Valittajan ääni kuuluu kauimmaksi - valitettavasti
Valittajan ääni kuuluu kauimmaksi – valitettavasti
Jos ihminen valittaa koko ajan, niin hän altistaa itsensä sille, että hänen aivosaareksi (insulaksi) kutsuttu aivorakenne alkaa surkastua. Insula on tärkeä yhteyden luomiselle toisiin ihmisiin, se on keskeinen rakenne, kun ihminen tuntee myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan, se tarvitaan myös jos aikoo pysyvästi rakastua johonkuhun.
Huvitan itseäni aamuisin lukemalla paikallislehdestä estareita, eli lyhyitä tekstiviestejä, jotka useimmiten sisältävät valituksen aiheita. Huomasin, että yksi yksittäinen valittaja voi vaikuttaa suuresti mielikuvaan, mikä jostakin asiasta muodostuu. Ehkä kaikki noita viestejä kirjoittavista eivät halua suoraan loukata toisia. Osa selvästi haluaa. Psykiatriassa on tavallista, että ihmiset joilla on toistuvia ja useissa eri tilanteissa persoonallisuuteen liittyviä ongelmia, eivät näe omaa osuuttaan ongelmiin. Eivät vain psykoottiset eli harhaiset ihmiset ole niitä, joiden ”todellisuudentaju on hämärtynyt”.
Kun ihminen keskittyy ongelmien etsimiseen, ns. ongelmapuheeseen, niin ihminen alkaa kuvata ongelmaa. Useimmat ihmiset kuvaavat vain oman näkökulmansa ja etenevät siitä suoraan ongelman analysointiin. Ongelman pohtimiseen on valitettavasti psykiatriassakin käytetty aikaisemmin runsaasti syyttäviä selityksiä ( esim. äiti ei rakastanut minua lapsena, isä ei ottanut ikinä syliin), jotka johtavat loukkaantumiseen. Joko kertojan tai äidin tai isän joka kuulee sen. Aivotutkimuksista tiedämme, että hylkäämisestä puhuminen vaikuttaa samalla aivoalueella, jossa fyysinen kipu aistitaan. Aivot ei erottele sitä , onko kyseinen hylkääminen todella tapahtunut vai onko kertojalla vain sellainen tunne.
”Äiti hylkäsi jo minut pienenä !” – otsikko iltapäivälehdessä hyväksikäyttää siis aivojemme osia, jotka reagoivat hylkäämiseen ja kipuun. Syyttävistä selityksistä syntyy aina huono tunnelma, syyttävät selitykset eivät edistä yhteistyötä eivätkä tuota hyviä ja edistäviä ideoita.
Minä olen kuunnellut nyt neljännesvuosisadan ihmisten tarinoita heidän elämästään, enkä usko, että valittamalla kurjuuttaan aivojen toiminta tai mieliala paranee. Varmaan sillä voi tilapäisesti oksentaa ulos ongelmiaan, mutta monetkaan pysyvästi valittajat eivät tee mitään muutosta elämässään. Sellaisia muutoksia, jotka siis johtaisivat valitettamista koskevan asiantilan muutokseen. Valittaminen ei tuo edistystä valittajalleen.
Monilla on sellainen käsitys, että esimerkiksi psykoterapia on sitä, että työntekijä kuuntelee viikosta toiseen, vuodesta toiseen ja vuosikymmenestä toiseen, kuin potilas/asiakas valittaa oman elämänsä kurjuutta. Ei, nykyaikaisessa psykoterapiassa kysytään valittajalta melko pian: ” Sinullahan on selvästi ongelma! Mitä ajattelit sille tehdä? Mitä apua minulta tarvitset sen ratkaisemiseen?”.
Monet potilaat ajattelevat, että terapeutin tehtävä on ratkaista hänen ongelmansa: määräämällä lääkkeitä ( joskus lääkkeillä ei ole mitään tekemistä itse ongelman kanssa, ne ovat vain sivuraiteelle meno koko ongelma-asiassa tai ne vain pahentavat ongelmaa, kuten esimerkiksi pitkäaikainen uni- ja rauhoittavien lääkkeiden käyttö). Terapeutin pitäisi potilaan mielestä kertoa mitä potilaan pitäisi ongelmatilanteessaan tehdä ( tähän pyyntöön sisältyy se ansa, että usein potilas haluaa vetäytyä vastuusta: jos ohje ei auta, niin vika on terapeutissa, ei potilaan omissa jokapäiväisen elämän valinnoissa).
Jos potilaat oikeasti seuraisivat ohjeita, joita he pyytävät – käyntien määrä dramaattisesti vähenisi. Jos potilaat oikeasti tekisivät ne kotitehtävät, joita heitä pyydetään tekemään ( esim. paniikkikohtauksista kärsivää altistamaan itsensä ahdistusta herättävälle tapahtumalle, sen sijaan että syö jotain lääkettä ja jää kotiin syvällisesti pohtimaan, miksi ei uskalla mennä kauppaan ,kun siellä on ihmisiä). Altistaminen pelkoa ja ahdistusta herättävälle tapahtumalle on huomattavasti tehokkaampaa kuin asian pohtiminen terapeutin kanssa kahden kesken tai rauhoittavien lääkkeiden syöminen.
Psykoterapiassa on tapahtunut samanlainen muutos kuin selkäongelmien kuntoutuksessa. Lääkäriopintojeni alussa oli tavallista, että selkäpotilasta makuutettiin viikkoja – tänään tiedämme, että se on täysin väärä strategia. Selkäpotilaan kannattaa aina liikkua kivun sallimissa rajoissa. Sama muutos koskee esimerkiksi ahdistushäiriöiden psykoterapiaa – ei kannata pohtia syntyä syviä, vaan altistaa mahdollisimman pian pelottavalle tapahtumalle. Autokolarin jälkeen kannattaa heti mennä ajamaan, eikä jäädä pelkäämään kolareita. Itse asiassa uusimmassa psykiatrisessa luokittelussa, DSM-5, ahdistushäiriöiden luokittelusta on osa ahdistushäiriöistä siirretty pois ennen sinne kuuluneita ”ahdistuneisuushäiriöitä”.
Jatkuva valittaminen vaikuttaa myös siihen, että aivojen oikea etulohko alkaa toimia voimakkaammin kuin vasen. Aivojen oikean etulohkon lisääntynyt toiminta tarkoittaa mielipahan ja mielialan laskun lisääntymistä, ahdistuksen lisääntymistä ja vihastumisen sekä ärtymyksen lisääntymistä. Masennuslääkkeillä yritetään muuttaa tilannetta niin, että vasen etuaivolohko olisi vallitsevampi, koska se ajattelee asioista valoisammin.
Masentuneen ihmisen ei kannata kuunnella uutisia, koska uutiset usein käsittelevät vain onnettomuuksia tai muita elämän epäonnistumisia. Uutisten kuunteleminen ihmiselle, joka ei ole aivosaartaan (insulaansa) riittävästi kehittänyt tai se ei ole kehittynyt , voi lisätä oikean aivopuolison toimintaa. Kaikesta maailman pahuudesta ei tarvitse olla tietoinen, se ei lisää onnellisuutta. Uteliaisuuttaan voi tyydyttää muutenkin.
Jos valittaa tai kuuntelee empaattisesti toisten valituksen aiheita jatkuvasti, niin voi olla, että kokee erilaisia sairauden oireita, kuten päänsärkyä, rintakipua, ummetusta tai heikkouden tunnetta, jos uskomme North Carolinan yliopiston professorin Barbara Hillin tutkimuksia meditoinnista.
North Carolinan yliopistossa yhdeksän viikon meditointiharjoitusten jälkeen - meditaatiossa, jossa keskitytään harjoittamaan sen sijaan rakastavaa asennetta itseä ja toisia kohtaan - meditaatio vahvistaa myönteisiä tunteita, mikä taas lisää elämänhalua. Yhdeksän viikon harjoitusten jälkeen meditoijat kokivat elämänsä merkityksellisemmäksi ja itsensä vähemmän yksinäisiksi ja eristyneiksi.
Meditointi ja tietoisuustaidot ovat tulleet muodikkaiksi keinoiksi edistää mielensä ja kehonsa hyvinvointia. Ne ovat yhtä tehokkaita ja joskus jopa tehokkaampia kuin mielenlääkitykset, jos niitä harjoittaa yhtä säännöllisesti kuin ottaa lääkkeitään eli 1-3 kertaa päivässä. On oikeastaan sääli, että uskontojen rukoiluperinne on unohdettu. Uskontojen rukoiluperinne on vahvistanut aivosaarta (insulaa), joka on lisännyt armontuntemusta itseään ja toisia kohtaan, myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan.
Myötätuntoiset ihmiset eivät voi katsoa väkivaltaisia uutisia tai elokuvia voimatta pahoin. Myötätuntoisia ihmisiä on alettu viime vuosina pitää tyhminä, naiiveina ja halveksittavina. Osa tästä ilmiöstä tulee maallistumiseen ( sekularisoituminen) liittyvästä ilmiöstä. Jopa osa tiedemiehistä on ollut niin ylimielisen tietämättömiä, että ovat ”humanismin nimissä” halunneet viedä uskonnolta sen aseman ihmisten maailmankuvan määrittäjänä. Humanismi voi olla tosi kylmää ja kolkkoa, kun siihen yhdistetään politiikka, mistä on loistavia esimerkkejä viimeaikaisessa historiassa maamme itäpuolella.
Mitä valittajien kanssa pitäisi tehdä? Meditaation tai rukousperinteen harrastajat tietävät, että ei pidä tarttua kiinni ajatuksiin – ne ovat vain ajatuksia. Eikä ajatukset ole sinänsä huonoja tai hyviä – jos niiden ei anna tehdä pesää päänsä yläpuolelle. Ja tunteet ovat vain tunteita, joiden mukaan ei tarvitse toimia. Tunne on palautteen asemassa, tunne kertoo, missä mennään.
Valittajien yleisin ongelma on siinä, etteivät he tarjoa mitään rakentavaa vaihtoehtoa tilalle. On helppoa osoittaa epäkohtia elämän eri asioissa ( mikä on muuten yksi depressiiviselle persoonallisuudelle tyypillisistä luonteenpiirteistä) tarjoamatta mitään parannusehdotusta. Valittajalla voisi valituksenaiheen lisäksi olla parannusehdotus asialle.
On persoonallisuuksia, jotka haluavat oikeasti haluavat, että toisilla on kurjaa, koska heillä itsellään ei ole mukavaa ( kts esitykset: persoonallisuuksista ja niiden hoito-otteesta).
Nykyaikaisessa psykoterapiassa lähdetään perinteisen ongelmankuvauksen sijaan toivottavan tavoitetilan kuvauksesta. Hoidon tavoitteellistamisessa lähdetään siitä mitä halutaan saada, eikä siitä mistä halutaan eroon. Lapsuus oli ja meni jo useimmilla ihmisillä, eikä siellä ole mitään syytä elää aikuisena, eikä sinne ole yleensä mitään syytä palata.
- Jos mainitsemasi ongelma on ratkennut ensi viikolla, ensi kuussa tai ensi keväänä, niin mitä sinulle on tapahtunut?, on tavallinen kysymys, jolla suuntaudutaan menneisyyden ongelmapuheesta kohti tulevaisuutta.
Nykyaikaisessa tavoitteellisessa psykoterapiassa potilaalta kysytään minne päin hän haluaa mennä, eikä sitä mistä hän haluaa eroon. Potilaalta kysytään minkä hyvän hän haluaa alkavan, eikä mistä ikävästä hän haluaa eroon. Ongelmista tavoitteiksi siirryttäessä potilaalta kysytään, mitä hän toivoo, eikä sitä, mitä hän ei toivo. Potilaalta kysytään , mitä hän haluaa ongelman tilalle, eikä sitä, mistä ongelmasta halutaan eroon.
Kun valittajalta tai ongelmiaan esittelevältä potilaalta kysytään ongelmankuvauksen sijaan toivotun tavoitetilan kuvausta, niin ryhdytään etsimään pienimpiäkin merkkejä siitä, että ollaan oikealla tiellä kohti toivottua tulevaisuutta. Ei etsitä epäonnistumisia lapsuudesta eikä elämäntarinasta, vaan elämäntapahtumia joista näkee, että kyseinen ihminen on edistynyt. Elämäntarinasta etsitään myönteisiä poikkeuksia ja selityksiä. Erilaisissa hyväksikäytöissä ihminen ei suostunut siihen, pani hanttiin, eikä millään tavalla ollut edesauttamassa kyseistä tapahtumaa. Kurjista lapsuudenolosuhteista läpi tulleessa ihmisessä on pakko olla jotain aivan erinomaista, koska hän on tänne asti tullut. Mitähän ne loistavat piirteet tässä ihmisessä ovat? Miksi juuri hän selvisi siitä?
Olen todistanut tuhansia kertoja, kuinka tunkkainen ja ikävä valituksen ja ongelmankuvauksensekainen ilmapiiri vastaanottohuoneessa vaihtuu ilon kyyneliksi tai itkunsekaiseksi hymyksi, kun hyväksikäytetty ja oikeasti elämässä vääryyttä kärsinyt ihminen kertoo – ehkä ensimmäistä kertaa elämässään jollekin toiselle – mitä hyvää, kaunista ja ihanaa hänessä on. Tunnelman vaihtuminen on kuin pilvisen ja sateisen päivän jälkeen aurinko alkaa paistaa.
Mystikko mestari Eckhardt kirjoitti, että kaikkein pimeintä on hetki juuri ennen aamunkoittoa.
Potilas saa lisäksi kaiken onnistumisen ylpeyden itselleen ja aiheesta – terapeutilla ei ole siihen juurikaan osuutta. Usein psykoterapeutti ottaa ihmisiltä pois, mitä he ovat jo kauan sitten menettäneet, mutta eivät ole vielä suostuneet siitä luopumaan. Toisaalta psykoterapeutti antaa myös ihmisille sitä, mitä heillä jo on. Useimmat potilaat eivät usko, että heillä on jo se, mitä he tarvitsevat, koska ovat niin tottuneita valittamaan ja toistamaan omaa epäonnistumistaan, etteivät nää mitä heillä on, kun ovat niin keskittyneet tuijottamaan sitä, mitä heiltä puuttuu.
Jos tarpeeksi kauan toistaa itselleen elämän vääryyksiä, niin alkaa uskoa, että elämä on tosiaan pahasti vinkahtanut raiteiltaan. Kuuntele, mutta älä usko valittajaa – todennäköisesti hän kertoo vain omaa tarinaansa ja mahdollisesti osatotuutta valittamastaan ilmiöstä. Kaikki eivät ole oikeassa postmodernissakaan maailmassa. Estareilla voi siis huvittaa itseään, jos omaa sellaisen mielenlaadun kuin minä omaan.Voi nauraa meidän sokeudellemme tässä maailmassa.
Jos hyväksyt elämän sellaisena kuin se on, tulet paljon tyytyväisemmäksi ja huolettomammaksi. Kun harjoittelet läsnäolon taitoa, niin olet tässä kyseisessä hetkessä, et menneessä etkä tulevassa. Et ota mielessäsi parveilevia ajatuksia enää niin kirjaimellisesti. Lisääntyneen tyyneyden myötä alat tulla myötätuntoisemmaksi itseäsi kohtaan – elämäntarinasi oli sellainen kuin oli – ja myötätuntoisemmaksi muita kohtaan – heilläkin on aina mahdollisuus valita elämässään , oli tilanne mikä tahansa.
Sinun ei tarvitse maata valveilla keskellä yötä miettimässä, minkä väärän valinnan joskus teit elämässäsi tai mielestäsi joku toinen teki – vaikka vanhempasi. Ihmisille tapahtuu ja heille tehdään epäoikeudenmukaisuuksia ja vääryyksiä. Kaksoisloukkaamisessa on kysymys siitä, että ihminen on loukkaantunut, eivätkä muut vahvista hänen loukkaantumisen aihetta ,mikä koetaan uudeksi loukkaukseksi. Kaksoisloukkauksen jälkeen monet ihmiset odottavat jotain hyvitystä – äidiltä, isältä, terapeutilta, yhteiskunnalta tai elämältä yleensä, mitä ei kuitenkaan tule ja he katkeroituvat asian tai koko elämänsä suhteen. Monet jäävät hyvityksenodotuksessaan valittamaan ja valittamaan, eivätkä suostu jatkamaan elämäänsä.Olen tavannut monia tällä tavalla elämässä katkeroituneita ihmisiä.
- Minä pyydän anteeksi kaikkien niiden ihmisten puolesta, jotka ovat sinua loukanneet, minulla on tapana sanoa ihmisille, jotka valittavat joidenkin ihmisten tehneen heidän elämänsä kurjaksi!
Tämä siksi, että he voisivat jatkaa elämäänsä loukkauksesta ja loukkaantumisesta huolimatta. Merkittävin potilaskokemus tässä asiassa liittyy vuosia sitten erääseen potilaaseen, joka vastasi tuon lauseen jälkeen, että hän on ollut 10 vuotta erilaisissa istunnoissa ja terapioissa, eikä kukaan ole pyytänyt häneltä anteeksi. Kyseinen nainen oli ollut parisuhteessa, jossa häntä toistuvasti pahoinpideltiin. Nainen kuvasi, että hänellä menevät kylmät väreet pitkin kehoa, kun tuo asia oli sanottu. Asiaan ei tarvinnut palata sen jälkeen kertaakaan, vaan voitiin edetä kohti sitä toivottua tulevaisuutta.
Toistuvien valittajien tavallinen motiivi on saada hyvitystä itselleen eri muodoissa, aina toisen anteeksipyynnöstä toisen vahingoittamiseen. Juorujen yksi tavoite on vahingoittaa sitä henkilöä, jota juoru koskee. Siksi onkin tärkeää miettiä mitä itse juoruaa. Yleensä on järkevää, ettei laita juorua eteenpäin, jos ei pidä siitä, että samainen juoru koskisi itseään. Juorua voi maistella sen mukaan, että laittaa vahingollisen asian tilalle oman nimensä, asiansa tai vaikka työpaikkansa. Yleensä juorut palaavat kertojalleen takaisin, yleensä juoruajaa itseään loukaten ja vahingoittaen.
Jos haluaa juoruta, voi laittaa myönteisiä juoruja liikkeelle – toisen kehumista, ihailunosoituksia ja hyväntahtoista kateutta toisten ihmisten elämästä. Ilkeille ajatuksille ja tekstiviesteille voi aina yrittää löytää myönteisiä selityksiä, joka on yksi keino elää maailmassa, jossa ihmiset eivät aio vähentää eivätkä lopettaa valittamistaan. Mikään ei hyvittää niitä ainutkertaisia epäoikeudenmukaisuuksia, joita vain he ovat kohdanneet tässä elämässä.
Kun ymmärrämme kaikki olevamme anteeksiannon arvoisia – huolimatta siitä keitä olemme ja mitä olemme tehneet – voimme parantaa syvimmätkin haavamme ja vapautua itsen ja muiden syyttelemisen vyyhdistä. Kun olemme valmiit kohtaamaan valittamamme asiat uudessa valossa, niin itselle ja toisille anteeksianto voi tapahtua hetkessä, eikä sitä tarvitse viikkoja, kuukausia, vuosia ja vuosikausia vatvoa mielessään, eikä edes psykoterapeutin sohvalla.
26.10.13 Lappeenrannassa
Jos ihminen valittaa koko ajan, niin hän altistaa itsensä sille, että hänen aivosaareksi (insulaksi) kutsuttu aivorakenne alkaa surkastua. Insula on tärkeä yhteyden luomiselle toisiin ihmisiin, se on keskeinen rakenne, kun ihminen tuntee myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan, se tarvitaan myös jos aikoo pysyvästi rakastua johonkuhun.
Huvitan itseäni aamuisin lukemalla paikallislehdestä estareita, eli lyhyitä tekstiviestejä, jotka useimmiten sisältävät valituksen aiheita. Huomasin, että yksi yksittäinen valittaja voi vaikuttaa suuresti mielikuvaan, mikä jostakin asiasta muodostuu. Ehkä kaikki noita viestejä kirjoittavista eivät halua suoraan loukata toisia. Osa selvästi haluaa. Psykiatriassa on tavallista, että ihmiset joilla on toistuvia ja useissa eri tilanteissa persoonallisuuteen liittyviä ongelmia, eivät näe omaa osuuttaan ongelmiin. Eivät vain psykoottiset eli harhaiset ihmiset ole niitä, joiden ”todellisuudentaju on hämärtynyt”.
Kun ihminen keskittyy ongelmien etsimiseen, ns. ongelmapuheeseen, niin ihminen alkaa kuvata ongelmaa. Useimmat ihmiset kuvaavat vain oman näkökulmansa ja etenevät siitä suoraan ongelman analysointiin. Ongelman pohtimiseen on valitettavasti psykiatriassakin käytetty aikaisemmin runsaasti syyttäviä selityksiä ( esim. äiti ei rakastanut minua lapsena, isä ei ottanut ikinä syliin), jotka johtavat loukkaantumiseen. Joko kertojan tai äidin tai isän joka kuulee sen. Aivotutkimuksista tiedämme, että hylkäämisestä puhuminen vaikuttaa samalla aivoalueella, jossa fyysinen kipu aistitaan. Aivot ei erottele sitä , onko kyseinen hylkääminen todella tapahtunut vai onko kertojalla vain sellainen tunne.
”Äiti hylkäsi jo minut pienenä !” – otsikko iltapäivälehdessä hyväksikäyttää siis aivojemme osia, jotka reagoivat hylkäämiseen ja kipuun. Syyttävistä selityksistä syntyy aina huono tunnelma, syyttävät selitykset eivät edistä yhteistyötä eivätkä tuota hyviä ja edistäviä ideoita.
Minä olen kuunnellut nyt neljännesvuosisadan ihmisten tarinoita heidän elämästään, enkä usko, että valittamalla kurjuuttaan aivojen toiminta tai mieliala paranee. Varmaan sillä voi tilapäisesti oksentaa ulos ongelmiaan, mutta monetkaan pysyvästi valittajat eivät tee mitään muutosta elämässään. Sellaisia muutoksia, jotka siis johtaisivat valitettamista koskevan asiantilan muutokseen. Valittaminen ei tuo edistystä valittajalleen.
Monilla on sellainen käsitys, että esimerkiksi psykoterapia on sitä, että työntekijä kuuntelee viikosta toiseen, vuodesta toiseen ja vuosikymmenestä toiseen, kuin potilas/asiakas valittaa oman elämänsä kurjuutta. Ei, nykyaikaisessa psykoterapiassa kysytään valittajalta melko pian: ” Sinullahan on selvästi ongelma! Mitä ajattelit sille tehdä? Mitä apua minulta tarvitset sen ratkaisemiseen?”.
Monet potilaat ajattelevat, että terapeutin tehtävä on ratkaista hänen ongelmansa: määräämällä lääkkeitä ( joskus lääkkeillä ei ole mitään tekemistä itse ongelman kanssa, ne ovat vain sivuraiteelle meno koko ongelma-asiassa tai ne vain pahentavat ongelmaa, kuten esimerkiksi pitkäaikainen uni- ja rauhoittavien lääkkeiden käyttö). Terapeutin pitäisi potilaan mielestä kertoa mitä potilaan pitäisi ongelmatilanteessaan tehdä ( tähän pyyntöön sisältyy se ansa, että usein potilas haluaa vetäytyä vastuusta: jos ohje ei auta, niin vika on terapeutissa, ei potilaan omissa jokapäiväisen elämän valinnoissa).
Jos potilaat oikeasti seuraisivat ohjeita, joita he pyytävät – käyntien määrä dramaattisesti vähenisi. Jos potilaat oikeasti tekisivät ne kotitehtävät, joita heitä pyydetään tekemään ( esim. paniikkikohtauksista kärsivää altistamaan itsensä ahdistusta herättävälle tapahtumalle, sen sijaan että syö jotain lääkettä ja jää kotiin syvällisesti pohtimaan, miksi ei uskalla mennä kauppaan ,kun siellä on ihmisiä). Altistaminen pelkoa ja ahdistusta herättävälle tapahtumalle on huomattavasti tehokkaampaa kuin asian pohtiminen terapeutin kanssa kahden kesken tai rauhoittavien lääkkeiden syöminen.
Psykoterapiassa on tapahtunut samanlainen muutos kuin selkäongelmien kuntoutuksessa. Lääkäriopintojeni alussa oli tavallista, että selkäpotilasta makuutettiin viikkoja – tänään tiedämme, että se on täysin väärä strategia. Selkäpotilaan kannattaa aina liikkua kivun sallimissa rajoissa. Sama muutos koskee esimerkiksi ahdistushäiriöiden psykoterapiaa – ei kannata pohtia syntyä syviä, vaan altistaa mahdollisimman pian pelottavalle tapahtumalle. Autokolarin jälkeen kannattaa heti mennä ajamaan, eikä jäädä pelkäämään kolareita. Itse asiassa uusimmassa psykiatrisessa luokittelussa, DSM-5, ahdistushäiriöiden luokittelusta on osa ahdistushäiriöistä siirretty pois ennen sinne kuuluneita ”ahdistuneisuushäiriöitä”.
Jatkuva valittaminen vaikuttaa myös siihen, että aivojen oikea etulohko alkaa toimia voimakkaammin kuin vasen. Aivojen oikean etulohkon lisääntynyt toiminta tarkoittaa mielipahan ja mielialan laskun lisääntymistä, ahdistuksen lisääntymistä ja vihastumisen sekä ärtymyksen lisääntymistä. Masennuslääkkeillä yritetään muuttaa tilannetta niin, että vasen etuaivolohko olisi vallitsevampi, koska se ajattelee asioista valoisammin.
Masentuneen ihmisen ei kannata kuunnella uutisia, koska uutiset usein käsittelevät vain onnettomuuksia tai muita elämän epäonnistumisia. Uutisten kuunteleminen ihmiselle, joka ei ole aivosaartaan (insulaansa) riittävästi kehittänyt tai se ei ole kehittynyt , voi lisätä oikean aivopuolison toimintaa. Kaikesta maailman pahuudesta ei tarvitse olla tietoinen, se ei lisää onnellisuutta. Uteliaisuuttaan voi tyydyttää muutenkin.
Jos valittaa tai kuuntelee empaattisesti toisten valituksen aiheita jatkuvasti, niin voi olla, että kokee erilaisia sairauden oireita, kuten päänsärkyä, rintakipua, ummetusta tai heikkouden tunnetta, jos uskomme North Carolinan yliopiston professorin Barbara Hillin tutkimuksia meditoinnista.
North Carolinan yliopistossa yhdeksän viikon meditointiharjoitusten jälkeen - meditaatiossa, jossa keskitytään harjoittamaan sen sijaan rakastavaa asennetta itseä ja toisia kohtaan - meditaatio vahvistaa myönteisiä tunteita, mikä taas lisää elämänhalua. Yhdeksän viikon harjoitusten jälkeen meditoijat kokivat elämänsä merkityksellisemmäksi ja itsensä vähemmän yksinäisiksi ja eristyneiksi.
Meditointi ja tietoisuustaidot ovat tulleet muodikkaiksi keinoiksi edistää mielensä ja kehonsa hyvinvointia. Ne ovat yhtä tehokkaita ja joskus jopa tehokkaampia kuin mielenlääkitykset, jos niitä harjoittaa yhtä säännöllisesti kuin ottaa lääkkeitään eli 1-3 kertaa päivässä. On oikeastaan sääli, että uskontojen rukoiluperinne on unohdettu. Uskontojen rukoiluperinne on vahvistanut aivosaarta (insulaa), joka on lisännyt armontuntemusta itseään ja toisia kohtaan, myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan.
Myötätuntoiset ihmiset eivät voi katsoa väkivaltaisia uutisia tai elokuvia voimatta pahoin. Myötätuntoisia ihmisiä on alettu viime vuosina pitää tyhminä, naiiveina ja halveksittavina. Osa tästä ilmiöstä tulee maallistumiseen ( sekularisoituminen) liittyvästä ilmiöstä. Jopa osa tiedemiehistä on ollut niin ylimielisen tietämättömiä, että ovat ”humanismin nimissä” halunneet viedä uskonnolta sen aseman ihmisten maailmankuvan määrittäjänä. Humanismi voi olla tosi kylmää ja kolkkoa, kun siihen yhdistetään politiikka, mistä on loistavia esimerkkejä viimeaikaisessa historiassa maamme itäpuolella.
Mitä valittajien kanssa pitäisi tehdä? Meditaation tai rukousperinteen harrastajat tietävät, että ei pidä tarttua kiinni ajatuksiin – ne ovat vain ajatuksia. Eikä ajatukset ole sinänsä huonoja tai hyviä – jos niiden ei anna tehdä pesää päänsä yläpuolelle. Ja tunteet ovat vain tunteita, joiden mukaan ei tarvitse toimia. Tunne on palautteen asemassa, tunne kertoo, missä mennään.
Valittajien yleisin ongelma on siinä, etteivät he tarjoa mitään rakentavaa vaihtoehtoa tilalle. On helppoa osoittaa epäkohtia elämän eri asioissa ( mikä on muuten yksi depressiiviselle persoonallisuudelle tyypillisistä luonteenpiirteistä) tarjoamatta mitään parannusehdotusta. Valittajalla voisi valituksenaiheen lisäksi olla parannusehdotus asialle.
On persoonallisuuksia, jotka haluavat oikeasti haluavat, että toisilla on kurjaa, koska heillä itsellään ei ole mukavaa ( kts esitykset: persoonallisuuksista ja niiden hoito-otteesta).
Nykyaikaisessa psykoterapiassa lähdetään perinteisen ongelmankuvauksen sijaan toivottavan tavoitetilan kuvauksesta. Hoidon tavoitteellistamisessa lähdetään siitä mitä halutaan saada, eikä siitä mistä halutaan eroon. Lapsuus oli ja meni jo useimmilla ihmisillä, eikä siellä ole mitään syytä elää aikuisena, eikä sinne ole yleensä mitään syytä palata.
- Jos mainitsemasi ongelma on ratkennut ensi viikolla, ensi kuussa tai ensi keväänä, niin mitä sinulle on tapahtunut?, on tavallinen kysymys, jolla suuntaudutaan menneisyyden ongelmapuheesta kohti tulevaisuutta.
Nykyaikaisessa tavoitteellisessa psykoterapiassa potilaalta kysytään minne päin hän haluaa mennä, eikä sitä mistä hän haluaa eroon. Potilaalta kysytään minkä hyvän hän haluaa alkavan, eikä mistä ikävästä hän haluaa eroon. Ongelmista tavoitteiksi siirryttäessä potilaalta kysytään, mitä hän toivoo, eikä sitä, mitä hän ei toivo. Potilaalta kysytään , mitä hän haluaa ongelman tilalle, eikä sitä, mistä ongelmasta halutaan eroon.
Kun valittajalta tai ongelmiaan esittelevältä potilaalta kysytään ongelmankuvauksen sijaan toivotun tavoitetilan kuvausta, niin ryhdytään etsimään pienimpiäkin merkkejä siitä, että ollaan oikealla tiellä kohti toivottua tulevaisuutta. Ei etsitä epäonnistumisia lapsuudesta eikä elämäntarinasta, vaan elämäntapahtumia joista näkee, että kyseinen ihminen on edistynyt. Elämäntarinasta etsitään myönteisiä poikkeuksia ja selityksiä. Erilaisissa hyväksikäytöissä ihminen ei suostunut siihen, pani hanttiin, eikä millään tavalla ollut edesauttamassa kyseistä tapahtumaa. Kurjista lapsuudenolosuhteista läpi tulleessa ihmisessä on pakko olla jotain aivan erinomaista, koska hän on tänne asti tullut. Mitähän ne loistavat piirteet tässä ihmisessä ovat? Miksi juuri hän selvisi siitä?
Olen todistanut tuhansia kertoja, kuinka tunkkainen ja ikävä valituksen ja ongelmankuvauksensekainen ilmapiiri vastaanottohuoneessa vaihtuu ilon kyyneliksi tai itkunsekaiseksi hymyksi, kun hyväksikäytetty ja oikeasti elämässä vääryyttä kärsinyt ihminen kertoo – ehkä ensimmäistä kertaa elämässään jollekin toiselle – mitä hyvää, kaunista ja ihanaa hänessä on. Tunnelman vaihtuminen on kuin pilvisen ja sateisen päivän jälkeen aurinko alkaa paistaa.
Mystikko mestari Eckhardt kirjoitti, että kaikkein pimeintä on hetki juuri ennen aamunkoittoa.
Potilas saa lisäksi kaiken onnistumisen ylpeyden itselleen ja aiheesta – terapeutilla ei ole siihen juurikaan osuutta. Usein psykoterapeutti ottaa ihmisiltä pois, mitä he ovat jo kauan sitten menettäneet, mutta eivät ole vielä suostuneet siitä luopumaan. Toisaalta psykoterapeutti antaa myös ihmisille sitä, mitä heillä jo on. Useimmat potilaat eivät usko, että heillä on jo se, mitä he tarvitsevat, koska ovat niin tottuneita valittamaan ja toistamaan omaa epäonnistumistaan, etteivät nää mitä heillä on, kun ovat niin keskittyneet tuijottamaan sitä, mitä heiltä puuttuu.
Jos tarpeeksi kauan toistaa itselleen elämän vääryyksiä, niin alkaa uskoa, että elämä on tosiaan pahasti vinkahtanut raiteiltaan. Kuuntele, mutta älä usko valittajaa – todennäköisesti hän kertoo vain omaa tarinaansa ja mahdollisesti osatotuutta valittamastaan ilmiöstä. Kaikki eivät ole oikeassa postmodernissakaan maailmassa. Estareilla voi siis huvittaa itseään, jos omaa sellaisen mielenlaadun kuin minä omaan.Voi nauraa meidän sokeudellemme tässä maailmassa.
Jos hyväksyt elämän sellaisena kuin se on, tulet paljon tyytyväisemmäksi ja huolettomammaksi. Kun harjoittelet läsnäolon taitoa, niin olet tässä kyseisessä hetkessä, et menneessä etkä tulevassa. Et ota mielessäsi parveilevia ajatuksia enää niin kirjaimellisesti. Lisääntyneen tyyneyden myötä alat tulla myötätuntoisemmaksi itseäsi kohtaan – elämäntarinasi oli sellainen kuin oli – ja myötätuntoisemmaksi muita kohtaan – heilläkin on aina mahdollisuus valita elämässään , oli tilanne mikä tahansa.
Sinun ei tarvitse maata valveilla keskellä yötä miettimässä, minkä väärän valinnan joskus teit elämässäsi tai mielestäsi joku toinen teki – vaikka vanhempasi. Ihmisille tapahtuu ja heille tehdään epäoikeudenmukaisuuksia ja vääryyksiä. Kaksoisloukkaamisessa on kysymys siitä, että ihminen on loukkaantunut, eivätkä muut vahvista hänen loukkaantumisen aihetta ,mikä koetaan uudeksi loukkaukseksi. Kaksoisloukkauksen jälkeen monet ihmiset odottavat jotain hyvitystä – äidiltä, isältä, terapeutilta, yhteiskunnalta tai elämältä yleensä, mitä ei kuitenkaan tule ja he katkeroituvat asian tai koko elämänsä suhteen. Monet jäävät hyvityksenodotuksessaan valittamaan ja valittamaan, eivätkä suostu jatkamaan elämäänsä.Olen tavannut monia tällä tavalla elämässä katkeroituneita ihmisiä.
- Minä pyydän anteeksi kaikkien niiden ihmisten puolesta, jotka ovat sinua loukanneet, minulla on tapana sanoa ihmisille, jotka valittavat joidenkin ihmisten tehneen heidän elämänsä kurjaksi!
Tämä siksi, että he voisivat jatkaa elämäänsä loukkauksesta ja loukkaantumisesta huolimatta. Merkittävin potilaskokemus tässä asiassa liittyy vuosia sitten erääseen potilaaseen, joka vastasi tuon lauseen jälkeen, että hän on ollut 10 vuotta erilaisissa istunnoissa ja terapioissa, eikä kukaan ole pyytänyt häneltä anteeksi. Kyseinen nainen oli ollut parisuhteessa, jossa häntä toistuvasti pahoinpideltiin. Nainen kuvasi, että hänellä menevät kylmät väreet pitkin kehoa, kun tuo asia oli sanottu. Asiaan ei tarvinnut palata sen jälkeen kertaakaan, vaan voitiin edetä kohti sitä toivottua tulevaisuutta.
Toistuvien valittajien tavallinen motiivi on saada hyvitystä itselleen eri muodoissa, aina toisen anteeksipyynnöstä toisen vahingoittamiseen. Juorujen yksi tavoite on vahingoittaa sitä henkilöä, jota juoru koskee. Siksi onkin tärkeää miettiä mitä itse juoruaa. Yleensä on järkevää, ettei laita juorua eteenpäin, jos ei pidä siitä, että samainen juoru koskisi itseään. Juorua voi maistella sen mukaan, että laittaa vahingollisen asian tilalle oman nimensä, asiansa tai vaikka työpaikkansa. Yleensä juorut palaavat kertojalleen takaisin, yleensä juoruajaa itseään loukaten ja vahingoittaen.
Jos haluaa juoruta, voi laittaa myönteisiä juoruja liikkeelle – toisen kehumista, ihailunosoituksia ja hyväntahtoista kateutta toisten ihmisten elämästä. Ilkeille ajatuksille ja tekstiviesteille voi aina yrittää löytää myönteisiä selityksiä, joka on yksi keino elää maailmassa, jossa ihmiset eivät aio vähentää eivätkä lopettaa valittamistaan. Mikään ei hyvittää niitä ainutkertaisia epäoikeudenmukaisuuksia, joita vain he ovat kohdanneet tässä elämässä.
Kun ymmärrämme kaikki olevamme anteeksiannon arvoisia – huolimatta siitä keitä olemme ja mitä olemme tehneet – voimme parantaa syvimmätkin haavamme ja vapautua itsen ja muiden syyttelemisen vyyhdistä. Kun olemme valmiit kohtaamaan valittamamme asiat uudessa valossa, niin itselle ja toisille anteeksianto voi tapahtua hetkessä, eikä sitä tarvitse viikkoja, kuukausia, vuosia ja vuosikausia vatvoa mielessään, eikä edes psykoterapeutin sohvalla.
26.10.13 Lappeenrannassa