Toiminnot

Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa XVIII - Sheldon Kopp

Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa XVIII – Sheldon Kopp
 
Sheldon Koppin kirjassa Naked Therapist (alaotsikko – A Canterbury Tales collection of embarrashing moments from more than a dozen eminent psychotherapists, 1976) toinen osa ”jaetut noloudet” sisältää muiden psykoterapeuttien kuvauksia omista psykoterapeuttista munauksistaan.
 
Kolmas ja viimeinen luku sisältää yhden kirjoituksen, joka on Sheldon Koppin epilogi koko kirjalle, Sheldon on nimennyt sen ”The wise fool” (Viisas tyhmyys).
 
Sheldon kirjoittaa, että nolostuminen on väistämätöntä aika ajoin. Elämässä tulee eteen tilanteita, joihin emme ole valmistautuneet. Joskus olosuhteet vaativat meiltä enemmän, kuin mitä olemme odottaneet.  Joskus olemme odottaneet itse itseltämme tai muut ovat odottaneet meiltä liikaa. Nolostuminen on väistämätöntä aika ajoin.
 
Näinä nolostumisen aikoina on eräitä tapoja yrittää sopeutua tilanteeseen – saamme tiettyjä tunne- ja fysiologisia reaktioita, jotka koemme nolostuttavina. Nämä reaktiot tapahtuvat tahdostamme riippumatta. Levottomuutta aiheuttaa se, koemme tuolloin olevamme pois henkisestä tasapainostamme. Olemme epävarmassa tilassa.
 
Nolostuminen (esim. punastumisen, änkyttämisen tai paniikkikohtauksen muodossa) ei tarkoita, että meissä olisi joku henkilökohtainen vika, vaan sitä, ettemme sillä hetkellä kykene käyttäytymiseen, jota itse ja/tai muut odottavat kyseisessä tilanteessa. Muut voivat hyvin vähentää tilanteen noloksi kokemisen tunnetta osoittamalla hyväksyvästi elein ja sanoin, että on tapahtunut jotain, jota jokainen kokee aika ajoin eri tilanteissa. Arkielämän erheitä, virheitä ja nolojakin tilanteita, joita jokainen kokee aika ajoin.
 
Nolojen tilanteiden mies on hahmo, joka kuvaa sitä, millaisia virheitä ihminen voi elämässään tehdä. Me nauramme, kun hän tekee niitä valkokankaalla, muttemme kykene aina samalla tavoin nauramaan itsellemme arjessa saman erheen tehdessämme. Leikkisä kiusaaminen, asian paisuttelu ja asiasta vitsailu voivat vähentää tilanteen vakavaksi kokemista. Nykyään suosittu stand-up –komiikka perustuu melkein kokonaan itsensä naurettavaksi ja narriksi tekemiselle. Ehkä kyseessä ei olekaan niin paha asia, kuin miltä häpeän ja nolostumisen kokemus aluksi tuntuu.
 
Kun elämme ihanteellisine tavoitteinemme siitä, millaisia meidän pitäisi olla, niin on aivan normaalia tuntea aika ajoin alemmuudentunnetta, ettei ole sellainen kuin pitäisi. Ei ole oikean painoinen, ei tarpeeksi kaunis, ei ole tarpeeksi rikas, ei osaa tarpeeksi hyvin vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa jne. Jokaisella meistä on mielikuvituksemme voitoista ja nöyryytyksistä arkisen elämämme keskellä.
 
Koppin mukaan ne meistä, joita ei ole häpäisty liikaa, voivat kokea nolostumisen vain tilanteena, jossa ei ole saavuttanut vielä niitä tavoitteita, joita toivoo saavuttavansa. Niille joille on liian usein tuotettu arvottomuuden kokemuksia, jokainen epäonnistuminen voi tarkoittaa sitä, että kokee itsensä täysin epäonnistuneeksi. Eikä pääse tuosta kokemuksen tunteesta ohi.
 
Kopp kirjoittaa, ettei ole mitään keinoa täysin välttää sitä, että välillä tuntee itsensä tyhmäksi. Kukaan meistä ei ole riittävän viisas, pätevä tai johdonmukainen paetakseen tekemästä elämässämme virheitä, epäonnistuvansa tai vain käyttäytyvänsä typerästi aika ajoin. Siksi meidän kaikkien pitää aika ajoin sietää tilapäisiä nolostumisia ja häpeämisiä.
 
Kopp kirjoittaa, ettei hän enää kysy itseltään, kuinka voin lopullisesti ja ikuisesti välttää munaamasta itseäni, vaan kuinka hän voi oppia menemään läpi väistämättömien häpeän- ja nolostumiskokemusten tuntematta tarpeetonta häpeää tai nolostumista.
 
Hän kirjoittaa (1976) haluavansa oppia hyväksymään itsensä välillä typeryyksiä tekevänä. Itse asiassa hän haluaa oppia tuntemaan oman luonnollisen tyhmyytensä niin, että oppisi jopa nauttimaan siitä. Jos hänen täytyy olla aika ajoin tyhmä, niin olisi viisas tyhmä, arkielämän narri. Oman elämänsä stand-up koomikko.
 
Lisäksi hän haluaa oppia, ettei ottaisi niin vakavasti itseään, virheitää, erheitään, epäonnistumisiaan, nolostumisiaan eikä häpeäänsä. Että hän kykenisi klovnimaisesti nauttimaan tilanteessa, jossa on tehnyt tyhmyyksiä.
 
Koppin esimerkkejä viisaasta tyhmyydestä, arkielämän narriudesta
 
Kun zen-mestari Chai-Choulta munkki kysyi, mitä hän piti zeniläisyyden tärkeimpänä oppina, niin hän pyysi äkisti anteeksi ja sanoi: ”Minun pitää mennä keittämään vettä. Ajatella, että sellainenkin mitätön toiminta minun pitää tehdä itse.”
 
Kopp kirjoittaa Desiderius Erasmus Rotterdamilaisen kirjasta ”Tyhmyyden ylistys”. Keskiajan kirjallisuudessa Narrilla oli ollut pieni rooli. Erasmuksen kyseisessä kirjassa Renessanssin Narri astuu esiin päähahmona, ihmisen inhimillisenä visiona. Erasmus itse oli äpärä, isätön poika, josta sukeutui suuri humanisti, jota kuuntelivat prinssit, paavit ja aikansa oppineet. Narrin, viisaan tyhmän, tehtävä oli opettaa vuosisatoja eteen päin ihmisille itsensä hyväksyntää.
 
Erasmuksen kirja Tyhmyyden ylistys on Koppin mielestä suurta ironiaa, tarkoituksellista tasapainoilua vakavan ja koomisen välillä. Juuri oikeassa suhteessa, mikä on välttämätön elämälle. Samalla kertaa aidon rehellistä ja myös absurdia. Narri keskustelee ja satiirisesti haastaa papiston, prinssien ja akateemikkojen ”viisaudet”. Samaan aikaan Narri ylpeilee epäonnistumisillaan ja heikkouksillaan, syvällisesti rakastaen puutteitaan niin kuin ne olisivat hänen suurimpia vahvuuksiaan. Kuten Socrates, Narri väittää, että ainut viisaus, joka hänellä on, on se, ettei hänellä ole sitä.
 
Koppin mukaan Erasmuksen kirjan teema narrista on kuva meidän kaikkien universaalisesta tyhmyydestä, arkielämän narriudesta. Narri tietää vain, että kun hän on nälkäinen, hän syö. Kun hän on väsynyt, hän nukkuu. Kuten myös muut myöhempien aikojen narrit – Don Quixote, Huck Finn, Chaplinin pikku kulkuri ja Marxin veljekset – he eivät ymmärrä, mitä yhteiskunta heiltä odottaa. He ovat klovnien tavoin vapaita kävelemään läpi kaikkien yhteiskunnallisten tapojen ja konventioiden, koska hän ei yksinkertaiesti näe, että niitä on olemassa. Riittävän usein, nämä ontot esteet romahtavat narrin tietämättömyyden johdosta jo ennen kuin hän kohtaa niitä.
 
Narrit ryntäävät sinne, minne enkelit eivät uskalla. Viisaan ”viisas päätelmä” ei joskus ole muuta kuin paremmin tietävien ahdasmielisyyttä.
 
Narri kysyy:
-       Jos varovaisuus riippuu asioiden tilan kokemuksesta, niin kenelle kuuluu kunnia tästä varovaisuudesta? Viisaalle miehelle, joka vaatimattomuudesta ja osittain pelkuruudesta, ei tee mitään yritystä? Vai typerykselle, jota ei rajoita tekemästä asioita mikään vaatimattomuus, koska ei viattomuuttaan tiedä, mitä se on tai onnettomuudekseen, ei ikinä pysähdy sitä puntaroimaan?
 
Narri vastaa:
-       Viisas mies ryntää kirjojensa luo eikä opi niistä mitään muuta kuin sanallista outoutta. Narri päätyy todelliseen varovaisuuteen, kun asettautuu sille alttiiksi ja koettaa onneaan.
 
Jos hyväksyy narriuden itsessään, Kopp kirjoittaa, niin avaa itsensä kaikille niille elämän mahdollisuuksille, joita joskus oli liian viisas edes harkitsemaan.
 
Narri jatkaa:
 
-       On olemassa vain kaksi suurta estettä asioiden tilan tuntemiselle. Häpeä, joka sumentaa ymmärrystä. Ja pelko, jonka havaittuaan, suostuttelee olemaan menemättä täysin tilanteesta hyötymään. Narri, suurin elein, vapauttaa meidät molemmista. Koskaan ei tarvitse tuntea häpeää jonkin asian yrittämisestä…
 
Koppin mukaan todellisen viisauden saavuttamiseksi, meidän tarvitsee olla vain tarpeeksi rohkeita jatkaaksemme rohkeasti viisaina tyhminä, arkielämän narreina.
 
On Narrin voima ja valta tuhota meidän monia illuusioita, jos tunnistamme universaalin narriuden itsessämme. Jos hyväksyy narrin itsessään, niin se repii silmiltämme monet tapaviisauden verkot. Se antaa myös paikan seistä omillaan, vallan paikan. Loppujen lopuksi,
 
-       Normaalin, järkevän ihmisen odotetaan ”tietävän paremmin” (kuin arvostelevan asioiden järjestystä) mutta (koska) narrin ei odoteta tietävän yhtään mitään, niin hänen kanssa on vaikea väitellä, koska hän on vain tietämätön narri.
 
Kopp kertoo, että nuorena miehenä hän toivoi tekevänsä vähemmän ja vähemmän virheitä, kun taas vanhempana miehenä hänen kunnianhimonaan oli tehdä niitä enemmän. Hän tekee syntiä rohkeasti. Ei siksi, että hän olisi oppinut nauttimaan nolojen tilanteiden miehenä. Ei ollenkaan. Vanhempana miehenä Kopp tietää, että itsensä typeräksi kokeminen on sen arvoista, koska se on merkki ja hinta uuden oppimisesta.
 
Hän tekee enemmän virheitä kuin nuorena miehenä, mutta osaksi siksi, että nyt uskaltaa riskeerata enemmän. Hän tekee enemmän väärin kuin oikein. Hänen munaamiset ovat merkki siitä, että on yrittänyt jotain. Eivät merkki siitä, että on tehnyt jonkun virheen.
 
Kopp ilmoittaa itse olevansa outo ihminen, eksentrikko. Narrin ei odoteta osaavan käyttäytyä kunnolla. Hän ei sidottu perinteisiin sosiaalisiin arvoihin ja odotuksiin, vaan jotka narri on vapaa määrittelemään uudestaan omasta narrimaisesta henkilökohtaisesta näkökulmasta.
 
Koppin mukaan koska idässä ei ollut lännen Järjen ja Edistyksen taakkaa, idässä opittiin aikaisemmin hyväksymään inhimillinen heikkous. Buddha itse oli suuri narri, siksi monet zenbuddhalaisuuden mestarit olivat klovneja, jotka tutkivat koaneja (wikipedia: koan on tarina, dialogi, kysymys tai toteamus, jota käytetään zen-buddhalaisessa harjoituksessa synnyttämään oppilaalle suuren epäilyksen mieli, sekä testaamaan oppilaan kehittymistä zen-harjoituksessaan) virheiden komedioina. Koanin ymmärtäminen ja siten valaistuminen tapahtuu usein suuren naurunremakan myötä.
 
Itämaiset opettajat Koppin mukaan eivät koskaan laittaneet itseään tavallisten ihmisten yläpuolelle. He olivat mielellään arkielämän kanssanarreja. Mikään ei ollut niin pyhää, etteikö sille kyennyt nauramaan. Ei edes järki, hierarkiat ja luokitukset. Viisaalle tyhmälle, arkielämän narrille, ei ole olemassa luokitteluja, jotka olisivat niin tärkeitä, etteikö niistä voisi tehdä pilaa. Kaikesta voi tehdä pilaa, koska siinä juhlitaan ihmisen ja elämän epätäydellisyyttä.
 
Arkielämän narrille ei ole olemassa eroa pyhän ja koomisen, eikä nerouden ja naurettavuuden välillä. Kun asiat otetaan sellaisina kuin ne ovat, eikä sellaisina kuin niiden pitäisi olla, niin meitä kaikkia rohkaistaan nauramaan omalle narriudellemme, joka väistämättä ilmenee aika ajoin.
 
Kopp kirjoittaa, että yksittäisen ihmisen epäonnistuminen voi olla kivuliasta, mutta useamman samanaikainen epäonnistuminen on äärimmäisen koomista. Yksi punastuja, änkyttäjä tai paniikkihäiriöinen on traagista, mutta kolme yhdessä yhtä aikaa on jo argumentti arkielämän absurdisuudesta,arkielämän narriudesta nauttivalle hauska näkymä. Jos nämä ihmiset voivat edes hetkeksi vapautua nauramaan itselleen, niin sellainen nauru on syvän kunnioituksen osoitus epätäydellisyyden hyväksynnälle, arvostavuudelle ja ihmettelylle.
 
Koppin mukaan sellaisen asenteen voi hankkia, kuten Herman Hesse kirjoittaa Arosudessa:
 
Vakavuus on aikamme onnettomuus. Se tarkoittaa sitä, että laitamme liikaa arvoa ajalle. Iankaikkisuudessa ei ole aikaa. Ikuisuus on vain hetki, riittävän pitkä vitsille.
 
Se että oppii nauramaan omille puutteilleen, typeryydelleen ja narriudelleen, tarkoittaa sen ymmärtämistä, että totuudet ovat liian yksinkertaisia, liian ilmeisiä ja liian luonnollisia käsitettäväksi, kun otamme itsemme liian vakavasti.
 
Itsetärkeys, itsensä liian vakavasti ottaminen, on ansa, josta voimme vapautua Koppin mukaan vain pyhän naurun avulla.
 
Islamilaisuudessakin on narritarinoita
 
Islamilaisuudessa on sufilainen perinne, mystinen ja intuitiivinen islamilaisuuden haara, joka ulottuu dervissien pyörryttävien transsitilojen kirjoituksista viisaan narrin, Nasrudin tarinoihin.  Islamilaiset sufitarinat tarjoavat kansanviisautta, jonka mukaan kaikkia virheitämme voi käyttää oppimistilanteina. Jos vain mielikuvituksemme säilyy avoimena epämukavuudestamme oppimiseksi. Oppia se, mikä on sen arvoista, että siitä kannattaa nolostua ja mikä ei. Mitään ei opi, ellei siitä maksa korvausta. Sufitarinoiden Nasrudin tarjoaa meille peilin, josta katsoa omaa narriuttamme.
 
-       Nasrudin, kuljetti lautalla suuressa aallokossa yli ihmistä, joka oli pikkutarkka oppinut henkilö. Nasrudin sanoi jotain, joka ei ollut kieliopillisesti oikein, johon kyseinen henkilö sanoi:
-       Etkö ole koskaan opetellut kielioppia?
-       En, vastasi Nasrudin.
-       Sitten puolet elämästäsi on hukkaan heitettyä, tokaisi oppinut.
Muutaman hetken päästä Nasrudin kysyi oppineelta.
-       Oletko koskaan opetellut uimaan?
-       En, miksi, kysyi oppinut.
-       Sitten koko sinun elämäsi on hukkaan heitetty – sillä me uppoamme.
 
Itsensä kehittämiseksi on tehtävä itselleen selväksi, mikä on itselle oikeasti tärkeää. Muiden odotusten tai sosiaalisten odotusten standardien täyttäminen ei koskaan toimi hyvin.
 
Nasrudin sanoin: ” Nauti itsestäsi, tai ainakin opettele nauttimaan – suututat välttämättä jonkun. Mutta jos et opi nauttimaan itsestäsi – niin suututat välttämättä jonkun.”
 
Omien puutteiden peittely voi tulla kalliiksi, se kuluttaa tarpeettomasti psyykkisiä muita energioitamme. Jotta voi saada selvän tunteen siitä, kuka on, niin se vaatii sitä, että avaa silmänsä omille puutteille. Kohtaa nolostumisista aiheutuvat epämukavuudet ja että paljastaa itsensä muille. Useimmat puutteemme eivät ole muuta kuin inhimillisyyttä, kuten muille omista puutteistaan avautuvat ihmiset usein huomaavat.
 
Jos kuvittelee, ettei niitä puutteita ole, niin tekee itsestään vain liian tärkeän, rajoittaa itsensä itsensä kontrollointiin ja riistää itseltään mahdollisuuden nauttia muiden epätäydellisten seurasta.
 
Kopp kirjoittaa, että Jeesus sanoi, että mikäli ette tule lasten kaltaisiksi, ette ikinä pääse Taivasten valtakuntaan. Häpeän ja nolouden piilottelu tekee vain asiat vaikeammaksi. Sellainen saa meidät tuntemaan itsemme oudoiksi, erottaa meidät toisista ihmisistä ja joka erottaa meidät huomaamaan, että olemme kaikki samassa kanootissa.
 
Sikhisanonnan mukaan, kun tiedät, että Jumala tietää kaiken, olet vapaa. Kaikki ovat samanlaisia eikä ole mitään piiloteltavaa.
 
Koppin mukaan meidän pitäisi ottaa tuomitsemattoman ja rakastavan todistajan rooli omaan elämäämme. Itsensä hyväksyntä avaa meidät kokemaan vapauden ja luonnollisuuden, jota koimme lapsena viattoman iloisina aikoina, ennen kuin opimme tuntemaan häpeän ja nolouden.
 
Itsensä vertailu toisiin on aina osoittautuva kuolettavaksi. Odotukset ovat taakkoja, ne erottavat meidät siitä, ja tekevät meidät tietoisiksi siitä, ketä olemme ja ketä meidän pitäisi olla. On suurta vapautta olla se, joka on, tavallinen ja epätäydellinen – ei muuta kuin viisas tyhmä, arkielämän narri.
 
13.3.16 Lappeenrannassa