Toiminnot

Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa XVI - Carl A Whitaker

Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa XVI – Carl A Whitaker
 
Sheldon Koppin kirjassa Naked Therapist (alaotsikko – A Canterbury Tales collection of embarrashing moments from more than a dozen eminent psychotherapists, 1976) toinen osa ”jaetut noloudet” sisältää muiden psykoterapeuttien kuvauksia omista psykoterapeuttista munauksistaan.
 
Lähes jokainen joka on erikoistunut psykoterapiaan, viitekehyksestä huolimatta, törmää Carl A Whitakerin nimeen. Carl kirjoittaa The Learning Tree (“oppimispuustaan”). Lääkärikoulusta valmistuttuaan Carl aloitti gynekologiaan erikoistumisen. Ennen antibiootteja hän hoiti kuppatautista naista. Hän haastatteli häntä ja hänen miestään – ja maalaispoika kuunteli suu auki, kun he puhuivat seksistä. Muuhun hän ei kyennyt. Silti Carl pitää tätä ensimmäisenä psykiatrisena haastattelunaan.
 
Carl kirjoittaa, kuinka hän oli tehnyt yli 300 gynekologista leikkausta, eikä hänellä ollut aikomustakaan lopettaa gynekologiaa. Eräs nainen kärsi alavatsakivuista, joiden syy ei millään paljastunut. Lopulta päätettiin, että poistetaan kohtu. Carl oli tekemässä normaalia kohdunpoistoleikkausta, kun eetterinukutuskone räjähti, kun eetteri vaihdettiin happeen. Potilas kuoli verenvuotoon neljä tuntia myöhemmin. Kukaan ei tiennyt miksi kone pamahti. Carl kertoo monta kertaa miettineensä, että oliko tämä lopulta se syy, että hän lopetti gynekologina.
 
Carl päätti viettää vuoden psykiatrisessa sairaalassa. Ehkä hän sitten ymmärtäisi paremmin gynekologisten ongelmien emotionaalisia puolia. Carl ei enää koskaan palannut gynekologialle psykiatrialle lähdettyään.
 
Carl kirjoittaa, että alkuun hän näki psykiatriset potilaat kiinnostavan omituisina. Juoppohulluuskohtauksessa oleva alkoholisti kertoi, että hän näkee jääkarhun, joka istuu sängyllä. Alkoholisti kertoo, että hän tietää, ettei se ole todellinen, mutta hänen täytyi soittaa hoitaja paikalle, koska se tuntui niin todelliselta. Skitsofreenikko ilmoittaa, että häntä ammutaan konetuliaseella, mihin ei auta mitään ilmoittaa, ettei se ole totta. Carl hämmästeli muutosta, joka tapahtui skitsofreenisessa potilaassa. Ensin potilas uhkasi tappaa hänet ja kun hänet komennettiin osastolle, niin hän muuttui kuin kolmevuotiaaksi. Hän tapasi 85-vuotiaan miehen, joka oli tuotu psykiatriseen sairaalaan lapsen hyväksikäytön vuoksi. Carl tapasi tuon 8-vuotiaan tytön, joka oli kuin tuore Hollywood-näyttelijä. Nämä viilsivät syviä uria hänen ajatteluun siitä, mitä ihmisten elämä todella oikeasti voi olla.
 
Carl kirjoittaa, että kun hän kuuli näitä eläviä kuvauksia psykoosista, hän menetti mielenkiintonsa mekaaniseen kirurgiaan. Hän kirjoittaa, että nämä kokemukset muuttivat hänen ajatteluaan muista ihmisistä ja hänestä itsestään. Hän kiinnostui erityisesti skitsofreniasta, sen tuskasta ja ekstaasista. Mitä näille ihmisille oli tapahtunut, kun he tulivat näin hulluksi.
 
Carl päätti erikoistua lastenpsykiatriaan 1940-luvulla. Liisa Ihmemaassa-kokemukset tunti toisensa jälkeen olivat kokonaan uusi kokemus. Kuukausia hän harrasti leikkiterapiaa lasten kanssa, kuunteli heidän perheidensä huolia – ja nöyränä huomasi, kuinka lasten harhaluulot ja harhat tekivät lapsista hyvin kiinnostavia leikkiterapian kohteena.
 
Samalla tavoin kuin psykoottiset kokemukset olivat hänelle oppimiskokemuksia, niin oli myös Melanie Kleinin ajatukset lasten seksuaalisuudesta.
 
Lastenpsykiatrialla oli sosiaalityöntekijä, joka oli kuuluisan psykoanalyytikon Otto Rankin analysoima, mikä tutustutti Carlin psykoterapian maailmaan ja Rankin prosessiajatteluun. Carl kiinnostui siitä, mikä saa potilaassa aikaan muutoksen.
 
Carlilla oli psykoterapiassa 8-vuotias poika, joka ei ollut puhunut sen jälkeen, kun oli kaksivuotiaana kärsinyt haukkuvasta yskästä. Hän tapasi poikaa kuusi kuukautta. Poika ei puhunut sanaakaan, kun he heittelivät palloa tai mitä nyt tekivät kuuden kuukauden ajan. Carl lopetti terapian, kun ajatteli ettei siitä ollut mitään apua. Perhe oli pettynyt, mutta kolmen viikon päästä poika alkoi puhua.
 
Toinen potilas oli 10-vuotias poika, joka oli katkera, kapinallinen, seisoi ja tuijotti tyhjyyteen. Carl ilmoitti olevansa ihmisten tunteiden lääkäri, jonka tehtävä oli tutkia poikaa. 10 viikon ajan he tapasivat ja poika ei puhunut sanaakaan. Tuli ja meni, kun ilmoitettiin että nyt tunti alkoi ja nyt loppui. Carl sanoi soiton pojan opettajalta.
-       Oletteko te se mies, joka hoitaa Joeta? mihin Carl vastasi kyllä.
-       Haluan vain ilmoittaa teille, että hänessä on tapahtunut loistava edistys, hän ei polta enää verhoja, eikä kiusaa muita lapsia, eikä näytä kieltä minulle. Nyt hän opiskelee. En tiedä, kuinka saitte sen aikaiseksi!
No se oli ammatillinen salaisuus, jota Carl ei itsekään tiennyt.
 
Kolme vuotta Carl työskenteli nuorisorikollisten kanssa, mikä opetti hänelle kovuutta. Nämä nuoret tekivät asioita, joita hän ei olisi ikinä uskaltanut. Hänen innostus saattoi yllyttää näitä nuoria tekemään ehkä vielä enemmän autovarkauksia, joista pystyivät sitten kertomaan hänelle.
 
Samaan aikaan hän opetti lääketieteen opiskelijoita, joista osan piti oppia herkkyyttä ja osan kovuutta. Oli vaikeaa saada herkälle kovuutta ja päinvastoin.
 
Carl oppi yhä enemmän psykopatologiasta ja psykoterapiasta. Leikkiterapiassa hän oli hoitanut lämpimällä pullomaidolla menestyksellisesti potilaita. Hänelle tuli maanisessa psykoosissa oleva potilas, joka otti pullon pöydältä ja 12 päivän kuluttua pulloterapialla potilas on täysin realiteeteissa. Carl ajatteli keksineensä psykoterapeuttisen salaisuuden. Seuraavat kolme- neljä vuotta hän teki ”pulloterapiaa” hyvin tuloksin. Kunnes hänelle selvisi, ettei se ollut potilas, joka tätä tekniikkaa tarvitsi, vaan psykoterapeutti itse. Kun psykoterapeutti itse oppi hoivaamaan potilaita, niin pulloa ei enää "tekniikkana" tarvittu.
 
Myöhemmin Carl oppi, että regression, psykologisen taantuman, aikaansaaminen auttoi potilaan kasvua samalla tavalla kuin potilaan vaikeuksissaan taisteleminenkin.
 
Yksikseen tehdystä terapiasta Carl halusi siirtyä parina tehtyyn terapiaan. Hän kirjoittaa: ” Raising patients, like raising children, is horribly distorted if it´s one-parent project ” (emt 1976, 194). Eli yksikseen tehty psykoterapia on yhtä vääristynyttä, kuin yksinhuoltajana kasvatettu lapsi. Yhdessä tehty terapia antoi vapauttaa nojata taaksepäin ja katsoa mitä tapahtuu sekä välillä tunkeutua keskusteluun ilman että pelkäsi, mitä itselle tai potilaalle tapahtuu. Yhdessä tehty psykoterapia oli kuin salainen systeemi, jossa psykoterapeutti oppi puhumaan emotionaalisista kokemuksistaan. Pystyi objektiivisesti käsittelemään psykoterapeutin subjektiivisia kokemuksia jonkun toisen kanssa.
 
Kun Carlia ryhtyi haittamaan se, ettei psykoterapialla oikein ollut viitekehystä, niin hän Tom Malonen kanssa tehdyn kehitystyön jälkeen kirjoittivat teoksen The Roots of Psychotherapy (1953). 
 
Carl kirjoittaa, että hän kärsi vuosia psykosomaattisia oireita. Oman psykosomaattisen sairastamisen yhteydessä hän ymmärsi, että muutoksen ihmisessä sai aikaiseksi – ei mikään psykologinen oivallus eikä hänen kehittämä ehdoton hyväksyminen (” unconditional positive regard”) – vaan psykoterapeuttinen suhde.
 
Carl oppi, että skitsofreenikko, joka oli saatu ulos psykoosista ja oli hyvällä tiellä toipumiseen, vajosi takaisin psykoosiin, kun perhe puuttui psykoterapian kulkuun. Tämän vuoksi hän alkoi työskennellä isomman systeemin – perheen – kanssa.
 
Carl järjesti yhdessä kollegoidensa kanssa skitsofrenia-seminaarin. He eivät päässeet yksimielisyyteen skitsofrenian määritelmästä eivätkä hoitotekniikasta, minkä vuoksi jättivät ne pois. He eivät uskoneet vallitsevaan käsitykseen skitsofrenigeenisestä äidistä (emotionaalisesti kylmä äiti tuottaa käyttäytymisellään skitsofreenikon) eivätkä poissaolevaan isään, joka tuottaa skitsofreenikon, vaan kyllä se oli koko perhe- ja laajempi systeemi, joka tuotti skitsofreenikon.
 
Jos perhe hyväksyi, rakasti ja nautti perheenjäsenen seurasta, riippumatta mitä tämä sairastaa (skitsofreniaa, dementiaa tms.), niin se edisti parhaiten sairastuneen perheenjäsenen toipumista.
 
Yliopistomaailma ei hyväksynyt Carlin ja hänen kollegoiden uutta kehityssuuntaa psykoterapian teossa, minkä vuoksi he perustivat oman yksityisklinikan, jossa oppivat myös liike-elämän lainalaisuuksia psykoterapeuttina.
 
Omalla klinikalla he kehittivät rutiiniksi ns. toisen haastattelun konsultaation, mikä oli aluksi pelkkä hallinnollinen asia saada lisädataa ja perinpohjaisempi kuva potilaan tilanteesta.  Potilaan ensimmäisenä tapaava psykoterapeutti saa tavallisesti tartunnan ”äitinä olemisesta”: hän antaa kaiken anteeksi, hyväksyy kaiken ja vain vähän vaatii. Toisena oleva psykoterapeutti voi toimia enemmän ”isänä”: on todellisuusorientoitunut, vaativa, älyllinen ja vähemmän halukas hyväksymään alkuperäisen valituksen ja esityksen ongelmista ja vapaampi miettimään käsitteellisesti ja hahmollisesti tapausta. Käytännössä menetelmä osoittautui naurettavaksi ja toimimattomaksi.
 
He kehittivät myös ns. kaksoissopimuksen. Perhettä tavattiin ja muodostettiin kuvaus heidän ongelmista ja löydöksistä perheelle, minkä jälkeen perheen tehtävä oli puhua keskenään löydöksistä ja tulla psykoterapiaan, jos sitten vielä halusivat.
 
He päättivät ottaa erikoistuvat työntekijät suoraan mukaan tekemään psykoterapiaa. Eräs tapaus jäi erityisesti mieleen, kun erikoistuva oli ollut mukana viidessä perheistunnossa, muttei juuri ollut sanonut mitään. Kuudella tapaamisella kyseinen henkilö ei ollut mukana, mihin perhe vastasi viiden minuutin jälkeen, että he tulevat uuteen istuntoon, kun poissaoleva Bill on paikalla. Tämä on suuri hämmästys Carlille, mutta vielä suurempi Bilille, joka ei tiennyt olevansa niin tärkeä tapaamiselle.
 
Perheterapiassa Carl huomasi toimintapolitiikan tärkeyden, psykoterapeutin pitää osoittaa heti aluksi voimansa ja kontrollinsa psykoterapeuttisesta prosessista, mikä puolestaan antaa perheelle rohkeutta muuttaa omia elinolosuhteitaan.
 
Carl vakuuttui omasta mielestään siitä, että jokainen ihminen on skitsofreenikko. Useimmilla ihmisillä ei ole rohkeutta hullutella muulloin kuin unissaan, jotka koetetaan unohtaa. Ja koska he eivät uskalla myöntää hulluutta itsessään, he eivät saa hoitotuloksia skitsofreenikkojen kanssa.

Carlin mielestä on olemassa erilaisia hulluuden lajeja:
 
1)    Hulluksi ajettu (Being driven crazy), joka merkitsee sitä, että on ajettu ulos omasta perheestään omaan pahansuopaan eristyneisyyteensä.

2)    Hulluuteen meneminen (Going crazy), joka merkitsee sitä, että aivan kuin rakastuu hulluuteen, vaikka se onkin äärimmäisen pelottavaa. Myös psykoterapiassa tapahtuu tätä, jolloin sitä kutsutaan transferenssipsykoosiksi.

3)    Hulluna käyttäytyminen (Acting crazy), joka merkitsee sitä, että yksilö joka on kerran sairastunut, on altis stressaantuessaan palaamaan hulluuteen, vaikkakaan ei välttämättä niin kontrolloimattomasti kuin edellisellä kerralla. Hän on kuin juuri kävelemään oppinut lapsi, joka kaatuu välillä, jos kiirehtii liikaa.

4)    Puolihulluus (Quasicraziness), joka ilmenee sosiaalisissa ryhmissä ja terapeuttisissa haastatteluissa sekä uskonnollisissa kielilläpuhumiskohtauksissa.

5)    Jäljitelty hulluus (Imitation craziness), jos potilas jäljittelee terapeuttia tai toisinpäin.
 
Carl Whitakerin mielestä (1976) tärkeintä psykoterapeutille on säilyttää oma elämäntilansa, oma persoonallisuus ja nähdä ammatillinen toimintansa erillisenä amatöörin innostuksesta jolla aloitti uransa. Ammatillinen toiminta voi myös tulla vain työstä tekemisen iloksi ja hauskuudeksi, kun sitä oppii rakastamaan.
 
28.2.2016 Lappeenrannassa