Miten maailma makaa kesäkuussa 2013
Kesälomamatkoilla on mukavaa, kun menee syömään hyvää ruokaa jonnekin. Nyt ei ole vielä kesäloma, eikä oltu matkoilla, kun perheen kanssa mentiin Lappeenrannassa Valtakadulla sijaitsevaan Lumu-ravintolaan syömään. Siellä pitänee käydä nyt jatkossa ainakin kerran viikossa, jotta voi kokea miltä oikein hyvä ruoka maistuu.
Ruoka oli valtavan hyvää, ei ole monta kertaa tullut syötyä maailmallakaan niin hyvää kuin mitä nyt sai syödäkseen. Susheja alkupaloiksi, sitten erilaisia liharuokia, joita kukin otti. Pekingin ankkakin, jota voi saada tosi huonona joissakin paikoissa, oli todella hyvää.
Ruoka oli niin hyvää, että päätin jopa kokeilla espressoa. En ole juonut kahvia vuoden 1988 jälkeen, mutta nyt tilaisuus oli sellainen, että halusin maistaa. Italiassa käydessäkään en ole tullut ekspressoa maistaneeksi.
Eilen tuli oltua Armadalla iltaa viettämässä rouvan kuoroporukan kanssa. Yllättävän paljon porukkaa oli liikkeellä, kun ilmat olivat suosineet jo muutaman päivän ajan. Ihmiset olivat kauniita ja iloisia. Lappenranta on kesäisin todella viihtyisä paikka, varsinkin jos sää on aurinkoinen.
Eilen tuli käytyä kajakilla Saimaalla taas parituntinen melonta. Kajakilla oleminen on todella mukavaa, luonto on aivan käden ulottuvilla. Kajakin uusi peräisin ei vain ole yhtä hyvä tuulisessa aallokossa kuin aikaisempi peräsin. Uusi muovinen on lyhyempi kuin aikaisempi metallinen. Pitänee löytää jostain paikka, jossa sen vanhan saa korjatuksi.
Kesämökkipaikkaa olen alkanut haikailla, en pakkomielteisesti, mutta jos Luoja suo ja terveenä pysyy, niin eläkepäivät olisi varmaan kiva viettää Saimaalla. Hinnat ovat aivan järjettömiä osassa paikoista. Venäläiset ostavat paikkoja valtavillakin hinnoilla. Tosin suuri osa suomalaista ei halua myydä venäläisille maitaan, mikä on ihan kunnioitettava periaate. Kaikki venäläiset eivät myöskään osaa sivistyneitä tapoja olla kesämökkinaapurina. Ei tietysti kaikki suomalaisetkaan.
Tietysti kun asuu isossa omakotitalossa kahdensadan metrin päässä Saimaan rannasta, niin omaa kotiakin voi ryhtyä varustamaan enemmän kesäasumiseen pihalla. Patiota voi ryhtyä kunnostamaan kohti "garden housea". Ja kontiaisen myllertämälle pihalle voi ryhtyä rakentamaan vaikka talviuimiseen soveltuvaa vaihtoehtoa kivipihan vaihtoehdoksi, koska kivipihan rakentamisen hinta on melko hintava.
Viikonloppu rauhallisena, ilman suuria paineita ja kunnon pitkine päiväunineen tuo mukavan olon. Samalla voi palautua viikon väsymyksistä. Näin vanhetessa huomaa selvästi sen, että ihminen omalla asenteellaan saa aikaiseksi sen, että oma olo tuntuu kurjalta. Omalla asenteella sen voi myös muuttaa positiiviseksi. On ihan sama mitä oma elämäntarina sisältää, jos oikealla asenteella asioita lähestyy. Raskaasta työviikosta voi tehdä painajaisensa tai myönteisen haasteensa.
Luen kirjaa Loveability ( Rakastettavuus), jossa ohjeistetaan, miten rakastettavuuden löytää itsessään ja toisissa. Eilen huomasin Armadassa ollessa, että jos vaihtoi omaa asennetta myönteiseksi tai kielteiseksi kanssaihmisiä kohtaan, niin havainnot joita heistä teki, vaihtuivat samalla kielteiseksi tai myönteiseksi. On yllättävän helppoa päätyä molempiin havaintoihin. Me olemme ihmisinä siinä jänniä otuksia, että tahdomme uskoa oman tulkintamme tilanteesta olevan se ainut oikea. On helppo rakastaa kanssaihmisiä, jos oma asenne on sellainen. On helpoo vihata kanssaihmisiään, jos asenne on sellainen.
Tietenkin on olemassa ihmisiä, jotka oman kurjan olonsa vuoksi haluavat, että muillakin täytyy olla kurjaa, koska heillä on. Tällaisten ihmisten olisi hyvä opetella inhimillistä jaloutta, sitä ettei omia ongelmiaan laita toisten kannettavaksi. Jos ei itse osaa ongelmiaan käsitellä, niin voisi pyytää toisilta apua, sen sijaan että alkaa heidän kanssaan väittelyyn, haukkumiseen tai muuhun toimintaan, joka ei vie asiaa ollenkaan eteenpäin. Monille oman avuttomuuden myöntäminen on hankalampaa kuin se, että on riidoissa kaikkien kanssa.
Minä huomaan, etten vapaa-aikoina halua tavata tällaisia ihmisiä, jotka oman keinottomuutensa ilmaisevat ilkeytensä, toisten haukkumisena tai alentamisena tai muuten erimielisyyksien haastamisena.
Työssäni saan aivan riittävästi tavata ihmisiä,joiden ongelmat ovat vuorovaikutuksellisia ja jotka haluavat minä, minä ja vain minä- asenteensa kanssa saada jääräpäisen tahtonsa läpi, vaikka se aiheuttaisi vain lisää ongelmia ja jotka ovat itse ongelmansa aiheuttaneet, mutteivat halua sitä myöntää. Heidän itsekkyytensä on niin suurta, että kaikki muu saa mennä, kun heillä on hätä. Varmaan maapallokin voi tuhoutua, koska he nyt tarvitsevat sitä ja tätä. He tarvitsivat eniten luonteenkasvatusta, eivätkä mitään pillereitä. He ovat kuitenkin se porukka, joka ottaa sitä kaikkein vähiten vastaan. Eikä nykyään ole edes muodissa se, että sanottaisiin ääneen, ettei tässä nyt mikään uhriromantiikka auta, vaan se, että tähdätään ongelmien vatkaamisesta suoraan kohti niiden ratkaisua - oli syy mikä tahansa.
Yhteiskunta tarvitsee nyt selvästi luonteenkasvatusta. Alamme olla jo niin sotkussa luonteen ja käyttäytymistapojen osalta. Pitänee miettiä, miten saisi yhdistettyä luonteenkasvatuksen, jalouden ja rakastettavuuden. Ihmisellä on synnyinlahjana hänen oma rakastettavuutensa, jonka hän voi hukata yrittämällä olla Minä, tavoiteltava epäaito itse, joka oikeastaan syntyy siitä, että antaa peruspelkonsa - Minä en ole rakastettava - ohjata havaintojaan, käyttäytymistään ja olemistaan.
On sama, mitkä ihmisen olosuhteet ovat, koska hänen asenteensa ratkaisee. Ongelma tästä syntyy vasta, kun ihminen ei halua tätä myöntää. En ymmärrä, mitä ihmistä auttaa kaikenlainen valittaminen, kateus, katkeruus, kaunaisuus, viha ja muu jolla olonsa saattaminen kurjaksi. Useat valittavat, että he saavat kymmeniä kertoja kertoa saman ongelmallisen tarinansa, miksi terapeutit eivät lue niitä sairauskertomuksista. Kysymys kuuluu, miksi he haluavat toistaa ongelmallista tarinaansa? Miksi eivät siirry kohti toivottua tulevaisuutta tarinassaan? Voin jo kuulla niin mutta kun - lauseiden kuoron. Ei mitään muttia.
Robert Holdenin kirjassa Loveability (2013) on hauska harjoitus, jonka jokainen voi tehdä itselleen yksikseen tai parina. Otat peilin ja sanot 15 minun ajan itselle: " Minä rakastan itseäni" samalla kun tunnistaa, minkälaisia tuntemuksia se saa aikaiseksi. ja sitten 15 minuutin ajan sanoo kumppanilleen rakastavansa tätä. Holden itse kertoo, että harjoitus tuntui hänestä aluksi aivan typerältä, mutta sitten hän ymmärsi kuinka syvällisen muutoksen sillä voi saada itselleen aikaiseksi. Sen myötä ihmiselle avautuu kokonaan uusi maailma.
Monet ihmiset jotka tulevat uskoon, kokevat ensi kertaa, että joku rakastaa heitä ehdoitta. Joku, joka ei koskaan häviä, vaikka mitä tapahtuisi. He uskovat, että Jumala ja Jeesus rakastavat heitä, eikä se rakkaus on minkään ehdon takana. Minun ei tarvitse olla mitään muuta kuin olen, jotta olen rakastettava. Vaikuttaa siltä, että Holden yrittää kirjassaan samaa sekulaarisesti, ilman että tarvitsee puhua ollenkaan Jumalasta tai Jeesuksesta, koska osa ihmisitä kokee ne jotenkin hankalaksi. Minä en näe mitään ristiriitaa asiassa. Minulle on oikeastaan ihan sama saavuttaako ihminen oman rakastettavuutensa sekulaarisesti vai Luojan kautta. Jumala on sellainen, johon minun on helpompi uskoa vaikeinakin hetkinä. Luoja ei oikeastaan voi hylätä koskaan, minä voin hylätä uskoni häneen epätoivoissani. Luoja antaa minulle mahdollisuuden olla epätäydellisempi ja silti rakastettu ehdoitta. Minä en tule hylätyksi milloinkaan. Ihmisten keskuudessa voi joskus tuntua, että ihmiset hylkäävät eivätkä hyväksy minua. Joskus voi tuntua yksinäiseltäkin sen vuoksi.
Suurin ongelma on siinä, etteivät ihmiset halua myöntää, että ehdollinen rakkauden kaipuu ja etsintä on se, joka tekee heidän elämänsä vaikeaksi. Jos ihmiset tämän tajuaisivat niin suurin osa esimerkiksi ulkonäköön, partneriin tai toivottuun käyttäytymiseen liittyvistä paineista häviäisi.
Olen alkanut miettiä, että meitä ehkä vaivaa yhteiskuntana tauti nimeltä BDD, body dysmorfic disorder, eli emme enää näe luonnollista kauneutta, vaan tavoittelemme jotain järjetöntä "botox- ja silikonikauneutta". Olemme jo niin häiriintyneet havainnoissamme, ettemme enää edes näe , miten kaunis on ihminen luonnostaan. Onneksi narkomaanin näköiset anoreksiamallit eivät enää esiinny siinä määrin kuin aikaisemmin. Suosittu silikoonitissinen laihduttaja on jotenkin koominen karikatyyri ajastamme.
Minulla on hauska muisto yli kolmenkymmenen vuoden takaa, jolloin koin rakastettavuus-asian. Olin usein mukana paikkakuntamme jalkapallojoukkueen matkoilla, vanhalla bussilla miehet menivät pelaamaan eri paikkoihin.
Kerran nukuin paluumatkalla ja samalla herätessäni kuulin, kuinka loistava maalintekijä Kimmo Niemi sanoi: " Kyllä ihmisen lapsi on kaunis!". Miten hyvältä se tuntui silloin ja kuinka hyvältä se tuntuu, kun sitä näin kauan jälkikäteen muistelee.
Ei ole koskaan myöhäistä saada onnellinen lapsuus - kirjan kirjoitti Ben Furman, joka halusi muistuttaa meitä siitä, että se mitä haluaa lapsuudestaan muistaa, vaikuttaa siihen, miten lapsuutensa näkee. Masentuneet ihmiset näkevät tutkimusten mukaan lapsuutensa huonompana kuin se oikeasti on ollut. Minä en oikeastaan työssäni ymmärrä ollenkaan, miksi lapsuudesta pitäisi kaivaa esille pahalta tuntuvia asioita. Ehkä niitä voi kerran käydä läpi, mutta ajatuksella, mitä niistä voisi oppia ja mitä hyvää on ihmisessä, joka on tullut vaikeista kokemuksista läpi. Ei siis sillä tavalla, että ompa kurjaa, että sinulla on ollut kurjaa. En taida tuntea ketään tapaamistani ihmisistä, joita menneisyyden paskassa vellominen olisi auttanut.
9.6.2013 Lappeenrannassa
Ruoka oli valtavan hyvää, ei ole monta kertaa tullut syötyä maailmallakaan niin hyvää kuin mitä nyt sai syödäkseen. Susheja alkupaloiksi, sitten erilaisia liharuokia, joita kukin otti. Pekingin ankkakin, jota voi saada tosi huonona joissakin paikoissa, oli todella hyvää.
Ruoka oli niin hyvää, että päätin jopa kokeilla espressoa. En ole juonut kahvia vuoden 1988 jälkeen, mutta nyt tilaisuus oli sellainen, että halusin maistaa. Italiassa käydessäkään en ole tullut ekspressoa maistaneeksi.
Eilen tuli oltua Armadalla iltaa viettämässä rouvan kuoroporukan kanssa. Yllättävän paljon porukkaa oli liikkeellä, kun ilmat olivat suosineet jo muutaman päivän ajan. Ihmiset olivat kauniita ja iloisia. Lappenranta on kesäisin todella viihtyisä paikka, varsinkin jos sää on aurinkoinen.
Eilen tuli käytyä kajakilla Saimaalla taas parituntinen melonta. Kajakilla oleminen on todella mukavaa, luonto on aivan käden ulottuvilla. Kajakin uusi peräisin ei vain ole yhtä hyvä tuulisessa aallokossa kuin aikaisempi peräsin. Uusi muovinen on lyhyempi kuin aikaisempi metallinen. Pitänee löytää jostain paikka, jossa sen vanhan saa korjatuksi.
Kesämökkipaikkaa olen alkanut haikailla, en pakkomielteisesti, mutta jos Luoja suo ja terveenä pysyy, niin eläkepäivät olisi varmaan kiva viettää Saimaalla. Hinnat ovat aivan järjettömiä osassa paikoista. Venäläiset ostavat paikkoja valtavillakin hinnoilla. Tosin suuri osa suomalaista ei halua myydä venäläisille maitaan, mikä on ihan kunnioitettava periaate. Kaikki venäläiset eivät myöskään osaa sivistyneitä tapoja olla kesämökkinaapurina. Ei tietysti kaikki suomalaisetkaan.
Tietysti kun asuu isossa omakotitalossa kahdensadan metrin päässä Saimaan rannasta, niin omaa kotiakin voi ryhtyä varustamaan enemmän kesäasumiseen pihalla. Patiota voi ryhtyä kunnostamaan kohti "garden housea". Ja kontiaisen myllertämälle pihalle voi ryhtyä rakentamaan vaikka talviuimiseen soveltuvaa vaihtoehtoa kivipihan vaihtoehdoksi, koska kivipihan rakentamisen hinta on melko hintava.
Viikonloppu rauhallisena, ilman suuria paineita ja kunnon pitkine päiväunineen tuo mukavan olon. Samalla voi palautua viikon väsymyksistä. Näin vanhetessa huomaa selvästi sen, että ihminen omalla asenteellaan saa aikaiseksi sen, että oma olo tuntuu kurjalta. Omalla asenteella sen voi myös muuttaa positiiviseksi. On ihan sama mitä oma elämäntarina sisältää, jos oikealla asenteella asioita lähestyy. Raskaasta työviikosta voi tehdä painajaisensa tai myönteisen haasteensa.
Luen kirjaa Loveability ( Rakastettavuus), jossa ohjeistetaan, miten rakastettavuuden löytää itsessään ja toisissa. Eilen huomasin Armadassa ollessa, että jos vaihtoi omaa asennetta myönteiseksi tai kielteiseksi kanssaihmisiä kohtaan, niin havainnot joita heistä teki, vaihtuivat samalla kielteiseksi tai myönteiseksi. On yllättävän helppoa päätyä molempiin havaintoihin. Me olemme ihmisinä siinä jänniä otuksia, että tahdomme uskoa oman tulkintamme tilanteesta olevan se ainut oikea. On helppo rakastaa kanssaihmisiä, jos oma asenne on sellainen. On helpoo vihata kanssaihmisiään, jos asenne on sellainen.
Tietenkin on olemassa ihmisiä, jotka oman kurjan olonsa vuoksi haluavat, että muillakin täytyy olla kurjaa, koska heillä on. Tällaisten ihmisten olisi hyvä opetella inhimillistä jaloutta, sitä ettei omia ongelmiaan laita toisten kannettavaksi. Jos ei itse osaa ongelmiaan käsitellä, niin voisi pyytää toisilta apua, sen sijaan että alkaa heidän kanssaan väittelyyn, haukkumiseen tai muuhun toimintaan, joka ei vie asiaa ollenkaan eteenpäin. Monille oman avuttomuuden myöntäminen on hankalampaa kuin se, että on riidoissa kaikkien kanssa.
Minä huomaan, etten vapaa-aikoina halua tavata tällaisia ihmisiä, jotka oman keinottomuutensa ilmaisevat ilkeytensä, toisten haukkumisena tai alentamisena tai muuten erimielisyyksien haastamisena.
Työssäni saan aivan riittävästi tavata ihmisiä,joiden ongelmat ovat vuorovaikutuksellisia ja jotka haluavat minä, minä ja vain minä- asenteensa kanssa saada jääräpäisen tahtonsa läpi, vaikka se aiheuttaisi vain lisää ongelmia ja jotka ovat itse ongelmansa aiheuttaneet, mutteivat halua sitä myöntää. Heidän itsekkyytensä on niin suurta, että kaikki muu saa mennä, kun heillä on hätä. Varmaan maapallokin voi tuhoutua, koska he nyt tarvitsevat sitä ja tätä. He tarvitsivat eniten luonteenkasvatusta, eivätkä mitään pillereitä. He ovat kuitenkin se porukka, joka ottaa sitä kaikkein vähiten vastaan. Eikä nykyään ole edes muodissa se, että sanottaisiin ääneen, ettei tässä nyt mikään uhriromantiikka auta, vaan se, että tähdätään ongelmien vatkaamisesta suoraan kohti niiden ratkaisua - oli syy mikä tahansa.
Yhteiskunta tarvitsee nyt selvästi luonteenkasvatusta. Alamme olla jo niin sotkussa luonteen ja käyttäytymistapojen osalta. Pitänee miettiä, miten saisi yhdistettyä luonteenkasvatuksen, jalouden ja rakastettavuuden. Ihmisellä on synnyinlahjana hänen oma rakastettavuutensa, jonka hän voi hukata yrittämällä olla Minä, tavoiteltava epäaito itse, joka oikeastaan syntyy siitä, että antaa peruspelkonsa - Minä en ole rakastettava - ohjata havaintojaan, käyttäytymistään ja olemistaan.
On sama, mitkä ihmisen olosuhteet ovat, koska hänen asenteensa ratkaisee. Ongelma tästä syntyy vasta, kun ihminen ei halua tätä myöntää. En ymmärrä, mitä ihmistä auttaa kaikenlainen valittaminen, kateus, katkeruus, kaunaisuus, viha ja muu jolla olonsa saattaminen kurjaksi. Useat valittavat, että he saavat kymmeniä kertoja kertoa saman ongelmallisen tarinansa, miksi terapeutit eivät lue niitä sairauskertomuksista. Kysymys kuuluu, miksi he haluavat toistaa ongelmallista tarinaansa? Miksi eivät siirry kohti toivottua tulevaisuutta tarinassaan? Voin jo kuulla niin mutta kun - lauseiden kuoron. Ei mitään muttia.
Robert Holdenin kirjassa Loveability (2013) on hauska harjoitus, jonka jokainen voi tehdä itselleen yksikseen tai parina. Otat peilin ja sanot 15 minun ajan itselle: " Minä rakastan itseäni" samalla kun tunnistaa, minkälaisia tuntemuksia se saa aikaiseksi. ja sitten 15 minuutin ajan sanoo kumppanilleen rakastavansa tätä. Holden itse kertoo, että harjoitus tuntui hänestä aluksi aivan typerältä, mutta sitten hän ymmärsi kuinka syvällisen muutoksen sillä voi saada itselleen aikaiseksi. Sen myötä ihmiselle avautuu kokonaan uusi maailma.
Monet ihmiset jotka tulevat uskoon, kokevat ensi kertaa, että joku rakastaa heitä ehdoitta. Joku, joka ei koskaan häviä, vaikka mitä tapahtuisi. He uskovat, että Jumala ja Jeesus rakastavat heitä, eikä se rakkaus on minkään ehdon takana. Minun ei tarvitse olla mitään muuta kuin olen, jotta olen rakastettava. Vaikuttaa siltä, että Holden yrittää kirjassaan samaa sekulaarisesti, ilman että tarvitsee puhua ollenkaan Jumalasta tai Jeesuksesta, koska osa ihmisitä kokee ne jotenkin hankalaksi. Minä en näe mitään ristiriitaa asiassa. Minulle on oikeastaan ihan sama saavuttaako ihminen oman rakastettavuutensa sekulaarisesti vai Luojan kautta. Jumala on sellainen, johon minun on helpompi uskoa vaikeinakin hetkinä. Luoja ei oikeastaan voi hylätä koskaan, minä voin hylätä uskoni häneen epätoivoissani. Luoja antaa minulle mahdollisuuden olla epätäydellisempi ja silti rakastettu ehdoitta. Minä en tule hylätyksi milloinkaan. Ihmisten keskuudessa voi joskus tuntua, että ihmiset hylkäävät eivätkä hyväksy minua. Joskus voi tuntua yksinäiseltäkin sen vuoksi.
Suurin ongelma on siinä, etteivät ihmiset halua myöntää, että ehdollinen rakkauden kaipuu ja etsintä on se, joka tekee heidän elämänsä vaikeaksi. Jos ihmiset tämän tajuaisivat niin suurin osa esimerkiksi ulkonäköön, partneriin tai toivottuun käyttäytymiseen liittyvistä paineista häviäisi.
Olen alkanut miettiä, että meitä ehkä vaivaa yhteiskuntana tauti nimeltä BDD, body dysmorfic disorder, eli emme enää näe luonnollista kauneutta, vaan tavoittelemme jotain järjetöntä "botox- ja silikonikauneutta". Olemme jo niin häiriintyneet havainnoissamme, ettemme enää edes näe , miten kaunis on ihminen luonnostaan. Onneksi narkomaanin näköiset anoreksiamallit eivät enää esiinny siinä määrin kuin aikaisemmin. Suosittu silikoonitissinen laihduttaja on jotenkin koominen karikatyyri ajastamme.
Minulla on hauska muisto yli kolmenkymmenen vuoden takaa, jolloin koin rakastettavuus-asian. Olin usein mukana paikkakuntamme jalkapallojoukkueen matkoilla, vanhalla bussilla miehet menivät pelaamaan eri paikkoihin.
Kerran nukuin paluumatkalla ja samalla herätessäni kuulin, kuinka loistava maalintekijä Kimmo Niemi sanoi: " Kyllä ihmisen lapsi on kaunis!". Miten hyvältä se tuntui silloin ja kuinka hyvältä se tuntuu, kun sitä näin kauan jälkikäteen muistelee.
Ei ole koskaan myöhäistä saada onnellinen lapsuus - kirjan kirjoitti Ben Furman, joka halusi muistuttaa meitä siitä, että se mitä haluaa lapsuudestaan muistaa, vaikuttaa siihen, miten lapsuutensa näkee. Masentuneet ihmiset näkevät tutkimusten mukaan lapsuutensa huonompana kuin se oikeasti on ollut. Minä en oikeastaan työssäni ymmärrä ollenkaan, miksi lapsuudesta pitäisi kaivaa esille pahalta tuntuvia asioita. Ehkä niitä voi kerran käydä läpi, mutta ajatuksella, mitä niistä voisi oppia ja mitä hyvää on ihmisessä, joka on tullut vaikeista kokemuksista läpi. Ei siis sillä tavalla, että ompa kurjaa, että sinulla on ollut kurjaa. En taida tuntea ketään tapaamistani ihmisistä, joita menneisyyden paskassa vellominen olisi auttanut.
9.6.2013 Lappeenrannassa