Kriittinen kirja opiaattikorvaushoidoista
Perustuuko opiaattikorvaushoito suurelle elämänvalheelle?
Heroiini on oopiumia kansalle, väittää vankilalääkäri ja psykiatri Theodore Dalrymple
Niin väittää lääkäri Theodore Dalrymple kirjassaan Opiaattien romantisointi- farmakologiset valheet ja addiktiobyrokratia (Romancing Opiates- Pharmacological Lies and the Addiction Bureaucarcy, 2006).
Kirjan kirjoittaja kysyy, kuinka on miksi on mahdollista, että epäilyttävät ehdotukset opiaattiriippuvuudesta – tai oikeastaan selvät valheet - ovat tulleet niin laajasti, jopa universaalisesti, hyväksytyiksi? Vieläpä ajanjaksona, joka ylpeilee sillä, että se epäilee kaikkea ja on haluton uskomaan mihinkään? Ja mitä tapahtuu, jos yhteiskuntamme ei kykene ajattelemaan selvästi, rehellisesti ja rohkeasti – ilman petosta tai itsepetosta – tällaisen pienen ryhmän sosiaalisen ongelman kohdalla, niin mitä toivoa meillä on siitä, että yhteiskunta kykenee siihen, kun se kohtaa suuremman ongelman?
Dalrymple aloittaa nykyistä opiaattiriippuvuushoitoa kritisoivan kirjansa sitaatilla:
Ihmiset, niin on hyvin sanottu, ajattelevat laumoina; on nähty että he tulevat hulluiksi laumoina, kun taas he toipuvat järkiinsä hitaasti, ja kukin itsekseen (C Mackay: Memoirs of Extraordinary Popular Delusions and the Madness of Crowds).
Opiaattiriippuvuuden myytit hallitsevat opiaattiriippuvuuden hoidon todellisuutta
Dalrymple perustelee kirjassaan, että opiaattiriippuvuus on enemmän teeskenneltyä kuin todellinen sairaus. Opiaattikorvaushoito on sairauden hoidon teeskentelyä enemmän kuin todellisen sairauden hoitoa. Dalrymple on vankilalääkäri ja yleisen englantilaisen slummialueen sairaalan psykiatri, jolla on runsaasti kokemusta opiaattiongelman hoidosta: hän tapaa noin 20 tällaista potilasta päivittäin. Ja hän on tavannut viimeisten 14 vuoden aikana useita satoja opiaattiriippuvaisia. Hän ihmettelee, miksi kaikki ovat hyväksyneet niin kevyin perustein 200 vuoden aikana syntyneet myytit opiaattiriippuvuudesta. Hän ihmettelee, miksi hänen lääkärikollegansa ovat omaksuneet teknokraattisen asenteen koko opiaattiongelmaan. Yhteiskuntamme jokainen ongelma kutsuu esiin TD:n mielestä byrokratian, jonka tehtävänä on ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia. Ja byrokratialle kehittyy nopeasti eloonjäämisvaisto, mikä ei enää haluakaan ongelman häviävän. Hallinto alkaa elää hallinnon elämää. Lyhyesti sanoen, TD kirjoittaa, huumeriippuvuuden byrokratia tarvitsee huumeriippuvaisia enemmän kuin huumeriippuvaiset tarvitsevat huumeriippuvuusbyrokratiaa.
Julkisuuspropaganda on auttanut opiaattiriippuvuusmyyttien leviämistä ja hyväksymistä, mikä on auttanut sitä, että huumeriippuvaiset voivat syyttää ketä muuta tahansa kuin itseään ongelmastaan ja huumeriippuvuusbyrokraatit ovat varmistaneet työpaikkansa. Kun kaikki ehdotetut ”hoidot” epäonnistuvat opiaattiriippuvaisen parantamisessa, kuten ne tavallisesti epäonnistuvat, niin valelääketieteellisiä palveluja huumeriippuvaisille lisätään (eikä vähennetä, kuten TD:n mielestä tulisi tehdä). Huumeriippuvaiset syyttävät ongelmastaan huumeriippuvuusbyrokratiaa ja sen tarjoamia ratkaisuja, jotka eivät ole toimineet, eivätkä itseään. TD sanoo antavansa 1 dollarin jokaiselle huumeriippuvaiselle, joka sanoo lopettavansa huumeidenkäytön ” jos vain saa apua”.
Byrokraattinen ratkaisu opiaattiriippuvuuteen luo vain lisää byrokraattista jätettä, eikä poista ongelmaa. Illuusiot, kirjoittaja muistuttaa, ovat edellytys huumeriippuvuuden byrokratian kasvulle ja kukoistukselle.
TD kertoo äärimmäisen esimerkin oman vastuun siirtämisestä muille. Vankilassa tapahtuneesta metadonikorvaushoidosta, jossa naisvanki oli metadonikorvaushoidossa ja sai metadoniannoksensa normaalisti, selliinsä mennessä hän oksensi sen ja hänen sellikaverinaan ollut nainen, jolla ei ollut opiaattiriippuvuutta, söi oksennuksen ja kuoli, kuten helposti käy tavallisillakin metadoniannoksilla niille, joilla ei ole toleranssia metadonin suhteen. Vankilaviranomaiset saivat vakavan huomautuksen siitä, etteivät olleet hoitaneet metadonikorvaushoitoa kunnolla. Kenellekään ei pälkähtänyt syyttää siitä, että toisen oksennusta ei saa syödä, ei edes vankilassa.
TD käy perinteisen ja vakiomielipiteenä kulkevan opiaattiriippuvuusmyytin ytimeen kiinni. Kuten kirjoittaja kirjansa otsikossa viittaa, kyseessä on romantiikan ajalle tyypillinen luottamus omiin ”sankarillisiin” tuntemuksiin ja niiden reipas julkituonti ja liioittelu. Opiaattiriippuvuus on myyttisen vakionäkemyksen mukaan nähty sairautena, minkä vuoksi sen ratkaisun täytyy olla lääketieteellinen. Vakionäkemyksen mukaan ihminen jotenkin tahtomattaan altistuu heroiinille, joilla on miellyttäviä vaikutuksia häneen. Pian ihminen on fysiologisesti riippuvainen heroiinista ja välttääkseen kamalia ja hirvittäviä vieroitusoireita, hänen on otettava lisää ja lisää heroiinia. Valitettavasti maksaakseen heroiininsa hänen (tai ainakin useimpien rahat eivät riitä) on pakko tehdä rikoksia saadakseen heroiiniannoksensa. Hänen itsekontrollinsa on täydellisesti tuhottu, ellei hän ota korvaushoitolääkettä tai käy läpi teknisesti vaativaa kuntoutusohjelmaa, hän ei voi lopettaa. Hän on koukutettu, koukutettu iäksi, hän tarvitsee apua.
Theodore Dalrymplen mukaan tässä myytissä on totta vain hiven – fysiologinen riippuvuus opiaateista on olemassa. Muu myytissä onkin valhetta, joka on taitavasti rakennettu vanhoihin retorisiin huiputuksiin (suppressio veri ja suggestio falsi). Heroiiniriippuvaiset ovat samaa, mitä olivat entisessä Neuvostoliitossa politbyroon jäsenet: systemaattista pseudotieteellistä oikeutusta kaikelle, mitä he tekivät, jos ei heidän intressiensä mukaisesti, niin heidän halujensa mukaisesti.
Todenmukainen näkemys on, että vain sokea tai kuuro tai molempia on voinut välttyä ennen altistumistaan opiaateille kuulemasta, ettei ole oikein viisasta käyttää opiaatteja. Opiaatit eivät tule ihmisen luo, ihminen menee opiaattien luo. Opiaatteja kivunhoitoon käytetyille potilaillekaan ei kehity opiaattiriippuvuutta, vaikka monet heistä käyvät läpi opiaattien vieroitusoireet. ” Jouduin väärään porukkaan” ja ” Opiaatteja on kaikkialla” selitykset eivät riitä, koska opiaatit eivät vedä ihmisiä puoleensa painovoiman tavoin.
Useimmilla jotka aloittavat opiaattien tai muiden huumeidenkäytön, on jo uhmaa ja käytöshäiriöitä ennen huumeidenkäyttöä. Uhma, käytöshäiriöt ja rikollinen toiminta johtavat helposti opiaattienkäyttöön, eikä päinvastoin. Opiaattien käyttö on seuraus rikollisesta toiminnasta, eikä päinvastoin. TD:n omassa aineistossa 67/100 oli tehnyt rikoksia, ennen kuin aloitti heroiininkäytön. Metadonikorvaushoidon myötä rikokset vähenivät 13:stä 3:een kuukaudessa, TD ihmettelee, että ihminen joka tekee rikoksia ihmisiä ja yhteiskuntaa vastaan korvaushoidon myötä, vain noin 36 kpl vuodessa, saa ilmaisen korvaushoidon verovaroista. Saman logiikan mukaan TD:n mielestä autovarkaille pitäisi antaa luotettava japanilainen auto, ei Porschea, jotta he lopettaisivat autovarkaudet. Tai ainakin haittojen vähentämisen logiikan mukaisesti vähentäisivät sitä. Haittojen vähentämisen politiikka on TD:n mielestä ihmisten infantilisointia, vastuuttomaksi tekemistä. Se tekee viranomaisesta vastuullisen ja vapauttaa addiktin vastuusta, ehkä kokonaankin. Harm reduction- ideologiassa on viime kädessä kyseessä työpaikkojen luonti addiktioammattilaisille.
Opiaattiriippuvuus ei olekaan niin kauhea asia kuin romantisoitu julkinen totuus väittää
Opiaatteja on vakionäkemyksen mukaan pidetty hyvin riippuvuutta aiheuttavina. Heti ensikäytön jälkeen ihmisen tahdonvoima on mennyttä, koukutettu kuin haitilainen zombi vaeltaa opiaattien komentamana pitkin katuja. TD käy kirjassaan läpi valeauktoriteetit, jotka tulevat kirjailijoista ja runoilijoista, jotka ovat itse käyttäneet opiaatteja. TD ihmetelleekin, miksi näiden epäsosiaalisten yksilöiden romantisoidut käsitykset ovat siirtyneet kritiikittä ”totuuksiksi” opiaattiriippuvuuksista.
Samalla TD kuitenkin muistuttaa, että esim psykopaatti William Burroughs ensimmäisessä kirjassaan Junkie (1953) kirjoittaa: ”Et herää yksi aamu ja päätä tulla huumeriippuvaiseksi. On piikitettävä ainakin kolme kuukautta kaksi kertaa päivässä, jotta siitä saa tavan aikaiseksi”. WB kertoo joissain opuksessaan, että täytyy käyttää ehkä noin 400 kertaa ennen kuin tulee riippuvaiseksi. Toisin sanoen riippuvuuden vakiinnuttaminen (kuten sen ylläpitäminenkin) vaatii tiettyä kuria ja päättäväisyyttä. Addiktion selitys on TD:n mukaan pikemminkin (sosiaali)psykologinen kuin lääketieteellinen, kuten viimeaikaiset tutkimukset päihderiippuvuudesta ehdottavat.( kts. Dennis L Thombs (ed), Introduction to Addictive Behaviors, 3rd ed, 2006).
Opiaattien sanotaan aiheuttavan kamalat vieroitusoireet. Opiaattien vieroitusoireet eivät juuri koskaan ole hengenvaarallisia. TD siteeraa useita alan oppikirjoja, jotka kertovat tämän yleisenä tietona), toisin kuin alkoholin tai joskus rauhoittavien lääkkeiden vieroitusoireet. Opiaattien vieroitusoireiden sanotaan usein hoituvan oppikirjoissa helposti rauhoittamalla, henkilökohtaisella huomionannolla ja yleisellä hoitotyöllä. TD kertoo nähneensä useita satoja opiaattien vieroitusoireita 14 vuoden aikana, eikä ketään ole niiden oireiden vuoksi tarvinnut viedä sairaalaan. Kaikki aidot oireet ovat hoituneet tavallisilla, ei-opiaattilääkityksillä. TD tietää, että useimmat hänen potilaansa ovat kuvanneet olevansa mitä hirvittävimpien kärsimysten kourissa ja uhkailleet vaikka minkälaisella käytöksellä itseään tai muita kohtaan. TD muistuttaa, että alkoholistit jotka ovat todellisessa lääketieteellisessä vaaratilanteessa, eivät koskaan tee sellaisia uhkauksia. Kun TD on uhannut laittaa opiaattiriippuvaiset selliin, joissa ei ole tavallisia mukavuuksia (ei tv, video yms), useimmat tapaukset selviytyvät ihmeparanemisella. Jotkut lähtevät TD:n toimistosta pois jopa nauraen.
Myös poliisiputkassa 10 päivän kuluessa opiaattien vieroitusoireet ovat tipotiessään ilman mitään lääkityksiä – itse asiassa eläintutkimusten mukaan, jos eläin oleskelee eri paikassa kuin missä opiaattia on pistänyt, niin opiaattien vieroitusoireet helpottavat jo toiseen paikkaan siirtymisellä. Fyysiset oireet riippuvat ympäristöstä, jossa se tapahtuu. Jotkut ihmettelevät, miksi opiaateista vieroittaminen oli niin helppoa. ”Kylmää kalkkunaa” (cold turkey eli vieroittumista ilman lääkityksiä) on pidetty suomalaistenkin asiantuntijoiden mielestä epäinhimillisenä toimintana. Itse asiassa koko nimitys johtuu siitä, että ihokarvat nousevat pystyyn. TD:n mielestä vieroitusoireita liioitellaan rankasti, jopa valehdellaan. Ja syy siihen, miksi lääkärit suostuvat näihin ilmiselviin valheisiin on se, että tällä tavalla vältetään potilaiden kanssa avointa konfliktia, mikä on sekä aikaa vievää että emotionaalisesti kuluttavaa. Opiaattiriippuvaiset TD:n mukaan valehtelevat sitä enemmän, mitä kokemattomampi työntekijä on vastassa. Kirjassa The Myth of Addiction (John Booth Davies) vertaa huumeriippuvaisia lattialla kiemurteleviin lapsiin, jotka haluavat vielä yhden pääsiäismunan. Opiaattivieroitus on enemmän sosiaalinen tai psykologinen tilanne, eikä aiheuta lääketieteellisesti havaittavia fysiologisia muutoksia, jotka välttämättä vaatisivat hoitamista. Monia opiaattiriippuvuudesta tehtyjä tieteellisiä artikkeleita TD pitää enemmän mainoksina kuin tieteentekemisenä.
Opiaattiriippuvuudella on lääketieteellisiä seurauksia, mitkä eivät tee siitä kuitenkaan sairautta.
Theodore Dalrymple (TD) ei väitä, ettei opiaattiriippuvuudella olisi lääketieteellisiä seurauksia, joista monet eivät olisi vakaviakin. Opiaattiriippuvuuden vakavilla lääketieteellisillä seurauksilla TD tarkoittaa kuitenkin mm. syviä laskimotukoksia, keuhkoembolioita, monia paiseita, tuberkuloosia, aliravitsemusta, infektiotauteja (hepatiitti B, C ja HIV) ja vakavia vammoja. Mutta hänen mukaansa olivat opiaattiriippuvuuden lääketieteelliset seuraukset miten kauheita tahansa, ne eivät tee opiaattiriippuvuudesta SAIRAUTTA. Ei urheileminenkaan ole sairaus, vaikka siinä paljon vammoja syntyykin. DT:n mielestä huumeaddikteja hoitaessa kysymys on enemmän moraalisesta tai hengellisestä ongelmasta kuin lääketieteellisestä tilasta. DT:n mielestä se mikä on varmaankin alkanut rehellisenä yrityksenä auttaa huumeriippuvaisia, on nyt muuttunut moraaliseksi pelkuruudeksi, siirtymätoiminnaksi ja työmahdollisuuksiksi. Modernissa byrokraattisessa yhteiskunnassa, loppujen lopuksi, on vain vähän sosiaalisia ongelmia, joita ei voi muuttaa ammatilliseksi tai henkilökohtaiseksi edukseen. On helpompi antaa ihmiselle annos lääkettä kuin antaa heille syytä elää. Syyn elää potilas joutuu antamaan itselleen. Kiihkeä medikalisaatio ja teknisen ratkaisun etsiminen ongelmaan, joka on vain minimaalisesti tekninen (tai lääketieteellisteknologinen) on aiheuttanut kuolemia, eikä välttänyt niitä. Eikä kysymys ole taloudellisuudestakaan, ainakaan keynesiläisen taloustieteen mielessä.
TD arvostelee ja epäilee vahvasti näkemystä, jonka mukaan opiaattiriippuvainen ei voi toipua ilman lääketieteellistä tai muutakaan ammatillista apua. Jos huumeriippuvaisella on riittävän voimakas motiivi (joko ulkoinen tai sisäinen) huumeista luopumiseen, se on mahdollista ilman mitään ammattimaista apua. Addiktion hoitaminen kuin se olisi puhdas ja yksinkertainen lääketieteellinen hoitoa vaativa tauti on TD:n mielestä absurdia. Joku ”hoitoproseduuri” suoritetaan, mikä ”parantaa” potilaan – kyseessä on absurdiuden huippu. Hoitojen myötä opiaattiriippuvaisten määrä ei ole vähentynyt vaan lisääntynyt. Hoidot ovat pahentaneet opiaattiongelmaa, eivätkä ole helpottaneet sitä.
Hän käy kirjassaan läpi ”ultra-rapid opiate detoxification”, UROD:n, jossa nukutuksessa hoidetaan vieroitusoireita. TD:n mukaan hoito on vaarallisempi kuin tauti. Hän arvostelee myös metadonihoitoa, joka on lisännyt huumekuolemia. Hänen mielestään metadonista on tullut enemmän uskonto kuin hoitomuoto. Ajatellaan, että jos metadoni- ja muuta korvaushoitoa lisätään, niin ongelmat häviävät. TD:n kyseessä on lapsenomainen maaginen uskomus, jolla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä.
Myös buprenorfiinihoitoa TD ruotii kirjoittamalla, että 1996 Ranskassa laillistettu buprenorfiini johti kyllä siihen, että opiaattimyrkytyskuolemat vähenivät, muttei hän sitä pelkästään buprenorfiinin ansioksi lue.
Opiaattiaddiktille elämä on tylsää ilman opiaatteja. Huumeriippuvaisella on ongelma, muttei se ole erityisesti lääketieteellinen. Addiktio on TD:n mielestä moraalinen heikkous par excellence. TD tuntuu kannattavan synti-käsitystä, joka oli päihdeongelmista ennen sairaus-käsitystä. Sillä käsityksellä ei ole myöskään nykyistä tieteellistä tukea (Thombs, 2006).
Theodore Dalrymplen ehdotukset ovat kovia: ensimmäisenä hän sulkisi kaikki klinikat, jotka hoitavat huumeongelmaisia. Huumeklinikoita TD pitää Romantiikan ideoiden modernina byrokraattisena institutionalisoitumisena. Se lopettaisi keskustelun huumesairaista ja hoidontarpeesta. Addiktien olisi TD:n mielestä kohdattava todellisuus. TD ei viittaa sanallakaan oma-apuryhmiin kirjassaan, mutta hän tulee hyvin lähelle NA:n ajatuksia.
NA-opas (1999) kirjoittaa: Käytimme hyväksi ihmisiä ja yritimme hallita kaikkea ympärillämme.
Valehtelimme, varastimme, huijasimme ja myimme itseämme. Meidän oli saatava huumeita mihin hintaan hyvänsä. Epäonnistuminen ja pelko alkoivat saada vallan elämässämme. Addiktiomme eräs puoli oli kyvyttömyytemme kohdata elämä sen omilla ehdoilla. Kokeilimme huumeita ja niiden yhdistelmiä tullaksemme toimeen vihamieliseltä näyttävässä maailmassa. Uneksimme löytävämme
jonkin taianomaisen reseptin, joka ratkaisisi perusongelmamme – oman itsemme.
Onko Dalrymplen kirjalla jotakin merkitystä, voiko elämänvalhetta, jos sellainen opiaattikorvaushoitojen kohdalla on, purkaa?
Diagnosointi ilman hoitosuhdetta on vinoilua. Joku voisi ajatella, että Theodore Dalrymplen työnohjaus on pahasti pielessä. Mies kuvaa kirjassaan tunteneensa kafkamaisia tunnelmia asiaan perehtyessään, tunteneensa kerettiläisyyden stigmat kämmenissään – mutta ei hän mikään häirikkö tai häiriintynyt ole. Hän esittää vakavasti otettavia syytöksiä nykyistä hoitojärjestelmää kohtaan. Päihdepsykiatrina on helppo todeta yhtyvänsä hänen havaintojensa todenperäisyyteen.
Päihdepotilaiden hoidon ympärillä on paljon valheellisuutta. Yrsa Stenius kirjassaan Totuudesta ja valheesta (2004) kirjoittaa: ”Kun sanojen tarkoituksiin ei enää voi luottaa, valhetta ei pysty erottamaan totuudesta, ja silloin ihminen on oman arvomaailmansa kanssa hukassa… Onko elämänvalhe puhkaistavissa ja miten tulla toimeen omaa itseään koskevan sietämättömän totuuden kanssa? Totuus on olemukseltaan pidättyväinen, sillä on kirkkaat silmät ja tutkiva katse. Ihmisten kanssakäymisen luonteeseen kuuluu, että käsitämme toisemme väärin”.
Kirjassaan Itseään pettävä ihminen Arno Gruen kirjoittaa, että ihmisen halussa olla eheä ja kokonainen sekä sopusoinnussa omien tunteiden ja tarpeiden kanssa ” oireet ja kielteiset piirteet tuovat esiin inhimillisen elämäntarpeen symboleina. Tehtävänämme terapeutteina on pitää kärsivien kumppaniemme edessä myötäelävää peilikuvaa, jossa he voivat löytää itsensä. Me alamme toivoa heidän puolestaan ja heidän kanssaan. Myötäeläminen ja rakkaus tekevät omaksi aidoksi itseksi muuttumisen mahdolliseksi.”
Joskus kaikista suurinta rakastamista on laittaa kanssaihmisemme vastuuseen omasta elämästään, kuitenkaan häntä hylkäämättä. Päihdeongelmasta toipumisessa on toipuminen on helpointa niille, joilla on siihen on riittävän puhtaat, epäitsekkäät ja omasta ahdistuksesta vapaat arvot. Henkilökohtaisia pyyteitä korkeammat moraaliset arvot ja koeteltu kliininen kunto auttavat vajoamasta valheellisuuden eetokseen, joka on aina uhkaamassa päihdeongelmaisia hoidettaessa. On vain hyvä, että Theodore Dalrymplen kaltaisia lääkäreitä on, sillä he herättelevät meidät opiaattihoitojen annetuista romanttisista totuuksista.
Lähteet:
Dalrymple Theodore, Romancing Opiates- Pharmacologicall Lies and the Addiction Bureaucarcy, 2006 New York: Encounter Books
Gruen, Arno Itseään pettävä ihminen 1986, Keuruu:Otava.
NA-opas, 1999
Stenius Yrsa, Totuudesta ja valheesta, 2004, Helsinki: Kirjapaja.
Thombs Dennis L (ed), Introduction to Addictive Behaviors, 3rd ed, 2006, New York: Guildford Press.
Heroiini on oopiumia kansalle, väittää vankilalääkäri ja psykiatri Theodore Dalrymple
Niin väittää lääkäri Theodore Dalrymple kirjassaan Opiaattien romantisointi- farmakologiset valheet ja addiktiobyrokratia (Romancing Opiates- Pharmacological Lies and the Addiction Bureaucarcy, 2006).
Kirjan kirjoittaja kysyy, kuinka on miksi on mahdollista, että epäilyttävät ehdotukset opiaattiriippuvuudesta – tai oikeastaan selvät valheet - ovat tulleet niin laajasti, jopa universaalisesti, hyväksytyiksi? Vieläpä ajanjaksona, joka ylpeilee sillä, että se epäilee kaikkea ja on haluton uskomaan mihinkään? Ja mitä tapahtuu, jos yhteiskuntamme ei kykene ajattelemaan selvästi, rehellisesti ja rohkeasti – ilman petosta tai itsepetosta – tällaisen pienen ryhmän sosiaalisen ongelman kohdalla, niin mitä toivoa meillä on siitä, että yhteiskunta kykenee siihen, kun se kohtaa suuremman ongelman?
Dalrymple aloittaa nykyistä opiaattiriippuvuushoitoa kritisoivan kirjansa sitaatilla:
Ihmiset, niin on hyvin sanottu, ajattelevat laumoina; on nähty että he tulevat hulluiksi laumoina, kun taas he toipuvat järkiinsä hitaasti, ja kukin itsekseen (C Mackay: Memoirs of Extraordinary Popular Delusions and the Madness of Crowds).
Opiaattiriippuvuuden myytit hallitsevat opiaattiriippuvuuden hoidon todellisuutta
Dalrymple perustelee kirjassaan, että opiaattiriippuvuus on enemmän teeskenneltyä kuin todellinen sairaus. Opiaattikorvaushoito on sairauden hoidon teeskentelyä enemmän kuin todellisen sairauden hoitoa. Dalrymple on vankilalääkäri ja yleisen englantilaisen slummialueen sairaalan psykiatri, jolla on runsaasti kokemusta opiaattiongelman hoidosta: hän tapaa noin 20 tällaista potilasta päivittäin. Ja hän on tavannut viimeisten 14 vuoden aikana useita satoja opiaattiriippuvaisia. Hän ihmettelee, miksi kaikki ovat hyväksyneet niin kevyin perustein 200 vuoden aikana syntyneet myytit opiaattiriippuvuudesta. Hän ihmettelee, miksi hänen lääkärikollegansa ovat omaksuneet teknokraattisen asenteen koko opiaattiongelmaan. Yhteiskuntamme jokainen ongelma kutsuu esiin TD:n mielestä byrokratian, jonka tehtävänä on ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia. Ja byrokratialle kehittyy nopeasti eloonjäämisvaisto, mikä ei enää haluakaan ongelman häviävän. Hallinto alkaa elää hallinnon elämää. Lyhyesti sanoen, TD kirjoittaa, huumeriippuvuuden byrokratia tarvitsee huumeriippuvaisia enemmän kuin huumeriippuvaiset tarvitsevat huumeriippuvuusbyrokratiaa.
Julkisuuspropaganda on auttanut opiaattiriippuvuusmyyttien leviämistä ja hyväksymistä, mikä on auttanut sitä, että huumeriippuvaiset voivat syyttää ketä muuta tahansa kuin itseään ongelmastaan ja huumeriippuvuusbyrokraatit ovat varmistaneet työpaikkansa. Kun kaikki ehdotetut ”hoidot” epäonnistuvat opiaattiriippuvaisen parantamisessa, kuten ne tavallisesti epäonnistuvat, niin valelääketieteellisiä palveluja huumeriippuvaisille lisätään (eikä vähennetä, kuten TD:n mielestä tulisi tehdä). Huumeriippuvaiset syyttävät ongelmastaan huumeriippuvuusbyrokratiaa ja sen tarjoamia ratkaisuja, jotka eivät ole toimineet, eivätkä itseään. TD sanoo antavansa 1 dollarin jokaiselle huumeriippuvaiselle, joka sanoo lopettavansa huumeidenkäytön ” jos vain saa apua”.
Byrokraattinen ratkaisu opiaattiriippuvuuteen luo vain lisää byrokraattista jätettä, eikä poista ongelmaa. Illuusiot, kirjoittaja muistuttaa, ovat edellytys huumeriippuvuuden byrokratian kasvulle ja kukoistukselle.
TD kertoo äärimmäisen esimerkin oman vastuun siirtämisestä muille. Vankilassa tapahtuneesta metadonikorvaushoidosta, jossa naisvanki oli metadonikorvaushoidossa ja sai metadoniannoksensa normaalisti, selliinsä mennessä hän oksensi sen ja hänen sellikaverinaan ollut nainen, jolla ei ollut opiaattiriippuvuutta, söi oksennuksen ja kuoli, kuten helposti käy tavallisillakin metadoniannoksilla niille, joilla ei ole toleranssia metadonin suhteen. Vankilaviranomaiset saivat vakavan huomautuksen siitä, etteivät olleet hoitaneet metadonikorvaushoitoa kunnolla. Kenellekään ei pälkähtänyt syyttää siitä, että toisen oksennusta ei saa syödä, ei edes vankilassa.
TD käy perinteisen ja vakiomielipiteenä kulkevan opiaattiriippuvuusmyytin ytimeen kiinni. Kuten kirjoittaja kirjansa otsikossa viittaa, kyseessä on romantiikan ajalle tyypillinen luottamus omiin ”sankarillisiin” tuntemuksiin ja niiden reipas julkituonti ja liioittelu. Opiaattiriippuvuus on myyttisen vakionäkemyksen mukaan nähty sairautena, minkä vuoksi sen ratkaisun täytyy olla lääketieteellinen. Vakionäkemyksen mukaan ihminen jotenkin tahtomattaan altistuu heroiinille, joilla on miellyttäviä vaikutuksia häneen. Pian ihminen on fysiologisesti riippuvainen heroiinista ja välttääkseen kamalia ja hirvittäviä vieroitusoireita, hänen on otettava lisää ja lisää heroiinia. Valitettavasti maksaakseen heroiininsa hänen (tai ainakin useimpien rahat eivät riitä) on pakko tehdä rikoksia saadakseen heroiiniannoksensa. Hänen itsekontrollinsa on täydellisesti tuhottu, ellei hän ota korvaushoitolääkettä tai käy läpi teknisesti vaativaa kuntoutusohjelmaa, hän ei voi lopettaa. Hän on koukutettu, koukutettu iäksi, hän tarvitsee apua.
Theodore Dalrymplen mukaan tässä myytissä on totta vain hiven – fysiologinen riippuvuus opiaateista on olemassa. Muu myytissä onkin valhetta, joka on taitavasti rakennettu vanhoihin retorisiin huiputuksiin (suppressio veri ja suggestio falsi). Heroiiniriippuvaiset ovat samaa, mitä olivat entisessä Neuvostoliitossa politbyroon jäsenet: systemaattista pseudotieteellistä oikeutusta kaikelle, mitä he tekivät, jos ei heidän intressiensä mukaisesti, niin heidän halujensa mukaisesti.
Todenmukainen näkemys on, että vain sokea tai kuuro tai molempia on voinut välttyä ennen altistumistaan opiaateille kuulemasta, ettei ole oikein viisasta käyttää opiaatteja. Opiaatit eivät tule ihmisen luo, ihminen menee opiaattien luo. Opiaatteja kivunhoitoon käytetyille potilaillekaan ei kehity opiaattiriippuvuutta, vaikka monet heistä käyvät läpi opiaattien vieroitusoireet. ” Jouduin väärään porukkaan” ja ” Opiaatteja on kaikkialla” selitykset eivät riitä, koska opiaatit eivät vedä ihmisiä puoleensa painovoiman tavoin.
Useimmilla jotka aloittavat opiaattien tai muiden huumeidenkäytön, on jo uhmaa ja käytöshäiriöitä ennen huumeidenkäyttöä. Uhma, käytöshäiriöt ja rikollinen toiminta johtavat helposti opiaattienkäyttöön, eikä päinvastoin. Opiaattien käyttö on seuraus rikollisesta toiminnasta, eikä päinvastoin. TD:n omassa aineistossa 67/100 oli tehnyt rikoksia, ennen kuin aloitti heroiininkäytön. Metadonikorvaushoidon myötä rikokset vähenivät 13:stä 3:een kuukaudessa, TD ihmettelee, että ihminen joka tekee rikoksia ihmisiä ja yhteiskuntaa vastaan korvaushoidon myötä, vain noin 36 kpl vuodessa, saa ilmaisen korvaushoidon verovaroista. Saman logiikan mukaan TD:n mielestä autovarkaille pitäisi antaa luotettava japanilainen auto, ei Porschea, jotta he lopettaisivat autovarkaudet. Tai ainakin haittojen vähentämisen logiikan mukaisesti vähentäisivät sitä. Haittojen vähentämisen politiikka on TD:n mielestä ihmisten infantilisointia, vastuuttomaksi tekemistä. Se tekee viranomaisesta vastuullisen ja vapauttaa addiktin vastuusta, ehkä kokonaankin. Harm reduction- ideologiassa on viime kädessä kyseessä työpaikkojen luonti addiktioammattilaisille.
Opiaattiriippuvuus ei olekaan niin kauhea asia kuin romantisoitu julkinen totuus väittää
Opiaatteja on vakionäkemyksen mukaan pidetty hyvin riippuvuutta aiheuttavina. Heti ensikäytön jälkeen ihmisen tahdonvoima on mennyttä, koukutettu kuin haitilainen zombi vaeltaa opiaattien komentamana pitkin katuja. TD käy kirjassaan läpi valeauktoriteetit, jotka tulevat kirjailijoista ja runoilijoista, jotka ovat itse käyttäneet opiaatteja. TD ihmetelleekin, miksi näiden epäsosiaalisten yksilöiden romantisoidut käsitykset ovat siirtyneet kritiikittä ”totuuksiksi” opiaattiriippuvuuksista.
Samalla TD kuitenkin muistuttaa, että esim psykopaatti William Burroughs ensimmäisessä kirjassaan Junkie (1953) kirjoittaa: ”Et herää yksi aamu ja päätä tulla huumeriippuvaiseksi. On piikitettävä ainakin kolme kuukautta kaksi kertaa päivässä, jotta siitä saa tavan aikaiseksi”. WB kertoo joissain opuksessaan, että täytyy käyttää ehkä noin 400 kertaa ennen kuin tulee riippuvaiseksi. Toisin sanoen riippuvuuden vakiinnuttaminen (kuten sen ylläpitäminenkin) vaatii tiettyä kuria ja päättäväisyyttä. Addiktion selitys on TD:n mukaan pikemminkin (sosiaali)psykologinen kuin lääketieteellinen, kuten viimeaikaiset tutkimukset päihderiippuvuudesta ehdottavat.( kts. Dennis L Thombs (ed), Introduction to Addictive Behaviors, 3rd ed, 2006).
Opiaattien sanotaan aiheuttavan kamalat vieroitusoireet. Opiaattien vieroitusoireet eivät juuri koskaan ole hengenvaarallisia. TD siteeraa useita alan oppikirjoja, jotka kertovat tämän yleisenä tietona), toisin kuin alkoholin tai joskus rauhoittavien lääkkeiden vieroitusoireet. Opiaattien vieroitusoireiden sanotaan usein hoituvan oppikirjoissa helposti rauhoittamalla, henkilökohtaisella huomionannolla ja yleisellä hoitotyöllä. TD kertoo nähneensä useita satoja opiaattien vieroitusoireita 14 vuoden aikana, eikä ketään ole niiden oireiden vuoksi tarvinnut viedä sairaalaan. Kaikki aidot oireet ovat hoituneet tavallisilla, ei-opiaattilääkityksillä. TD tietää, että useimmat hänen potilaansa ovat kuvanneet olevansa mitä hirvittävimpien kärsimysten kourissa ja uhkailleet vaikka minkälaisella käytöksellä itseään tai muita kohtaan. TD muistuttaa, että alkoholistit jotka ovat todellisessa lääketieteellisessä vaaratilanteessa, eivät koskaan tee sellaisia uhkauksia. Kun TD on uhannut laittaa opiaattiriippuvaiset selliin, joissa ei ole tavallisia mukavuuksia (ei tv, video yms), useimmat tapaukset selviytyvät ihmeparanemisella. Jotkut lähtevät TD:n toimistosta pois jopa nauraen.
Myös poliisiputkassa 10 päivän kuluessa opiaattien vieroitusoireet ovat tipotiessään ilman mitään lääkityksiä – itse asiassa eläintutkimusten mukaan, jos eläin oleskelee eri paikassa kuin missä opiaattia on pistänyt, niin opiaattien vieroitusoireet helpottavat jo toiseen paikkaan siirtymisellä. Fyysiset oireet riippuvat ympäristöstä, jossa se tapahtuu. Jotkut ihmettelevät, miksi opiaateista vieroittaminen oli niin helppoa. ”Kylmää kalkkunaa” (cold turkey eli vieroittumista ilman lääkityksiä) on pidetty suomalaistenkin asiantuntijoiden mielestä epäinhimillisenä toimintana. Itse asiassa koko nimitys johtuu siitä, että ihokarvat nousevat pystyyn. TD:n mielestä vieroitusoireita liioitellaan rankasti, jopa valehdellaan. Ja syy siihen, miksi lääkärit suostuvat näihin ilmiselviin valheisiin on se, että tällä tavalla vältetään potilaiden kanssa avointa konfliktia, mikä on sekä aikaa vievää että emotionaalisesti kuluttavaa. Opiaattiriippuvaiset TD:n mukaan valehtelevat sitä enemmän, mitä kokemattomampi työntekijä on vastassa. Kirjassa The Myth of Addiction (John Booth Davies) vertaa huumeriippuvaisia lattialla kiemurteleviin lapsiin, jotka haluavat vielä yhden pääsiäismunan. Opiaattivieroitus on enemmän sosiaalinen tai psykologinen tilanne, eikä aiheuta lääketieteellisesti havaittavia fysiologisia muutoksia, jotka välttämättä vaatisivat hoitamista. Monia opiaattiriippuvuudesta tehtyjä tieteellisiä artikkeleita TD pitää enemmän mainoksina kuin tieteentekemisenä.
Opiaattiriippuvuudella on lääketieteellisiä seurauksia, mitkä eivät tee siitä kuitenkaan sairautta.
Theodore Dalrymple (TD) ei väitä, ettei opiaattiriippuvuudella olisi lääketieteellisiä seurauksia, joista monet eivät olisi vakaviakin. Opiaattiriippuvuuden vakavilla lääketieteellisillä seurauksilla TD tarkoittaa kuitenkin mm. syviä laskimotukoksia, keuhkoembolioita, monia paiseita, tuberkuloosia, aliravitsemusta, infektiotauteja (hepatiitti B, C ja HIV) ja vakavia vammoja. Mutta hänen mukaansa olivat opiaattiriippuvuuden lääketieteelliset seuraukset miten kauheita tahansa, ne eivät tee opiaattiriippuvuudesta SAIRAUTTA. Ei urheileminenkaan ole sairaus, vaikka siinä paljon vammoja syntyykin. DT:n mielestä huumeaddikteja hoitaessa kysymys on enemmän moraalisesta tai hengellisestä ongelmasta kuin lääketieteellisestä tilasta. DT:n mielestä se mikä on varmaankin alkanut rehellisenä yrityksenä auttaa huumeriippuvaisia, on nyt muuttunut moraaliseksi pelkuruudeksi, siirtymätoiminnaksi ja työmahdollisuuksiksi. Modernissa byrokraattisessa yhteiskunnassa, loppujen lopuksi, on vain vähän sosiaalisia ongelmia, joita ei voi muuttaa ammatilliseksi tai henkilökohtaiseksi edukseen. On helpompi antaa ihmiselle annos lääkettä kuin antaa heille syytä elää. Syyn elää potilas joutuu antamaan itselleen. Kiihkeä medikalisaatio ja teknisen ratkaisun etsiminen ongelmaan, joka on vain minimaalisesti tekninen (tai lääketieteellisteknologinen) on aiheuttanut kuolemia, eikä välttänyt niitä. Eikä kysymys ole taloudellisuudestakaan, ainakaan keynesiläisen taloustieteen mielessä.
TD arvostelee ja epäilee vahvasti näkemystä, jonka mukaan opiaattiriippuvainen ei voi toipua ilman lääketieteellistä tai muutakaan ammatillista apua. Jos huumeriippuvaisella on riittävän voimakas motiivi (joko ulkoinen tai sisäinen) huumeista luopumiseen, se on mahdollista ilman mitään ammattimaista apua. Addiktion hoitaminen kuin se olisi puhdas ja yksinkertainen lääketieteellinen hoitoa vaativa tauti on TD:n mielestä absurdia. Joku ”hoitoproseduuri” suoritetaan, mikä ”parantaa” potilaan – kyseessä on absurdiuden huippu. Hoitojen myötä opiaattiriippuvaisten määrä ei ole vähentynyt vaan lisääntynyt. Hoidot ovat pahentaneet opiaattiongelmaa, eivätkä ole helpottaneet sitä.
Hän käy kirjassaan läpi ”ultra-rapid opiate detoxification”, UROD:n, jossa nukutuksessa hoidetaan vieroitusoireita. TD:n mukaan hoito on vaarallisempi kuin tauti. Hän arvostelee myös metadonihoitoa, joka on lisännyt huumekuolemia. Hänen mielestään metadonista on tullut enemmän uskonto kuin hoitomuoto. Ajatellaan, että jos metadoni- ja muuta korvaushoitoa lisätään, niin ongelmat häviävät. TD:n kyseessä on lapsenomainen maaginen uskomus, jolla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä.
Myös buprenorfiinihoitoa TD ruotii kirjoittamalla, että 1996 Ranskassa laillistettu buprenorfiini johti kyllä siihen, että opiaattimyrkytyskuolemat vähenivät, muttei hän sitä pelkästään buprenorfiinin ansioksi lue.
Opiaattiaddiktille elämä on tylsää ilman opiaatteja. Huumeriippuvaisella on ongelma, muttei se ole erityisesti lääketieteellinen. Addiktio on TD:n mielestä moraalinen heikkous par excellence. TD tuntuu kannattavan synti-käsitystä, joka oli päihdeongelmista ennen sairaus-käsitystä. Sillä käsityksellä ei ole myöskään nykyistä tieteellistä tukea (Thombs, 2006).
Theodore Dalrymplen ehdotukset ovat kovia: ensimmäisenä hän sulkisi kaikki klinikat, jotka hoitavat huumeongelmaisia. Huumeklinikoita TD pitää Romantiikan ideoiden modernina byrokraattisena institutionalisoitumisena. Se lopettaisi keskustelun huumesairaista ja hoidontarpeesta. Addiktien olisi TD:n mielestä kohdattava todellisuus. TD ei viittaa sanallakaan oma-apuryhmiin kirjassaan, mutta hän tulee hyvin lähelle NA:n ajatuksia.
NA-opas (1999) kirjoittaa: Käytimme hyväksi ihmisiä ja yritimme hallita kaikkea ympärillämme.
Valehtelimme, varastimme, huijasimme ja myimme itseämme. Meidän oli saatava huumeita mihin hintaan hyvänsä. Epäonnistuminen ja pelko alkoivat saada vallan elämässämme. Addiktiomme eräs puoli oli kyvyttömyytemme kohdata elämä sen omilla ehdoilla. Kokeilimme huumeita ja niiden yhdistelmiä tullaksemme toimeen vihamieliseltä näyttävässä maailmassa. Uneksimme löytävämme
jonkin taianomaisen reseptin, joka ratkaisisi perusongelmamme – oman itsemme.
Onko Dalrymplen kirjalla jotakin merkitystä, voiko elämänvalhetta, jos sellainen opiaattikorvaushoitojen kohdalla on, purkaa?
Diagnosointi ilman hoitosuhdetta on vinoilua. Joku voisi ajatella, että Theodore Dalrymplen työnohjaus on pahasti pielessä. Mies kuvaa kirjassaan tunteneensa kafkamaisia tunnelmia asiaan perehtyessään, tunteneensa kerettiläisyyden stigmat kämmenissään – mutta ei hän mikään häirikkö tai häiriintynyt ole. Hän esittää vakavasti otettavia syytöksiä nykyistä hoitojärjestelmää kohtaan. Päihdepsykiatrina on helppo todeta yhtyvänsä hänen havaintojensa todenperäisyyteen.
Päihdepotilaiden hoidon ympärillä on paljon valheellisuutta. Yrsa Stenius kirjassaan Totuudesta ja valheesta (2004) kirjoittaa: ”Kun sanojen tarkoituksiin ei enää voi luottaa, valhetta ei pysty erottamaan totuudesta, ja silloin ihminen on oman arvomaailmansa kanssa hukassa… Onko elämänvalhe puhkaistavissa ja miten tulla toimeen omaa itseään koskevan sietämättömän totuuden kanssa? Totuus on olemukseltaan pidättyväinen, sillä on kirkkaat silmät ja tutkiva katse. Ihmisten kanssakäymisen luonteeseen kuuluu, että käsitämme toisemme väärin”.
Kirjassaan Itseään pettävä ihminen Arno Gruen kirjoittaa, että ihmisen halussa olla eheä ja kokonainen sekä sopusoinnussa omien tunteiden ja tarpeiden kanssa ” oireet ja kielteiset piirteet tuovat esiin inhimillisen elämäntarpeen symboleina. Tehtävänämme terapeutteina on pitää kärsivien kumppaniemme edessä myötäelävää peilikuvaa, jossa he voivat löytää itsensä. Me alamme toivoa heidän puolestaan ja heidän kanssaan. Myötäeläminen ja rakkaus tekevät omaksi aidoksi itseksi muuttumisen mahdolliseksi.”
Joskus kaikista suurinta rakastamista on laittaa kanssaihmisemme vastuuseen omasta elämästään, kuitenkaan häntä hylkäämättä. Päihdeongelmasta toipumisessa on toipuminen on helpointa niille, joilla on siihen on riittävän puhtaat, epäitsekkäät ja omasta ahdistuksesta vapaat arvot. Henkilökohtaisia pyyteitä korkeammat moraaliset arvot ja koeteltu kliininen kunto auttavat vajoamasta valheellisuuden eetokseen, joka on aina uhkaamassa päihdeongelmaisia hoidettaessa. On vain hyvä, että Theodore Dalrymplen kaltaisia lääkäreitä on, sillä he herättelevät meidät opiaattihoitojen annetuista romanttisista totuuksista.
Lähteet:
Dalrymple Theodore, Romancing Opiates- Pharmacologicall Lies and the Addiction Bureaucarcy, 2006 New York: Encounter Books
Gruen, Arno Itseään pettävä ihminen 1986, Keuruu:Otava.
NA-opas, 1999
Stenius Yrsa, Totuudesta ja valheesta, 2004, Helsinki: Kirjapaja.
Thombs Dennis L (ed), Introduction to Addictive Behaviors, 3rd ed, 2006, New York: Guildford Press.