Sheldon Kopp - If You Meet Buddha on the Road, Kill Him! - The Pilgrimage of Psychotherapy Patients, 1972 ( Jos Kohtaat Matkallasi Buddhan, tapa hänet - Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus
Sheldon Kopp – If You Meet Buddha on the Road, Kill Him! – The Pilgrimage of Psychotherapy Patients, 1972 ( Jos Kohtaat Matkallasi Buddhan, tapa hänet – Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus ,suom. Raija Viitanen, 2004, WSOY)
Koppin toinen teos oli hänen teoksistaan kuuluisin. Se on myös ainut suomennettu teos Koppilta.
Koppin kirjoille on tyypillistä, että niissä siteerataan kaunokirjallisuutta paljon, eikä psykoterapeuttinen pyhiinvaellus poikkea tästä.
Kirjan ensimmäisen osan mottona on: Älä vie keneltäkään hänen lauluaan.
Kirja alkaa I Ching- muutosten kirjan sitaatilla:
Alku on hankala,
Mutta sinnikkyys palkitaan.
Ei pidä toimia harkitsematta.
Kannattaa turvata kokeneempien apuun.
Elämänkriisit ovat kasvun mahdollisuuksia, mutta psykoterapiaan tuleva potilas ei halua muuttua, eikä ottaa vastuuta elämästään
Kopp kirjoittaa, kuinka vuonna 1972 tunne-elämän ongelmista kärsivä nykyihminen, nykyajan pyhiinvaeltaja, haluaa ryhtyä psykoterapeutin opetuslapseksi. Jos hän hakeutuu tällaisen aikamme gurun ohjaukseen, hän huomaa lähtevänsä entisaikojen pyhiinvaelluksia vastaavalle henkiselle toivioretkelle.
Hänen mielestään tämän ei pitäisi olla mikään yllätys. Ahdistuksen, epäilyn ja epätoivon sävyttämät kriisit ovat aina olleet murroskausia, joissa ihminen joutuu siinä määrin pois raiteiltaan, että saa tilaisuuden kasvaa.
Hänen mielestään meidän tulisi nähdä omat hämmennyksen tunteemme valinnan paikkana, jossa meillä on mahdollisuus ”valita pelon sijasta kasvu”.
Koppin mukaan psykoterapeutin tarvitsee vain olla tietoinen tästä voimasta potilaassaan ja pitää se näkyvissään. Silloin psykoterapeutti voi nauttia työstään vajoamatta koskaan kyllästymisen suohon.
Koppin mukaan psykoterapeutilla ei ole kykyä ”parantaa” potilasta, sillä paraneminen ei ole lainkaan psykoterapeutin vallassa. Psykoterapeutti ei voi lisätä mitään potilaan luontaiseen paranemiskykyyn, ja aina kun hän yrittää tehdä niin, hän kohtaa sitkeätä vastarintaa, joka hidastaa hoidon edistymistä. Koppin mukaan potilaalla on jo kaikki mitä paranemiseen tarvitaan. Ja koska Koppin mukaan psykoterapeutti ei ole ”vastuussa” paranemisesta, hän voi ilokseen seurata sitä sivusta.
Kopp muistuttaa, että kaikkia ihmisiä ( terapeuttia itseäänkin), potilasta ajaa tosin monesti liikkeelle myös pelko eikä niinkään halu kasvaa. Ihminen tyytyy liiankin helposti jatkamaan samaa rataa niin kauan kuin se tuntuu toimivan, vaikka elämä olisi kuinka yksitoikkoista.
Psykoterapeutin puoleen käännytään silloin, kun omat totunnaiset, varovaiset ja itseriittoiset selviytymiskeinot eivät enää riitä, kun elämässä on hätää ja hämminkiä.
Kopp muistuttaa, ettei ole yllätys, että vaikka potilas tulee terapiaan ja väittää haluavansa muuttua, niin todellisuudessa potilas tahtoo pysyä useimmiten ennallaan ja saada terapeutilta vain helpotusta oloonsa.
Koppin mukaan psykoterapiaan tuleva potilas tuntee mieluummin tuttua turvallista tuskaa kuin turvattomuutta tuntemattoman edessä.
Koppin mukaan psykoterapian liikkeellepaneva voima täytyy tulla potilaasta, mutta ei sillä tavalla, että potilas saapuu ja hyökkää psykoterapeuttia kohti tempaistakseen psykoterapeutin mukaan kuvitelmaan, että hänestä pidetään huolta.
Koppin mielestä psykoterapeutti voi tulkita, neuvoa ja antaa sitä emotionaalista tukea, joka edistää ihmisen kasvua, mutta ennen muuta hän voi kuunnella. Kuuntelu auttaa Koppin mukaan potilasta kertomaan tarinansa. Tarinan joka vapauttaa hänet.
Psykoterapeutti luo Koppin mukaan ”unenomaisen ilmapiirin”, jossa potilas ei voi luottaa mihinkään muuhun kuin omaan kovin erehtyväiseen subjektiiviseen arvioonsa.
Koppin mukaan psykoterapiapotilas yrittää aluksi saada terapeutin kertomaan, mitä hänen täytyy tehdä tullakseen onnelliseksi ja miten hän voi elää ottamatta täyttä vastuuta elämästään.
Koppin mukaan koko psykoterapeuttisen vaelluksen ajan haasteena on oppia tuntemaan itsensä.
Etsijä toivoo löytävänsä jotain varmaa, jotain pysyvää, jotain muuttumatonta johon voisi luottaa. Sen sijaan psykoterapeuttinen etsijä saakin vastaukseksi, että elämä on juuri sitä miltä se näyttääkin – muuttuva, ristiriitainen, ohikiitävä sekamelska.
Elämä on Koppin mukaan usein masentavaa, mutta viime kädessä elämisen arvoista, koska mitään muutakaan ei ole.
Pyhiinvaeltaja-potilas tahtoo selviä elämänohjeita, joita hän ei useinkaan noudata.
Kopp kirjoittaa, että pyhiinvaeltaja-potilaan täytyy oppia ymmärtämään, että hän saa pitää vain sen, mistä on halukas luopumaan. Pyhiinvaeltaja-potilas tahtoo niin kiihkeästi päästä tavoitteeseensa, että hänen on vaikea oppia tätä tyyntä periksi antamista. Pyhiinvaeltaja-potilas on sodassa itsensä kanssa, kamppailee omaa luontoaan vastaan. Kaikki todella tärkeät taistelut käydään ihmisen sisimmässä.
images.hedgeye.com/media_assets/0049/6379/cowboy2.jpg
Kopp käyttää vertausta: On kuin me kaikki olisimme taipuvaisia näkemään itsemme ratsastajina.
Hevonen edustaa tervettä eläimellistä voimaa, jota ei kahlitse järki eikä ohjaa mikään tarkoitus.
Ratsastaja edustaa itsenäistä, objektiivista ajattelua, eräänlaista puhdasta kylmää älyä.
Koppin mukaan liian usein pyhiinvaeltaja-potilas elää ikään kuin hän tahtoisi tulla ratsastajaksi, joka taltuttaa hevosen voidakseen hallita sitä, niin että hän voi ratsastaa turvallisesti ja mukavasti minne ikinä mielii.
Kopp täräyttää, että pyhiinvaeltaja-potilas ei tajua, että kamppailu loppuisi heti, jos hän vain oivaltaisi olevansa kentauri.
Jos pyhiinvaeltaja-potilas löytää todellisen luontonsa ja pääsee siihen pisteeseen, jossa taistelu raukeaa, niin hän saattaa ihmetellä, miksi terapeutti-guru ei heti kertonut hänelle niitä yksinkertaisia totuuksia, jotka olisivat vapauttaneet hänet.
Kopp toteaa lakonisesti: ” Mutta terapeuttina tiedän, vaikka potilas oppii, minä en opeta.”
Ja jatkaa, että sitä paitsi opittava asia on yksinkertaisuudessaan niin vaikeasti tavoitettava, ettei hän pysty tajuamaan sitä ilman taistelua, antautumista ja omakohtaista kokemusta.
Kaikille pyhiinvaellusmatkoille on yhteistä se, että toivioretkeläiset matka saa näkemään elämänsä tarkoituksen uusin silmin ja tekee heistä ´käännynnäisiä parempaan elämään´. Ainakin joksikin aikaa.
Kristus kehottaa, Kopp siteeraa:
”Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta tie vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen.” (Matt.7:13-14)
Kopp muistuttaa, että etsintä voi olla myös pakoa, eikä liikkeelle lähteminen yksin takaa onnistumista. On päästävä alkuun, mutta on myös jatkettava hellittämättä, siis alettava alusta yhä uudestaan ja uudestaan.
Koppin mielestä matkalle kannattaa ottaa mukaan joku ikuinen pyhiinvaeltaja.
Kopp muistuttaa, että voit jäädä myös kotiin, tutun varmuuden illuusion turviin. Älä lähde matkaan ymmärtämättä, että ” tämä vie on vaarallinen. Kaikesta hyvästä on maksettava kallis hinta. Ja persoonallisuuden kehitys on kaikkein kalleimmiksi käyviä asioita.
Pyhiinvaellusmatka maksaa sinulle viattomuutesi, illuusiosi ja varmuutesi.
-----
Mirkka Rekola: Muistikirja (1969):
Kuinka kauas katsonkin näkyy yli.
…
Hän oli täynnä ihmetystä, kuka se oli joka jätti hänelle tämän paikan katsoa?
…
Sinä sanot sitä kuolemaksi, se sanoo sinua siksi.
…
Kun olet tätä päivää, et edes ehdi kysyä mitä se si-
nulta haluaa.
…
Maailma pakottaa, luita myöten.
Tänä talvena sanot, että olet aivan maassa. Ja lumen hellyys.
…
Sinun vastakohtaisuuksiesi yhdistymiseen ei vä-
hempi kuin maailma riitä. Siinä ne ovat, edessäsi.
…
Sinusta tuli joku esiin ja tunsi vieraaksi kaiken,
millä olit sitä puolustanut.
Katso omia jalkojasi. Tie jota kuljet on kaita aina.
…
Kun hän salli kohtalonsa, hän löysi sallimuksen.
…
Toivoi tulevansa aikuiseksi voidakseen häiritse-
mättä olla lapsi.
…
Älä tee kuvaa. Kaikki on.
Miksi kysyisin sitä, joka antaa kaiken mitä on ja
ilmaisee joka hetki.
…
Vaikeinta on uskoa silmiään.
…
Älä sinä puhu paosta sairauteen. Sairautta he pake-
nevat.
…
Jakamattoman kokemus: että kaikki on jo siinä.
…
Ei voi täyttyä maailmasta ja olla avoin sille.
Lappeenrannassa 22.11.2014
Koppin toinen teos oli hänen teoksistaan kuuluisin. Se on myös ainut suomennettu teos Koppilta.
Koppin kirjoille on tyypillistä, että niissä siteerataan kaunokirjallisuutta paljon, eikä psykoterapeuttinen pyhiinvaellus poikkea tästä.
Kirjan ensimmäisen osan mottona on: Älä vie keneltäkään hänen lauluaan.
Kirja alkaa I Ching- muutosten kirjan sitaatilla:
Alku on hankala,
Mutta sinnikkyys palkitaan.
Ei pidä toimia harkitsematta.
Kannattaa turvata kokeneempien apuun.
Elämänkriisit ovat kasvun mahdollisuuksia, mutta psykoterapiaan tuleva potilas ei halua muuttua, eikä ottaa vastuuta elämästään
Kopp kirjoittaa, kuinka vuonna 1972 tunne-elämän ongelmista kärsivä nykyihminen, nykyajan pyhiinvaeltaja, haluaa ryhtyä psykoterapeutin opetuslapseksi. Jos hän hakeutuu tällaisen aikamme gurun ohjaukseen, hän huomaa lähtevänsä entisaikojen pyhiinvaelluksia vastaavalle henkiselle toivioretkelle.
Hänen mielestään tämän ei pitäisi olla mikään yllätys. Ahdistuksen, epäilyn ja epätoivon sävyttämät kriisit ovat aina olleet murroskausia, joissa ihminen joutuu siinä määrin pois raiteiltaan, että saa tilaisuuden kasvaa.
Hänen mielestään meidän tulisi nähdä omat hämmennyksen tunteemme valinnan paikkana, jossa meillä on mahdollisuus ”valita pelon sijasta kasvu”.
Koppin mukaan psykoterapeutin tarvitsee vain olla tietoinen tästä voimasta potilaassaan ja pitää se näkyvissään. Silloin psykoterapeutti voi nauttia työstään vajoamatta koskaan kyllästymisen suohon.
Koppin mukaan psykoterapeutilla ei ole kykyä ”parantaa” potilasta, sillä paraneminen ei ole lainkaan psykoterapeutin vallassa. Psykoterapeutti ei voi lisätä mitään potilaan luontaiseen paranemiskykyyn, ja aina kun hän yrittää tehdä niin, hän kohtaa sitkeätä vastarintaa, joka hidastaa hoidon edistymistä. Koppin mukaan potilaalla on jo kaikki mitä paranemiseen tarvitaan. Ja koska Koppin mukaan psykoterapeutti ei ole ”vastuussa” paranemisesta, hän voi ilokseen seurata sitä sivusta.
Kopp muistuttaa, että kaikkia ihmisiä ( terapeuttia itseäänkin), potilasta ajaa tosin monesti liikkeelle myös pelko eikä niinkään halu kasvaa. Ihminen tyytyy liiankin helposti jatkamaan samaa rataa niin kauan kuin se tuntuu toimivan, vaikka elämä olisi kuinka yksitoikkoista.
Psykoterapeutin puoleen käännytään silloin, kun omat totunnaiset, varovaiset ja itseriittoiset selviytymiskeinot eivät enää riitä, kun elämässä on hätää ja hämminkiä.
Kopp muistuttaa, ettei ole yllätys, että vaikka potilas tulee terapiaan ja väittää haluavansa muuttua, niin todellisuudessa potilas tahtoo pysyä useimmiten ennallaan ja saada terapeutilta vain helpotusta oloonsa.
Koppin mukaan psykoterapiaan tuleva potilas tuntee mieluummin tuttua turvallista tuskaa kuin turvattomuutta tuntemattoman edessä.
Koppin mukaan psykoterapian liikkeellepaneva voima täytyy tulla potilaasta, mutta ei sillä tavalla, että potilas saapuu ja hyökkää psykoterapeuttia kohti tempaistakseen psykoterapeutin mukaan kuvitelmaan, että hänestä pidetään huolta.
Koppin mielestä psykoterapeutti voi tulkita, neuvoa ja antaa sitä emotionaalista tukea, joka edistää ihmisen kasvua, mutta ennen muuta hän voi kuunnella. Kuuntelu auttaa Koppin mukaan potilasta kertomaan tarinansa. Tarinan joka vapauttaa hänet.
Psykoterapeutti luo Koppin mukaan ”unenomaisen ilmapiirin”, jossa potilas ei voi luottaa mihinkään muuhun kuin omaan kovin erehtyväiseen subjektiiviseen arvioonsa.
Koppin mukaan psykoterapiapotilas yrittää aluksi saada terapeutin kertomaan, mitä hänen täytyy tehdä tullakseen onnelliseksi ja miten hän voi elää ottamatta täyttä vastuuta elämästään.
Koppin mukaan koko psykoterapeuttisen vaelluksen ajan haasteena on oppia tuntemaan itsensä.
Etsijä toivoo löytävänsä jotain varmaa, jotain pysyvää, jotain muuttumatonta johon voisi luottaa. Sen sijaan psykoterapeuttinen etsijä saakin vastaukseksi, että elämä on juuri sitä miltä se näyttääkin – muuttuva, ristiriitainen, ohikiitävä sekamelska.
Elämä on Koppin mukaan usein masentavaa, mutta viime kädessä elämisen arvoista, koska mitään muutakaan ei ole.
Pyhiinvaeltaja-potilas tahtoo selviä elämänohjeita, joita hän ei useinkaan noudata.
Kopp kirjoittaa, että pyhiinvaeltaja-potilaan täytyy oppia ymmärtämään, että hän saa pitää vain sen, mistä on halukas luopumaan. Pyhiinvaeltaja-potilas tahtoo niin kiihkeästi päästä tavoitteeseensa, että hänen on vaikea oppia tätä tyyntä periksi antamista. Pyhiinvaeltaja-potilas on sodassa itsensä kanssa, kamppailee omaa luontoaan vastaan. Kaikki todella tärkeät taistelut käydään ihmisen sisimmässä.
images.hedgeye.com/media_assets/0049/6379/cowboy2.jpg
Kopp käyttää vertausta: On kuin me kaikki olisimme taipuvaisia näkemään itsemme ratsastajina.
Hevonen edustaa tervettä eläimellistä voimaa, jota ei kahlitse järki eikä ohjaa mikään tarkoitus.
Ratsastaja edustaa itsenäistä, objektiivista ajattelua, eräänlaista puhdasta kylmää älyä.
Koppin mukaan liian usein pyhiinvaeltaja-potilas elää ikään kuin hän tahtoisi tulla ratsastajaksi, joka taltuttaa hevosen voidakseen hallita sitä, niin että hän voi ratsastaa turvallisesti ja mukavasti minne ikinä mielii.
Kopp täräyttää, että pyhiinvaeltaja-potilas ei tajua, että kamppailu loppuisi heti, jos hän vain oivaltaisi olevansa kentauri.
Jos pyhiinvaeltaja-potilas löytää todellisen luontonsa ja pääsee siihen pisteeseen, jossa taistelu raukeaa, niin hän saattaa ihmetellä, miksi terapeutti-guru ei heti kertonut hänelle niitä yksinkertaisia totuuksia, jotka olisivat vapauttaneet hänet.
Kopp toteaa lakonisesti: ” Mutta terapeuttina tiedän, vaikka potilas oppii, minä en opeta.”
Ja jatkaa, että sitä paitsi opittava asia on yksinkertaisuudessaan niin vaikeasti tavoitettava, ettei hän pysty tajuamaan sitä ilman taistelua, antautumista ja omakohtaista kokemusta.
Kaikille pyhiinvaellusmatkoille on yhteistä se, että toivioretkeläiset matka saa näkemään elämänsä tarkoituksen uusin silmin ja tekee heistä ´käännynnäisiä parempaan elämään´. Ainakin joksikin aikaa.
Kristus kehottaa, Kopp siteeraa:
”Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta tie vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen.” (Matt.7:13-14)
Kopp muistuttaa, että etsintä voi olla myös pakoa, eikä liikkeelle lähteminen yksin takaa onnistumista. On päästävä alkuun, mutta on myös jatkettava hellittämättä, siis alettava alusta yhä uudestaan ja uudestaan.
Koppin mielestä matkalle kannattaa ottaa mukaan joku ikuinen pyhiinvaeltaja.
Kopp muistuttaa, että voit jäädä myös kotiin, tutun varmuuden illuusion turviin. Älä lähde matkaan ymmärtämättä, että ” tämä vie on vaarallinen. Kaikesta hyvästä on maksettava kallis hinta. Ja persoonallisuuden kehitys on kaikkein kalleimmiksi käyviä asioita.
Pyhiinvaellusmatka maksaa sinulle viattomuutesi, illuusiosi ja varmuutesi.
-----
Mirkka Rekola: Muistikirja (1969):
Kuinka kauas katsonkin näkyy yli.
…
Hän oli täynnä ihmetystä, kuka se oli joka jätti hänelle tämän paikan katsoa?
…
Sinä sanot sitä kuolemaksi, se sanoo sinua siksi.
…
Kun olet tätä päivää, et edes ehdi kysyä mitä se si-
nulta haluaa.
…
Maailma pakottaa, luita myöten.
Tänä talvena sanot, että olet aivan maassa. Ja lumen hellyys.
…
Sinun vastakohtaisuuksiesi yhdistymiseen ei vä-
hempi kuin maailma riitä. Siinä ne ovat, edessäsi.
…
Sinusta tuli joku esiin ja tunsi vieraaksi kaiken,
millä olit sitä puolustanut.
Katso omia jalkojasi. Tie jota kuljet on kaita aina.
…
Kun hän salli kohtalonsa, hän löysi sallimuksen.
…
Toivoi tulevansa aikuiseksi voidakseen häiritse-
mättä olla lapsi.
…
Älä tee kuvaa. Kaikki on.
Miksi kysyisin sitä, joka antaa kaiken mitä on ja
ilmaisee joka hetki.
…
Vaikeinta on uskoa silmiään.
…
Älä sinä puhu paosta sairauteen. Sairautta he pake-
nevat.
…
Jakamattoman kokemus: että kaikki on jo siinä.
…
Ei voi täyttyä maailmasta ja olla avoin sille.
Lappeenrannassa 22.11.2014