Toiminnot

Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa XIV - Hobart F Thomas

Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa XIV– Hobart F Thomas
 
Sheldon Koppin kirjassa Naked Therapist (alaotsikko – A Canterbury Tales collection of embarrashing moments from more than a dozen eminent psychotherapists, 1976) toinen osa ”jaetut noloudet” sisältää muiden psykoterapeuttien kuvauksia omista psykoterapeuttista munauksistaan.
 
Hobart F Thomas on otsikoinut kirjoituksensa The Power Paradox (“Valtaparadoksi”). Hobart aloittaa kirjoituksensa kertomalla toistuvasta unestaan, jossa hän on aloittamassa luentoa suuren yleisön edessä. Yleisö odottaa muistiinpanovälineineen ja oops! – hänellä ei ole mitään sanottavaa tai hän ei saa sanaa suustaan. Hän kokee olevansa täysin valmistautumaton tilanteeseen. Häntä nolottaa ja hän kokee itsensä riittämättömäksi ja syylliseksi. ” Oi Jumalani, tässä sitä taas ollaan!”.
 
Kerran unessa oli teemasta yllättävä muunnos – hänestä olikin ihan ok, ettei hänellä ollut mitään sanottavaa. Hän toimi oman luontonsa ja tilanteen pohjalta. Yleisö pystyy pitämään huolen itsestään, eikä hän ole vastuussa siitä ollenkaan. He kaikki voivat osallistua jännittävään yhdessä oppimisen prosessiin.
 
Mutta odottakaa, juuri kun hänen piti kirjoittaa oma osuutensa – unen ensimmäinen versio palasi. Kirjoittajan kramppi. Riittämättömyyden tunteet, eikä tietoakaan siististä ratkaisusta. Neljä kuukautta hän oli aloittanut ja heittänyt aloitetut tekstit roskiin. Ei niistä olisi mihinkään.
 
Sitten hän päätti kirjoittaa omista kokemuksistaan. Hänelle oli opetettu, kuinka tehdä ”hyvää psykoterapiaa”, mutta sillä ei tuntunut olevan mitään tekemistä todellisen ongelmista vapautumisen kanssa.
 
Hänellä oli ollut harhainen skitsofreniapotilas, jota hän oli kuunnellut tuntikausia psykoterapeuttisten ”pelisääntöjen” mukaan. Kohteliaasti, ikävystyen ja tehottomasti. Kerran kun Hobart oli oikein epätoivoinen, hän katsoi potilasta suoraan silmiin. Skitsofreniaa sairastava potilas puhkesi raikuvaan nauruun ja hetken aikaa he olivat kuin kaksi kanssaihmistä. Mutta tuo kanssaelämisen ikkuna avautui ja sulkeutui vain pieneksi hetkeksi. Enimmän aikaa skitsofreniaa sairastava pyöritteli sairaan maailmansa ajatuksia ja hukkui niihin.
 
Toinen tapaus oli työskennellessä kroonisesti vaikeasti masentuneen ihmisen kanssa. Satoja tunteja oli vietetty ilman että muutosta oli tapahtunut. Psykoterapeutti epätoivoissaan koski potilaan kättä ja sanoi: ” Olen pahoillani”, millä oli enemmän masentuneelle anteeksiantavaa voimaa mennä eteenpäin, kuin satojen tuntien kuuntelulla. Psykoterapeutille kokemus oli varmaan turhauttavaa myöntää, että yksinkertainen myötätunnon osoitus oli tehokkaampi kuin satojen tuntien ”psykoterapeuttinen keskustelu sofistikoituneine tekniikkoineen”. Hobart muistaa itse hoitaneensa psykiatrisessa laitoksessa kroonisesti masentunutta potilasta – Hobart nukahti kesken terapiatunnin, mikä on rehellisin reaktio potilaan kanssa työskentelyyn. Hänen uskonsa psykoterapeuttisesta auttamisesta potilaan kanssa oli joutunut äärimmäiselle koetukselle.
 
Hobart myöntää, että hän on yli 20 vuoden psykoterapian harjoittamisen aikana kokenut suhteessa potilaisiin kaikenlaisia tunteita: syvää rakkauden ja seksuaalisen viehätyksen tunnetta, ärtymystä ja vihaa. Kukaan kenen kanssa hän oli ollut tekemisissä, ei ollut kokenut noita emotionaalisesti latautuneita tilanteita turhauttavana.
 
Hobartista on tärkeää tehdä ero ekshibitionismin (”soul-baring”; sielun riisumisen) ja pätevän itsensä paljastamisessa (valid self-relevation) välille. Ensiksi mainitussa suhde on vertikaalinen; toinen ihminen ylös ja toinen alas. Ekshibitionismissa on tarkoitus tehdä vaikutus ja osoittaa olevansa parempi, mitkä yleensä nousevat tunteesta, ettei pysty täyttämään standardimittoja. Se liittyy myös kyvyttömyyteen hyväksyä heikkoutensa, haavoittuvuutensa – se on inhimillisyytensä.
 
Pätevässä itsensä paljastamisessa on hyvin erilainen ihmisten välinen suhde, horisontaalinen. Siinä ihmisluonto hyväksytään sietämällä, huumorilla ja rakkaudella. Siinä Hobartin mukaan aito vuoropuhelu on mahdollista ja se johtaa yhdistymiseen. Hobartin mielestä pätevä itsensä paljastamisen kokemus on parhaita kokemuksia, mitä hän tietää.
 
Psykoterapian tekeminen ennen omaa psykoterapiaa
 
Hobart sanoo, että hänen oli vaikeinta yrittää harjoittaa psykoterapiaa ennen kuin oli läpikäynyt oman psykoterapian. Hän hallitsi tiedon, tekniikan ja proseduurit riittävän hyvin saavuttaakseen kliinisen PhD:n, mutta prosessin sydän ja rohkeus puuttuivat.
 
Hobart sanoo, että hän meni melkein paniikkiin uransa alkuvaiheissa, kun ihmiset luottivat häneen enemmän kuin hän omasta mielestään ansaitsi. Sen sijaan, että hän olisi tuntenut itsensä voimakkaaksi ihmisten tukeutumisen vuoksi, hän melkein halvaantui paniikin ja täydellisen kyvyttömäksi itsensä tuntemisen kokemuksessa. Hän huomasi rukoilevansa, kirjaimellisesti, apua. Mutta aina tuo tunne väistyi. Ennemmin tai myöhemmin.
 
Hobartilla kesti neljä vuotta valmistumisen jälkeen hakeutua omaan psykoterapiaan. Hänellä ehkä oli riittävästi (sufficient ego strength) minän vahvuutta (kuten alan ilmaisu kuuluu) psykoterapiaan. Kuitenkin hän ei ollut täysin vakuuttunut ratkaisusta, joka oli vallalla oleva freudilainen malli. Se ei ollut ratkaisu hänen omiin eikä maailman ongelmiin. Hobart uskoi, että parhaat psykoterapeutin valinnat ovat syvän intuitiivisia, eikä kukaan voi tietää paremmin, kuin se joka itse on siihen psykoterapiaan menossa.
 
Hobart meni jungilaiseen psykoterapiaan, josta hauskaa kyllä, tuli myöhemmin valtapsykoterapia. Häntä viehätti spontaanisuus, joka jungilaisissa psykoterapeuteissa oli. Hobart kirjoittaa, ettei koskaan katunut valintaansa.
 
Hobart kirjoittaa, että hänellä oli täydellisyyden illuusio. Psykoterapian myötä hänestä kehittyisi psykologisista ja emotionaalisista ongelmista vapaa ja selkeä mielenlaatu. Hän olisi silloisen muotipsykoterapian lopputuote. Ajateltiin että freudilainen psykoterapia voisi sen tehdä ihmiselle, eikä mikään vähempi riittäisi. Se että oli ”analysoitu”, oli kuin jäsenyys hienoihin klubeihin. Osa Hobartista halusi kuulua noihin hienoihin klubeihin, olla hyväksytty ja kuulua osaksi Toimintaa. Osa, mitä erilaisimmista syistä, ei halunnut, eikä halunnut maksaa ”jäsenyyteen” liittyvää maksua. Hobart kutsuu sitä ”maverick”- (epäortodoksiseksi) osaksi itseään.
 
Täydellisyyden väärä mies –ideaali istui tiukassa ja aiheutti runsaasti ongelmia. Ennen omaa psykoterapiaa häntä jäätivät kysymykset: ” Kuinka kuvittelet, että joku tyhmä ja kokematon voi auttaa muita?”. ”Miten voit auttaa muita heidän emotionaalisissa ongelmissa, kun et ole selvittänyt omiakaan?”. ” Sinä pinnallinen paskiainen! Jos sinulla olisi riittävästi itsekuria ja rohkeutta, niin tekisit tarpeelliset uhraukset ja hankkisit itsellesi todellisen rehellinen-Jumalalle psykoanalyysin (a real, honest-to-God psychoanalysis), joka selvittäisi pääsi ja puhdistaisi sielusi. Ehkä sitten saattaisit olla kunnolla varustautunut harjoittamaan ammattiasi…
 
Se mihin Hobartin useiden vuosien psykoterapia lopulta auttoi, oli se, että – hän oppi hyväksymään itsensä. Paradoksaalisesti on niin, että ihmisen saa suurimman voimansa silloin, kun tunnistaa ja hyväksyy oman heikkoutensa ja herkkyytensä.

Kun hänelle nykyisin tulee riittämättömyyden ja voimattomuuden tunteita, niin ne tuntuvat liittyvän sillä hetkellä kyvyttömyyteen hyväksyä oma puutteellisuutensa – inhimillisyytensä. Tarve tuntea itsensä voimakkaaksi ja muita paremmaksi ovat peräisin samasta kyvyttömyydestä tunnustaa ja hyväksyä omat puutteensa, jotka samalla ovat itseasiassa pääsylippu ihmisrotuun.
 
Mitä taitava suoritus tuo tullessaan?
 
Taitava suoritus tuo yleensä mukanaan erityisen onnellisuuden ja henkilökohtaisen tyytyväisyyden tunteen. Taitavan teon suorittaja tunnistetaan, ihaillaan ja ylistetään. Itsearvon tunne kukoistaa. Enää ei ole joku merkityksetön ja tunnistamaton, on jotakin. Tämä on oikein tekemisen malli, joka opitaan jo lapsuudessa ja koulussa.

-       Katso äiti, lopultakin minä tein sen!
 
Miksi jotkut taitavat eivät halua esiintyä taitojensa tasolla? Ihailun kolikon toinen puoli on kateus. Se että menestyy, voi tarkoittaa, että menettää entiset ystävät. Murrosikäisten tyttöjen pitää yleensä olla tyhmiä, jotta saman ikäiset,älyn kehityksessä murrosikäisenä jäljessä olevat,pojat kiinnostuisivat heistä.
 
Joku ei halua, että henkilökohtaisen menestyksen myötä vieraantuisi tai joutuisi jopa muuttamaan pois lähimmäistensä luota. Ei halua menettää ystäviään. Ei voi samalla syödä ja säästää kakkua!
 
Vahvan henkilön etsintä
 
Yleisesti puhuen, mitä enemmän ihminen tuntee itsensä heikoksi ja haavoittuneeksi sekä mitä stressaantuneempi ihminen on, sitä enemmän hän kaipaa ja on riippuvainen vahvasta, asiantuntijahahmosta, joka ei ole yhtään kömpelö, hermostunut, ei romahda eikä osoita pienintäkään stressin merkkiä. Suurimman pelon keskellä kaipaa henkilöä, joka ei vapise. Tai joka ainakin henkilöä, joka kykenee peittämään oman epävarmuutensa tuona kriittisenä hetkenä.
 
Hobart kirjoittaa, että kun hänen hiipivä kauhunsa tulee, niin hänen tulisi oppia ottamaan se merkkinä, että nyt hän yrittää olla enemmän kuin on. Yli-ihminen.
 
Hobartin mielestä tärkein asia, joka parantajan pitää oppia se, ettei kaikkia voi parantaa. On mahdollista oppia tiettyjä proseduureja, joilla voi auttaa parantumista ja kasvua, mutta on samalla oleellista tietää, koska pitää ”jättää silleen”.
 
Parhaimmillaan auttaja on osallistuva todistaja, joka todistaa potilaan avautumisen prosessia, jonka osa psykoterapeuttina on. Hobartin mielestä hän on aina vaikeuksissa, kun hän unohtaa tämän periaatteen ja jotenkin luulee, että se on hän, joka tekee.

Useimmiten parantumista parhaiten edistää se, että hyväksyy avoimesti ne ilmiselvät kielteiset kokemukset, jotka ovat silmien edessä. Kohtaamattoman kohtaaminen, tilanteen pelottavimpien ja ratkaisemattomilta tuntuvien piirteiden kokeminen ja sitten antaa mennä. ”Antaa mennä, relaa – letting go” ei tavallisesti tule kyseeseen ennen kuin ihminen näkee, ettei ole muita vaihtoehtoja. Ja hups, asia, jota on niin kovasti yrittänyt ratkaista – ratkeaakin ”itsestään”. Paradoksaalista on, että mitä enemmän ihminen yrittää saavuttaa ”antaa mennä”-olotilaa, sen kauemmaksi se pakenee.
 
Kun ihminen on kokenut hetkenkin paratiisillista ” Olemista” ( Being), ihminen alkaa hakea sitä, kuin päihderiippuvainen ensimmäistä ihanteellista humalakokemukstaan. Löytääkseen sen ja pysyäkseen siellä. Pysyvästi jos mahdollista. Mutta kun kiiruhtaa kohti paratiisikokemusta, unohtaa miltä kukat tuoksuvat.
 
Hobart kirjoittaa, että psykoterapian alkuvaiheessa hän keskittyi psykoterapiakoulutuksensa mukaisesti – henkilöön. Ja unohti omat tunteensa jonnekin taustalle. Mutta siinä tavassa on jotain luonnotonta suhteessa olemista, auttajan ja autettavan välillä.
 
Hobart muistaa naispotilaan, joka tuli vastaanotolle ja sanoi, ettei halunnut mitään sitä psykoterapian epäsuoraa roskaa – hän tarvitsee henkilön jolle puhua. Henkilönä henkilölle. Hän piti naisesta ensi hetkestä alkaen.
 
Hobart kirjoittaa, että pian psykoterapiaa tehdessään hän tajusi, että ihmisen epätäydellisyyteen sisältyy jotain erityisen kaunista.

Jossain vaiheessa elämäämme opimme, ettei lopultakaan ole ketään muuta kuin itsemme. Elämä on ”tee-se-itse”-ehdotelma, mutta ei ”tee-se-yksin”-ehdotelma. Kun psykoterapeutti spontaanisti tyrii, tai näyttää haavoittuvuuttaan, niin hän auttaa tämän ihmiselle kuuluvan epätäydellisyyden ymmärtämisessä.
 
Hobartille se, että hänen taipumuksensa saada ”hiipivä kauhu”-kohtaus toimii muistutuksena, että hän voi oppia uusissa tilaisuuksissa. Ei sitä, että se halvaannuttaa hänet pysyvästi, saa kokemaan itsensä epäonnistuneeksi ja epätäydelliseksi. Lisäksi tuo arvosteleva sisäinen ääni on vuosien kuluessa muuttunut lempeämmäksi, se sanoo, ettei hän voi muuttua yhdessä yössä. Eikä maailmakaan muutu yhdessä yössä.
 
Todellinen psykoterapeutin vaikuttavuus syntyy siitä, että psykoterapeutti tietää puutteensa ja voi olla vain sitä mitä sillä hetkellä on. Ei yhtään enemmän. Parhaimmillaan Hobart on hämärästi tietoinen, että hän itsekin on osa laajempaa avautuvaa Prosessia.
 
24.1.16 Lappeenrannassa