Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa VIII - Gerald Bauman
Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa VIII
Sheldon Koppin kirjassa Naked Therapist (alaotsikko – A Canterbury Tales collection of embarrashing moments from more than a dozen eminent psychotherapists, 1976) toinen osa ”jaetut noloudet” sisältää muiden psykoterapeuttien kuvauksia omista psykoterapeuttista munauksistaan.
Albert Ellisin jälkeen on vuorossa Gerald Bauman, joka kirjoittaa Opportunities for Nakedness (“Peittelemättömyyden mahdollisuudet”).
Bauman kirjoittaa, että aloittaessaan yksityisen psykoterapeutin työn, hän on valmis ”paperilla”. Hän oli väitellyt kliininen psykologi. Hän oli ollut vuoden omassa psykoanalyysissaan, käynyt lukemattomia psykoterapiaseminaareja ja ollut lähes 50 tunnin yksityisesti valvotussa psykoterapiatyössä. Silti ensimmäisten yksityisten psykoterapeuttivuosiensa aikana, hän tunsi itsensä hyvin epävarmaksi psykoterapeuttina.
Häntä kalvoivat alituisesti kysymykset: ” Miksi ihmeessä tämä potilas haluaa kertoa minulle tällaisia asioita?” ja ” Miksi olen tyytymätön tekemiseeni mitä minulle on opetettu tehtäväksi näiden potilaan minulle kertomien asioiden kanssa?”.
Bauman kirjoittaa, että hän yritti ensimmäisinä vuosina huolellisesti olla tekemästä haittaa potilailleen ja oli epävarma siitä, oliko potilaille avuksi. Vaikka hän oli käynyt läpi intensiivisen psykoterapeuttikoulutuksen, niin hänellä oli tunne siitä, että psykoterapeutin rooli oli jotain keinotekoista. Hän kuitenkin sieti tätä tunnetta, koska psykoterapian tekeminen oli nuorille kliinikoille tuolloin tulevaisuuden ura, koska kollegat ja työnohjaajat niin vakuuttelivat hänen kehittymistään ja koska hän oli vain itsepäinen tunteestaan huolimatta.
Bauman myöntää, että hän oli hidas sosiaalistumaan psykoterapeutin rooliin ja hän tunsi syvempää tyytymättömyyttä silloiseen psykoterapeutilta vaadittuun rooliin. Vähitellen hän kuitenkin oppi selventämään itselleen, mitä psykoterapia on ja kuinka hän voi nauttia sen tekemisestä.
Bauman myös oppi, että jos on ”liian varma” psykoterapian tekemisestään, niin se oli yleensä merkki siitä, että nyt tuli tehtyä tehotonta tai huonoa psykoterapiaa. Hän opetteli hyvin herkäksi sen suhteen, kuinka paljon hänen tulee avautua omista asioistaan kunkin potilaan kanssa.
Bauman kertoo, että kun hän muutti uuteen hienoon toimistoonsa, niin yksi potilas kehui hänen verhojaan, minkä hän sen sijaan, että olisi vain yksinkertaisesti kiittänyt- muutti psykoterapeuttisesti tulkinnaksi ” kuulostaa siltä, että teidän on siis vaikea ilmaista suoraan joitain tunteitanne uutta toimistoani kohtaan”. Seuraavalle istunnolle tullessaan potilas oli täysin hukassa ja kertoi voineensa koko viikon niin huonosti, että pelkäsi tulevansa hulluksi.
Onneksi Baumanilla oli riittävästi nöyryyttä kysyä, että liittyikö se edellisen viikon verhokommenttiin, minkä jälkeen potilas vastasi kyllä ja oli huojentunut. Bauman avautui, että tilanne oli tuonut mieleen hänen äitinsä jatkuvan muistuttelun Baumanin kömpelöstä aikuiseksi kasvamisesta, ja sen vuoksi hän oli käyttänyt psykoterapeuttien ylimielistä (“high horse”) tapaa tulkita potilaan hyvän tahdon ilmaus niin, että psykoterapeutin omasta henkilöhistoriasta nouseva yllyke tulkittin ja heitettiin potilaan syliin.
Potilas otti anteeksipyynnön vastaan ja pääsi reilusti eteenpäin omassa psykoterapiassaan, koska potilaan oli nyt helpompi avautua suhteestaan omiin vanhempiinsa.
Bauman kertoo eräästä toisesta potilaasta, jonka kanssa hänellä tapana olla liiankin anteeksipyytelevä, johon potilas lopulta tuskastuneena sanoi, että jos herra psykoterapeutti ei lopeta tuota anteeksipyytelyä (kuvittele että joku psykoterapiaa tekevä voi saada samanlaisen tunteen potilaalle käyttäytymisellään), niin hänellä ei ole potilaana enää vapautta olla vihainen ja arvosteleva psykoterapeutille. Bauman muutti tapansa, kun potilas oli häntä asiassa opettanut.
Psykoterapeutin kaksi vuotta kestänyt ahdistuskohtausten puuska
Bauman kirjoittaa, kuinka hänellä oli yhtenä jaksona elämässään vaikeita muutoksia ja hän alkoi kärsiä kaikesta psykoterapeutin koulutuksestaan ja kokemuksestaan huolimatta vaikeista ja äkillisistä ahdistuskohtauksista, joista hän ei ollut ikinä varma, kuinka pitkälle ne kulloinkin menisivät.
Potilaiden kanssa työskennellessään hän pelkäsi, että hän ahdistuksessaan valahtaa tuoliinsa tai hän lopulta pakenee huoneestaan (vaikka niin ei koskaan käynyt). Hän työskenteli kovasti analyytikkonsa ja itsensä kanssa voittaakseen nuo sietämttömiltä tuntuvat ahdistuskohtaukset. Hän alkoi harkita jopa kokonaan psykoterapeutin työn lopettamista, kun kuusi istuntoa piti keskeyttää psykoterapeutin omien ahdistuskohtausten vuoksi.
Hän harkitsi yhden potilaan kohdalla jopa omista ongelmistaan hänelle kertomista, muttei sitten tehnyt sitä, kun ei ollut varma, olisiko se hyväksi vai huonoksi potilaan psykoterapialle. Myös hänen työnohjaansa suositteli olematta avautumatta omista ongelmistaan tuolle potilaalle. Kyseinen potilas koki kyseisen tilanteen pelottavana, loukkaavana, hämmästyttävänä ja vihaisena – ja lopetti psykoterapian. Kaksikymmentä vuotta myöhemminkään Bauman ei ole vieläkään varma tekikö oikein vai väärin tuon potilaan kohdalla.
Kokemusten perusteella Bauman erottelee psykoterapeutin avautumisen tai peittelemättömyyden mahdollisuudet seuraaviin eri kategorioihin: vastavalmistuneen peittelemättömyys, alitajuisten töppäysten aiheuttama peittelemättömyys, psykoterapeutin nauttiminen ”näkemisestä ja nähdyksi tulemisesta”-peittelemättömyydestä ja psykoterapeutin omien henkilökohtaisten kriisien aiheuttama peittelemättömyys. Sekä peittelemättömyys, kun viimeistään psykoterapian loppuvaiheessa potilas alkaa nähdä oikein -ilman oman henkilöhistorian aiheuttamia vääristymiä - psykoterapeutin vahvuudet, heikkoudet, persoonallisuuden ja luonteen.
Bauman antaa ohjeet siitä, kuinka psykoterapeutti voi valita avautuuko vai ei potilaalle omasta peittelemättömyydestään tai alastomuudestaan kanssaihmisenä. Siis omasta epätäydellisyydestään ihmisenä.
1. Vähennä (tai poista kokonaan) teeskentely itsesi esittelystä. Tämä on erityisen vaikeaa ja aiheellista aloitteleville psykoterapeuteille.
2. Älä koskaan avaudu enemmän kuin haluat.
3. Älä koskaan avaudu enempää kuin potilas haluaa sinun avautuvan.
4. Älä koskaan täysin luota, vaan aina vakavasti kunnioita, havaintoasi siitä, kuinka paljon haluat avautua ja kuinka paljon potilas haluaa sinun avautuvan. Jopa silloin kun sinusta tuntuu, että omasi ja potilaan avautumisen halut täysin kohtaavat, niin psykoterapeutin tulee silti käyttää vielä harkintaa siitä, avautuuko omista asioistaan potilaalle vai ei.
5. Älä ole koskaan mekaanisen riippuvainen mistään sääntöluettelosta – edes tästä.
Lappeenrannassa 27.11.2015
Sheldon Koppin kirjassa Naked Therapist (alaotsikko – A Canterbury Tales collection of embarrashing moments from more than a dozen eminent psychotherapists, 1976) toinen osa ”jaetut noloudet” sisältää muiden psykoterapeuttien kuvauksia omista psykoterapeuttista munauksistaan.
Albert Ellisin jälkeen on vuorossa Gerald Bauman, joka kirjoittaa Opportunities for Nakedness (“Peittelemättömyyden mahdollisuudet”).
Bauman kirjoittaa, että aloittaessaan yksityisen psykoterapeutin työn, hän on valmis ”paperilla”. Hän oli väitellyt kliininen psykologi. Hän oli ollut vuoden omassa psykoanalyysissaan, käynyt lukemattomia psykoterapiaseminaareja ja ollut lähes 50 tunnin yksityisesti valvotussa psykoterapiatyössä. Silti ensimmäisten yksityisten psykoterapeuttivuosiensa aikana, hän tunsi itsensä hyvin epävarmaksi psykoterapeuttina.
Häntä kalvoivat alituisesti kysymykset: ” Miksi ihmeessä tämä potilas haluaa kertoa minulle tällaisia asioita?” ja ” Miksi olen tyytymätön tekemiseeni mitä minulle on opetettu tehtäväksi näiden potilaan minulle kertomien asioiden kanssa?”.
Bauman kirjoittaa, että hän yritti ensimmäisinä vuosina huolellisesti olla tekemästä haittaa potilailleen ja oli epävarma siitä, oliko potilaille avuksi. Vaikka hän oli käynyt läpi intensiivisen psykoterapeuttikoulutuksen, niin hänellä oli tunne siitä, että psykoterapeutin rooli oli jotain keinotekoista. Hän kuitenkin sieti tätä tunnetta, koska psykoterapian tekeminen oli nuorille kliinikoille tuolloin tulevaisuuden ura, koska kollegat ja työnohjaajat niin vakuuttelivat hänen kehittymistään ja koska hän oli vain itsepäinen tunteestaan huolimatta.
Bauman myöntää, että hän oli hidas sosiaalistumaan psykoterapeutin rooliin ja hän tunsi syvempää tyytymättömyyttä silloiseen psykoterapeutilta vaadittuun rooliin. Vähitellen hän kuitenkin oppi selventämään itselleen, mitä psykoterapia on ja kuinka hän voi nauttia sen tekemisestä.
Bauman myös oppi, että jos on ”liian varma” psykoterapian tekemisestään, niin se oli yleensä merkki siitä, että nyt tuli tehtyä tehotonta tai huonoa psykoterapiaa. Hän opetteli hyvin herkäksi sen suhteen, kuinka paljon hänen tulee avautua omista asioistaan kunkin potilaan kanssa.
Bauman kertoo, että kun hän muutti uuteen hienoon toimistoonsa, niin yksi potilas kehui hänen verhojaan, minkä hän sen sijaan, että olisi vain yksinkertaisesti kiittänyt- muutti psykoterapeuttisesti tulkinnaksi ” kuulostaa siltä, että teidän on siis vaikea ilmaista suoraan joitain tunteitanne uutta toimistoani kohtaan”. Seuraavalle istunnolle tullessaan potilas oli täysin hukassa ja kertoi voineensa koko viikon niin huonosti, että pelkäsi tulevansa hulluksi.
Onneksi Baumanilla oli riittävästi nöyryyttä kysyä, että liittyikö se edellisen viikon verhokommenttiin, minkä jälkeen potilas vastasi kyllä ja oli huojentunut. Bauman avautui, että tilanne oli tuonut mieleen hänen äitinsä jatkuvan muistuttelun Baumanin kömpelöstä aikuiseksi kasvamisesta, ja sen vuoksi hän oli käyttänyt psykoterapeuttien ylimielistä (“high horse”) tapaa tulkita potilaan hyvän tahdon ilmaus niin, että psykoterapeutin omasta henkilöhistoriasta nouseva yllyke tulkittin ja heitettiin potilaan syliin.
Potilas otti anteeksipyynnön vastaan ja pääsi reilusti eteenpäin omassa psykoterapiassaan, koska potilaan oli nyt helpompi avautua suhteestaan omiin vanhempiinsa.
Bauman kertoo eräästä toisesta potilaasta, jonka kanssa hänellä tapana olla liiankin anteeksipyytelevä, johon potilas lopulta tuskastuneena sanoi, että jos herra psykoterapeutti ei lopeta tuota anteeksipyytelyä (kuvittele että joku psykoterapiaa tekevä voi saada samanlaisen tunteen potilaalle käyttäytymisellään), niin hänellä ei ole potilaana enää vapautta olla vihainen ja arvosteleva psykoterapeutille. Bauman muutti tapansa, kun potilas oli häntä asiassa opettanut.
Psykoterapeutin kaksi vuotta kestänyt ahdistuskohtausten puuska
Bauman kirjoittaa, kuinka hänellä oli yhtenä jaksona elämässään vaikeita muutoksia ja hän alkoi kärsiä kaikesta psykoterapeutin koulutuksestaan ja kokemuksestaan huolimatta vaikeista ja äkillisistä ahdistuskohtauksista, joista hän ei ollut ikinä varma, kuinka pitkälle ne kulloinkin menisivät.
Potilaiden kanssa työskennellessään hän pelkäsi, että hän ahdistuksessaan valahtaa tuoliinsa tai hän lopulta pakenee huoneestaan (vaikka niin ei koskaan käynyt). Hän työskenteli kovasti analyytikkonsa ja itsensä kanssa voittaakseen nuo sietämttömiltä tuntuvat ahdistuskohtaukset. Hän alkoi harkita jopa kokonaan psykoterapeutin työn lopettamista, kun kuusi istuntoa piti keskeyttää psykoterapeutin omien ahdistuskohtausten vuoksi.
Hän harkitsi yhden potilaan kohdalla jopa omista ongelmistaan hänelle kertomista, muttei sitten tehnyt sitä, kun ei ollut varma, olisiko se hyväksi vai huonoksi potilaan psykoterapialle. Myös hänen työnohjaansa suositteli olematta avautumatta omista ongelmistaan tuolle potilaalle. Kyseinen potilas koki kyseisen tilanteen pelottavana, loukkaavana, hämmästyttävänä ja vihaisena – ja lopetti psykoterapian. Kaksikymmentä vuotta myöhemminkään Bauman ei ole vieläkään varma tekikö oikein vai väärin tuon potilaan kohdalla.
Kokemusten perusteella Bauman erottelee psykoterapeutin avautumisen tai peittelemättömyyden mahdollisuudet seuraaviin eri kategorioihin: vastavalmistuneen peittelemättömyys, alitajuisten töppäysten aiheuttama peittelemättömyys, psykoterapeutin nauttiminen ”näkemisestä ja nähdyksi tulemisesta”-peittelemättömyydestä ja psykoterapeutin omien henkilökohtaisten kriisien aiheuttama peittelemättömyys. Sekä peittelemättömyys, kun viimeistään psykoterapian loppuvaiheessa potilas alkaa nähdä oikein -ilman oman henkilöhistorian aiheuttamia vääristymiä - psykoterapeutin vahvuudet, heikkoudet, persoonallisuuden ja luonteen.
Bauman antaa ohjeet siitä, kuinka psykoterapeutti voi valita avautuuko vai ei potilaalle omasta peittelemättömyydestään tai alastomuudestaan kanssaihmisenä. Siis omasta epätäydellisyydestään ihmisenä.
1. Vähennä (tai poista kokonaan) teeskentely itsesi esittelystä. Tämä on erityisen vaikeaa ja aiheellista aloitteleville psykoterapeuteille.
2. Älä koskaan avaudu enemmän kuin haluat.
3. Älä koskaan avaudu enempää kuin potilas haluaa sinun avautuvan.
4. Älä koskaan täysin luota, vaan aina vakavasti kunnioita, havaintoasi siitä, kuinka paljon haluat avautua ja kuinka paljon potilas haluaa sinun avautuvan. Jopa silloin kun sinusta tuntuu, että omasi ja potilaan avautumisen halut täysin kohtaavat, niin psykoterapeutin tulee silti käyttää vielä harkintaa siitä, avautuuko omista asioistaan potilaalle vai ei.
5. Älä ole koskaan mekaanisen riippuvainen mistään sääntöluettelosta – edes tästä.
Lappeenrannassa 27.11.2015