Toiminnot

Osa VIII: Sheldon Kopp Guru ( Renessanssin metaforat)

Osa VIII: Sheldon Kopp Guru ( Renessanssin metaforat)
 
Toisen osan yhdeksännessä luvussa Kopp kertoo, mitkä metaforat ovat tulleet Renessanssin ( 1300 jKr. – 1600 jKr.) ajoista psykoterapiaan.
 
Renessanssi, joka kirjaimellisesti tarkoittaa uudelleensyntymistä, oli ajanjakso, jolle oli tyypillistä oppimisen ja taiteiden uudelleentuleminen pimeän keskiajan jakson –sokean uskomisen- jälkeen. Klassikot, kreikkalaiset ja roomalaiset tekstit, tulivat innostuksen ja uudistumisen lähteeksi. Sama tapahtui myös maalaustaiteessa ja kuvanveistossa – klassiset karaktäärit, ideat ja symbolit ilmestyivät uudelleen.
 
Uskonpuhdistus haastoi katolisen kirkon auktoriteetin ja legitimiteetin. Renessanssi oli uteliaisuuden ja seikkailun aikakausi. Kun Venus ja Kristus olivat yhtä päteviä, niin Kristus menetti lopullisen auktoriteettinsa.
 
Tiede alkoi demytologisoida maailmaa, monet yliluonnolliset selitykset väistyivät naturalististen selitysten tieltä. Feodaaliyhteiskunta muuttui vahvoiksi kansallisvaltioiksi. Uusi keskiluokka, kauppiaat ja pankkiirit, nousivat valtaan ja aateliset väistyivät vallan huipulta.
 
Ennen Renessanssia ihminen tiesi minne hän kuului, millainen maailma oli ja minne se päättyi. Ei enää ollut ketään kuka olisi määrännyt minne tuli mennä, ihminen oli vapaa etsimään oman tiensä. Jos Renessanssin aika oli vapauden aikaa, oli se myös syvän epävarmuuden ja suuren sekaannuksen aikaa.
 
Kuka nyt neuvoi ihmistä? Niccolo di Bernardo dei Machiavelli, Baldesar Castiglione, Michel de Montaigne kirjoittivat esseitä Minästä ( Self).
 
Kun maailmasta oli tullut luonnollinen ja ääretön, niin maailmaa voi vain epätäydellisesti tietää. Enää ei maailma voinut riippua kaikkitietävän ja kaikkivaltiaan Jumalan miellyttämisestä. Ihminen oli oikeastaan vielä enemmän tietämätön ja avuton, kun Jumala oli syösty valtaistuimelta.
 
Oppia ketuksi ja leijonaksi elämässä
 
Machiavelli kutsui uutta ennustamattomuutta kohtaloksi, fortunaksi, mikä merkitsi sattumaa, oikullisuutta ja ennustamattomasti muuttuvia tilanteita. Machiavellin mukaan kohtalo kuitenkin ohjasi vain puolet ihmisen elämää, toisen puolen ihminen valitsi teoillaan – hyveillä, kyvyillä. Machiavellin mukaan oli silti parempi toimia nopeasti enemmän ajattelematta, kuin varovasti, sillä ” kohtalo on nainen, ja jos naista haluaa hallita, niin hänet on voitettava voimalla. Kohtalon voittavat rohkeat pikemmin kuin ne jotka etenevät varovaisesti.”
 
Machiavelli oli firenzeläinen diplomaatti, joka oli kiinnostunut vallasta. Häntä on pidettykin valtapolitiikan isänä. Koppin mukaan Machiavellin ajatuksia on vaikea hyväksyä, koska emme halua hyväksyä sitä, että olemme niin vallanhaluisia elämässämme.
 
” Ihmiset, politiikassa, liike-elämässä tai yksityisessä elämässään, eivät käyttäydy ammattinsa hyveiden mukaisesti”, Machiavelli kertoi havainnostaan. ” Ihminen on toivottoman itsekuriton, äärettömän halujensa vietävänä ja loputtoman kunnianhakuinen”, kirjoitti Machiavelli saadakseen ihmiset kohtaamaan ihmisen motiivien todellisuuden ja ymmärtämään niitä. Hän ei uskonut vanhoihin kosmologisiin tai moraalisiin järjestyksiin.
 
Machiavelli jäljitteli uskonnollisten kirjoitusten ( exempla) mallia: kirjoitus alkaa tietyllä väitteellä, jota seuraa historiallinen dokumentaatio, jonka tehtävä on tukea väitettä ja lopuksi annetaan esimerkkejä, joita tulisi jäljitellä.
 
” Uskon ettei ihminen nouse yhteiskunnan alimmilta portailta korkeimmille käyttämättä voimaa tai petosta… prinssi joka toivoo saavuttavansa suuria asioita, täytyy oppia pettämään… suoralla voimalla ei nouse kukaan suureen valtaan, petoksella monet…”, Machiavelli luetteli ajatuksiaan.
 
” Jokaisen ihmisen tulee oppia jäljittelemään kettua ja leijonaa, sillä leijona ei suojella itseään ansoilta, eikä kettu voi suojella itseään susilta. Siksi ihmisen täytyy olla kettu tunnistaakseen ansat ja leijona pelottaakseen sudet.”, Machiavelli opasti.
 
Machiavelli ajatteli, että kaikenylittävä itsekeskeisyys oli yhteiskunnan suurin ongelma.
 
Kirkon miehet tunsivat itsensä uhatuiksi Machiavellin kirjoitusten tähden, minkä vuoksi Inkvisitio tuomitsi hänet ja hän menetti diplomaatin paikkansa.
 
Tapaohjeiden opettaja
 
Baldesar Castiglione kirjoitti kirjan The Book of the Courtier (Hovimies. (Il libro del cortegiano, 1528. Suomentanut, johdannon ja selitykset kirjoittanut J. A. Hollo. Porvoo: WSOY, 1957.)
 
Onko oireellista, ettei kirjasta ole tehty kuin yksi painos Suomessa? Yli 50 vuotta sitten? Kirja nimittäin käsittelee tapoja, sivistystä ja hyvää kasvatusta. Kirjoittaja koetti nostaa tavat edes ” vähimmälle moraaliselle tasolle”. Hieno käytös olisi myös eettistä kohteliaisuutensa lisäksi.
 
Castiglionen mielestä ihmisen täytyi etsiä harmonista koko minän kehittämistä. Ei ole asiantuntijuutta, eikä hyveellisyyttä, jos jättää jonkin tärkeän alueen itsessään kehittämättä. Tarvitaan itsekuria ja keskittymistä tehdä joku asia melko hyvin, mutta samalla tiettyjen alueiden tukahduttaminen itsessään on saman asian loistavan osaamisen tae. Ihmisen täytyy etsiä mestaruutta kuitenkaan ylikehittymättä. ”Amatoorihengellä” toiminnan tehokkuus voi silti kärsiä, kun otetaan huomioon tunteiden kehittäminen. Mutta niin saa käydä.
 
Ihmisen tuli kehittää rentoutunutta arvokkuutta (gravitá) itsessään. Ihmisen tärkein luonteenpiirre oli armollisuus ( grazia). Kaikessa ihmisen tekemisessä ja käyttäytymisessä näkyy vaivaton hyvien päätösten teko, joka kumpuaa todellisesta harmoniasta, joka ihmisellä itsessään on.
 
Il libro del cortegiano – kirja on kirjoitettu huvittamaan, eikä tiukkapipoisesti ohjeita antamaan. Ystävällisissä keskusteluissa ihmiset miettivät, mikä voisi olla ensimmäinen peli, jota he leikkisivät ja valitsevat ”jokaisen ihmisen hulluus”. He keskustelevat siitä, miten kukin käyttäytyisi, jos olisi avoimesti hullu. Samalla he oppivat ihmisten mahdollisuuksista, ideaalisista asenteista ja käyttäytymisestä. Ylimmän armollisuuden ja avoimen hullun välissä on runsaasti tilaa.
 
Castiglione oli äärimmäisen kiinnostunut ihmisen itsensä kehittämisestä eli kehityksestä kohti kohtuutta, järkevää tasapainoa ja joustavuutta. Ihmisen tulee olla eettinen, kauneuden tunnon ja äärimmäisen henkilökohtaisen tyylin avulla. Castiglionen esteettinen idealismi rappeutui itsekeskeisyydeksi ja snobismiksi. Itsensä kehittäminen harmonisuuteen ja kohtuuteen taiteenlajina muodostui perustaksi pinnalliselle, keikarimaiselle harrastelimaisuudelle.
 
Minän esseisti
 
Henkilökohtaisen minän tietämistä ja arviointia teki Michel de Montaigne Esseissään. Ennen Renessanssia olisi pidetty ihmistä hulluna, jos hän olisi hukannut elämänsä omia kokemuksiaan tutkiessaan. Eikä ne olisi ketään kiinnostaneetkaan.
 
Renessanssi kyseenalaisti lopulliset auktoriteetit ja lisäsi yksilön arvostusta. Montaignen mielestä oman kokemusten opetusten yläpuolella ei ollut mitään auktoriteettia. Minä ja jokapäiväisten kokemusten tutkiminen on peruslähde ja kaiken mitta. Kukaan ei ole toistaan poikkeuksellisempi, ” myös kuninkaat, filosofit ja hienot rouvat ulostavat”.
 
Montaignen mielestä ei kannattanut etsiä auktoriteetteja totuuden etsinnässään. Ihmisen täytyy etsiä totuutta itsekseen ilman toivoa lopullisen vastauksen löytymisestä. Jos rakentaa vastauksista järkevän systeemin, se voi tarjota johdonmukaisuutta, mutta sellainen systeemi tekee aina väkivaltaa kokemukselle.
 
Tutkimalla omia kokemuksiaan ja tapojaan reagoida, ihminen löytää itsensä yksilöllisen persoonallisuuden ( master-form). Montaigne tarjoaa omaa etsimistään malliksi etsimiselle. Jännittäviä yksilöllisiä totuuksia löytyy matkalla omaan itseen.
 
Elämässä on oltava yksinäisiä hetkiä, jolloin tutkiskelee itseään. Yksityiset ajatukset ovat edellytys itsenäiselle päätöksenteolle. Täytyy olla muista vapaa minä. On nautittavaa olla täysin oma itsensä.
 
Montaigne halveksi dogmaattisia systeemejä, jotka erottivat ihmisen minänsä absoluuttisesta täyteydestä. Montaignen yrityskin rapistui vuosien kuluessa ja hänen nimensä tuli merkitsemään itsekeskeistä hyperindivualismia – humanismia vailla muista ihmisistä välittämistä ja täysin epäpoliittista mietiskelevää itsekeskeisyyttä.
 
Magus – etsijä ja parantaja
 
Renessanssin etsijä ja parantaja ei luottanut ihmeisiin eikä taikuuteen, ei valkeaan eikä mustaan taikuuteen. Hän luotti vain luonnon kätkettyihin voimiin ja kuten tohtori Faustus oli valmis myymään sielunsa, jos pääsisi käsiksi maailmankaikkeuden salaisuuksiin.
 
Paracelsus ( Philippus Aurelius Theophrastus Bombast von Hohenheim) oli kiertävä lääkäri, joka tunnettiin koko Renessanssin aikaisessa Euroopassa. Paracelsuksen työt ja opetukset eivät ole ne, jotka toimivat metaforina psykoterapeutille, vaan hänen tapansa katsoa, mitä piti oppia, kuinka se hankittiin ja kuinka se pantiin käytäntöön.
 
Paracelsuksen opetukset olivat sekoitus teologiaa, taikauskoa, primitiivisia ( usein vääriä) lääketieteellisiä käsityksiä ja suoraa moralisointia. Mutta se mitä hän toi psykoterapiaan, niin hän toi parantajan roolin. ” Kun Jumala haluaa parantaa potilaan, ei hän tee ihmettä, vaan lähettää lääkärin”. Lääkärin persoonallisuus ja hänen ”parantavat sanat” merkitsevät paljon. Lääkärin huolena ovat ihmisten vaivat, henkiset ja materiaaliset. Lääketieteen korkein merkitys on rakkaus.
 
Paracelsus oli koko uransa sodassa auktoriteettien kanssa. Renessanssi-ihmisen tavoin hän ei luottanut auktoriteetteihin, mutta hänen uhmansa oli syvempää – hän ajatteli ettei kukaan olisi niin merkityksetön etteikö hän voisi oppia jotain tuolta ihmiseltä. Ei hän hylännyt auktoriteetteja kokonaan, esimerkiksi lääkäriksi valmistuvia hän kehotti opiskelemaan jokaisen lääketieteen kirjan jonka käsiinsä saivat.
 
Mutta jos ihminen aikoo todella oppia, niin hänen on mentävä ulos ja havaittava asiat itse. Vakiintuneet opettajat ovat innokkaampia peittämään omat virheensä kuin taistelemaan totuutta kohti, halukkaampia puolustamaan mainettaan kuin laittamaan potilaan tarpeet kaiken edelle, millä tahansa kustannuksella.  ”Potilaat ovat käsikirjasi, sairasvuode on tutkimuksesi”.
 
Jos ihminen aikoo oppia, hänen tulee matkata maailmaa avoimin silmin ja sisäisesti valmiina kohtaamaan oman sielunsa rajat. Kukaan ei kasva mestariksi kotonaan, eikä hänen opettajansa löydy kotilieden takaa.
 
Niillä joilla oli jo löydetty totuus, mainetta ja menetettyjä potilaita, eivät pitäneet Paracelsuksesta – häntä paheksuttiin, arvosteltiin ja jopa vainottiin. Paracelsus vastasi heille: ” Kaukaisimmassa kolkassakaan ei ole teistä kukaan, kenen päälle koirat jättäisivät pissimättä.”
 
Paracelsus vaati, että ne jotka opettavat, harjoittavat myös opettamaansa. Opettajan täytyy ohjata käsillään ja suullaan. Kaikkea ei voi opettaa suoraan. Paracelsus uskoi, että joitakin totuuksia ei hyväksyttäisi ja niiden puhujia voitiin jopa tuhota vallassaolijoiden ja tietämättömien toimesta.
 
Joitakin opetuksia ei voitu pelkistää yksinkertaisiksi ja konkreettisiksi väitteiksi. Kuulija tuo siihen oman ymmärryksensä, jolloin totuus avautuu kuulijalle.
 
” Kenenkään parantajan ei tulisi kertoa paljasta totuutta. Hänen tulisi käyttää mielikuvia, vertauksellista esitystapaa, kuvia, ihmeellistä puhetta tai muita kätkettyjä ja ympäripyöreitä tapoja.”, näin Paracelsus opetti tulevia parantajia, muiden ihmisten ohjaajia.
 

 
Markku Envall: Samurai nukkuu (1989)
 
Ihailetko toisinajattelijoita? Tavaratuotannon kasvun vähetessä
on tuotettava lisää
 
mielipiteitä. Jotka ovat ajattelun lopettamisen muistomerkkejä.

 
Huonoinakin selityksinä Jumala ja Saatana turvasivat ne ha-
vainnot, joita ei muuten käsitetty.
 

Kannetaan huolta mystifioinnista, sen tekemisestä salaiseksi,
mikä ei sitä ole.
 
Käänteisvirhe ylevöityy tieteeksi: demystifiointi.
 

Tutkiminen kasvattaa kärsivällisyyttä. Ensin viipyvät tulokset,
sitten niiden tunnustaminen.

 
Mistä päättelet että Jumala vaatii uhrialttarille juuri järkesi?
 
Saitko sen Häneltä vain vaihtaaksesi sen uskoon, Onnellinen
Hannu?
 
Uskotko että uskon mukana saat toisen järjen, Jumalan viisau-
den joka on ihmiselle hulluus?
 

Teologia tiesi, miten päästä pitemmälle. Panna tutkimuskoh-
teet aksioomeihin ja rakentaa niiden varaan
 
luja, looginen arkkitehtuuri.
 
Ettei aksioomeja, ilmoitusta ole todistettu, unohtuu kun kasa-
taan muistettavaa yli kapasiteetin
 
teoreemojen, dogmien puolelle.

 
Oma aika on tehokas argumentti. Siinä eläville näkymätön sa-
laisuus.
 
siihen vetoaa kuin verhoon, joka ei liikuta itseään, mutta peit-
tää hyvin sen,
 
mikä sitä liikuttaa.
 

 
Kun tulkitset sanomaa ajalle, älä vaihda sitä aikaan.
 

 
” Päivä joutilaana on kuin päivä ikuisuudessa ” ( kiinalainen sananlasku)

 
Et voi puolustaa sekä tasa-arvoa että yhteistyötä. Ei ole ryhmää
vailla hierarkiaa.

 
Kun epätasa-arvoa ei voi poistaa, jäljelle jää lievittää sen kipua
tuottamalla
 
puhetta tasa-arvosta.
 

Se mitä minuudeksesi luulet, on isän ja äidin samastuvaa mat-
kintaa,
 
joka juurtui sinuun kun et vielä erottanut itseäsi maailmasta.
 
Olet lapsi, et näe vanhempiesi pelkoa. Heidän rohkeutensa
illuusio jää ihanteeksi, saavuttamatta.
 
Moitit toista. Se on, hän ei pysty korvaamaan sitä, minkä isäsi ja
 
äitisi tekivät
 
ja jättivät tekemättä.
 

 
Kuinka vangit, jotka uskovat olevansa vapaita, voisivat kestää
vapaiden näkemisen?
 
Mutta jos vapaat heti niiden näyttäytyessä vangitaan tai karkote-
taan, voidaan vielä pelastaa
 
usko vapauteen.
 
 
3.8.2014 Lappeenrannassa