Narsisteja, onko heitä paljon?
Narsisteja, onko heitä oikeasti olemassa ja kuinka paljon?
Julkisuutta seuraamalla tulee sellainen tunne, että kaikilla työpaikoilla on narsisteja, jotka tekevät elämän joillekin kamalaksi. Markku Envallilla on pistämätön aforismi: Tuo joukkoon yksi narsisti, niin hän auttaa paljastamaan loput.
Narsisteja, jos psykiatrista määritelmää noudatetaan, on kai lopulta tosi vähän. Jos työpaikkaongelmien suhteen pitäisi etsiä ongelmia, niin kyllä passiivis-aggressiivinen, estynyt ja vaativa persoonallisuus ansaitsisivat huomattavasti nykyistä suuremman huomion. Olen kirjoittanut kirjan Naamion takaa – persoonallisuuden mahdollisuudet, joka on julkaistu kesäkuussa 2010. Jos joku haluaa tutustua omaan näkökulmaani ihmisten vuorovaikutusongelmien kuhelmaan.
Olin viikonloppuna loistavissa häissä, joissa oli vieraita 15 eri maailman maasta ja meno oli erittäin mukavaa. Kiitos brittien, joihin sulhanenkin kuului. Ehei, eivät he olleet noita tavallisia brittejä – tatuointeja ja örveltäjiä joihin maailmalla valitettavasti tuon tuostakin törmää. Vaan koulutettuja ihmisiä, joiden loistava ja mitään kunnioittamaton huumori tuo narrimaisen hauskuuden koko hääjuhlaan. Kehuin eräälle britille heidän huumoriaan, mies lupasi käyttäytyä kunnolla seuraavalla kerralla.
Otetaanko tavallinen suomalainen häävieras ja tavalliset suomalaiset häät? Eikö olisi suuri närkästyksen aihe, että joku huutelee toisen häissä, siis hänen elämänsä ehkä tärkeimmässä juhlassa, ns. vakavan puheen aikana: ”valehtelee”, ”maksettu juttu”, ”hyvä B, suoritus on tililläsi”. Ravintolan henkilökunta sai aitoa ja henkilökohtaista palautetta, että ruoka oli hyvää, tarjoilu pelasi ja olimme hyvin tyytyväisiä.
Odotetun käyttäytymiskoodin rikkomukset närkästyttävät monia. Me suomalaiset olemme huonoja kiittämään, me emme osaa kehua toisia. Toisaalta suomalaisilla tuntuu olevan pohjaton nälkä huomiolle – muuten ei voi selittää kaikenmaailman BB-talo ja julkisten esiintymisten halua. Samalla kun pelkää ja toivoo kuollakseen, että en kai minä joudu esiintymään. Ja jos en uskalla esiintyä, niin se joka on ulospäin suuntautunut, niin hänen täytyy olla narsisti. Tämä on järkyttävä leimaaminen, joka estää monen ihmisen nauttimista tekemisistään.
Minä en osaa soittaa ollenkaan pianoa, mutta minä nautin yli kaiken kun soittelen omiani. Joskus joku kuunteli ja närkästyi ihan kamalaa. Joku sanoi, että sehän kuulostaa ihan hyvältä. Minulle se on äärimmäisen vapauttavaa. Jos joskus pääsisi suureen konserttisaliin soittelemaan ihan omiaan. Minä olen aidosti kateellinen kaikille, jotka soittavat jotain soitinta. Mutta se ei tarkoita, että minun pitäisi riistää heiltä ilo heidän oman taitonsa nauttimisesta.
Niissä loistavissa häissä, viereeni oli plaseerattu nainen, joka on asunut viimeiset 30 vuotta Pariisissa. Hän kertoi lukeneensa kirjasta, jossa kosmetologinainen oli kirjoittanut kirjan, jossa hän kertoo naisista, jotka alkavat olla ”parasta ennen” päiväyksen jälkeisiä naisia. Sen verran vanhempia naisia, jotka eivät enää saa osakseen puolihimokkaita ja ihailevia katseita. Kirja käsittelee sitä, että kukaan ei koske enää noita naisia.
Kuinka moni vanheneva nainen toivoo, että joku koskisi häntä. Yrittäisi vikitellä vaikka mihin, jotta saisi vain sanoa, ettei käy, mutta samalla pyytää miestä jatkamaan toivotonta yritystään. Kosmetologinainen kertoo, kuinka nuo naiset sulavat hänen käsiensä alla. He hehkuvat taas. Keski-ikäisistä naisista näkee päältä päin, onko heidän seksielämänsä kunnossa.
Miehet joko yrittävät käydä salarakkaan luona tai ne joiden moraali ei jousta siihen, pakenevat työn tai harrastusten pariin. Miehellekin kosketus tekee hyvää, sitä ei vaan voi pyytää, koska vanheneva mies pääsee eri luokittelujen pariin. Siksi on yritettävä tehdä kömpelöjä yrityksiä oman vaimon läheisyyden saavuttamiseksi. On miehelle hyvin nöyryyttävä ja arka paikka pyytää ja jäädä ilman – siis vanhan vitsin mukaan saada naiselta kaksi kertaa.
Minulle on naurettu psykiatrisissa työryhmissä, kun olen sanonut, ettei tämä keski-ikäinen nainen mitään keskustelua tarvitse ”narsistisesta” miehestään, vaan sitä, että joko selvittää itselleen kosketuksen kaipuun, eikä sublimoi sitä joksikin narsistisen miehen ongelmaksi. Tämä nainen tarvitsee nyt eniten shiatsuhierontaa, jalkahierontaa, kokovartalohierontaa tai muuta sellaista. Tämä keskusteluhoito ei johda nyt mihinkään muuhun kuin loukkaantumisen syvenemiseen ja erimielisyyksien pahenemiseen.
Mies joka on yhtä kyvytön fyysiseen läheisyyteen. Mies kun ei tiedä mitään muuta keinoa ahdistuksessaan lähestyä naisia kuin nipistelyn ja humalapäissään naisten puristelun. Ryhdytäänpä parisuhdeterapiaan siinä… terapeuttina on useimmiten nainen, joka jakaa närkästyksessään, varsinkin jos oma koskettelupankki on tyhjä, miehen törkeät lähestymisyritykset. Alkaa keskustelu, miten miehet ovat narsistisia jne. Kukaan ei näe, että mies on ymmällä siitä, miten pitäisi yrittää lähestyä oman pitkän parisuhteen naistaan – seksuaalisissa tarpeissa on voimaa ja niissä voi loukkaantua helposti syvästikin. Varsinkin jos elämä on kutistunut sellaiseksi, että jokainen ihminen lähellä on kuin olisi koskettamattomissa universiumin toisella puolen.
En väitä että kaikki narsismipuheet kumpuaisivat näistä kokemuksista, enkä sitä etteikö niitä olisi, mutta tuskin narsistiksi leimaamisen ilmiö on niin yksinkertainen, mitä ”narsismin uhrit” antavat ymmärtää.
Noissa loistavissa häissä parikin ihmistä kertoi jumalaisesta kokemuksesta, kun he olivat käyneet jalkahierojalla. Koko kehon tuntemukset olivat loistavia, kertojien kasvot hehkuivat vieläkin.
Minä harkitsen vakavasti jalkahierojan palkkaamista psykiatriseen työryhmän koulutusiltapäiviin henkilöstöpoliittisista syistä, koska minulla on paljon keski-ikäisiä naisia alaisinani. Ja aion itsekin mennä jalkahierontaan tai intialaiseen päänhierontaan heti, koska minulla on näin järjettömiä ajatuksia.
Ehkä tulen järkiini tästä ja tajuan, että elämä on sittenkin vakava asia, psykoterapia on kuolemanvakava asia, jonne ei nauru kuulu ( kuten Umberto Econ Ruusun nimi- romaaniinkaan se ei kuulunut).
Ja että meidän tulee kuljettaa mukana niitä kaikkia merkittäviä elämäntapahtumia, jotka meille on sattunut.
Lapsuudenkokemuksemme kuuluvat erityisesti niihin, joita meidän täytyy pohtia ja analysoida vapautuaksemme henkisesti ja katarttisesti elämään tätä päivää.
Kumpa joku koskettaisi minua – sisältä ja iholta, ja minä antaisin ja antautuisin siihen koko sielustani.
Amen.
Julkisuutta seuraamalla tulee sellainen tunne, että kaikilla työpaikoilla on narsisteja, jotka tekevät elämän joillekin kamalaksi. Markku Envallilla on pistämätön aforismi: Tuo joukkoon yksi narsisti, niin hän auttaa paljastamaan loput.
Narsisteja, jos psykiatrista määritelmää noudatetaan, on kai lopulta tosi vähän. Jos työpaikkaongelmien suhteen pitäisi etsiä ongelmia, niin kyllä passiivis-aggressiivinen, estynyt ja vaativa persoonallisuus ansaitsisivat huomattavasti nykyistä suuremman huomion. Olen kirjoittanut kirjan Naamion takaa – persoonallisuuden mahdollisuudet, joka on julkaistu kesäkuussa 2010. Jos joku haluaa tutustua omaan näkökulmaani ihmisten vuorovaikutusongelmien kuhelmaan.
Olin viikonloppuna loistavissa häissä, joissa oli vieraita 15 eri maailman maasta ja meno oli erittäin mukavaa. Kiitos brittien, joihin sulhanenkin kuului. Ehei, eivät he olleet noita tavallisia brittejä – tatuointeja ja örveltäjiä joihin maailmalla valitettavasti tuon tuostakin törmää. Vaan koulutettuja ihmisiä, joiden loistava ja mitään kunnioittamaton huumori tuo narrimaisen hauskuuden koko hääjuhlaan. Kehuin eräälle britille heidän huumoriaan, mies lupasi käyttäytyä kunnolla seuraavalla kerralla.
Otetaanko tavallinen suomalainen häävieras ja tavalliset suomalaiset häät? Eikö olisi suuri närkästyksen aihe, että joku huutelee toisen häissä, siis hänen elämänsä ehkä tärkeimmässä juhlassa, ns. vakavan puheen aikana: ”valehtelee”, ”maksettu juttu”, ”hyvä B, suoritus on tililläsi”. Ravintolan henkilökunta sai aitoa ja henkilökohtaista palautetta, että ruoka oli hyvää, tarjoilu pelasi ja olimme hyvin tyytyväisiä.
Odotetun käyttäytymiskoodin rikkomukset närkästyttävät monia. Me suomalaiset olemme huonoja kiittämään, me emme osaa kehua toisia. Toisaalta suomalaisilla tuntuu olevan pohjaton nälkä huomiolle – muuten ei voi selittää kaikenmaailman BB-talo ja julkisten esiintymisten halua. Samalla kun pelkää ja toivoo kuollakseen, että en kai minä joudu esiintymään. Ja jos en uskalla esiintyä, niin se joka on ulospäin suuntautunut, niin hänen täytyy olla narsisti. Tämä on järkyttävä leimaaminen, joka estää monen ihmisen nauttimista tekemisistään.
Minä en osaa soittaa ollenkaan pianoa, mutta minä nautin yli kaiken kun soittelen omiani. Joskus joku kuunteli ja närkästyi ihan kamalaa. Joku sanoi, että sehän kuulostaa ihan hyvältä. Minulle se on äärimmäisen vapauttavaa. Jos joskus pääsisi suureen konserttisaliin soittelemaan ihan omiaan. Minä olen aidosti kateellinen kaikille, jotka soittavat jotain soitinta. Mutta se ei tarkoita, että minun pitäisi riistää heiltä ilo heidän oman taitonsa nauttimisesta.
Niissä loistavissa häissä, viereeni oli plaseerattu nainen, joka on asunut viimeiset 30 vuotta Pariisissa. Hän kertoi lukeneensa kirjasta, jossa kosmetologinainen oli kirjoittanut kirjan, jossa hän kertoo naisista, jotka alkavat olla ”parasta ennen” päiväyksen jälkeisiä naisia. Sen verran vanhempia naisia, jotka eivät enää saa osakseen puolihimokkaita ja ihailevia katseita. Kirja käsittelee sitä, että kukaan ei koske enää noita naisia.
Kuinka moni vanheneva nainen toivoo, että joku koskisi häntä. Yrittäisi vikitellä vaikka mihin, jotta saisi vain sanoa, ettei käy, mutta samalla pyytää miestä jatkamaan toivotonta yritystään. Kosmetologinainen kertoo, kuinka nuo naiset sulavat hänen käsiensä alla. He hehkuvat taas. Keski-ikäisistä naisista näkee päältä päin, onko heidän seksielämänsä kunnossa.
Miehet joko yrittävät käydä salarakkaan luona tai ne joiden moraali ei jousta siihen, pakenevat työn tai harrastusten pariin. Miehellekin kosketus tekee hyvää, sitä ei vaan voi pyytää, koska vanheneva mies pääsee eri luokittelujen pariin. Siksi on yritettävä tehdä kömpelöjä yrityksiä oman vaimon läheisyyden saavuttamiseksi. On miehelle hyvin nöyryyttävä ja arka paikka pyytää ja jäädä ilman – siis vanhan vitsin mukaan saada naiselta kaksi kertaa.
Minulle on naurettu psykiatrisissa työryhmissä, kun olen sanonut, ettei tämä keski-ikäinen nainen mitään keskustelua tarvitse ”narsistisesta” miehestään, vaan sitä, että joko selvittää itselleen kosketuksen kaipuun, eikä sublimoi sitä joksikin narsistisen miehen ongelmaksi. Tämä nainen tarvitsee nyt eniten shiatsuhierontaa, jalkahierontaa, kokovartalohierontaa tai muuta sellaista. Tämä keskusteluhoito ei johda nyt mihinkään muuhun kuin loukkaantumisen syvenemiseen ja erimielisyyksien pahenemiseen.
Mies joka on yhtä kyvytön fyysiseen läheisyyteen. Mies kun ei tiedä mitään muuta keinoa ahdistuksessaan lähestyä naisia kuin nipistelyn ja humalapäissään naisten puristelun. Ryhdytäänpä parisuhdeterapiaan siinä… terapeuttina on useimmiten nainen, joka jakaa närkästyksessään, varsinkin jos oma koskettelupankki on tyhjä, miehen törkeät lähestymisyritykset. Alkaa keskustelu, miten miehet ovat narsistisia jne. Kukaan ei näe, että mies on ymmällä siitä, miten pitäisi yrittää lähestyä oman pitkän parisuhteen naistaan – seksuaalisissa tarpeissa on voimaa ja niissä voi loukkaantua helposti syvästikin. Varsinkin jos elämä on kutistunut sellaiseksi, että jokainen ihminen lähellä on kuin olisi koskettamattomissa universiumin toisella puolen.
En väitä että kaikki narsismipuheet kumpuaisivat näistä kokemuksista, enkä sitä etteikö niitä olisi, mutta tuskin narsistiksi leimaamisen ilmiö on niin yksinkertainen, mitä ”narsismin uhrit” antavat ymmärtää.
Noissa loistavissa häissä parikin ihmistä kertoi jumalaisesta kokemuksesta, kun he olivat käyneet jalkahierojalla. Koko kehon tuntemukset olivat loistavia, kertojien kasvot hehkuivat vieläkin.
Minä harkitsen vakavasti jalkahierojan palkkaamista psykiatriseen työryhmän koulutusiltapäiviin henkilöstöpoliittisista syistä, koska minulla on paljon keski-ikäisiä naisia alaisinani. Ja aion itsekin mennä jalkahierontaan tai intialaiseen päänhierontaan heti, koska minulla on näin järjettömiä ajatuksia.
Ehkä tulen järkiini tästä ja tajuan, että elämä on sittenkin vakava asia, psykoterapia on kuolemanvakava asia, jonne ei nauru kuulu ( kuten Umberto Econ Ruusun nimi- romaaniinkaan se ei kuulunut).
Ja että meidän tulee kuljettaa mukana niitä kaikkia merkittäviä elämäntapahtumia, jotka meille on sattunut.
Lapsuudenkokemuksemme kuuluvat erityisesti niihin, joita meidän täytyy pohtia ja analysoida vapautuaksemme henkisesti ja katarttisesti elämään tätä päivää.
Kumpa joku koskettaisi minua – sisältä ja iholta, ja minä antaisin ja antautuisin siihen koko sielustani.
Amen.