutin psykoterapian.
Kopp on tarkka siitä, että haluavatko potilas ja hän työskennellä toistensa kanssa. Jos potilas ei tule Koppille henkilökohtaisesti tärkeäksi, niin hän ei ala pelkästä rahasta työskennellä hänen kanssa. Hän ei halua viettää aikaansa potilaan, josta ei tule hänelle merkityksellinen, kanssa.
Potilaan halu psykoterapiaan ja Koppin luottamus siihen, että hänestä on avuksi potilaalle ovat välttämätön, muttei vielä riittävä ehto sille, että he alkavat tehdä psykoterapiaa.
Kopp sanoo suoraan potilaalle, jos hän luulee, ettei potilas tule hänelle merkitykselliseksi, ettei aio tehdä hänen kanssaan psykoterapiaa, vaan ohjaa hänet toiselle psykoterapeutille. Kopp ei laskuta tuosta käynnistä, ja hän voi antaa psykoterapeuttien nimiä, jos potilas tahtoo.
Kopp kirjoittaa, että tällainen psykoterapeuttinen ”hylkääminen” ehkä sattuu, mutta vähemmän kuin se, että potilas huomaa myöhemmin, että psykoterapeutti ei ole hänestä kiinnostunut. Koppin mukaan hänen huolehtii siis ensisijaisesti siitä, että hän on vastuussa omasta psykoterapiatyöstään ja omasta elämästään.
Kopp saattaa kysyä ensimmäisellä käynnillä potilaalta, että millaisia mielikuvia potilaalla oli tulevasta kohtaamisesta ja psykoterapiasta.
Jos ajatus yhteisestä psykoterapiasta syntyy, niin sitten keskustellaan psykoterapian säännöistä. Käykö potilas yhden kerran vai kolme kertaa viikossa. Potilaan vastaus ja sen sävy antavat Koppille tietoa potilaan toiveesta. Kopp vastaa, että aika ja raha ovat todellisia kysymyksiä, mutta niin on myös tapaamisten tiheydenkin sopiminen. Olemmeko valmiita tapaamaan toisiamme ja siedämmekö läheisyyttä, joka väistämättä syntyy tapaamisten johdosta? Joidenkin potilaiden on vaikeaa nopeasti avautua ongelmistaan.
Koppin mukaan minimi on kerran viikossa, jos he tekevät psykoterapiaa. Jos on hyvin monimutkaisia ongelmia tai potilaalla on hyvin jäykät puolustusmekanismit tai potilaalla on lähes ylivoimaista tuskaa, niin tapaamisia on kaksi kertaa viikossa. Potilaat joilla on koko ajan kriisejä elämässään, heillä on runsaasti acting outia eli ilmaisee tunteitaan tuhoavalla tavalla, niin tapaamisia voi olla kolme kertaa viikossa, jotta kriisi-istuntojen lisäksi kyetään tekemään myös psykoterapiaa.
Kopp kertoo esimerkkejä valtataisteluista, jotka liittyvät usein psykoterapian alkuun. Jos potilas ei suostu ehdotettuun tapaamistiheyteen, Kopp ei ota potilasta hoitaakseen, vaan ohjaa hänet toiselle psykoterapeutille arvostelematta tai syyttämättä potilasta.
Jos potilas ei osaa päättää, niin Kopp antaa hänelle aikaa miettiä, että potilas haluaa ja ilmoittaa sitten voiko suostua järjestelyihin. Tässä tapauksessa Kopp ei laskuta ensi käynnistä, mutta jos potilas palaa, niin myös tämä ensikäynti laskutetaan.
Carl Whitakerin ohjeiden mukaan, kun potilas vaatii, että kumppani tulee mukaan, niin Kopp nostaa kynnystä, että lapset myös. Tarvittaessa koira ja naapuritkin. Potilas miettii soittaessaan, että tuollaisen psykoterapeutin täytyy olla joko hullu ja etsii toisen psykoterapeutin tai luovuttaa, kun naapuritkin pitää tuoda mukana. Jos potilas käy neuvottelemaan tapaamistiheydestä, niin Kopp nostaa joka kerta käyntitiheyttä. Jos potilas sanoo, että kerran viikossa on liikaa, Kopp sanoo, että ok, kaksi kertaa viikossa.
Jos psykoterapian hintaan epäluuloisesti suhtautuva juutalaismies, jolla oli ongelmia katolisen vaimonsa kanssa, kävi hinnasta neuvottelemaan, niin Kopp vaati kolmen kuukauden sekkiä, joka menee katolilaiseen hyväntekeväisyystyöhön, jos potilas ei käytä aikojaan.
Tva tapaa psykoterapiaan liittyviä lähimmäisiä yleensä toiselle psykoterapiakerralla.
Kun psykoterapiaan liittyvät asiat on saatu sovituksi, on sopimuksenteon aika. Psykoterapian perussäännöistä sopiminen. Yleensä nämä sovitaan ensimmäisen tunnin lopulla.
Kopp kertoo, että potilaan psykoterapia-aika on esim. keskiviikkoisin klo 14. Kopp ei neuvottele pääseekö potilas ajalleen vai ei. Kopp kertoo, että hän pitää lomansa elokuussa ja joinain juhlapyhinä pitää vapaata.
Potilas on velvollinen maksamaan käyntinsä, tuli vastaanotolle tai ei tullut. Psykoterapeutit Koppin mukaan (1977) erosivat tässä toisistaan, jotkut eivät ottaneet hinta käyttämättömästä käynnistä, jotkut ottivat. Muutama poikkeus: todellinen syy siirtää aikaa ja yli 24 tuntia ennen peruttu aiheuttivat sen, ettei käyntiä laskutettu. Kopp arvelee, että hänen työnsä paranee, jos hän ottaa maksun käyttämättömästäkin käynnistä, koska se ei johda esim. harmistumiseen, joka saattaa haitata hänen työtään jatkossa. Ja liian salliva tai epäjohdonmukainen sääntö voi houkutella potilasta acting out-käyttäytymiseen.
Jos potilaan mielestä hinta ei ole sopiva, Kopp ohjaa mielellään toisille halvemmille psykoterapeuteille kaupungissa. Jos maksajana on joku kolmas osapuoli, on potilaan ongelma, että maksu on maksettu kuukauden 15. päivä, kun Kopp lähettää laskun kuukauden viimeinen päivä. Koppia ei kiinnosta, miten potilas hoitaa esimerkiksi tätinsä maksamaan laskun ajallaan.
Kopp muistuttaa potilasta, että hän on vastuussa psykoterapiasta ja potilas on vastuussa omasta elämästään. Kopp odottaa psykoterapialta, että laskut on maksettu ajallaan. Toinen sääntö on, ettei häntä eikä hänen omaisuuttaan rikota. Muuten psykoterapia-aika ja tila ovat vain potilasta varten. On potilaasta kiinni, miten hän haluaa aikansa käytettävän. Työskentelyyn vai leikkimiseen. Rentoutumiseen vai lepoon. Tai vain olemiseen.
Kopp pyrkii psykoterapiassa (1977) nostamaan potilaan tietoisuutta tilanteestaan. Hän ei vaadi potilasta puhumaan eikä tunteman häntä kohtaan tietyllä tavalla. Hän ei vaadi potilasta käyttämään terapia-aikaansa erityisellä tavalla. Se, että Kopp on päättänyt viettää jonkin verran aikaa potilaan kanssa, paljastaa sen, että hän hyväksyy potilaan sellaisenaan. Jos potilas päättää muuttaa tapaansa elää tullakseen onnellisemmaksi elämässään tarjotun asiantuntija-avun turvin lisääntyneen tietoisuuden ja vähentyneen itsensä pettämisen avulla, se on potilaasta itsestään kiinni.
Kopp on jo hyväksynyt potilaan, kun yhteinen sopimus psykoterapiasta on tehty. Hän ei vaadi potilasta muuttumaan. Hän ei vaadi potilasta tekemään erilaisia valintoja elämässään. Hän vain nostaa potilaan tietoisuutta tilanteestaan ja itsestään. Se mitä tällä lisääntyneellä tietoisuudella potilas tekee, sen on täysin potilaan oma asia. ”Edistys” on potilaan asia. Jos potilas kasvaa ihmisenä, niin se alkaa siitä, että potilas on jo hyväksytty, ei vasta vaaditun muutoksen jälkeen.
On olemassa yksi ehdotus psykoterapiaan. Jos potilas päättää lopettaa sen, niin se tehtäisiin kasvokkain, eikä muulla tavalla ilmoittamalla. Psykoterapiatyöskentely tapahtuu kahden aikuisen ja vapaan ihmisen välillä. Sitä voidaan jatkaa, niin kauan halutaan ja lopettaa se, kun ei enää haluta.
Kun Kopp aloitti hengityksenlaskemisjoogan, niin asento oli tärkeä, koska ”selkäranka oli universumin akseli”. Prana on hengityksen henki. Asento piti olla kunnossa, jotta meditaatioista sai parhaiten irti. Sama on psykoterapiassa. Keskittyminen pyrkii herpaantumaan, sekä psykoterapeuttiin itseensä liittyvistä asioista, että potilaan toiveesta tehdä psykoterapiaa omalla tavallaan. Joka kerta tällaisten häiriötekijöiden keskellä täytyy palata yhteen, alkuun – back to one.
Lappeenranta 21.5.2016