Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater. 1977
Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater. (“Tällä puolen tragediaa: psykoterapia teatterina”), 1977 Osa II
Ensimmäisen osan toisessa luvussa ”Pretend You´re Not Pretending” (teeskentele ettet teeskentele) Kopp kirjoittaa, että hän oppi kasvuvuosiensa kuluessa teeskentelemään. Hän oppi näyttelemään lapsuusrooliosansa hyvin. Hänestä tuli se häirikkö, joka hänestä oli määrä tulla. Hän noudatti pahaksi pojaksi tulemisen ohjeita ja vihjeitä, joita sai kasvunsa kuluessa ympäriltään.
Hän oli kovis, joka ei ilmaissut tunteitaan. Hän ei tehnyt kompromisseja. Hän meni ja laajensi roolinsa neuroottiseksi karikatyyriksi – hän alkoi teeskennellä, ettei enää teeskentelekään. Hän liioitteli pahan pojan roolin sankarillisesti. Hän vei omat ongelmansa itsetuhoisen traagisiin mittoihin. Hänestä tuli superpaha, supercool ja superalisuorittaja. Koppin mukaan tämä kehitys johtui osin muista, mutta paljon enemmän hänen myöhemmistä kärsimyksistään ei johtunut hänen ongelmistaan, vaan hänen tekemistään ratkaisuista.
Lapsena me kaikki teemme mitä voimme, jotta selviämme suhteellisen pitkän avuttomuutemme aikana. Joillekin muiden asettamat paineet ovat vain liikaa. Joissakin perheyhteisöissä kukaan ei välitä riittävästi rohkaistakseen lasta itse löytämään kuka hän on ja kuka hän voisi olla, minkä vuoksi ei ole paikkaa, jossa seistä eikä ottaa näkökulmaa omaan elämäänsä. Sellaisessa perheessä itselleen sopimattomassa roolissa olevan lapsen (miscast) täytyy ottaa oma perheroolinsa tosi vakavasti, liian vakavasti. Hänen täytyy oppia teeskentelemään, ettei hän teeskentelekään.
Lapsi, jolla on kasvunsa kuluessa liian paljon stressiä ja liian vähän huolenpitoa, ei omaa voimaa muuttaa tilannettaan, eikä hänellä ole turvallista paikkaa, minne paeta. Jos lapsi tulisi yhtäkkiä tietoiseksi syvästä avuttomuudestaan ja hänen haavoittuvuudestaan liian aikaisin, hän ei kestäisi sitä. Lapsi tarvitsee vaikkapa vain illuusion toivosta tai hän hukkuu omaan epätoivoonsa. Lapsella pitää olla jotakin, johon uskoa tai hän kokee ylivoimaista paniikintunnetta elämässään. Lapsen täytyy löytää jotakin merkitystä siitä, kuka hän on tai hänen tulee hulluksi.
Sekularisoituneessa yhteiskunnassa on naurettu iltasaduille ja kertomuksille Jeesuksesta. Jotkut lapset ne voivat pelastaa mahdottomasta perhetilanteesta. Dr. Phil, itsekin alkoholistiperheestä, opetti televisiossa tunnekyvyttömiä isiä ja äitejä sanomaan lapsilleen: ”Miten se on mahdollista, että kaikista maailman lapsista minulle on tullut kaikkein paras!”
Kopp kysyy, että mihin voi mennä lapsi, joka on omassa perheessään vailla riittävää toivoa, uskoa tai merkityksentunnetta? Jos lapsi ymmärtää, ettei ole mitään erityistä syytä, miksi hänestä ei pidetä huolta, eikä hänessä ei ole mitään vikaa, jota pitäisi jonakin päivänä korjata. On siten helpompi löytää merkitys hänen kärsimykselleen kuin tietää, että se on tarpeetonta, järjetöntä ja ei-oikeutettua. Tässä kohtaa lapsi kohtaa ymmärryksen, että häntä olisi voitu kohdella eri tavalla, jos hän olisi syntynyt naapuriin tai kadun toisella puolella olevaan perheeseen. Kuka tahansa lapsi noissa olosuhteissa olisi ollut samalla tavalla väärässä roolissa (miscast).
Ketään ei olisi haastateltu sopivuudesta väärään rooliinsa, eikä sellaiselle olisi annettu edes kokeilumahdollisuutta, että sopiiko rooliinsa kasvuperheessään. Kun nuo kaikki nuo hullut vaatimukset, arvostelut ja loukkaukset olisi laitettu keneen tahansa lapseen, joka sillä hetkellä tuossa perheessä oli, niin sillä kaikella ei olisi ollut mitään tekemistä sen kanssa, kuka lapsi oli, mitä hän teki. Oliko lapsi tai ei ollut rakastettava, älykäs, jollakin tapaa lupaava tai jonkinlainen synnynnäinen luuseri.
Ensimmäinen mahdollisuus lapselle tuollaisessa kasvunsa kuluessa psyykkisesti ylivoimaisessa tilanteessa on oppia tekemään hänen perheensä kärsimys autenttiseksi ja jotenkin arvokkaaksi osaksi itseään. Kaikki psykoterapeutit ovat kohdanneet tilanteen, kun kasvuperheessään itsensä huonoksi tuntemaan oppinut (esim. ”heikko itsetunto”) neurootikko tuntee ensikerran huojennusta tuossa luonnollisessa huonommuudentunteessaan. Kun on elänyt pitkään ahdistuneena, peloissaan ja jännittyneenä, helpotuksen tunne on järkyttävän epätavallinen. Sitä säikähtää, mikä se oikein on. Vaikka se olisi helpottavaakin. Ennen vaikka vanha tuttu kurjuus kuin uusi tuntematon huojennus.
Kopp kertoo tarinan juutalaisesta koomikosta Buddy Hacketista. Buddy oli kasvanut köyhässä juutalaisessa perheessä ja syönyt koko ikänsä voimakkaasti maustettua juutalaista ruokaa. Kun hän värväytyi armeijaan ja söi siellä kaksi viikkoa armeijan muonia, niin hän meni lääkärille valittamaan, että hänen vuosikausien vatsakipunsa on poissa, minkä Buddy luuli tarkoittavan, että hän on kuolemassa.
Samanlainen tunne on paniikkihäiriöisellä, joka ensi kertaa altistuttuaan peloilleen kokee, että ilman lääkkeitä häntä ei pelotakaan. Eräs paniikkihäiriöinen potilas kuvasi tilannetta: ”Paniikkihäiriön ollessa päällä, luulin että kuolen. Nyt kun ne ovat poissa, niin olen yhtä peloissani, että jäänkin henkiin.”
Toinen mahdollisuus Koppin mukaan lapselle on psyykkisesti ylivoimaisessa tilanteessa se, ettei enää teeskentelekään jälkeen, vaan oppii tekemään ongelmistaan suurempia kuin ne itse asiassa ovat. Tekee omista ongelmistaan kiinnostavampia, dramaattisempia ja värikkäämpiä kuin mitä ne vanhempien vaatimuksina olivat. Koppin mukaan hän itse ihan omasta tahdostaan muuttui pahasta pojasta syrjäytyneeksi teinikäiseksi pikkurikolliseksi. Kopp kirjoittaa, että hän itse meni pidemmälle kuin estynyt lapsi olisi tarvinnut ilmaistakseen olojaan ja tuntemuksiaan. Hänen kunnioittamattomuus hänen vanhempiaan kohtaan kohosi yhteiskunnallisen sosiaalisen kapinallisen rooliksi. Hän meni niin pitkälle, että hän omaksui agitoituneen anarkistin eksistentiaalisen sankarin roolin – ihan itse. Se kaikki oli, niin Kopp kirjoittaa jälkeenpäin, selvää itsedramatisointia.
15-vuotiaana Kopp luki Dr. Von Krafft-Ebbingin kirjaa ”Psykopathia Sexualis”, joka lääketieteellis-oikeuspsykiatrinen, tieteellis-pornografinen teos, joka käsitteli seksuaalisia poikkeavuuksia. Kopp kirjoittaa, että se oli koukuttava kirja. Kaikki parhaat kohdat kirjassa olivat latinaksi, ei englanniksi. Nuo latinankieliset termit antoivat 15-vuotiaalle pojalle itsetyydytykseen sellaisia eroottisia fantasioita, joita tavallisella jallunlukemisella ei olisi saanut.
Koppin vanhemmat toivoivat hänestä lääkäriä. Ensi kertaa elämässään Kopp oli heidän kanssaan samaa mieltä. Hänestä oli yhtäkkiä täysin selvää, että hänen täytyy valmistua psykiatriksi, joka parantaa nuo kurjat sielut, jotka olivat antautuneet sellaisiin seksuaalisiin perversioihin.
Koppin täytyi ensin mennä lukioon, eikä jatkaa pikkurikollisen matkaansa kohti vankilaa. Hän ei tosin tiennyt, mitä lukioon mennessään pitäisi tehdä, eikä häntä juuri kukaan asiassa auttanut. Eikä hän tiennyt, että hän olisi jostakin asiaa voinut kysyä. Hän katsoi asiaa keltaisilta sivuilta (sellaiset olivat ennen internetin aikakautta kaikissa puhelinluetteloissa ja puhelinkopeissa), hän haki kolmeen lukion ja pääsi kahteen ja päätti mennä niistä lähimpään lukioon.
Lukiossa hän oppi, että lääketiedettä pitäisi lukea neljä vuotta, minkä hän arveli tuhoavan hänen mielensä. Hän päätti psykiatrin sijaan lukea kliiniseksi psykologiksi. Hän lukisi sosiaalitieteitä ja filosofiaa seksuaalisten pervertikkojen parantamisen sijaan. Hän ensi kertaa lapsuutensa jälkeen pyysi jotain apua vanhemmiltaan, kun hän puhui suunnitelmistaan. Äiti kysyi, että vieläkö ihmiset kutsuisivat sinua ” Doctor” (tohtoriksi). Kopp vastasi, että kyllä, mihin äiti, että no, mikä ongelma tässä sitten oli.
Koppille teininä kysymys oli ”mennä vankilaan” tai ”tulla tohtoriksi”, hän yhdisti molemmat – hän meni tohtoriksi vankilaan, kliiniseksi psykologiksi. Kopp kirjoittaa, että hän yhä pyöri pummien kanssa, mutta oli tohtori. Hän omisti väitöskirjansa vanhemmilleen ja lahjoitti kirjan olohuoneen pöydälle laitettavaksi. Koppin väitöskirjassa haastateltiin psykoottisia potilaita. Isä kysyi, että kenelle he voivat näyttää tuollaista häpeällistä väitöskirjaa.
Kopp kirjoittaa, että hän kohtasi kaikki seksuaaliset pervertikot, jotka oli halunnut parantaa hullujen kriminaalien laitoksessa. Ja toisissa kirjoissaan (Guru ja Hanged Man) on kuvannut, kuinka nuo ihmiset kykenivät auttamaan Koppia enemmän hänen omissa ongelmissaan – kuin mitä hän itse kykeni heitä auttamaan.
Koppin mukaan lapsen, joka kasvaa perheolosuhteissa, jossa on paljon väärään rooliin heittämistä, täytyy ainakin teeskennellä näyttelevänsä osaansa selvitäkseen avuttomuutensa ja perheestä riippuvuutensa ajan. Tämmöisessä perhetuotannossa voi tulla myös kroonisesti heitetyksi väärään rooliinsa traagisena sankarina. Jos lapsi oppii teeskentelemään, ettei enää teeskentelekään, niin lapsi voi ulottaa roolisuorituksensa omaksi tarpeettomaksi kärsimykseksi – kehittämällä neuroottisen luonnetyylin. Se tekee esittäjänsä elämän juonilinjan varmaksi ja esittäjän roolin dramaattiseksi. Jos ottaa itselleen perheessä heitetyn roolin liian vakavasti, niin sen hintana on koko oman elämänsä hysteerisesti liioiteltu kurjuus, pakonomaisesti toistettu tylsyys ja jäykkä ennustettavuus. Kaikki neuroottisen luonnetyylin omaavat näyttävät kaikki kaavamaisen samanlaisilta. Jos he vain kykenisivät luopumaan omaksutuista rooleistaan, niin heistä tulisi aitoja, kiinnostavia ja jännittävän erilaisia.
Koppin mukaan, jotta voi ymmärtää väärään rooliin heitetyn kehittymistä neurootikoksi, on sitä verrattava siihen, kuinka kehittyy ”kaksoissidoksella ”skitsofreenisia oireita destruktiivisessa (”tuhoisassa”) perhetilanteessa.
Välttämättömät edellytykset –kaksoissidostilanteelle ( G.Bateson 1950-luvulla)- sille, että joku henkilö kokee olonsa skitsofreeniseksi jossakin tilanteessa ( perheessä tai työpaikalla) ovat:
1. Kaksi tai useampia henkilöitä, jossa kaksoissidostilanne istutetaan ”uhriin” äidin tai isän yksin, tai äidin ja/tai isän ja/tai sisarusten toimesta. Vastaava tilanne voi syntyä vaikkapa työpaikoilla auktoriteettihahmon, pomon tai työkavereiden toimesta.
2. Tapahtuma tulee toistua niin että, sitä alkaa odottaakin jo.
3. Ensisijainen auktoriteettimääräys, joka voi esiintyä kahdessa eri muodossa: ensiksi älä tee niin, tai rankaisen sinua. Toiseksi jos teet niin, niin minä rankaisen sinua. Eli oppii välttelemään rangaistusta vetäytymällä rakkaudesta ja hyväksynnästä. Tai ilmaisemasta vihaa tai suuttumusta. Tai pahimmillaan tietynlainen hylkääminen tai eristäminen perheestä (tai työpaikalla), minkä seurauksena kaksoissidoksen kohteeksi joutunut kärsii kroonisesta pelosta.
4. Toissijainen auktoriteettimääräys, joka on ensisijaista abstraktimmalla tasolla ja jota vahvistetaan, kuten ensisijaistakin rangaistuksilla tai signaaleilla, jotka uhkaavat elossapysymistä. Kuten ”Älä näe nyt tätä rangaistuksena”, ”Älä koe, että nyt rankaisisin sinua”, ”Älä mieti, mitä sinun nyt pitäisi tehdä”
5. Kolmassijainen auktoriteettimääräys, joka estää uhria pakenemasta tilanteesta.
6. Lopulta kun uhri on oppinut, eli kun kaikki em. ainekset ovat olleet sopivan aikaa kasassa, ei enää tarvita kaikkia kaksoissidoksen aineksia, kun uhri havaitsee kaiken näissä kaksoissidoksen muodoissa.
Kaksoissidostilanteeseen heitettynä (perheessä ja/tai työpaikalla) tällaisen oppimisuran läpikäynyt henkilö oppii, että valitsi hän mitä tahansa, niin hän tulee rangaistuksi – kaksoissidoksen uhri oppii käyttäytymään omituisesti ja hullusti. Epätavalliset, omituiset ja hullut tavat kommunikoida tulevat ”ainoiksi mahdollisiksi ja järkeviksi tavoiksi kommunikoida” ylivoimaisen ratkaisemattomissa, elossa olemista uhkaavissa ja pakenemattomissa tilanteissa. Kokemus hämähäkkimäisessä ansassa olemisesta synnyttää kaksoissidoksen kohteena olevalle sietämätöntä ahdistusta ja tarjoaa vain ei-todellisuusorientoituneita vaihtoehtoja – hulluutta, mikä-mikä-maata.
Kaksoissidoksen kuvasi ensimmäisen kerran George Bateson skitsofreenikon ja heidän perheensä käyttäytymisessä. Koppin mielestä (1977) se käy myös syrjäytyneen ongelmanuoren tapauksessa.
Kun on juuttunut tilanteeseen, jossa kaksoissidoksen kohteeksi joutuneen tulee ottaa vakavasti asiat, jotka eivät ole totta, häntä ei vain palkita väärästä ja ei-oikeudenmukaisesta käyttäytymisestä, vaan jopa oppii käyttäytymään heitetyn väärän roolinsa mukaisesti. Hän luulee, että hänelle on täten varattu erityinen tehtävä elämässä. Hänen kärsimyksensä on jossain määrin arvokasta. Hän näyttelee osaansa kuin jostain traagisesta välttämättömyydestä, joko neuroottisten oireidensa (ei voi muuta) tai neuroottisen luonnetyylinsä (omalla tyylillään selviää tilanteesta) ”arvokkuudesta”.
Yksi väärään rooliin joutuneen piirre on se, että hänellä on sankarillinen asenne elämäänsä, joka tekee hänestä liioitellun itsetärkeän ja häpeämättömän häijyn. Ja kuitenkin hänellä on, paradoksaalisesti, tunne, että hän on pakotettu toimimaan tavalla, jolla toimii. Väärässä roolissa oleva on kova itselleen, ei ole koskaan tyytyväinen suoritukseensa eikä juuri koskaan improvisoi.
Kopp kertoo, että jo varhain vanhemmat antoivat hänen ymmärtää, että hän tulisi saavuttamaan jotain älykkönä, joka tekisi vanhempansa jonain päivänä onnelliseksi. Kun Kopp otti käteensä vasaran, niin vanhemmat sanoivat, että laita vasara heti pois, ettet satuta itseäsi. Ota mielummin kirja käteesi. Kaikki yritykset rakentaa esineitä kohdattiin samalla tavalla arvostelulla ja hänen annettiin ymmärtää, että hän oli työkalujen kanssa kömpelö ja tumpelo. Jos kaatoi vahingossa maidon pöydälle, niin vanhemmat huomauttivat ” Suuri hevonen rikkoo kaiken, mihin koskee”. Näitkö, mitä kerroimme sinulle – noin kömpelö sinä olet.
Vähitellen Kopp alkoi ylpeillä ”älykkyydellään”, koska oli kömpelö. Oli järjetöntä hukata energiansa johonkin niin tyhjään kuin urheilu, kun on älykäs.
Mielenterveydellisesti terve tapa tulla ulos kaksoissidoksesta vaatii, että ”uhri” ymmärtää kykenemättömyytensä vastata oikein yhteen ”käskyyn” ilman, että tulee rangaistuksi toisen ”käskyn” samanaikaisesta rikkomisesta. Terveessä tavassa reagoida kaksoissidokseen voi vain ilmaista minkälaiseen tilanteeseen on joutunut, ilman että joutuu pelaamaan peliä, jossa vain ei-voittoa tilanteita on tarjolla.
Koppin mukaan skitsofreenikon tulee ratkaistakseen kaksoissidoksen jättää taakseen se häiriintynyt ajattelu, jonka on kasvuperheessään oppinut. Se että aina joutuu toistuvaan ansaan kuolettavan epämääräisissä kaksoisviesteissä.
Neurootikon pitää oppia erottamaan opittu teeskentelynsä spontaanista itsensä ilmaisemisesta. Kaksoissidoksessa kasvaneen tulee oppia olemaan riittävän ”kunnioittamaton” vanhempiaan kohtaan. Tajuta, että omat vanhemmat ovat vain tavallisia ihmisiä, jotka tekevät virheitä ja jotka käyttäytyvät tyhmästi aika ajoin – kuten kuka tahansa tavallinen ihminen.
Koppin mukaan väärään rooliin heitetyn, joka ottaa itsensä ja elämänsä liian tosissaan, on opittava valitsemaan komedia tragedian sijaan. Se vaatii jossain määrin elämän absurdiuden hyväksyntää. Sen sijaan että olisi olemassa joku Suurempi Merkitys tai Suuri Suunnitelma ( grand design) tai vaikkapa onneton lapsuus Ennen kaikkea se vaatii, ettei ota itseään niin helvetin vakavasti. Oppii nauramaan itselleen.
Kopp kertoo, että avioliittonsa myötä hän oppi uudelleenmäärittelemään itsensä. Hän oppi, että hän voi käyttää työkaluja itseään satuttamatta – taidolla ja tyytyväisyydellä. Hän rakensi kirjahyllyjä ja jopa kesämökin. Vanhemmat suhtautuivat niihin, kuten aikaisemminkin, mutta Kopp ei antanut sen itseään enää haitata.
Koppin mukaan hänen vaimonsa kanssa, mitä hän arvostaa suuresti, he saattoivat rohkaista toisiaan ylittämään itsensä. Olemaan mitä vain voisivat olla. Jotain mitä eivät olisi ikinä edes kuvitelleet voivansa olla.
Lappeenrannassa 16.10.16
Ensimmäisen osan toisessa luvussa ”Pretend You´re Not Pretending” (teeskentele ettet teeskentele) Kopp kirjoittaa, että hän oppi kasvuvuosiensa kuluessa teeskentelemään. Hän oppi näyttelemään lapsuusrooliosansa hyvin. Hänestä tuli se häirikkö, joka hänestä oli määrä tulla. Hän noudatti pahaksi pojaksi tulemisen ohjeita ja vihjeitä, joita sai kasvunsa kuluessa ympäriltään.
Hän oli kovis, joka ei ilmaissut tunteitaan. Hän ei tehnyt kompromisseja. Hän meni ja laajensi roolinsa neuroottiseksi karikatyyriksi – hän alkoi teeskennellä, ettei enää teeskentelekään. Hän liioitteli pahan pojan roolin sankarillisesti. Hän vei omat ongelmansa itsetuhoisen traagisiin mittoihin. Hänestä tuli superpaha, supercool ja superalisuorittaja. Koppin mukaan tämä kehitys johtui osin muista, mutta paljon enemmän hänen myöhemmistä kärsimyksistään ei johtunut hänen ongelmistaan, vaan hänen tekemistään ratkaisuista.
Lapsena me kaikki teemme mitä voimme, jotta selviämme suhteellisen pitkän avuttomuutemme aikana. Joillekin muiden asettamat paineet ovat vain liikaa. Joissakin perheyhteisöissä kukaan ei välitä riittävästi rohkaistakseen lasta itse löytämään kuka hän on ja kuka hän voisi olla, minkä vuoksi ei ole paikkaa, jossa seistä eikä ottaa näkökulmaa omaan elämäänsä. Sellaisessa perheessä itselleen sopimattomassa roolissa olevan lapsen (miscast) täytyy ottaa oma perheroolinsa tosi vakavasti, liian vakavasti. Hänen täytyy oppia teeskentelemään, ettei hän teeskentelekään.
Lapsi, jolla on kasvunsa kuluessa liian paljon stressiä ja liian vähän huolenpitoa, ei omaa voimaa muuttaa tilannettaan, eikä hänellä ole turvallista paikkaa, minne paeta. Jos lapsi tulisi yhtäkkiä tietoiseksi syvästä avuttomuudestaan ja hänen haavoittuvuudestaan liian aikaisin, hän ei kestäisi sitä. Lapsi tarvitsee vaikkapa vain illuusion toivosta tai hän hukkuu omaan epätoivoonsa. Lapsella pitää olla jotakin, johon uskoa tai hän kokee ylivoimaista paniikintunnetta elämässään. Lapsen täytyy löytää jotakin merkitystä siitä, kuka hän on tai hänen tulee hulluksi.
Sekularisoituneessa yhteiskunnassa on naurettu iltasaduille ja kertomuksille Jeesuksesta. Jotkut lapset ne voivat pelastaa mahdottomasta perhetilanteesta. Dr. Phil, itsekin alkoholistiperheestä, opetti televisiossa tunnekyvyttömiä isiä ja äitejä sanomaan lapsilleen: ”Miten se on mahdollista, että kaikista maailman lapsista minulle on tullut kaikkein paras!”
Kopp kysyy, että mihin voi mennä lapsi, joka on omassa perheessään vailla riittävää toivoa, uskoa tai merkityksentunnetta? Jos lapsi ymmärtää, ettei ole mitään erityistä syytä, miksi hänestä ei pidetä huolta, eikä hänessä ei ole mitään vikaa, jota pitäisi jonakin päivänä korjata. On siten helpompi löytää merkitys hänen kärsimykselleen kuin tietää, että se on tarpeetonta, järjetöntä ja ei-oikeutettua. Tässä kohtaa lapsi kohtaa ymmärryksen, että häntä olisi voitu kohdella eri tavalla, jos hän olisi syntynyt naapuriin tai kadun toisella puolella olevaan perheeseen. Kuka tahansa lapsi noissa olosuhteissa olisi ollut samalla tavalla väärässä roolissa (miscast).
Ketään ei olisi haastateltu sopivuudesta väärään rooliinsa, eikä sellaiselle olisi annettu edes kokeilumahdollisuutta, että sopiiko rooliinsa kasvuperheessään. Kun nuo kaikki nuo hullut vaatimukset, arvostelut ja loukkaukset olisi laitettu keneen tahansa lapseen, joka sillä hetkellä tuossa perheessä oli, niin sillä kaikella ei olisi ollut mitään tekemistä sen kanssa, kuka lapsi oli, mitä hän teki. Oliko lapsi tai ei ollut rakastettava, älykäs, jollakin tapaa lupaava tai jonkinlainen synnynnäinen luuseri.
Ensimmäinen mahdollisuus lapselle tuollaisessa kasvunsa kuluessa psyykkisesti ylivoimaisessa tilanteessa on oppia tekemään hänen perheensä kärsimys autenttiseksi ja jotenkin arvokkaaksi osaksi itseään. Kaikki psykoterapeutit ovat kohdanneet tilanteen, kun kasvuperheessään itsensä huonoksi tuntemaan oppinut (esim. ”heikko itsetunto”) neurootikko tuntee ensikerran huojennusta tuossa luonnollisessa huonommuudentunteessaan. Kun on elänyt pitkään ahdistuneena, peloissaan ja jännittyneenä, helpotuksen tunne on järkyttävän epätavallinen. Sitä säikähtää, mikä se oikein on. Vaikka se olisi helpottavaakin. Ennen vaikka vanha tuttu kurjuus kuin uusi tuntematon huojennus.
Kopp kertoo tarinan juutalaisesta koomikosta Buddy Hacketista. Buddy oli kasvanut köyhässä juutalaisessa perheessä ja syönyt koko ikänsä voimakkaasti maustettua juutalaista ruokaa. Kun hän värväytyi armeijaan ja söi siellä kaksi viikkoa armeijan muonia, niin hän meni lääkärille valittamaan, että hänen vuosikausien vatsakipunsa on poissa, minkä Buddy luuli tarkoittavan, että hän on kuolemassa.
Samanlainen tunne on paniikkihäiriöisellä, joka ensi kertaa altistuttuaan peloilleen kokee, että ilman lääkkeitä häntä ei pelotakaan. Eräs paniikkihäiriöinen potilas kuvasi tilannetta: ”Paniikkihäiriön ollessa päällä, luulin että kuolen. Nyt kun ne ovat poissa, niin olen yhtä peloissani, että jäänkin henkiin.”
Toinen mahdollisuus Koppin mukaan lapselle on psyykkisesti ylivoimaisessa tilanteessa se, ettei enää teeskentelekään jälkeen, vaan oppii tekemään ongelmistaan suurempia kuin ne itse asiassa ovat. Tekee omista ongelmistaan kiinnostavampia, dramaattisempia ja värikkäämpiä kuin mitä ne vanhempien vaatimuksina olivat. Koppin mukaan hän itse ihan omasta tahdostaan muuttui pahasta pojasta syrjäytyneeksi teinikäiseksi pikkurikolliseksi. Kopp kirjoittaa, että hän itse meni pidemmälle kuin estynyt lapsi olisi tarvinnut ilmaistakseen olojaan ja tuntemuksiaan. Hänen kunnioittamattomuus hänen vanhempiaan kohtaan kohosi yhteiskunnallisen sosiaalisen kapinallisen rooliksi. Hän meni niin pitkälle, että hän omaksui agitoituneen anarkistin eksistentiaalisen sankarin roolin – ihan itse. Se kaikki oli, niin Kopp kirjoittaa jälkeenpäin, selvää itsedramatisointia.
15-vuotiaana Kopp luki Dr. Von Krafft-Ebbingin kirjaa ”Psykopathia Sexualis”, joka lääketieteellis-oikeuspsykiatrinen, tieteellis-pornografinen teos, joka käsitteli seksuaalisia poikkeavuuksia. Kopp kirjoittaa, että se oli koukuttava kirja. Kaikki parhaat kohdat kirjassa olivat latinaksi, ei englanniksi. Nuo latinankieliset termit antoivat 15-vuotiaalle pojalle itsetyydytykseen sellaisia eroottisia fantasioita, joita tavallisella jallunlukemisella ei olisi saanut.
Koppin vanhemmat toivoivat hänestä lääkäriä. Ensi kertaa elämässään Kopp oli heidän kanssaan samaa mieltä. Hänestä oli yhtäkkiä täysin selvää, että hänen täytyy valmistua psykiatriksi, joka parantaa nuo kurjat sielut, jotka olivat antautuneet sellaisiin seksuaalisiin perversioihin.
Koppin täytyi ensin mennä lukioon, eikä jatkaa pikkurikollisen matkaansa kohti vankilaa. Hän ei tosin tiennyt, mitä lukioon mennessään pitäisi tehdä, eikä häntä juuri kukaan asiassa auttanut. Eikä hän tiennyt, että hän olisi jostakin asiaa voinut kysyä. Hän katsoi asiaa keltaisilta sivuilta (sellaiset olivat ennen internetin aikakautta kaikissa puhelinluetteloissa ja puhelinkopeissa), hän haki kolmeen lukion ja pääsi kahteen ja päätti mennä niistä lähimpään lukioon.
Lukiossa hän oppi, että lääketiedettä pitäisi lukea neljä vuotta, minkä hän arveli tuhoavan hänen mielensä. Hän päätti psykiatrin sijaan lukea kliiniseksi psykologiksi. Hän lukisi sosiaalitieteitä ja filosofiaa seksuaalisten pervertikkojen parantamisen sijaan. Hän ensi kertaa lapsuutensa jälkeen pyysi jotain apua vanhemmiltaan, kun hän puhui suunnitelmistaan. Äiti kysyi, että vieläkö ihmiset kutsuisivat sinua ” Doctor” (tohtoriksi). Kopp vastasi, että kyllä, mihin äiti, että no, mikä ongelma tässä sitten oli.
Koppille teininä kysymys oli ”mennä vankilaan” tai ”tulla tohtoriksi”, hän yhdisti molemmat – hän meni tohtoriksi vankilaan, kliiniseksi psykologiksi. Kopp kirjoittaa, että hän yhä pyöri pummien kanssa, mutta oli tohtori. Hän omisti väitöskirjansa vanhemmilleen ja lahjoitti kirjan olohuoneen pöydälle laitettavaksi. Koppin väitöskirjassa haastateltiin psykoottisia potilaita. Isä kysyi, että kenelle he voivat näyttää tuollaista häpeällistä väitöskirjaa.
Kopp kirjoittaa, että hän kohtasi kaikki seksuaaliset pervertikot, jotka oli halunnut parantaa hullujen kriminaalien laitoksessa. Ja toisissa kirjoissaan (Guru ja Hanged Man) on kuvannut, kuinka nuo ihmiset kykenivät auttamaan Koppia enemmän hänen omissa ongelmissaan – kuin mitä hän itse kykeni heitä auttamaan.
Koppin mukaan lapsen, joka kasvaa perheolosuhteissa, jossa on paljon väärään rooliin heittämistä, täytyy ainakin teeskennellä näyttelevänsä osaansa selvitäkseen avuttomuutensa ja perheestä riippuvuutensa ajan. Tämmöisessä perhetuotannossa voi tulla myös kroonisesti heitetyksi väärään rooliinsa traagisena sankarina. Jos lapsi oppii teeskentelemään, ettei enää teeskentelekään, niin lapsi voi ulottaa roolisuorituksensa omaksi tarpeettomaksi kärsimykseksi – kehittämällä neuroottisen luonnetyylin. Se tekee esittäjänsä elämän juonilinjan varmaksi ja esittäjän roolin dramaattiseksi. Jos ottaa itselleen perheessä heitetyn roolin liian vakavasti, niin sen hintana on koko oman elämänsä hysteerisesti liioiteltu kurjuus, pakonomaisesti toistettu tylsyys ja jäykkä ennustettavuus. Kaikki neuroottisen luonnetyylin omaavat näyttävät kaikki kaavamaisen samanlaisilta. Jos he vain kykenisivät luopumaan omaksutuista rooleistaan, niin heistä tulisi aitoja, kiinnostavia ja jännittävän erilaisia.
Koppin mukaan, jotta voi ymmärtää väärään rooliin heitetyn kehittymistä neurootikoksi, on sitä verrattava siihen, kuinka kehittyy ”kaksoissidoksella ”skitsofreenisia oireita destruktiivisessa (”tuhoisassa”) perhetilanteessa.
Välttämättömät edellytykset –kaksoissidostilanteelle ( G.Bateson 1950-luvulla)- sille, että joku henkilö kokee olonsa skitsofreeniseksi jossakin tilanteessa ( perheessä tai työpaikalla) ovat:
1. Kaksi tai useampia henkilöitä, jossa kaksoissidostilanne istutetaan ”uhriin” äidin tai isän yksin, tai äidin ja/tai isän ja/tai sisarusten toimesta. Vastaava tilanne voi syntyä vaikkapa työpaikoilla auktoriteettihahmon, pomon tai työkavereiden toimesta.
2. Tapahtuma tulee toistua niin että, sitä alkaa odottaakin jo.
3. Ensisijainen auktoriteettimääräys, joka voi esiintyä kahdessa eri muodossa: ensiksi älä tee niin, tai rankaisen sinua. Toiseksi jos teet niin, niin minä rankaisen sinua. Eli oppii välttelemään rangaistusta vetäytymällä rakkaudesta ja hyväksynnästä. Tai ilmaisemasta vihaa tai suuttumusta. Tai pahimmillaan tietynlainen hylkääminen tai eristäminen perheestä (tai työpaikalla), minkä seurauksena kaksoissidoksen kohteeksi joutunut kärsii kroonisesta pelosta.
4. Toissijainen auktoriteettimääräys, joka on ensisijaista abstraktimmalla tasolla ja jota vahvistetaan, kuten ensisijaistakin rangaistuksilla tai signaaleilla, jotka uhkaavat elossapysymistä. Kuten ”Älä näe nyt tätä rangaistuksena”, ”Älä koe, että nyt rankaisisin sinua”, ”Älä mieti, mitä sinun nyt pitäisi tehdä”
5. Kolmassijainen auktoriteettimääräys, joka estää uhria pakenemasta tilanteesta.
6. Lopulta kun uhri on oppinut, eli kun kaikki em. ainekset ovat olleet sopivan aikaa kasassa, ei enää tarvita kaikkia kaksoissidoksen aineksia, kun uhri havaitsee kaiken näissä kaksoissidoksen muodoissa.
Kaksoissidostilanteeseen heitettynä (perheessä ja/tai työpaikalla) tällaisen oppimisuran läpikäynyt henkilö oppii, että valitsi hän mitä tahansa, niin hän tulee rangaistuksi – kaksoissidoksen uhri oppii käyttäytymään omituisesti ja hullusti. Epätavalliset, omituiset ja hullut tavat kommunikoida tulevat ”ainoiksi mahdollisiksi ja järkeviksi tavoiksi kommunikoida” ylivoimaisen ratkaisemattomissa, elossa olemista uhkaavissa ja pakenemattomissa tilanteissa. Kokemus hämähäkkimäisessä ansassa olemisesta synnyttää kaksoissidoksen kohteena olevalle sietämätöntä ahdistusta ja tarjoaa vain ei-todellisuusorientoituneita vaihtoehtoja – hulluutta, mikä-mikä-maata.
Kaksoissidoksen kuvasi ensimmäisen kerran George Bateson skitsofreenikon ja heidän perheensä käyttäytymisessä. Koppin mielestä (1977) se käy myös syrjäytyneen ongelmanuoren tapauksessa.
Kun on juuttunut tilanteeseen, jossa kaksoissidoksen kohteeksi joutuneen tulee ottaa vakavasti asiat, jotka eivät ole totta, häntä ei vain palkita väärästä ja ei-oikeudenmukaisesta käyttäytymisestä, vaan jopa oppii käyttäytymään heitetyn väärän roolinsa mukaisesti. Hän luulee, että hänelle on täten varattu erityinen tehtävä elämässä. Hänen kärsimyksensä on jossain määrin arvokasta. Hän näyttelee osaansa kuin jostain traagisesta välttämättömyydestä, joko neuroottisten oireidensa (ei voi muuta) tai neuroottisen luonnetyylinsä (omalla tyylillään selviää tilanteesta) ”arvokkuudesta”.
Yksi väärään rooliin joutuneen piirre on se, että hänellä on sankarillinen asenne elämäänsä, joka tekee hänestä liioitellun itsetärkeän ja häpeämättömän häijyn. Ja kuitenkin hänellä on, paradoksaalisesti, tunne, että hän on pakotettu toimimaan tavalla, jolla toimii. Väärässä roolissa oleva on kova itselleen, ei ole koskaan tyytyväinen suoritukseensa eikä juuri koskaan improvisoi.
Kopp kertoo, että jo varhain vanhemmat antoivat hänen ymmärtää, että hän tulisi saavuttamaan jotain älykkönä, joka tekisi vanhempansa jonain päivänä onnelliseksi. Kun Kopp otti käteensä vasaran, niin vanhemmat sanoivat, että laita vasara heti pois, ettet satuta itseäsi. Ota mielummin kirja käteesi. Kaikki yritykset rakentaa esineitä kohdattiin samalla tavalla arvostelulla ja hänen annettiin ymmärtää, että hän oli työkalujen kanssa kömpelö ja tumpelo. Jos kaatoi vahingossa maidon pöydälle, niin vanhemmat huomauttivat ” Suuri hevonen rikkoo kaiken, mihin koskee”. Näitkö, mitä kerroimme sinulle – noin kömpelö sinä olet.
Vähitellen Kopp alkoi ylpeillä ”älykkyydellään”, koska oli kömpelö. Oli järjetöntä hukata energiansa johonkin niin tyhjään kuin urheilu, kun on älykäs.
Mielenterveydellisesti terve tapa tulla ulos kaksoissidoksesta vaatii, että ”uhri” ymmärtää kykenemättömyytensä vastata oikein yhteen ”käskyyn” ilman, että tulee rangaistuksi toisen ”käskyn” samanaikaisesta rikkomisesta. Terveessä tavassa reagoida kaksoissidokseen voi vain ilmaista minkälaiseen tilanteeseen on joutunut, ilman että joutuu pelaamaan peliä, jossa vain ei-voittoa tilanteita on tarjolla.
Koppin mukaan skitsofreenikon tulee ratkaistakseen kaksoissidoksen jättää taakseen se häiriintynyt ajattelu, jonka on kasvuperheessään oppinut. Se että aina joutuu toistuvaan ansaan kuolettavan epämääräisissä kaksoisviesteissä.
Neurootikon pitää oppia erottamaan opittu teeskentelynsä spontaanista itsensä ilmaisemisesta. Kaksoissidoksessa kasvaneen tulee oppia olemaan riittävän ”kunnioittamaton” vanhempiaan kohtaan. Tajuta, että omat vanhemmat ovat vain tavallisia ihmisiä, jotka tekevät virheitä ja jotka käyttäytyvät tyhmästi aika ajoin – kuten kuka tahansa tavallinen ihminen.
Koppin mukaan väärään rooliin heitetyn, joka ottaa itsensä ja elämänsä liian tosissaan, on opittava valitsemaan komedia tragedian sijaan. Se vaatii jossain määrin elämän absurdiuden hyväksyntää. Sen sijaan että olisi olemassa joku Suurempi Merkitys tai Suuri Suunnitelma ( grand design) tai vaikkapa onneton lapsuus Ennen kaikkea se vaatii, ettei ota itseään niin helvetin vakavasti. Oppii nauramaan itselleen.
Kopp kertoo, että avioliittonsa myötä hän oppi uudelleenmäärittelemään itsensä. Hän oppi, että hän voi käyttää työkaluja itseään satuttamatta – taidolla ja tyytyväisyydellä. Hän rakensi kirjahyllyjä ja jopa kesämökin. Vanhemmat suhtautuivat niihin, kuten aikaisemminkin, mutta Kopp ei antanut sen itseään enää haitata.
Koppin mukaan hänen vaimonsa kanssa, mitä hän arvostaa suuresti, he saattoivat rohkaista toisiaan ylittämään itsensä. Olemaan mitä vain voisivat olla. Jotain mitä eivät olisi ikinä edes kuvitelleet voivansa olla.
Lappeenrannassa 16.10.16