Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa XII - Vin Rosenthal ja Lora Price
Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa XII – Vin Rosenthal ja Lora Price
Sheldon Koppin kirjassa Naked Therapist (alaotsikko – A Canterbury Tales collection of embarrashing moments from more than a dozen eminent psychotherapists, 1976) toinen osa ”jaetut noloudet” sisältää muiden psykoterapeuttien kuvauksia omista psykoterapeuttista munauksistaan.
Vuorossa on psykologi, ajan tavan mukaan Ph.D 1970-luvulla ( eli väitellyt) Vin Rosenthal, joka on nimennyt oman kirjoituksensa A bare branch with buds ( ” paljas oksa nuppujen kera”).
Vin siteraa aluksi Edgar Allan Poen novellia ”The Imp of the Perverse”, jossa Poe kuvaa tavallisen ihmisen yllykettä tehdä väärin. Novellissa on murhaaja, jolla on pakonomainen tarve tunnustaa tekonsa, koska ilman murhanpaljastamista teko jää vajaaksi.
Vin ounastelee tämän liittyvän ajantavan ( 1970-luku) mukaiseen muotiin, jossa ihmiset paljastivat julkisesti salaisia syntejään. Aikaisemmin oltiin tunnustuksia tehty ripissä tai psykoterapeuttisissa tilanteissa, mutta nyt myös julkisesti, kaikille avoimesti ja rohkeasti.
Eksistentialismin vaikutus autenttisuuteen ja itsensä avautumiseen on saanut Vinin oppimaan ihmisistä välillä enemmän kuin olisi välittänyt tietää. Vin kertoo, että on teemaan osallistunut itsekin enemmän kuin innolla. Hän leikitteli ajatuksella, että olisi laittanut otsikoksi ” Out of the Closet: Confessiones of a White, Middle-aged, Jewish, Sexist, Racist, Narcissistic, Sometimes Despairing, Very Verbal Psychotherapist” ( ulos kaapista: valkoisen, keski-ikäisen, juutalaisen, seksistisen, rasistisen, joskus epätoivoisen, hyvin verbaalisen psykoterapeutin tunnustukset).
Vin tunnustaa myös, että hän piti aikaisemmin tätä avautumisen evankeliumia missionäärisenä tehtävänään, jotta maailma oppisi tuntemaan enemmän Totuutta. Itsensä paljastamisen teema, älyllinen rehellisyys, hiipi kaikkiin Vinin kirjoituksiin – riippumatta siitä, oliko siitä apua tai arvoa kenellekään muulle. Sittemmin hänen psykoterapian tekemiseen on tullut muita ulottuvuuksia. Psykoterapia oli Vinin mielestä oleellisesti kahden ihmisen kohtaamista, jota psykologinen kirjallisuus lähestyy kolmannen persoonan näkökulmasta.
Toisin kuin Kafkan Oikeusjutussa, jossa Josef K on syytön, Vin tunnustaa olevansa syyllinen ja kirjaimellisesti sitä, jos jakaa kaiken sisäisen elämänsä muiden kanssa. Vin kertoo olevansa pohjimmiltaan kuitenkin hyvin privaatti henkilö. Hänen elämänsä on avoin kirja, mutta monet sivut ovat juuttuneet toisiinsa, eikä hän revi niitä auki muiden luettavaksi. Ja hän ei ole typerä, hän ”take the Fifth” eli kieltäytyy vastaamasta, koska pitää itseään vastuullisena siitä, mitä kirjoittaa. Lisäksi hänen täytyy olla valikoiva, jotta suojelisi eikä paljastaisi, mitä hänen ei ole lupa paljastaa.
Vin kertoo kuvitteellisen tarinan, että hän saa kirjeen Amerikan psykologiyhdistykseltä (APA), joka uhkaa erottaa hänet syytetyn epäeettisen käyttäytymisen vuoksi. Hän alkaa kuvitella, välillä paniikinomaisestikin, mitä se tarkoittaisi hänen elämässään. Mitä jos hän onkin syyllinen? Missä hänen lääkkeensä ovat? Vaikka hän ei ole koskaan käyttänyt lääkkeitä, eikä edes polttanut marihuanaa, niin hän ajattelee lääkkeitä. Hän saa massiivisen ahdistuskohtauksen, eikä voi istua paikallaan. Ei saa nukutuksi, eikä levätyksi. Hän pyörii sängyssään asiaa pyöritellessään. Hän voisi lopulta, vaikka kirkua. Hän soittaa lääkäriystävälleen, joka tulee barbituraattipiikin kera ja lopultakin hän lepää rauhallisesti. Nyt hän tietäisi kokemuksellisesti, mitä potilaat tarkoittavat, kun he puhuvat ahdistuksistaan. Kuvitteellisessa tarinassa APA:lta tulee kirje, että hänen selvityksensä on hyväksytty, eikä se johda mihinkään toimiin. Silti kokemus on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen. Kuin pysyvän oikeusistuimen hänen mieleensä. Oikeusistuimen, joka valvoo hänen jokaista psykoterapeuttista elettään.
Vin pohtii virheitä ajatellessaan, että psykologin tulee olla tietoinen tietyistä lakikoukeroista, jotta osaa toimia oikein oikeusjärjestelmässä. Psykologin täytyy tietää milloin hän ylittää sellaisen rajan, josta hän voi tulla syytetyksi väärinkäytöksistä. Psykologi voi tarkoituksellisesti tai tahattomasti (neglicence) aiheuttaa haittaa potilaalle. Tahattomuus on tavallisin tapa, koska ihmisten välinen vuorovaikutus on aina erityisen altis kaikenlaisille väärinymmärryksille. Asiaa voi pohtia, että kuinka ”järkevä psykologi olisi käyttäytynyt vastaavassa tilanteessa”. Vinin mukaan lakimiehet eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen, mitä se itse asiassa tarkoittaa. Toisaalta Vin pyörittelee ajatusta, että psykoterapian ulkopuolinen ja sitä harjoittamaton juristi kertoo, miten hänen pitäisi käyttäytyä ja psykoterapiaa tehdä?
Psykologin pitäisi aiheuttaa haittaa jollekulle, sen pitäisi olla standardihoidon tuolla puolen, haitta pitäisi vielä todeta ja pitäisi olla pitävä ja suora yhteys teon ja haitan välillä. Nämä kaikki ehdot pitäisi täyttyä, jotta psykologi olisi ”ylittänyt valtuutensa”, tehnyt jotain haitallista potilaalle.
Vin pohtii, että mitä tarkoittaa käytännössä, jos joku psykoterapian ulkopuolinen, esimerkiksi juristi, kertoo, mitä hän saa tuntea psykoterapiassa. Hän ei saisi välillä tuntea kokevansa potilaan hulluuden, olla hänen kanssaan peloissaan, surullinen, iloinen tai vaikka kokea seksuaalisia tunteita potilasta kohtaan? Jos hän kieltää tunteensa tai edes osan niistä, niin hän kieltää osan potilaasta tai itsestään. Pahimmassa tapauksessa molemmista. Suuria osia. Pahimmassa tapauksessa tunteiden kieltämisessä hän kieltäisi Totuuden Olemisestaan. Mutta tietenkään ei ole luvallista viedä esimerkiksi seksuaalisia tunteita käytäntöön (act out), eli harjoittaa seksiä psykoterapiapotilaan kanssa, mutta ei niitä tunteita tarvitse kieltää olemasta – kummaltakaan. Mutta kuormasta ei saa syödä.
Lora Price –sosiaalityöntekijä psykoterapeuttina
Lora Price on otsikoinut tarinansa ”Wrong, again” (Väärin, taas). Lora kirjoittaa, että hänen on vaikea ajatella psykoterapiassa tekemiään virheitä. Kun hän oli nuori psykoterapeutti oppimassa psykoterapiaa, niin hänelle oli luvallista tehdä virheitä. Hänelle oli luvallista kokea ”vääryytensä” ja tuntea itsensä haavoittuvaksi sekä läpivalaistuksi. Psykoterapian opetuksessa oli vain vääriä ja oikeita vastauksia – vain nuoret ja kokemattomat tekivät psykoterapiassa virheitä.
Loran ensimmäinen ohjaaja ei alleviivannut hänen virheitään, vaan sanoi, että hän olisi saattanut toimia näin ja näin. Tehnyt toisin. Lämpimällä ja huolehtivalla äänensävyllä. Lora tunsi saavansa jotain lisää, sen sijaan, että olisi hävennyt tekemisistensä eroja. Muut ohjaajat eivät olleet ensimmäisen kaltaisia – he kertoivat, mikä oli oikein. Lopulta viimeinen ohjaaja sanoi, että nyt hän oli valmis – hän teki kaiken oikein. Lora tunsi olevansa hyvin ylpeä tuolla hetkellä. Jotta hänelle annettaisiin lopulta ”kovia ja mielenkiintoisia tapauksia”, hänen täytyisi olla ”hyvä”, eikä tehdä virheitä ollenkaan.
Lora kirjoittaa, että hän on nainen, ja sosiaalityöntekijä. Molemmat niistä vaikuttivat suuresti psykoterapian tekemiseen 1970-luvulla, koska ”psykoterapian tekeminen oli miesten hallitseman lääketieteellisen mallin mukaista”. Historiallisesti sosiaalityöntekijä oli nainen, joka työskenteli asiakkaiden kanssa heidän konkreettisten persoonallisuuteen ja ongelmien ratkomiseen liittyvien asioiden kanssa - ”konsultoimalla”, ei psykoterapiaa tekemällä. Eli kertomalla ihmisille, mitä heidän tuli tehdä elämässään selviytyäkseen persoonallisista ja muista ongelmistaan.
Kun hän työskenteli kliinikoissa, joissa henkilökunta koostui pääasiallisesti miespsykiatreista, niin hänen piti osoittaa pystyvänsä työskentelemään ”kuin mies”. Työskennellä kuin ”lääkäri” oli koko yhteisön mittarina. ”Teamtyö” tarkoitti, että rationaalisuus ja faktat olivat miesten alaa; nainen – usein sosiaalityöntekijä – oli se, joka tarjosi konkreettista apua, ilman tieteellisyyden tukea. Syvä ja vaikeasti ymmärrettävä oli miehille kuuluva ”teamtyön alue”.
Sosiaalityön teoria oli muiden ammattilaisten ja ammattialojen lainaa – Sigmund Freud ja Otto Rank olivat sosiaalityön teorioiden perustana. Sosiaalityön opinnoissa psykologista teoriaa opetti miespsykiatri, joka toimi oppilaitoksen ”konsultanttina”. Koko kurssi oli muuhun opetussuunnitelmaan liittymätön. Miespsykiatri kävi kerran viikossa ja luennoi täydelle salille – hänellä ei ollut mitään muuta kontaktia opiskelijoihin. Miehen luennot olivat hyvin didaktisia ja äärimmäisen tieteellisiä. Vaikka kyseinen kurssi oli pakollinen, se vaikutti hyödyttömältä. Persoonallisuusdynamiikka tuntui kuuluvan psykiatrille, ei sosiaalityöntekijälle – niin oli aina ollut. Ja jos ei yrittänyt keikuttaa tätä venettä, vaan meni muiden mukana, niin kukaan ei huomannut sinun olemassaoloa.
Jopa sosiaalitoimistot, jotka tarjosivat konsultointia, luottivat säännöllisiin psykiatrisiin konsultaatioihin diagnoosin ja hoidon suunnan määrittelyssä. Sosiaalityöntekijä oli vain lääkärin apuna. Konsultaatioissa ei Lora saanut vastauksia niihin kysymyksiin, joita olisi halunnut, koska konsultaatioaika täytyi käyttää ”viisaasti”, eli tavalla jonka lääkäri määritteli. Eli teorioista keskusteluihin. Ei konkreettisiin tapauksiin. Psykoterapeuttiset virheet lisäksi pidettiin ”talon sisällä”, eikä niitä huudeltu ulospäin. Siis virheet olivat osa yksilön omaa häpeää.
Lora tunsi, ettei hänen pitäisi hävetä virheitään ulkopuolisen edessä. Silti piti käyttäytyä niin kuin kaikki oli hallinnassa – asiantuntijan leimalla ja teoreettisilla käsitteillä. Ennen tapausteameja juteltiin mukavia ja odotettiin aina myöhässä olevaa lääkäriä, koska lääkärin aikataulu oli niin kiireellinen. Oli lopulta vain yksi oikea tapa toimia ja edetä, mikä lisäsi tietämisen ja täydellisyyden lämmittävää auraa tekijänsä otsalla.
Koska Lora oli aloitteleva psykoterapeutti, niin oli selvää, ettei hän osannut kaikkia ”käsitteitä”, joista tuli psykoterapeuttisen mielipiteiden vaihdon tapa. Tärkeää oli oppia läksy, jonka mukaan ikuistettiin myyttiä - ja joka siis oli- että oli olemassa hierarkia, jossa yksi henkilö (tai yksi ammatti),joka saattoi arvostella muita. Teamtyössä oli vaikea miettiä, oliko ”asiantuntija” sinun puolella vai sinua vastaan. Oma osuus oli epävarma.
Vasta myöhemmin Lora tajusi, kuinka ”vakavasti” sosiaalityöntekijän panos otettiin vastaan ”teamtyössä”. Tarvittiin psykiatrin kirjoittama lausunto, että potilas sai taloudellista tukea psykoterapiaan, jossa kävi koulutetulla psykoterapeutilla. Tämä kertoi valtarakenteesta, jossa mm. sosiaalityö oli luonteeltaan lisätyötä, jota hallinnoitiin jonkun muun alan toimesta. Erityisesti mielenterveysyksiköissä, jotka olivat ainoita paikkoja, joissa sosiaalityöntekijä-psykoterapeutin saattoi tehdä psykoterapiaa, tämä avustavatyömäisyys tuli erityisen selväksi.
Lora ei olisi saanut edes töitä mielenterveysyksiköstä johtavalta sosiaalityöntekijältä, koska hänellä oli ei-freudilainen viitekehys, mutta klinikkaa johtava psykiatri palkkasi hänet. Ja vaikka hänellä saattoi olla enemmän kokemusta ja osaamista kuin klinikan psykiatreilla tai niiksi erikoistuvilla, niin hänestä tuntui aina siltä, että jostain syystä hän tiesi aina ”vähemmän” psykoterapian harjoittamisesta kuin lääkärit.
Vakiintuneessa rakenteessa se oli vain lääkäri, joka teki psykoterapiaa, ”team lähestymistavassa” Loralle oli jätetty ”perheen” hoitaminen. Loran työ oli luonteeltaan täydentävää - lääkärin ja hänen potilaansa työlle. Näissä olosuhteissa oli tärkeää, ettei sosiaalityöntekijä tee virheitä. Perheen tuli kehittyä ja edistyä, jotta täyttäisi muun henkilökunnan odotukset. Lähinnä lääketieteellisen henkilökunnan odotukset. Jos perhe ei edistyisi, lääkäri puuttuisi hoitoon ja saattaisi sen taas oikealle tolalle.
Taaksepäin katsoessaan, vuonna 1976 Lora miettii, miksi asiat tapahtuivat, niin kuin tapahtuivat. Hän huomaa olleensa ”rikostoveri”, nimeämätön petturi systeemissä, joka peitellysti rajoitti hänen merkityksellisyyttään psykoterapiatyössä. Monet hänen kaltaisistaan haaveilijat tulla viisaaksi konsultiksi, ehkä psykiatrisiksikin. Sosiaaliset asenteet ja vanhempien odotukset manipuloivat suostumaan feminiiniseen sosiaalityöhön. Se että suostui tulemaan vähemmäksi kuin toivoi, oli tapa suotua löytämään paikkansa tilanteessa, jota ei voi ”ylittää”.
Hän uskoi, että hän voisi saavuttaa täydellisyyden tulemalla tietävämmäksi, mieleltään terveemmäksi ja paremmin toimivaksi jäämällä ”yhteisöön”. Tulemalla yhdeksi ”yhteisön viisaista”, jolla on kaikki asiat kunnossa (vaikka itki paljon ensimmäisen avioliittonsa vuoksi), ja joka pystyi auttamaan ketä tahansa, ja joka näytti eheältä ja ongelmattomalta. Lora oli täysin haluton murtamaan tällaista psykoterapeutin myyttiä, mikä merkitsi samalla maksettavaksi melko korkeaa hintaa. Hänelle se tarkoitti eristyneisyyttä ja yksinäisyyttä. Kun ei virheitä myöntänyt edes itselleen, niitä ei ollut olemassakaan.
Nyt Lora ymmärtää, mitä merkitsee omien virheidensä myöntäminen. Hän voi jo mukavammin niiden kanssa. Hän ajattelee, että hän on. Mutta se, ettei hän saanut kirjoitettua edes yhdestä virheestään – ehkä hän ei siltikään ole valmis myöntämään virheitään.
1.1.2016 Lappeenrannassa
Sheldon Koppin kirjassa Naked Therapist (alaotsikko – A Canterbury Tales collection of embarrashing moments from more than a dozen eminent psychotherapists, 1976) toinen osa ”jaetut noloudet” sisältää muiden psykoterapeuttien kuvauksia omista psykoterapeuttista munauksistaan.
Vuorossa on psykologi, ajan tavan mukaan Ph.D 1970-luvulla ( eli väitellyt) Vin Rosenthal, joka on nimennyt oman kirjoituksensa A bare branch with buds ( ” paljas oksa nuppujen kera”).
Vin siteraa aluksi Edgar Allan Poen novellia ”The Imp of the Perverse”, jossa Poe kuvaa tavallisen ihmisen yllykettä tehdä väärin. Novellissa on murhaaja, jolla on pakonomainen tarve tunnustaa tekonsa, koska ilman murhanpaljastamista teko jää vajaaksi.
Vin ounastelee tämän liittyvän ajantavan ( 1970-luku) mukaiseen muotiin, jossa ihmiset paljastivat julkisesti salaisia syntejään. Aikaisemmin oltiin tunnustuksia tehty ripissä tai psykoterapeuttisissa tilanteissa, mutta nyt myös julkisesti, kaikille avoimesti ja rohkeasti.
Eksistentialismin vaikutus autenttisuuteen ja itsensä avautumiseen on saanut Vinin oppimaan ihmisistä välillä enemmän kuin olisi välittänyt tietää. Vin kertoo, että on teemaan osallistunut itsekin enemmän kuin innolla. Hän leikitteli ajatuksella, että olisi laittanut otsikoksi ” Out of the Closet: Confessiones of a White, Middle-aged, Jewish, Sexist, Racist, Narcissistic, Sometimes Despairing, Very Verbal Psychotherapist” ( ulos kaapista: valkoisen, keski-ikäisen, juutalaisen, seksistisen, rasistisen, joskus epätoivoisen, hyvin verbaalisen psykoterapeutin tunnustukset).
Vin tunnustaa myös, että hän piti aikaisemmin tätä avautumisen evankeliumia missionäärisenä tehtävänään, jotta maailma oppisi tuntemaan enemmän Totuutta. Itsensä paljastamisen teema, älyllinen rehellisyys, hiipi kaikkiin Vinin kirjoituksiin – riippumatta siitä, oliko siitä apua tai arvoa kenellekään muulle. Sittemmin hänen psykoterapian tekemiseen on tullut muita ulottuvuuksia. Psykoterapia oli Vinin mielestä oleellisesti kahden ihmisen kohtaamista, jota psykologinen kirjallisuus lähestyy kolmannen persoonan näkökulmasta.
Toisin kuin Kafkan Oikeusjutussa, jossa Josef K on syytön, Vin tunnustaa olevansa syyllinen ja kirjaimellisesti sitä, jos jakaa kaiken sisäisen elämänsä muiden kanssa. Vin kertoo olevansa pohjimmiltaan kuitenkin hyvin privaatti henkilö. Hänen elämänsä on avoin kirja, mutta monet sivut ovat juuttuneet toisiinsa, eikä hän revi niitä auki muiden luettavaksi. Ja hän ei ole typerä, hän ”take the Fifth” eli kieltäytyy vastaamasta, koska pitää itseään vastuullisena siitä, mitä kirjoittaa. Lisäksi hänen täytyy olla valikoiva, jotta suojelisi eikä paljastaisi, mitä hänen ei ole lupa paljastaa.
Vin kertoo kuvitteellisen tarinan, että hän saa kirjeen Amerikan psykologiyhdistykseltä (APA), joka uhkaa erottaa hänet syytetyn epäeettisen käyttäytymisen vuoksi. Hän alkaa kuvitella, välillä paniikinomaisestikin, mitä se tarkoittaisi hänen elämässään. Mitä jos hän onkin syyllinen? Missä hänen lääkkeensä ovat? Vaikka hän ei ole koskaan käyttänyt lääkkeitä, eikä edes polttanut marihuanaa, niin hän ajattelee lääkkeitä. Hän saa massiivisen ahdistuskohtauksen, eikä voi istua paikallaan. Ei saa nukutuksi, eikä levätyksi. Hän pyörii sängyssään asiaa pyöritellessään. Hän voisi lopulta, vaikka kirkua. Hän soittaa lääkäriystävälleen, joka tulee barbituraattipiikin kera ja lopultakin hän lepää rauhallisesti. Nyt hän tietäisi kokemuksellisesti, mitä potilaat tarkoittavat, kun he puhuvat ahdistuksistaan. Kuvitteellisessa tarinassa APA:lta tulee kirje, että hänen selvityksensä on hyväksytty, eikä se johda mihinkään toimiin. Silti kokemus on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen. Kuin pysyvän oikeusistuimen hänen mieleensä. Oikeusistuimen, joka valvoo hänen jokaista psykoterapeuttista elettään.
Vin pohtii virheitä ajatellessaan, että psykologin tulee olla tietoinen tietyistä lakikoukeroista, jotta osaa toimia oikein oikeusjärjestelmässä. Psykologin täytyy tietää milloin hän ylittää sellaisen rajan, josta hän voi tulla syytetyksi väärinkäytöksistä. Psykologi voi tarkoituksellisesti tai tahattomasti (neglicence) aiheuttaa haittaa potilaalle. Tahattomuus on tavallisin tapa, koska ihmisten välinen vuorovaikutus on aina erityisen altis kaikenlaisille väärinymmärryksille. Asiaa voi pohtia, että kuinka ”järkevä psykologi olisi käyttäytynyt vastaavassa tilanteessa”. Vinin mukaan lakimiehet eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen, mitä se itse asiassa tarkoittaa. Toisaalta Vin pyörittelee ajatusta, että psykoterapian ulkopuolinen ja sitä harjoittamaton juristi kertoo, miten hänen pitäisi käyttäytyä ja psykoterapiaa tehdä?
Psykologin pitäisi aiheuttaa haittaa jollekulle, sen pitäisi olla standardihoidon tuolla puolen, haitta pitäisi vielä todeta ja pitäisi olla pitävä ja suora yhteys teon ja haitan välillä. Nämä kaikki ehdot pitäisi täyttyä, jotta psykologi olisi ”ylittänyt valtuutensa”, tehnyt jotain haitallista potilaalle.
Vin pohtii, että mitä tarkoittaa käytännössä, jos joku psykoterapian ulkopuolinen, esimerkiksi juristi, kertoo, mitä hän saa tuntea psykoterapiassa. Hän ei saisi välillä tuntea kokevansa potilaan hulluuden, olla hänen kanssaan peloissaan, surullinen, iloinen tai vaikka kokea seksuaalisia tunteita potilasta kohtaan? Jos hän kieltää tunteensa tai edes osan niistä, niin hän kieltää osan potilaasta tai itsestään. Pahimmassa tapauksessa molemmista. Suuria osia. Pahimmassa tapauksessa tunteiden kieltämisessä hän kieltäisi Totuuden Olemisestaan. Mutta tietenkään ei ole luvallista viedä esimerkiksi seksuaalisia tunteita käytäntöön (act out), eli harjoittaa seksiä psykoterapiapotilaan kanssa, mutta ei niitä tunteita tarvitse kieltää olemasta – kummaltakaan. Mutta kuormasta ei saa syödä.
Lora Price –sosiaalityöntekijä psykoterapeuttina
Lora Price on otsikoinut tarinansa ”Wrong, again” (Väärin, taas). Lora kirjoittaa, että hänen on vaikea ajatella psykoterapiassa tekemiään virheitä. Kun hän oli nuori psykoterapeutti oppimassa psykoterapiaa, niin hänelle oli luvallista tehdä virheitä. Hänelle oli luvallista kokea ”vääryytensä” ja tuntea itsensä haavoittuvaksi sekä läpivalaistuksi. Psykoterapian opetuksessa oli vain vääriä ja oikeita vastauksia – vain nuoret ja kokemattomat tekivät psykoterapiassa virheitä.
Loran ensimmäinen ohjaaja ei alleviivannut hänen virheitään, vaan sanoi, että hän olisi saattanut toimia näin ja näin. Tehnyt toisin. Lämpimällä ja huolehtivalla äänensävyllä. Lora tunsi saavansa jotain lisää, sen sijaan, että olisi hävennyt tekemisistensä eroja. Muut ohjaajat eivät olleet ensimmäisen kaltaisia – he kertoivat, mikä oli oikein. Lopulta viimeinen ohjaaja sanoi, että nyt hän oli valmis – hän teki kaiken oikein. Lora tunsi olevansa hyvin ylpeä tuolla hetkellä. Jotta hänelle annettaisiin lopulta ”kovia ja mielenkiintoisia tapauksia”, hänen täytyisi olla ”hyvä”, eikä tehdä virheitä ollenkaan.
Lora kirjoittaa, että hän on nainen, ja sosiaalityöntekijä. Molemmat niistä vaikuttivat suuresti psykoterapian tekemiseen 1970-luvulla, koska ”psykoterapian tekeminen oli miesten hallitseman lääketieteellisen mallin mukaista”. Historiallisesti sosiaalityöntekijä oli nainen, joka työskenteli asiakkaiden kanssa heidän konkreettisten persoonallisuuteen ja ongelmien ratkomiseen liittyvien asioiden kanssa - ”konsultoimalla”, ei psykoterapiaa tekemällä. Eli kertomalla ihmisille, mitä heidän tuli tehdä elämässään selviytyäkseen persoonallisista ja muista ongelmistaan.
Kun hän työskenteli kliinikoissa, joissa henkilökunta koostui pääasiallisesti miespsykiatreista, niin hänen piti osoittaa pystyvänsä työskentelemään ”kuin mies”. Työskennellä kuin ”lääkäri” oli koko yhteisön mittarina. ”Teamtyö” tarkoitti, että rationaalisuus ja faktat olivat miesten alaa; nainen – usein sosiaalityöntekijä – oli se, joka tarjosi konkreettista apua, ilman tieteellisyyden tukea. Syvä ja vaikeasti ymmärrettävä oli miehille kuuluva ”teamtyön alue”.
Sosiaalityön teoria oli muiden ammattilaisten ja ammattialojen lainaa – Sigmund Freud ja Otto Rank olivat sosiaalityön teorioiden perustana. Sosiaalityön opinnoissa psykologista teoriaa opetti miespsykiatri, joka toimi oppilaitoksen ”konsultanttina”. Koko kurssi oli muuhun opetussuunnitelmaan liittymätön. Miespsykiatri kävi kerran viikossa ja luennoi täydelle salille – hänellä ei ollut mitään muuta kontaktia opiskelijoihin. Miehen luennot olivat hyvin didaktisia ja äärimmäisen tieteellisiä. Vaikka kyseinen kurssi oli pakollinen, se vaikutti hyödyttömältä. Persoonallisuusdynamiikka tuntui kuuluvan psykiatrille, ei sosiaalityöntekijälle – niin oli aina ollut. Ja jos ei yrittänyt keikuttaa tätä venettä, vaan meni muiden mukana, niin kukaan ei huomannut sinun olemassaoloa.
Jopa sosiaalitoimistot, jotka tarjosivat konsultointia, luottivat säännöllisiin psykiatrisiin konsultaatioihin diagnoosin ja hoidon suunnan määrittelyssä. Sosiaalityöntekijä oli vain lääkärin apuna. Konsultaatioissa ei Lora saanut vastauksia niihin kysymyksiin, joita olisi halunnut, koska konsultaatioaika täytyi käyttää ”viisaasti”, eli tavalla jonka lääkäri määritteli. Eli teorioista keskusteluihin. Ei konkreettisiin tapauksiin. Psykoterapeuttiset virheet lisäksi pidettiin ”talon sisällä”, eikä niitä huudeltu ulospäin. Siis virheet olivat osa yksilön omaa häpeää.
Lora tunsi, ettei hänen pitäisi hävetä virheitään ulkopuolisen edessä. Silti piti käyttäytyä niin kuin kaikki oli hallinnassa – asiantuntijan leimalla ja teoreettisilla käsitteillä. Ennen tapausteameja juteltiin mukavia ja odotettiin aina myöhässä olevaa lääkäriä, koska lääkärin aikataulu oli niin kiireellinen. Oli lopulta vain yksi oikea tapa toimia ja edetä, mikä lisäsi tietämisen ja täydellisyyden lämmittävää auraa tekijänsä otsalla.
Koska Lora oli aloitteleva psykoterapeutti, niin oli selvää, ettei hän osannut kaikkia ”käsitteitä”, joista tuli psykoterapeuttisen mielipiteiden vaihdon tapa. Tärkeää oli oppia läksy, jonka mukaan ikuistettiin myyttiä - ja joka siis oli- että oli olemassa hierarkia, jossa yksi henkilö (tai yksi ammatti),joka saattoi arvostella muita. Teamtyössä oli vaikea miettiä, oliko ”asiantuntija” sinun puolella vai sinua vastaan. Oma osuus oli epävarma.
Vasta myöhemmin Lora tajusi, kuinka ”vakavasti” sosiaalityöntekijän panos otettiin vastaan ”teamtyössä”. Tarvittiin psykiatrin kirjoittama lausunto, että potilas sai taloudellista tukea psykoterapiaan, jossa kävi koulutetulla psykoterapeutilla. Tämä kertoi valtarakenteesta, jossa mm. sosiaalityö oli luonteeltaan lisätyötä, jota hallinnoitiin jonkun muun alan toimesta. Erityisesti mielenterveysyksiköissä, jotka olivat ainoita paikkoja, joissa sosiaalityöntekijä-psykoterapeutin saattoi tehdä psykoterapiaa, tämä avustavatyömäisyys tuli erityisen selväksi.
Lora ei olisi saanut edes töitä mielenterveysyksiköstä johtavalta sosiaalityöntekijältä, koska hänellä oli ei-freudilainen viitekehys, mutta klinikkaa johtava psykiatri palkkasi hänet. Ja vaikka hänellä saattoi olla enemmän kokemusta ja osaamista kuin klinikan psykiatreilla tai niiksi erikoistuvilla, niin hänestä tuntui aina siltä, että jostain syystä hän tiesi aina ”vähemmän” psykoterapian harjoittamisesta kuin lääkärit.
Vakiintuneessa rakenteessa se oli vain lääkäri, joka teki psykoterapiaa, ”team lähestymistavassa” Loralle oli jätetty ”perheen” hoitaminen. Loran työ oli luonteeltaan täydentävää - lääkärin ja hänen potilaansa työlle. Näissä olosuhteissa oli tärkeää, ettei sosiaalityöntekijä tee virheitä. Perheen tuli kehittyä ja edistyä, jotta täyttäisi muun henkilökunnan odotukset. Lähinnä lääketieteellisen henkilökunnan odotukset. Jos perhe ei edistyisi, lääkäri puuttuisi hoitoon ja saattaisi sen taas oikealle tolalle.
Taaksepäin katsoessaan, vuonna 1976 Lora miettii, miksi asiat tapahtuivat, niin kuin tapahtuivat. Hän huomaa olleensa ”rikostoveri”, nimeämätön petturi systeemissä, joka peitellysti rajoitti hänen merkityksellisyyttään psykoterapiatyössä. Monet hänen kaltaisistaan haaveilijat tulla viisaaksi konsultiksi, ehkä psykiatrisiksikin. Sosiaaliset asenteet ja vanhempien odotukset manipuloivat suostumaan feminiiniseen sosiaalityöhön. Se että suostui tulemaan vähemmäksi kuin toivoi, oli tapa suotua löytämään paikkansa tilanteessa, jota ei voi ”ylittää”.
Hän uskoi, että hän voisi saavuttaa täydellisyyden tulemalla tietävämmäksi, mieleltään terveemmäksi ja paremmin toimivaksi jäämällä ”yhteisöön”. Tulemalla yhdeksi ”yhteisön viisaista”, jolla on kaikki asiat kunnossa (vaikka itki paljon ensimmäisen avioliittonsa vuoksi), ja joka pystyi auttamaan ketä tahansa, ja joka näytti eheältä ja ongelmattomalta. Lora oli täysin haluton murtamaan tällaista psykoterapeutin myyttiä, mikä merkitsi samalla maksettavaksi melko korkeaa hintaa. Hänelle se tarkoitti eristyneisyyttä ja yksinäisyyttä. Kun ei virheitä myöntänyt edes itselleen, niitä ei ollut olemassakaan.
Nyt Lora ymmärtää, mitä merkitsee omien virheidensä myöntäminen. Hän voi jo mukavammin niiden kanssa. Hän ajattelee, että hän on. Mutta se, ettei hän saanut kirjoitettua edes yhdestä virheestään – ehkä hän ei siltikään ole valmis myöntämään virheitään.
1.1.2016 Lappeenrannassa