Toiminnot

Jäähyväisluento erityiskasvatuksen professori Simo Seppo: Minne se kasvatus katosi?

Jäähyväisluento Joensuun yliopistossa vuosia vuosia sitten

Professori Simo Seppo: 


Minne se kasvatus katosi? 


Johdanto 


Aihe on syntynyt siitä, että kasvatustieteen opetus ja tutkimus ovat keskittyneet pääasiassa opetukseen ja oppimiseen. Tämä johtuu siitä, että 1970-luvulla alkanut peruskoulu-uudistus muutti koulun tavoitteita samalla kun se toi koko ikäluokan samalle koulun penkille. Opetusmenetelmien kehittäminen oli välttämätöntä. Oppimisedellytyksiin kiinnitettiin huomiota, mitattiin kykyjä, opetusta eriytettiin tasokursseihin, erityisopetus eteni aimo harppauksen. Monta tärkeää ja hyvää asiaa toteutettiin, sillä koulutuksen arvo ja merkitys kaikille tiedettiin. Asuinpaikan ja kodin varallisuuden aiheuttamat erot pyrittiin eliminoimaan mahdollisimman tehokkaasti. Kun koulutuksesta tuli tuotantotekijä, kasvatus unohtui. 


Kasvatus katosi samaan tapaan kuin silloin käy, kun auton avaimet luiskahtavat käsistä kadun sadevesikaivoon. Siellä ovat, eikä edes lukumäärää muisteta, saati sitten profiilia. Tämä on lähtökohtana aihevalinnalle. 
Nyt ollaan tekemässä kasvatuksesta katoamisilmoitusta, määritellään sen likimääräiset tuntomerkit ja muut viimeiset havainnot! 


1. Kasvatuksesta 


Immanuel Kant on todennut: ”Ihminen on ainut luotu olento, joka on kasvatettava. Ihminen voi tulla ihmiseksi vain kasvattamisen avulla. Hän ei tee mitään muuta, kuin mitä kasvattaminen hänestä tekee. On otettava huomioon, että ihmisen voivat kasvattaa vain ihmiset, jotka ovat itse kasvatettuja”.
 
Tähän sitaattiin vuodelta 1776 sisältyy selkeä käsitys siitä, mitä on kasvatus. Kasvatus on ihmiseksi tekemistä. Se ei ole siis samaa kuin opetus tai opettaminen, joissa ensisijaisesti siirretään tietoja, taitoja ja valmiuksia. Kasvatus on sen yläpuolella. Platonia lainaten kasvatus on ”pyrkimistä viisauteen”.
 
Kun opetuksen tulosta voidaan ainakin joissakin rajoissa mitata ja arvioida opetustapahtuman jälkeen, kasvatuksen tulosta testaa vain itse elämä. Elämää ei voida simuloida testeillä. Kasvatus antaa näkymättömät elämään eväät, arjen yläpuolella olevan orientaatioperustan. Voisimme puhua myös elämänkatsomuksesta tai maailmankatsomuksesta, mutta molemmat tuntuvat olevan varattuina muihin tarkoituksiin, joten en käytä niitä. Uno Cygnaeusta lainaten: ”Ei kasvatusta tiettyyn elämänmuotoon, vaan elämään yleensä”.
 
Tämä siis katosi vuoden 1970 vaiheilla. 


Kun kasvatuksen tavoitteena on kasvaminen elämään yleensä, on aiheellista pohtia, mitä elämä tässä yhteydessä tarkoittaa. 


Kirjailija Göran Schildt avaa oven tähän kysymykseen teoksessaan Lainasiivin: ”Elämä ei ole pedagoginen ongelma, jonka psykologit tai sosiaalikuraattorit kykenevät ratkaisemaan, vaan kohtalo, joka on tullut osaksemme”. Että elämä ei ole pedagoginen tai sosiaalikuraattorikysymys, lankeaa yksiin sen ajatuksen kanssa, että kyseessä ovat arjen yläpuolella olevat asiat. 


Elämä kohtalona jäsentyy minulle kolmeen osaan. Se tarkoittaa käsitykseni mukaan ensiksi sitä, että meidät on pantu tai paiskattu elämään meiltä sitä kysymättä. Ihminen ei silti ole elämänsä loppuun asti ”tyhjyyteen heitetty” tai ”turha intohimo” Sartrea lainatakseni, tai olento, jonka toiminnot rakentuvat fyysisten ja psyykkisten tarpeiden hierarkiaa Maslowin mallin mukaisesti noudattaen. Se, mitä Schildt kutsuu kohtaloksi, on minun ymmärryksessäni kohtalonomainen ylihistoriallinen paine, mikä vie elämää eteenpäin. Ihminen elää ihmisarvoisimmin, kun hän on päässyt kiinni ihmislajin ylihistoriallisiin kudelmiin


Toinen kohtalonomainen piirre on siinä, ettei meillä ole suuriakaan mahdollisuuksia kääntää radikaalisti elämän kulkua, vaan siinä vallitsee kontinuiteetti, jatkuvuus. 


Kolmanneksi: Me olemme syntyneet historiaan, saaneet kohtaloksemme sivistysperinnön,minkä objektiiviseen ja parhaaseen ytimeen meidän tulee kiinnittyä ja meidät kasvattaa. 


Kun elämä käsitetään yllä luonnehditulla tavalla, siitä ei saa otetta eikä se voi olla mielekästä ilman kasvatusta. 
Elämä ihmisenä ja ihmiseksi tuleminen ei siis voi ohjautua alhaaltapäin, tarpeiden paineesta tai niiden hierarkiaa noudattaen. Ihmiseksi tullaan suoraan ylhäältä eli kulttuuriperinnön ja sen sivistävän vaikutuksen avulla, kasvatuksen keinoin. Sitä tarkoittaa Kantin kasvatettu kasvattaja. Kasvatus on ihmiselon perusta, pelkkä opetus ei riitä.
 
Mainitsemani ylihistoriallisuus on yksi kasvatuksen ja opetuksen välisen eron tuntomerkki. Kasvatuksen perusnäkökulmat, kasvatuksen idea, ei muutu. Se on saavuttanut ylihistoriallisen, lähes objektiivisen aseman. Opetus, tiedot ja taidot saavat uusia painotuksia, tulevat kumotuiksi ja pukeutuvat uuteen asuun eri aikakausien oikkuja seuraten. Tätä voidaan havainnollistaa muinaisella ”ajan” käsitteellä. 


Antiikin kreikan kielessä oli kaksi aikaa tarkoittavaa ilmaisua. .Nämä ovat ’kronos’ ja ’kairos’ : jatkuva aika, ajan virta (kronos) sekä punktuaalinen hetki (kairos). 

”Kasvatuksen” idea eli sen ylihistorialliset teemat elävät ”kronoksessa”. Ne ovat puhtaita, intressivapaita, abstraktioita, käsitteitä. Opetuksen, keinojen ja välineiden tapahtumapaikka on ”hetki”, ”kairos”. Kullakin aikakaudella on omana hetkenään (kairos) mahdollisuus antaa kasvatuksen idealle muoto. Kun kasvatus ynnä opetus siihen kuuluvine valineineen ja menetelmineen kohtaavat toisensa, kasvatus (kasvatustoiminta, kasvatusprosessi) voi alkaa. 


Kasvattajan paikka on ylihistoriallisen ja nykyisen leikkauskohdassa. Kasvattaja tarvitsee ja vaatii tilaa ”kairoksen” ja ”kronoksen” välissä. Siten kasvatus tapahtuman päämäärä ja reunaehdot nousevat historian seulomasta kasvatuksen ideasta, välineet ja menetelmät ovat hetken tarjous ja kasvattaja ainoastaan valittaja (opettajan läpinäkyvyys). Tästä se johtuu, että samasta lähtökohdasta voidaan päätyä eri aikoina ja eri yhteyksissä (mielisin sanoa ’situaatioissa’) erilaisiin tulkintoihin. 


Silti tulkintoja tulee vertailla ja seuloa. Se on tutkimuksen tehtävä. Tieteenala ilman oman historiansa ja sen käsitteiden menneisyyden tutkimusta on puolinainen


2. Ylihistorialliset teemat 


Kuulijoita saattaa askarruttaa, mikä kasvatuksen idea on ja mitä ovat ne ylihistorialliset teemat, joiden kohtalonomainen väistämättömyys kumpuaa historian saatosta. 
Olen erottavinani neljä ”säiettä ” ajan virrasta. Pidän niitä sillä tavoin keskeisinä, että kadonnutta kasvatusta kannattaa etsiä niistä. Minulla on havaintoja siitä, että ”kasvatus ” olisi näyttäytynyt aika-ajoin niissä. 


2.1. Auktoriteetti 

Aikaisemmin esittämääni Kant-sitaattiin, minkä mukaan ihmistä kasvattaa kasvatettu ihminen, sisältyy auktoriteetin käsite. 

Ensin on tarpeen tehdä pieni kertaus auktoriteettiin ja valtaan. 
Puhtaimmillaan auktoriteetti merkitsee ihanteen ja esikuvan asemaa, mitä katsotaan ”alhaalta ylös, ihaillen ja totellen. Tosiasiassa auktoriteetissa on kyse siitä, että jollakin on valtaa toiseen, kahden ihmisen suhde on alistussuhde. Auktoriteetti saa monia muotoja, niin kuin valta aina saa. Vallan haltijalla on  mahdollisuus ja jopa lupa menetellä kohteensa kanssa kuinka haluaa. On rahan valtaa, omistajan valtaa, akkavaltaa, hirmuvaltaa, puoluevaltaa, esivaltaa, asiantuntijavaltaa jne. loputtamiin sen mukaan kuka on kiinni vallan kahvassa. On myös sellaista kasvattajan valtaa, että unohdetaan kasvatus ja paetaan hetken tarjoamiin mahdollisuuksiin, kikkailuun. 

Eri aikakaudet ovat legitimoineet omia instituutioitaan ja antaneet niille horjuttamattoman auktoriteettiaseman. Se on pantu lakitekstiin. Vanhin niistä on jumala tai jumalat, joiden auktoriteettia ei saa horjuttaa sillä kosto vai tulla välittömästi tai yltää kolmanteen ja neljänteen polveen. Toinen itseoikeutettu auktoriteetti on ollut suku ja sen vanhin tai hallitsija sekä suvun alkiona perhe ja vanhemmat. ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” on tätä ilmentävä normi, mikä pian puolen vuosituhannen ajan on ollut horjuttamaton Suomessakin. Se ei suojannut ainoastaan perheen vanhempien, vaan myös hallitusvallan loukkaamattomuutta. Vielä Mikael Agricolasta Kustaa III:n aikoihin oli Suomessa voimassa Lex Dei, Jumalan kymmenen käskyn laki. Jonka nojalla saatettiin neljännen käskyn rikkomisesta tuomita kuolemaan.

Auktoriteetilla on ollut monta nimeä: Diktaattori, despootti, herra, johtaja, opettaja, isä, isoveli jne. Keinoina on ollut kuri, järjestys, valvonta, häpäisy, nöyryyttäminen, sana, pakko yms. Pakkoauktoriteettia vastaan on aina myös kapinoitu. Siitä kertovat monet veriset historian kohdat. Myös monenlaiset maanalaisen toiminnan muodot ja niihin kohdistuva urkinta, kuvastavat auktoriteetin olemassaoloa. Kaikki edellä luotellut auktoriteetit ovat ”lihaa ja verta”, siis ihmisiä. 

Kantin maininta siitä, että vain ihminen kasvattaa, pätee yhä. Siksi luonto kasvattajana on mahdollinen vain ihmisen tulkitsemana. Sama koskee sitä ”kasvamista kantapään kautta”. Tietokone ei ole kasvattaja. Siperiakin vain opettaa, ei kasvata. Siksi auktoriteettiin ja kasvatukseen liittyvistä asioista pitää puhua ihmisiin liittyen. 

Jatkan vielä katsaustani auktoriteettiin. 
Kasvattajan auktoriteettiin liittynyt ongelma on tullut siitä, että valtaa on käytetty kasvattajan omien subjektiivisten toiveiden toteuttamiseen. Sen on koettu olevan tuhoisaa lapsen kehitykselle, sille, mikä on samaistettu kasvuksi ihmisyyteen. Tästä on oltu perillä kasvatuskeskustelussa silloin, kun on Ellen Keyn tavoin puhuttu lapsen vuosisadasta tai kun kasvatus on tulkittu ”kasvamaan saattamiseksi”.
 
Tähän rinnastettavissa oleva polemiikki syntyi ja 1930-luvulla ja sitten uudelleen 1970-luvulla A.S. Neil kirjan Summerhill ja siihen yhdistetyn vapaan kasvatuksen vuoksi. Sekä mainittu teos, että kiusalliseksi koettu auktoriteettivalta mm. yliopistoissa tasan 30 vuotta sitten aiheutti reaktion, missä auktoriteetteja kaadettiin. Kun auktoriteettiaseman käyttämisellä oli pyritty uuden sukupolven sosiaalistamiseen, se koettiin sopeuttamiseksi, siis alistamisen hienommaksi muodoksi. 

Auktoriteettikammo johti myös siihen, että kasvatin kosiskelu tuli muotiin ja kasvattajan paikalle joutunut otti mielistelijän roolin. Auktoriteettina oleminen sai aika villin toimenkuvan ja siihen yhdistyi lähes samanaikaisesti mielistely, sopeuttaminen, väkivalta tai kunnioitus. Kun joitakin vuosia myöhemmin kielteisiä ilmiöitä pantiin vapaan kasvatuksen tilille, sekoitettiin vielä kaksi asiaa: vapaus ja välinpitämättömyys

Vapaus kasvatuksessa ei tarkoita piittaamattomuutta kasvatista, vaan suuremman liikkumatilan antamista hänelle. Vapaalla on pitkällekin joustava liekanaru, jonka toinen pää on kasvattajalla. Välinpitämätön on päästänyt lyhyen liekanarun irti kädestään. Suomalaiselle patukan, jalkapuun ja häpeäpenkin aika on niin lähellä menneisyydessämme, että se houkuttelee. Kuitenkin ruumiillinen kuritus kiellettiin oppikouluissa ja 1832, kansakouluissa 1914 ja kodeissa vasta 1980-luvulla. 

Tämä uudistuksen etenemisjärjestys kuvastaa, kuinka lapset on luettu koti-irtaimistoon kuuluvaksi. Vanhempien auktoriteettiasemasta ja oikeudesta lapsiin kiisteltiin ja viime vuosisadalla. Kansakoulun isä Uno Cygnaeus ajo voimakkaasti periaatetta kasvatuksen ulottamisesta kaikkialle yhteiskunnassa. Tämän periaatteen hän toi esille koululaitosta koskevassa mietinnössään. J .W Snellman vastusti sitä. Kiista kulminoitui siihen, saako koulu tunkeutua kodin sisälle. Cygnaeus ehdotuksissaan kansakoulun perustamisesta ihmetteli sitä, millä tiedoilla (quid facti) äidit kasvattivat lapsiaan. Snellman puolestaan kysyi, millä oikeudella (quid juris) pedagogi puuttui äidin tapoihin. Hänen mukaansa yhteiskunnallinen valta pysähtyi kodin kynnykselle, kun taasen Cygnaeukselle vain kynnyksen ylittäminen, perheen autonomian kumoaminen, saattoi taata lapsen ja yhteiskunnan terveen kehittymisen.
 
Molempien vanhojen herrojen näkemyksissä, sekä Cygnaeuksen sisältöä että Snellmanin muotoa koskevassa, on itua. 

Oma auktoriteettiin liittyvä pohdiskeluni lähtee muodollisesta näkökohdasta etsimään vastausta, kuinka auktoriteettiasema on saavutettu

Ensimmäinen tapa on auktoriteetin ja siihen liittyvän vallan siirtäminen toiselta. Se on voitu tehdä väkisin, anastaen, vapaaehtoisena saantona tai vaikkapa demokratian keinoin. Minä valtuutettuna käytän muutaman sadan ihmisen minulle delegoimaa valtaa. 

Toinen tapa tulee siitä, että henkilöllä asemansa puolesta on valta toisen yli. Se yleensä nojaa virka-asemaan, säädöksiin yleensä tai joihinkin aikaisemmin tehtyihin päätöksiin. Sellaisen auktoriteettiaseman tuo myös lasten vanhemmuus taikka holhoojan asema. 

Jollekin kasaantunutta auktoriteettiasemaa tai valtaa on vaikeaa saada takaisin. Se on nähty ministerien eroamattomuudessa. Kerran luovutetulla vallalla ei näytä olevan palautusosoitetta vaikka se pitäisi voida kutsua takaisin. Itsemääräämisoikeus on ihmisen Iuonnon oikeus, ius natura 

Kapina auktoriteettia vastaan tapahtuu useimmiten itsemääräämisoikeuden, siis autonomian saavuttamiseksi. Ei kuitenkaan pidä erehtyä ajattelemaan, että auktoriteetti ja autonomia ovat toisensa vastakohtia. Vanha totuus - tai fraasi- on, että kasvatuksen tehtävänä an tehdä kasvattaja tarpeettomaksi. Paradoksaalinen totuus onkin, että oikea auktoriteetti takaa autonomian. Kasvattajan tehtävänä on rakentaa lapseen itsemääräämisoikeus, autonomia, kasvatuksen keinoin. Vapaa kasvatus -oikein ymmärrettynä - vai siihen johtaa. Välinpitämättömyys ei koskaan. 


Kasvatus on autonomiaan, itsemääräämiseen ja itsekontrolliin johdattamista.
Näin ymmärretty kasvattajan auktoriteetti antaa arjen ylittävän orientaatioperustan, ilman pakkoa.
 
Usein toistettu fraasi on, että valta turmelee. Äskeisen nojalla väitettä ei ole tarpeen hyväksyä. Asia voidaan nähdä näin: Ihminen, josta ei ole tullut autonomista haluaisi sellaiseksi, haluaisi tehdä päätöksiä omasta elämästään. Hänellä on krooninen vallan nälkä. Sitä hän ryhtyy asemaan päästyään käyttämään villisti tietämättä itsekään, mikä on perimmäinen syy. Katsokaa sellaista ihmistä! Nähkää hänet alle kouluikäisenä! Siina häntä viedään tukasta tai niskasta ja sanotaan: ” Sinun tahtosi on vanhempiesi taskussa ”. Ja siellä se on vieläkin.
 
Ei valta sokaise, vaan ihminen projisoi ympäristöönsä loputonta, kerran saamatta jääneen itsemääräämisoikeuden kaipuuta, loputonta nälkää: vallan bulimiaa! Valta tekee vain jotakin mahdolliseksi. 

Kasvattaminen on yhteiskunnan perusfunktio. Sen merkitys koko ihmiskunnalle on valtava ja korvaamaton. Tämän oivaltaminen on johtanut yleismaailmallisiin suunnitelmiin koko ihmiskuntaa koskevan eettisen keskustelun käynnistämiseen. Tässä asiassa Joensuun yliopisto on merkittävässä osassa. Alullaan oleva ja nopeasti laajeneva globaalin etiikan projekti on kauaskantoinen. Se käsitykseni mukaan sisältää myös edellä kuvailemani ajatuksen uudelleen arvioidusta auktoriteetin tehtävästä sekä kasvatuksen ja eettisten prinsiippien ylihistoriallisesta ideasta.


Tämä liittää meidät toiseen teema-alueeseen, arvoihin.


2.2 Arvot 

Kirkkoisä Augustinus kirjoittaa: ”Arvo on se, mitä emme näe”. Optimistille ”täydellisyys” on korkein arvo ”elämän ” ohella. Pessimistille puolestaan ”elämä ” on epäarvo siksi, ettei elämä ole sellaista, mitä sen tulisi olla. Siksi elämän arvoluonne on kiellettävä. 

Arvo on käsite, fiktio. Arvoja ei itse asiassa ole olemassa, vaan ne kiinnittyvät arvoalustaan, kuten aikaisemmin oli tapana sanoa tai niillä on tiettyjä arvo-osoittimia. 

Arvoihin liittyvä tutkimus on jatkunut kauan sekä filosofian että teologian puolella niin Suomessa kuin Manner-Euroopassa. Vaikka itse käsitteestä ollaan suurin piirtein yksimielisiä, siitä, mitkä seikat voivat saada arvon statuksen, vallitsee monia näkemyksiä. Filosofien termeinä ne kuitenkin pysyvät jonkinlaisena kimppuna. Sen rinnalle ja sitä hämmentämään nousi uusia ajatuksia 150-vuotta sitten. 

Vuonna 1848 tapahtui maailmanhistorian kannalta merkittävää: Joensuu perustettiin, Ranskassa ja Preussissa tehtiin vallankumousta, Marx kirjoitti Kommunistisen manifestinsa ja Johann Henrich Wichern mitä ilmeisimmin edellisestä sysäyksen saaneen pienen vihkosensa Denkschriftin. Siinä määriteltiin kristillisen laupeudentyön suuntaviivat ja siitä sai alkunsa sisälähetys ja diakonia. Tuota vuotta 1848 on ruvettu kutsumaan nimellä ”Historian Hullu Vuosi”, jota Joensuukin juhlii tulevana suvena. 

Tämä historian kertaus oli tarpeen, koska marxilaisuus toi lisäarvo-oppinsa kautta keskusteluun taloudelliset arvot: työpanoksen kautta syntyneen arvonlisäyksen materiaalissa sekä sen lisäarvon, mikä siitä jää palkassa saamatta ja siirtyy kapitalistin taskuun. Rahan symbolisesta merkityksestä tuli yht’ äkkiä arvon mitta. Nykyisin, kun esine maksaa paljon, siitä sanotaan, että se on ”arvokas”. Näyttäisi siis olevan kaksi ”arvon” valtaamaa aluetta: Arvo etiikan keskeisenä käsitteenä ja arvo taloudellisena suurena. 

Eettisiä arvoja luonnehtii tietty itsearvoisuus, vakaus ja kohtalainen pysyvyys. Sen on saanut aikaan historian vuosituhantinen seula. Niiden rinnalle ja jopa tilalle on siis liukunut puhe taloudellisista arvoista. Pysyvät arvot ovat korvautuneet väliaikaisilla arvostuksilla. Oululainen tutkija Saila Anttonen on arvioinut muutoksen vaikutusta. Hänen mukaansa elämän kaupallistunut kehityssuunta yhdenmukaistaa arvostuksia. Se on entistä terävämmin piirtänyt eriarvoisuuden ympyrät ja kehät. Sen seurauksena yhteiskunnallisten ryhmittymien välinen epätasa-arvoisuus lisääntyy. Samalla syntyy myös tilanne, joka kärjistää ryhmien välisiä suhteita. Väliaikaisilla arvostuksilla ja niihin tukeutumisella on kielteinen vaikutus ihmisiin. Ja yhteiskuntaan. - Yhteiskuntaa kerrostetaan niiden avulla. 

Ajallemme tyypillistä on kuuluttaa kaikkialla maailmassa arvokeskustelua. Tähän on syytä liittää pelko siitä, että keskustelua ei käydä eettisellä tasolla vakaiden arvojen merkityksestä, vaan taloustieteellisiin laskelmiin nojaavista arvostuksista, joiden avulla voidaan piirtää näkyviin eriarvoisuuden kehät ja ympyrät. Kyseessä ei siis ole arvojen kirkastamisen tarve, vaan pyrkimys laatia tärkeysjärjestyksiä, priorisointeja. Niiden taustalla ei ole ensisijaisesti arvomaailma, vaan erilaiset intressit ja edunvalvonta. Kiinnostus eettisiä arvoja kohtaan on vähentynyt ja tilalle tullut arvostusten ja priorisointiluokitusten tai - hierarkioiden tekeminen. On oletettu, että vallitsee arvotyhjiö. Kyse ei niinkään ole arvotyhjiöstä kuin epätietoisuudesta ja arvosekamelskasta. Tapahtumapaikkana on aikaisemmin kuvaamani "kairos" , eikä "kronokselta " kysytä mitään. 

Jos todella tarkoituksena on keskustella arvoista, sen tulee johtaa moraalisen tietoisuuden lisääntymiseen. Silloin ei keskustella asioiden priorisoinnista kuten esim. siitä, ketä hoidetaan, ketä ei. Silloin keskustelu ratkoo, mikä kansakunnan ja sen päättäjien henkisessä tilassa, kuten moraalissa, on eettisesti arvokasta, mikä ei. Vastaava problematisointi nousee myös kasvatuksessa ykkössijalle. 

2.3. Ihmiskäsitys 

Lähtökohtanani ollut Kant-sitaatti sisältää myös kannanoton käsitteeseen " ihminen ". Toistan sen vielä: "Ihminen on ainut luotu olento, joka on kasvatettava. - Ihminen voi tulla ihmiseksi vain kasvattamisen avulla. Hän ei tee mitään muuta, kuin mitä kasvattaminen hänestä tekee. On otettava huomioon, että ihmisen voivat kasvattaa vain ihmiset, jotka ovat itse kasvatettuja " . 

Kantin näkemyksen mukaan ihminen on muokattavissa. Sen työn voivat tehdä ainoastaan ihmiset ja ihmisyys on pitkän sukupolvien yli jatkuneen kasvatuksen ketjun tulos. Kant on näkemyksineen aikaansa edellä ja varsin lähellä nykykäsityksiä. Mekin puhumme ihmisen kasvatettavuudesta ja koulutettavuudesta, pidämme kyllä konetta opettamisen, mutta emme koskaan kasvatuksen välineenä. Se tehtävä on mahdollista vain ihmiselle. Kasvatus on aina prosessi: kasvatin ja kasvattajan valista vuoropuhelua. 

Kantin ilmaisemaa periaatetta vastaan löydettiin näkökohtia darwinismista. Luonnonvalinta, perinnöllisyys ja muut orgaanisen elämän kulkua ilmaisevat säännönmukaisuudet siirrettiin ihmiseen, joka sidottiin perinnöllisyyden rautakahleisiin. Emme me sitä kiellä, etteikö eri ihmislajin edustajilla olisi eroja, jotka johtuvat erilaisesta perimästä. Nyt vain osaamme sanoa täsmällisemmin sen, mitä Immanuel Kant tavoitteli. Ihminen ei ole verrattavissa vesikraanaan, missä ympäristön hana  ja perinnöllisyyden hana valuttavat tuotteensa yhteen. Ihmisen kasvu ja kasvatus ovat prosessi, missä ihmisyksilö asettaa geeniperimänsä muodossa tulleen sukunsa pääoman vuorosuhteeseen ympäristönsä kanssa. Näiden jatkuva vuorosuhde muokkaa hänen päänsisäisen maailmansa. Lopputulos riippuu siitä, minkälaisten asioiden ja kysymysten kanssa hän prosessoi. Tämän ratkaisee kasvattaja tai kasvattajat. Paras heistä on kasvatettu kasvattaja.

Kun olen ottanut yhdeksi ylihistoriaIliseksi teemaksi "ihmisen", en halua tarkastella sitä kasvatustieteen psykologian yleisimmin omaksumalla tavalla. Niissä mitataan ja luokitellaan, inventoidaan piirteitä ja etsitään syy-seuraus suhteita. Ihminen voidaan myös määritellä erilaisten ihmiskuvien avulla koordinaatistoon, missä ihmisen peruspahuus-perushyvyys muodostaa yhden ja passiivisuus-aktiivisuus toisen ulottuvuuden. Äly kiinnostaa enemmän kuin tunne, hatun numero enemmän kuin sydän.
 
Koulukunnasta ja keinoista riippuen ihmistä liikutellaan tai ei liikutella akselikulmasta toiseen. Joidenkin näkemysten mukaan liike voi tapahtua myös kielteiseen suuntaan. Sosiaalisen kentän ja kasvattajan tempuilla -tervan ja hunajan käyttelyllä - on tässä osuutensa. Kaikki tapahtuu iän, sosioekonomisen statuksen ym. funktiona jne. laatikoita ja nuolia piirrellen. 

Minun ajatukseni tässä on toinen. Haluan hälventää pois koko joukon ihmistä määrittäviä tai ehdollistavia attribuutteja. Minua kiinnostaa tällä kertaa ihminen ylihistoriallisena, ajattomana olentona ilman arvostuseroja. "Vastasyntynyt lapsi on riittävän vanha kuolemaan". Omaan ihmiskonseptiooni en halua sisällyttää ihmistä koskevia negatiivisia piirteitä, koska ne ovat enemmän tai vähemmän kasvattajalle vieraiden epäarvojen kerrannaisia, joihin kasvatus ei pyri. Myös käytännön kasvatustyössä vain positiivisilla avauksilla on pysyvää kasvatuksellista merkitystä

Toisaalta on niin, että voisin tämän ihmistä koskevan osuuden lopettaa tähän. Menossahan on katoamisilmoituksen laatiminen eikä lopullisen löytöpaikan julistaminen! 
Velvollisuutenani taitaa olla kuitenkin asian eteenpäin vieminen. Näitä kolmea karakterisointia minä tarkoitan: Ihminen subjektina, ihminen tarkoitusperänä, ihminen mahdollisuutena. 

Ihminen subjektina on autonominen toimija. Hän voi sanoa: "Minä teen sen. Mutta hän kykenee myös tunnustamaan tekonsa: "Minä sen tein" .Vastuun kantajana hänellä on kykyä arvioida ja tilittää tekoaan itselleen kysymällä: "Minäkö sen tein". Tähän tulkintaan sisältyy vitalismi, ei mekanismi.
 
Ihminen tarkoitusperänä antaa ihmiselle itseisarvon. Siihen sisältyvän ihmisarvon tulee toteutua jokaisen ihmisen kohdalla riippumatta hänen yhteiskunnallisesta merkityksestään, sosiaalisesta asemasta, iästä, koulutuksesta, rodusta. Aina kun ihminen alistaa toisen ihmisen pelkäksi välineeksi, hän loukkaa toisen ihmisarvoa (Kant). Itseisarvoon kuuluu oikeus sosiaalisiin suhteisiin. Jokaisella on oikeus - ei siis pakkoa ihmissuhteisiin, perheeseen, heimoon, kansaan. Ihmisarvoon kuuluu myös oikeus koulutukseen ja kulttuuriin. Ihmisen eristäminen on rikos ihmisoikeuksia vastaan. Eristäminen, kuten suhteisiin ohjaaminen, on ihmisen tekoa. 

Ihminen mahdollisuutena tarkoittaa sitä, että vain ihminen voi olla muutosvoima maailmassa, missä luonto ja ihminen voivat huonosti. Ihminen voi nostaa esille toivon, sen, mikä on vielä Pandorran lippaassa kätköissä. 

Pandorra oli maailman ensimmäinen nainen. Hänet lähetettiin taivaasta maan päälle, koska Prometeus oli varastanut jumalilta tulen. Kaikki jumalat ja jumalattaret olivat lahjoittaneet hänelle jonkin viekoittelevan ominaisuuden (kauneutta, suloisuutta jne.). Prometeuksen veli, Epimetheus otti veljensä varoituksista huolimatta Pandorran puolisokseen. Kun Epimetheus avasi jumalten myötäjäisinä tuoman lippaan, sieltä lensivät taudit, rikokset ja muut onnettomuudet, jotka jäivät maailmaan pysyviksi vitsauksiksi. Vain toivo jäi lippaaseen ollakseen tarvittaessa ihmiskunnan lohtuna.

2.4. Elämisen taito 

0len ajatellut, että aidon elämän yksi keskeinen tuntomerkki voisi olla uskallus elää koko matka kohdusta hautaan. Se perustuu jo edellä ohimennen mainitsemaani vitaalistiseen, ei mekaaniseen elämänkäsitykseen. Uskallus elää on arvohakuista, kulttuurista ohjautuvaa toimintaa. Siinä objektiivinen hyvä nousee subjektiivisen edun yläpuolelle. Esimerkkejä voisi luetella historian lehdiltä, mutta vielä enemmän tavallisen kansan parista. Heissä on ihmisiä, jotka ovat osanneet tehdä tietä toisillekin. 

Jos kasvatus on onnistunut, se on auttanut löytämään omat rajat ja mahdollisuudet. Uskallus, elämän voima, vitaliteetti vapautuu. Sen jälkeen on vuorossa oman elämän hyödyntäminen, elämälle mielletyn tavoitteen ja tarkoituksen toteuttaminen. Sitä voitaisiin kutsua "itsensä likoon" panemiseksi. Tällaisen oman elämän hyödyntämisen tavoitteet ovat aika kaukana tulosjohtamisen ideaaleista, sen arvostuksista ja priorisoinneista.
 
Uskallus elää on myös jotakin muuta kuin kehotus Antaa palaa. Elämisen uskallus on nimenomaan taitoa elämiseen.

Kasvatus antaa kasvatille matkalipun elämän pääteasemalle antaessaan elämisen taidon. Elämisen taito ei tule ohjekirjasta, minkä kansilehdelle kasvattaja on kirjoittanut "Tee näin". Ennalta ohjelmointi ei ole mahdollista. Ihminen on prosessi ja elämä on prosessi eikä sama tilanne siis koskaan voi toistua. Ainut mahdollisuus on kyetä tekemään eettisesti kestäviä valintoja ainutkertaisissa tilanteissa. 

Olen edellä toistanut toistamasta päästyäni kasvatuksen idean ylihistoriallista luonnetta. Sen koko painoarvo – forte fortissimo- todentuu elämisen taidossa. Sen alkioita olen edellä esitellyt. Elämisen taidon alkioita ovat (1) autonomian suojaava ja takaava auktoriteetti, (2) arvot eettisenä kysymyksenä ja (3) ihmisyys. Ne ovat niitä kadonneen nipun avaimia, joiden löytäminen ja täsmällinen tunnetuksi tekeminen on tarpeen. 

Elämisen taito ja elämän laatu kuuluvat yhteen. Antiikista alkaen on puhuttu hyvästä elämästä ja mietitty, mitä se voisi sisältää. On myös pohdittu, mitä on aito elämä. Siihen voidaan sisällyttää joukko hyveitä, arvojen kaltaisia ihmisominaisuuksia, joita pidetään suotavina, jopa tavoiteltavina. Hyveisiin luetaan esimerkiksi rehellisyys, oikeamielisyys, totuudellisuus, mielentyyneys (ataraksia), viisaus tai Paavalin lista (Hengen hedelmä, Gal 5:22): rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. 

Elämä ja eläminen on valloittamista ja löytämistä, mutta myös luopumista ja kadottamista. Luopuminen ja kadottaminenkin kuuluvat elämisen taitoon. Myös luopumiseen voidaan ja tulee kasvattaa opettamalla käsittelemään siihen liittyviä kielteisiä tunteita, surua ja eroahdistusta. Onko kasvatus antanut orientaatioperustan näiden kohtaamiseksi. Tärkeistä asioista ei aina puhuta avoimesti vaikka joistakin liiankin avoimesti. Paha ja pelottava unohdetaan tai siivotaan pois näkyvistä. Sankaruudella on kääntöpuolensa. Sotaa ihannoivilta unohtuu, että Marsin seuralaisia ovat Deimos ja Fabos, Sodan jumalan adjutantteina Pelko ja Kauhu - Vielä 1700-luvulla oli luettavissa monipuolinen Ars moriendi -kirjallisuus, kuolemisen taidon kirjallisuus. Siinä opetettiin monia asioita kuolemasta ja opetettiin hyväksymään kuolema. Ehkä kovin harvoin muistamme, että pitkällä tähtäyksellä me kaikki olemme kuolleet. 


3. Mitä jäi sanomatta? 

Olen edellä tehnyt katoamisilmoituksen kasvatuksesta. Tuntomerkit tai katoamispaikan koordinaatithan ovat vain likimääräisiä. Tarkennusta olisi tarvittu. Monta asiaa jätän teidän ratkaistavaksenne. Olisi tärkeää tietää, missä vaiheessa se ns. hyvää tarkoittava onkin muuttunut tuhoavaksi toiminnaksi. Leikki ja huumori voikin muuntua perisuomalaiseksi kasvatuskeinoksi kuten ivaksi häpäisyksi tai nöyryytykseksi. 

Nitistetystä ei tule autonomista subjektia. Avoimia kysymyksiä jää paljon. Keinojen, kuten esim. työn osuus kasvattajan keinona on tässä jäänyt taka-alalle. 

Vaikea kysymys piilee siinä, kuinka kasvatti löytää sen ylihistoriallisen orientaatioperustan, mitä voisi sinällään kutsua elämänkatsomukseksi. Siinapa didaktikoille pähkinää. Kasvatusta koskevan totuuden etsimistä tulee jatkaa, senkin uhalla, että vielä kerran olisi avattava Pandorran lipas. 

Uutta ja outoa pelätään kuten kaikkea sitä, mikä muuttaa elämämme kulkua. Ehkei lipasta uskalleta avata siksi, että sieltä voisi silmille tulla kettutyttöjä ja jos jonkinlaista Naturaa tai solidaarisuuden vaatimusta uhkaksi ahneudelle ja itsekkyydelle. Mukavuus ja mielihyvä voisi kadota. 

Kasvattajan toiminta totta kai on puutteellista rajallisuutemme vuoksi. Jalustamme on tässä päivässä ja paikassa. 

Ajatellaanpa, että olisi olemassa jokin kaikki paikat kattava ja yliajallinen, siis ylihistoriallinen olento, jumala tai jokin muu samankaltainen. Hän saisi eräänä päivänä päähänsä kirjoittaa muistelmansa. JumaIan muistelmat! Ne kattaisivat kaikki paikat ja kaiken ajankulun. Muistelmat olisivat objektiivinen ja kaiken kattava totuus kaikesta siitä, mitä on tapahtunut. Ne eivät voisi olla yksi kirja kattavuutensa takia. Kirja ne eivät olisi siksikään, ettei kustantajaa löytyisi. Ne kun koskettelisivat niin monia henkilöitä kaunistelematta, rehellisesti, ehkä loukkaavasti! Omakustanne ne olisivat. 

Luultavasti jumalan muistelmat olisivat sähköisessä muodossa oleva tiedosto tai CD-romppu!. Rullaamalla voisimme vaihtaa näkökulmaa asiaan kuin asiaan ja kaivaa esille yhä uusia totuuksia samasta asiasta sen mukaan, mistä lähtökohdista asiaa tarkastellaan tai mikä "hetki ", kairos on tarkastelumme kohteena. Moni salaisuus tulisi julki, moni probleemi saisi ratkaisunsa. 

Ajatusleikkiä voitaisiin jatkaa loputtomiin. Mitä avautuisi osoitteesta Kasvatus. Mitä paljastuisi henkilöhakemistosta, asiahakemistosta, nimihakemistosta jne. Lähdeluetteloahan siinä ei olisi. Mitä sieltä etsisitte?

Sitähän me selaisimme, mikä meille on tärkeää. Ja tärkeää on se, mihin olemme kasvatetut! 

Ajattelemisen aihetta antoivat: 
Hilpelä, Jyrki. Kasvatustieteellinen ajattelu. Kasvatustieteiden tiedekunnan opetusmonisteita 29 Joensuu 1998. 
Hoikkala, Tommi. Katoaako kasvatus, himmeneekö aikuisuus Jyväskylä 1993
Ikonen, Risto. Valta ja intentio. Käsiteanalyyttinen tutkielma. Joensuu 1990
Kaljunen, Aatto. Kasvatus tarkoitusperäisenä ilmiönä. Helsinki 1949. 
Kant, Immanuel. Uber pädagogik. - Kant's Gesammelte Schriften, Band IX. Berlin-Leipzig 1923
Ojakangas, Mika. Lapsuus ja auktoriteetti. 3. painos. Helsinki 1997
Puolimatka, Tapio.  Opetusta vai indoktrinaatiota? Valta ja manipulaatio opetuksessa
Räsänen, Rauni & Anttonen, Saila & Peltonen, Jouni & Toukomaa Pertti (Toim.) Irti arvotyhjiönharhasta. Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan opetusmonisteita ja selosteita 59/1994. Oulu 1994 
Takala, Annika. Ihmiseksi kasvaminen. Jyväskylä 1997.