Rautahannu- Matka miehuuteen
Rautahannu- matka miehuuteen
( Robert, Bly, 1990, alkuperäinen teos Iron John, suomennettu Leena Nivala 1992, WSOY: Juva)
Kun katsot Matti Vanhasta, Jyrki Kataista, Mauri Pekkarista tuleeko mieleesi ensimmäiseksi aikuisen miehen malli, jota useimmat miehet haluavat seurata? Herättävätkö he sinussa haikuja ikivanhasta miehuudesta?
Kun katsot Tarja Halosta, tuleeko mieleesi haikuja ikivanhasta naiseudesta? Ei tietenkään, on oma vastaukseni edellä oleviin kysymyksiin.
Robert Bly on kirjoittanut 20 vuotta sitten kirjan, joka on edelleen ajankohtainen: ”Miehet elävät nyt tärkeää ja haastavaa vaihetta, sillä heille on valjennut, ettei nykykulttuurin tarjoamiin aikuisen miehen malleihin voi enää tukeutua. Ne ovat kuluneet puhki. Kolmenkymmenenviiden ikäisenä mies on jo oppinut, etteivät koulussa opetetut tosi miehen, karskin miehen ja kunnon miehen mallit toimi elämässä. Hän tuntee tarvetta miettiä alusta uudelleen, mitä mies on tai voisi olla.”
Erilaiset miehenmallit
Kirjassaan Robert Bly (lyhyesti RB) muistuttaa, että amerikkalainen mies ei ole pysynyt samana vuosikymmenistä toiseen. 1630-luvulla oli jäyhä, saturninen ja ukkoutunut maanviljelijä. Etelässä avosydäminen ja äitikeskeinen kavaljeeri, koillisessa ahnas rautatieyrittäjä ja lännessä rämäpäinen minä-pärjään-kyllä-ilmankin-elämänmuodon uudisasukas.
RB:n mukaan 1950-luvun mies lähti töihin aamuvarhain, uurasti tunnontarkasti, elätti vaimonsa ja lapsensa ja ihaili kuria. Tämä mies ei nähnyt naisen sielua, mutta arvosti hänen vartaloaan. Käsitys kulttuurista oli poikamainen ja optimistinen. Hänessä oli kosolti eristyneisyyttä, osattomuutta ja passiivisuutta. Ellei hänellä ole vihollista, hän ei ole varma, onko hän elossa. Hän piti jalkapallosta, oli aggressiivinen ja puolusti isänmaataan. itkeä ei saanut, mutta tuottaa piti. Tässä miehen mallissa ei ollut tilaa myötämielisyydelle eikä läheisyydelle. Persoonallisuus oli varsin jähmeä. Henkisiin ominaisuuksiin ei kuulunut myötätunto. Hänellä oli selkeä näkemys miehen olemuksesta ja velvollisuuksista, mutta RB:n mukaan hänen eristyneisyytensä ja näkemystensä yksipuolisuus olivat vaarallisia.
RB:n mukaan 1960-luvulla ilmaantui toisenlainen mies, naisellisen puolensa tiedostava mies. Vietnamin sodan tuhot ja väkivalta panivat miehet kysymään itseltään, millainen aikuinen mies todella on. Samaan aikaan naisliike yllytti miehiä katsomaan naisia tarkkaan (”naiset sanovat kyllä miehille jotka sanovat ei”, ei tarkoitti kieltäytymistä asepalveluksesta) ja pakotti heidät tiedostamaan ne tuskat ja kärsimykset, joilta 1950-luvun mies yritti sulkea silmänsä. Miehet löysivät itsestään ns. naisellisen puolen. RB:n mukaan useimmat nykyajan miehet ovat siinä tavalla tai toisella mukana yhä. RB:n mukaan miehestä tuli huomaavaisempi ja lempeämpi, mutta tämä kehitys ei vapauttanut miestä. RB:lla on tunne, että jotain on perustavanlaatuisesti vialla tässä kehityksessä. Mies oli nyt kiltti poika, joka ei yritä miellyttää pelkästään äitiä, vaan myös sitä nuorta naista, jonka kanssa hän elää.
RB:n mukaan 1970-luvulla tuli ilmiö ”pehmomies”. RB:n mukaan he ovat ihania ja arvokkaita ihmisiä, koko heidän olemuksensa ja elintapansa henkii lempeää asennoitumista elämää kohtaan. Mutta harvat pehmomiehet ovat onnellisia. RB:n mukaan heiltä puuttuu sisäistä energiaa. He säilyttävät, mutta eivät varsinaisesti anna elämää. RB:n mukaan on ironista, että pehmomiehiä näkee usein vahvojen, energiaa säteilevien naisten seurassa. Naiset valitsivat rakastajikseen ja kenties tavallaan pojikseen pehmeitä miehiä. Pehmomiehellä ei ole juuri elinenergiaa jaettavaksi. Oli syntynyt elämää säilyttävä, muttei sitä antava mies. Kylmäsydäminen miehisyys samastettiin väkivaltaan ja myötämielistä miehisyyttä palkittiin. RB:n mukaan pehmomies tuntui varsin mukavalta, mutta nyt sitä on kokeiltu kyllin kauan nähdäksemme, ettei se toimi.
Pehmomiehillä on runsaasti ahdistusta ja syvää surua, joka johtui osittain etäisistä suhteista omaan isään, minkä he kipeästi tunsivat, mutta osittain suru kumpusi myös avioliiton tai parisuhteen vaikeuksista. Pehmomiehet olivat oppineet myötämielisyyttä, mutta myötämielisyys ei riittänyt kantamaan heidän avioliittoaan vaikeiden aikojen yli. Jokaisessa suhteessa tarvitaan silloin tällöin hurjuutta.
Pehmomies kykeni sanomaan, että tuntee sinun tuskasi, arvostaa elämääsi kuin omaansa, huolehtii ja lohduttaa. Pehmomies osasi hoivata, mutta hän ei kyennyt sanomaan, mitä hän itse halusi ja pysymään sen takana. Sellaista määrätietoisuutta pehmomiehessä ei ollut.
Kuten RB sanoi, mikään noista miehenmalleista ei enää pelitä nykypäivänä (siis 20 vuotta sittenkään Pohjois-Amerikassa). Hänen mukaansa matka, jonka monet amerikkalaiset miehet ovat kulkeneet kohti pehmeyttä tai myötämielisyyttä tai ”naisellisen puolensa kehittämistä”, on ollut äärettömän arvokas, mutta tietä on vielä edessä matkalla miehisyyteen.
RB esittelee kirjassaan Rautahannu- matka miehuuteen, miten noin 1820-luvulla Grimmin veljesten muistiin kirjoittama satu Rautahannusta kertoo miehuuden kasvusta. RB kuvailee kuinka satu vertauskuvallisesti kertoo miten mies voi vajoamalla psyyken kerrostumisiin, sielunveteensä, suotuisissa oloissa löytää sielunsa pohjalta pitkähiuksisen miehen, Villimiehen, paikasta, jossa kukaan ei ole aikoihin käynyt.
RB väittää, että jokaisella nykyajan miehellä lojuu psyykensä pohjalla alkukantainen olento, joka on hiusten ja karvan peitossa päästä jalkoihin. Kosketuksen saaminen tähän Villimieheen on askel, joka 1980- ja 1990-luvun miesten on vielä otettava. ” Kun mies hyväksyy herkkyytensä tai sen, mitä joskus kutsutaan sisäiseksi naisekseen, hän tuntee itsensä usein lämpimämmäksi, seurallisemmaksi, elävämmäksi. Mutta kun hän lähestyy sitä, mitä RB kutsuu ”pohjimmaiseksi mieheksi”, hän tuntee olonsa uhatuksi. Karvaisen miehen hyväksyminen on pelottavaa ja riskistä ja vaatii toisenlaista rohkeutta.” RB painottaa, että suhteen luominen Rautahannuun edellyttää, että mies haluaa vajota psyykensä uumeniin ja hyväksyy sen syvyyksien pimeyden, myös sen voimaa antavan pimeyden.
Teollinen yhteiskunta on jo monen sukupolven ajan neuvonut nuorukaisia pysymään erossa Rautahannusta, eikä kristinuskokaan ole häneen järin ihastunut.
Satu Rautahannusta ja miten sen voi tulkita kuvaavan matkaa miehuuteen
Noin 8-vuoden iässä RB:n mukaan menetämme lapsuuden, ”kultaisen pallon”, ehjän persoonallisuuden, jota yritämme saada takaisin koko elämämme ajan.
1950-luvun mies haluaa aina naisen palauttavan hänen kultaisen pallonsa.
1960-luvun miehille kulttuuri lupaili, että he löytäisivät kultaisen pallonsa takaisin herkkyydestä, myötämielisyydestä, yhteistyöstä ja epäaggressiivisuudesta. Monet miehet luopuivat aggressiivisuudesta kultaista palloa löytämättä.
1960- ja 1970-luvun mies anelee omaa sisäistä naistaan palauttamaan kultaisen pallon.
RB:n mukaan Rautahannu-satu kertoo, ettei mies voi odottaa löytävänsä kultaista palloa, ehjää persoonallisuuttaan, naisellisuuden maailmasta, koska pallo ei ole siellä. Myöskään vaimo ei pysty palauttamaan ”kultaista palloa”, koska hänellä ei ole sitä. RB:n mukaan nainenkin on kadottanut oman kultaisen pallonsa eikä löydä sitä.
RB:n mukaan kultainen pallo, ehjä persoonallisuus, on Villimiehen magneettikentässä. ”Miehen aito säteilyenergia ei piile, asu eikä odottele miehen naisellisessa puolessaan tai macho- taikka John Wayne-alueellaan, vaan perimiehisyyden magneettikentässä. Sitä suojelee hänessä vaistonvaraisuus, joka on ollut veden alla ties kuinka kauan.”
RB:n mukaan useimmat miehet haluavat, että joku miellyttävä ihminen tuo kultaisen pallon, ehjän persoonallisuuden, takaisin, mutta satu vihjaa, etti sitä tuo aasialainen guru, eikä lempeä Jeesus. Rautahannu-satu on noin 1000 vuotta kristinuskoa vanhempi.
Kultaisen pallon takaisin saaminen ja sovinnainen kesyys ja kiltteys eivät ole sovitettavissa yhteen.
RB: Villimiehen energia johtaa voimaperäiseen toimintaan, jonka pontimena ei ole julmuus, vaan määrätietoisuus. Villimies ei ole sivistystä vastaan, mutta ei liioin täysin sen talutusnuorassa.
RB:n mukaan kun nuorukainen hetkensä koettaessa puhuu Villimiehen kanssa, hän joutuu huomaamaan, että keskustelu on aivan erilaista kuin puhuminen rabin, papin tai gurun kanssa. Villimiehen kanssa ei puhella autuudesta, uskosta, hengestä eikä ”korkeammasta tietoisuudesta”, vaan jostain märästä, pimeästä ja syvällä olevasta – sielusta. Jungin sanoin psyyken kanssa on tehtävä sopimus, jos mielii saada tuloksia.
Kultainen pallo vieri häkkiin vangitun Villimiehen luo kuninkaanlinnan pihalla – häkin avain on äidin tyynyn(s.o odotusten) alla
RB suree kirjassaan sitä, että liika tieteellisyys ja tieteellisyyden korostaminen on vienyt meiltä kyvyn ajatella mytologisesti. Renessanssista lähtien mytologisessa ajattelussa on ollut jyrkkä alamäki – ja siksi monet lukevat satua kirjaimellisesti, mikä on suurta tyhmyyttä ja naiiviutta. ihmiset ovat kadottaneet kyvyn kuvitella monimerkityksellisyyttä.
Sadussa Villimies lupaa palauttaa kuninkaanpojalle kultaisen pallon, jos poika varastaa, ja avain pitää nimenomaan varastaa, avaimen äidin tyynyn alta. Yksikään kunnon äiti ei ikinä luovuta avainta! Jos poika ei kykene varastamaan avainta äidin tyynyn alta, niin poika ei ansaitse sitä. Äidit tietävät vaistomaisesti, mitä tapahtuisi, jos poika saisi avaimen: he menettäisivät poikansa. Kun äidin odotukset eivät kahlitse mieltämme, olemme vapaampia toteuttamaan itseämme.
Sadussa poika varastaa avaimen äidin tyyny alta, ei kerrota miten, mutta varastaa kuitenkin. Avatessaan Villimiehen häkkiä kuninkaanpoika satuttaa itseään sormeensa – hän saa mytologisen haavan.
Mitä poika tekee, kun on varastanut avaimen äidin toiveista huolimatta, mihin hän menee sen jälkeen?
Kuninkaanpoika on nyt rikkonut äitiä ja isääkin vastaan, mitä hänellä on tehtävissä? Poika on saanut kultaisen pallon haltuunsa. Villimies on vihdoin vapaa ja palaa omaan metsäänsä, josta hänet vangittiin. metsä on kaukana linnasta. Satu vihjaa, etteivät Rautahannu ja poika voi linnanpihalla tulla yhdeksi – ts. kokea alkuperäistä yhteyttään. Piha on luultavasti liian lähellä äidin tyynyä ja isän sääntöjä.
Poika tekee rohkean ratkaisun ja lähtee Villimiehen matkaan, matkalle kohti oman psyykensä – sielunsa - syvyyksiä. RB:n mukaan kun poika lähtee metsään, niin hänen on voitettava – ainakin hetkeksi – kaikkea villeyttä, epärationaalisuutta, karvaisuutta, vaistoja, tunteita, ihmisruumista ja luontoa kohtaan tuntemansa pelko.
Tapahtumassa on tapahtunut vanhojen initiaatioiden suorittajien vaatima selkeä välirikko äidistä ja isästä.
RB:n mukaan omassa kulttuurissamme tällaista hetkeä ei ole. Kulttuurisamme pojilla on jatkuva tarve vihkiytyä miehuuteen, mutta yleensä vanhemmat miehet eivät mahdollista sitä. Ydinperheen ulkopuoliset vanhat miehet eivät enää tarjoa pojalle tehokasta keinoa katkaista side vanhempiinsa itseään vahingoittamatta. Pappi ja rippikoulu eivät käy initiaatioksi.
RB:n mukaan muinaisissa yhteiskunnissa uskottiin, että pojasta tulee mies vasta rituaalien ja ponnistelujen kautta – vasta kun ”vanhemmat miehet puuttuvat aktiivisesti tilanteeseen”. Meille alkaa valjeta se tosiasia, ettei miehuus toteudu itsestään.
Vain aktiivisesti asioihin puuttuvat vanhemmat miehet voivat toivottaa nuoremmat tervetulleiksi ikivanhaan, mytologiseen, vaistonvaraiseen miehuuden maailmaan. Kun nämä ”kosteuttavat” myytit on opittu, loittonee nuorukainen luonnostaan omasta isästään ja lähestyy niiden rämeisten isien kosteutta, joiden ketju ulottuu vuosisatojen taakse. Eikä nuorukaisen tarvitse epäillä sitä, onko tervetullut ja kuuluuko miesten joukkoon.
RB:n mukaan naiset voivat muuttaa sikiön pojaksi, mutta vain miehet voivat muuttaa pojan mieheksi. Pojan täytyy syntyä toiseen kertaan, toisella kerralla miesten kautta. Kun naiset kasvattavat poikansa yksin, pojalta voi tavallaan puuttua miehen kasvot tai hänellä ei ole lainkaan miehen kasvoja.
Miespuoliset initiaation suorittajat välittivät näkymätöntä ja sanatonta itsevarmuutta. Se auttoi poikia näkemään oikeat kasvonsa ja oikean olemuksensa.
Nykyään ei ole enää ketään, kuka ottaisi nuoret pojat mieheksi ja miesten yhteyteen
Jos mies ja vaimo eivät tule hyvin toimeen keskenään, eivätkä saa toistensa tarpeita tyydytetyksi, niin on tavallista (vaikka isä asuisi kotona) äidin ja pojan välille muodostuva luja salainen sopimus isän syrjäyttämiseksi. Tämä häiriötä tuottavaksi kolmioksi nimetty ilmiö, tuottaa pojan, joka nousee prinssinä kuninkaan paikalle. Siltä ylennykseltä pojan on hyvin vaikea löytää takaisin miehuuteensa, kuten olen kirjoittajat ”Isättömistä pojista”-jutussani.
RB:n mukaan teollinen vallankumous vaurioitti kaikista rakkaussuhteista eniten juuri isän ja pojan välistä suhdetta. Isät menivät tehtaisiin ja toimistoihin, joista palasivat väsyneenä, liian väsyneenä ollakseen isiä.
Teollinen vallankumous pakotti pojat kouluun, joka oli ja on täynnä naisopettajia. Ruumiillisesta työstä tehtiin halveksittavaa ja arvotonta – samalla opetettiin pojille, joiden isät olivat tehneet ruumiillista työtä, että isät olivat tehneet elämässään jotain väärin, että päätyivät ruumiillisiin töihin. Tämä opetus siitäkin huolimatta, että ruumiillisissa töissä miehuus oli helpompi säilyttää kuin toimistoissa työskennellessä. Pojat opetettiin haluamaan ”parempaa elämää” ja asettumaan äitinsä arvojen puolelle. ”Kun toimistotyö ja ”tiedon vallankumous” alkavat olla vallitsevia, niin isän ja pojan välinen sidos hajoaa”, kirjoittaa RB.
”Jos isä on kotona vain pari tuntia iltaisin, naisten arvot ovat kodin ainoita arvoja… Kun astuu sisään nykyaikaiseen kotiin, äiti siletä tulee yleensä itsevarmana vastaan. Isä on vaitonaisena jossain taustalla.”, kuvailee RB perhe-elämälle tuhoisaa muutosta teollisen vallankumouksen jälkeen.
Saksalainen terapeutti Alexander Mitscherlich teki 30 vuotta miesten terapioita, hän kirjoitti kokemastaan teokseen Society without the Father (” Yhteiskunta ilman isää”): jos poika ei näe, mitä isä tekee päivänmittaan ja eri vuodenaikoina eli jos isä jää etäiseksi pojalleen, niin pojan psyykeeseen syntyy aukko. Psyyken aukko täyttyy demoneilla, jotka kertovat että isän työ on pahasta ja isä on paha. Isään kohdistunut epäluulo kohdistuu kaikkiin miehiin, erityisesti auktoriteetteihin.
RB:n mukaan kun pojan mielensisäiset demonit ovat epäluuloisia kaikkea miehuutta kohtaan, ei poika myöhemmin voi helposti kehittää hyvää suhdetta aikuisen miehen energiaan, saati sitten auktoriteetti- tai johtoasemassa olevan aikuisen miehen energiaan? Kansalaisena poika osallistuu mieluummin terapiaan kuin politiikkaan. Hänellä on puhtaampi olo, kun ei ole vallassa. Hän lähtee Pohjois-Kaliforniaan kasvattamaan marihuanaa tai Maineen ajamaan moottoripyörää.
Zeuksen energia oli muinaisille kreikkalaisille tärkeää. Se oli myönteistä miehistä energiaa, joka hyväksyi käskyvallan. Zeuksen energia käsittää älyn, vankan terveydentilan, myötätuntoisen päättäväisyyden, hyvän tahdon ja jalon johtamistaidon. Zeuksen energia on miehistä auktoriteettia, joka otetaan vastaan yhteisön nimissä.
RB muistuttaa, että nykyajan televisiomainoksissa isä ei tiedä, mitä flunssalääkettä pitäisi ottaa. ”Monet Hollywoodin nuoret käsikirjoittajat kostavat etäiselle isälle tekemällä kaikista aikuisista miehistä hölmöjä mieluummin kuin kohtaavat silmästä silmään oman Kansasissa asuvan isänsä. He hyökkäävät sen miehisen rehellisyyden kunnioitusta vastaan, jonka jokainen isä pohjimmiltaan haluaa siirtää lapsenlapsilleen ja lastenlastenlapsilleen.
RB muistuttaa, että kun demonien pelko ohjailee pojan elämää, poika latistuu, kangistuu, yksinäistyy ja näivettyy. Hän ei tiedä, miten saisi takaisin kostean ja liejuisen puolensa. Kun poika oppii tunteet etupäässä äidiltään, hän oppii suhtautumaan miehisyyteensä naisen tavoin ja omaksuu naisellisen asenteen isäänsä ja omaa miehisyyttään kohtaan. Poika näkee isän äidin silmin… Siten poika usein varttuu mielessään vaurioitunut kuva isästä – kuvaa eivät välttämättä ole synnyttäneet isän teot ja puheet, vaan se perustuu äidin huomautuksiin niistä.
RB toteaa, että pojalta menee aikaa, ennen kuin hän vapautuu varhaisista kielteisistä käsityksistä, joita hän on omaksunut isästään. Psyyke pitää sisukkaasti kiinni näistä vanhoista havainnoista.
RB ei väitä, että kaikki isät ovat hyviä. Äidit voivat olla oikeassa poikien isän vikojen suhteen, mutta nainen voi tuomita joitakin isän hyviäkin puolia. Poikaa saattaa viehättää miehisyys silti, mutta poika pelkää sitä. Poika saattaa surkutella sitä ja haluat muuttaa miehisyyttä tai saattaa tuntea epäluuloa miehisyyttä kohtaan ja haluta tappaa sen itsessään. Poika saattaa ihailla miehisyyttä, mutta hän ei koskaan suhtaudu siihen luontevasti. Lopulta miehen ei auta muu kuin karistaa harteiltaan kaikki hänen istutetut opit ja ryhtyä itse selvittämään, mikä isä on ja mitä miehisyys on. Siinä RB:n mukaan ikivanhat tarinat ovat suureksi avuksi.
RB kirjoittaa, että pojan sormi viittaa haavoihin, joita meistä jokainen on jo saanut yrittäessään päästää Villimiehen häkistä. Kipeä sormi symboloi haavaa, jonka useimmat nuorukaiset ovat jo saaneet. Initiaatio auttaa muistamaan haavansa – sielun haavan tai tunne-elämän vauriot. Se, etteivät vanhemmat miehet ole koskaan toivottaneet nuorukaista tervetulleeksi miesten maailmaan, on haavana rinnassa.
Nuorisojengeissä näkee nuoria miehiä, joilla ei ole lähipiirissään lainkaan vanhempia miehiä. Jengin jäsenet yrittävät epätoivoisesti opetella toisiltaan rohkeutta, perheuskollisuutta ja kuria.
Robert Moore sanoi, että jos nuorukainen jää paitsi vanhemman miehen ihailua, hän haavoittuu. Vamma syntyy myös siitä, että poika ei näe isäänsä pienenä ollessaan, ettei isä ole koskaan hänen kanssaan. Vamma voi syntyä siitäkin, että isä on etäinen, poissa tai työnarkomaani. Jos isä on arvosteleva ja tuomitseva, poika tuntee olevansa yksi Kronoksen pojista, jotka tämä söi. Jokin isku isältä tulee, muodossa tai toisessa. Melkein jokainen mies muistaa tämän iskun, kirjoittaa RB ja jatkaa ”Ja sen haavan poika muistaa vuosikaudet”. Miehisen sielunyhteyden puuttuminen saattaa olla haavoista tuhoisin.
RB kirjoittaa, että moni äiti pitää huolen siitä, että poika saa häpeän kasteen. Äiti ei lakkaa kaatamasta häpeän vettä poikansa päähän – varmuuden vuoksi. Joskus tuollainen häpeä tuottaa pitkäaikaisen haavan, joka ei ota parantuakseen. Selkäsaunat, läimäytykset kasvoihin, sanalliset sivallukset ovat vammoja. Iskut jotka raastavat itsetuntoa, tuottavat omanarvontunteelle kolauksen, haihduttavat innon, myrkyttävät ja hävittävät itseluottamuksen, saavat sielun mustelmille, jäytävät ja tahraavat kehokuvaa – tämä kaikki on häpäisemistä. Se vaurioittaa ja vahingoittaa. Useampia haavoja voi luonnehtia kaikkivoipaisuutemme haavoittumiseksi. Häpeälliset iskut ovat iskuja prinssin palleaan.
RB: ratkaisemme ongelman 1) yleensä tulemalla entistä mahtipontisemmaksi, kipuamme haavan ja häpeän yläpuolelle. Jokin luonnoton tempaa meidät mukaansa. Voimme olla hilpeitä, muttemme kovinkaan inhimillisiä. Päätämme itse olla Villimies. 2) lähtemällä masennuksen tielle, elämme haavassa ja häpeässä. Valitsemme uhrin tien. 3) valitsemme lamaannuksen, robottikäyttäytymisen, totisen turtumuksen tien – ontto sisältä, ei mielenkuohua, ei tunteiden liikettä, automaatin elämää.
Ja näin meissä on aina jotain vikaa, alleviivaa RB. Initiaatio neuvoo nuorukaista, mitä tehdä haavoille, uusille ja vanhoille. Ilman tarinoita emme pääse käsiksi haavaan. Joko nousemme sen yläpuolelle, niin korkealle ettei siitä saa otetta tai muutumme itse haavaksi, tai joudumme jonkin niin valtaisan polkemaksi, ettemme näe kuin maata. Jos mies kuvittelee olevansa joko Villimies tai uhriksi joutunut lapsi, opettajan hankkiminen ei tule kuuloonkaan.
RB kirjoittaa, että on tärkeä ymmärtää, ettei Villimies ole meidän ”sisällämme”. Villimies on itse asiassa olento, joka voi elää ja kasvaa vuosisatoja ihmisen psyyken ulkopuolella. Vanhempi ohjaaja eli ”miespuolinen äiti” (riippumaton, ajaton ja mytologinen olento) voi initiaation kautta auttaa, sillä hänen läsnä ollessaan nuorukainen tunnustelee ja tutkii haavaansa. Kun opettaja vie sielunveden äärelle, lumous päättyy. Ja saamme vihjeen, missä sisäinen enkelimme, daimon, pyhän maailman sanansaattaja on. Satu kertoo myös, että siinä missä miehen haava on, siinä on oleva hänen geniuksensa – hyvän onnen siemenensä. Haava voi olla missä kohdassa tahansa psyykeämme. Haava on juuri siinä kohdassa, josta annamme parhaamme yhteisöllemme.
RB kirjoittaa, että initiaatio ei tapahdu hetkessä, mutta sen avulla voimme vapauttaa itsemme perhehäkeistä ja yhteisön ajattelukaavoista. Initiaatio päästää meidän sisäisiä voimavarojamme, ylimaallisia olentoja vankeudesta ja transsista, jossa ne ovat voineet olla hyvin kauan. Teollinen vallankumous on eristänyt miehen luonnosta ja omasta perheestään. Ja kuitenkin miehen psyyken pohjarakennelma on edelleen yhtä luja kuin 20 000 vuotta sitten. Sielunvetemme sen pohjan päällä on vain sameutunut, eikä nykymies saa apua ulottuakseen psyykensä pohjaan. Haavalla arpeuttamaton mies on sokea mielikuvitusmaailmassa.
Miehen psyykenpohjasta löytyvät miehen psyyken yhteisö, jossa ovat Kuningas, Soturi, Rakastaja, Villimies, Petkuttaja, Taikuri ja Murheen mies, niin RB väittää. Miehessä on yksi tai kaksi olentoa vahvana, kuin lahjaksi saatuna, muita hänen on kehitettävä. Näiden olentojen yhteisöstä muodostuu täysikasvuinen mies.
RB:n kirja muistuttaa, että kun Pyhä hetki on koettanut, kaikki mitä tuona hetkenä tapahtuu, on oikein. Psyykemme eheytyy, koska rituaalitilassa vahvistumme. Miestä ei pidetä aikuisena ennen kuin hän on avautunut sielun- ja hengenmaailmaan. Avautuminen tapahtuu, kun mies saavan ”haavan”, oikeaan paikkaan, oikealla ajalla ja oikeassa seurassa. Sielu tai henki pääsee miehen psyykenyhteisöön haavan ja tappion kautta. Omien pimeiden puoliensa löytäminen inhimillistää, koska alkaa nähdä varjonsa. Mytologisesti mies on lopulta todellisen kuninkaan palveluksessa. Jokainen mies on tällä planeetalla matkalla laiesta legendoihin. Mitä lähemmäksi ihminen pääsee legendoja, sitä lähemmäksi hän pääsee syvyyttä, kosteutta, vaistomaisuutta ja karvaisuutta. Kun mies on valmis ottamaan ratkaisevan askeleen kohti legendoja, hänen uniinsa saattaa ilmaantua naishahmo, jonka kasvot ”katselevat molempiin suuntiin”.
Muistatte, että aluksi esitin kysymyksiä, joihin vastasin. Näkyvätkö heistä ikuinen kultainen Kuningatar tai Kuningas, no, eivät näy edelleenkään. Isät näyttävät pienemmiltä, koska heidän takaansa tai lävitseen ei näy enää siunattua tai tuhoavaa kuningasta.
Kun katselee miestä, niin legendojen tuntijat voivat nähdä, kuinka tavalliseen mieheen lankeaa kultaista säteilyä Kultaisesta miehestä, Zeuksen energiaa. Ja naiseen lankeaa kultaista säteilyä Kultaisesta naisesta – naisen lumousta. Blaken mukaan naisen alaston ruumis on miehen silmälle liian suuri kappale ikuisuutta.
Miksi tämä Rautahannu- matka miehuuteen on merkittävä kirja?
Robert Blyn kirja kertoo siitä, miten pojasta tulee mies 1990-luvun pohjoisamerikkalaisessa yhteiskunnassa. Kirja kertoo mielikuvituksettomasta yhteiskunnastamme, joka nujertaa miehen. Erityisesti nuoren miehen, koska vanhat miehet eivät ota nuoria miehiä miehuuden veljeskuntaan. Koska vanhoja miehiä ei enää ole initioimassa, niin RB kertoo, miten tuntea jälleen olevansa osa miesten vuosituhantista yhteisöä.
Nuoret naiset pyytävät nuoria miehiä ajamaan kaikki karvansa pois, nuoret miehet suostuvat, niin kauaksi ovat nuoret miehet vieraantuneet miehuudestaan. Kannattaa lukea Blyn kirja, ennen kuin suostuu tyttöystävänsä toiveisiin karvattomuudesta – karvaisella Villimiehellä on vuosituhantinen legendaarinen historia.
( Robert, Bly, 1990, alkuperäinen teos Iron John, suomennettu Leena Nivala 1992, WSOY: Juva)
Kun katsot Matti Vanhasta, Jyrki Kataista, Mauri Pekkarista tuleeko mieleesi ensimmäiseksi aikuisen miehen malli, jota useimmat miehet haluavat seurata? Herättävätkö he sinussa haikuja ikivanhasta miehuudesta?
Kun katsot Tarja Halosta, tuleeko mieleesi haikuja ikivanhasta naiseudesta? Ei tietenkään, on oma vastaukseni edellä oleviin kysymyksiin.
Robert Bly on kirjoittanut 20 vuotta sitten kirjan, joka on edelleen ajankohtainen: ”Miehet elävät nyt tärkeää ja haastavaa vaihetta, sillä heille on valjennut, ettei nykykulttuurin tarjoamiin aikuisen miehen malleihin voi enää tukeutua. Ne ovat kuluneet puhki. Kolmenkymmenenviiden ikäisenä mies on jo oppinut, etteivät koulussa opetetut tosi miehen, karskin miehen ja kunnon miehen mallit toimi elämässä. Hän tuntee tarvetta miettiä alusta uudelleen, mitä mies on tai voisi olla.”
Erilaiset miehenmallit
Kirjassaan Robert Bly (lyhyesti RB) muistuttaa, että amerikkalainen mies ei ole pysynyt samana vuosikymmenistä toiseen. 1630-luvulla oli jäyhä, saturninen ja ukkoutunut maanviljelijä. Etelässä avosydäminen ja äitikeskeinen kavaljeeri, koillisessa ahnas rautatieyrittäjä ja lännessä rämäpäinen minä-pärjään-kyllä-ilmankin-elämänmuodon uudisasukas.
RB:n mukaan 1950-luvun mies lähti töihin aamuvarhain, uurasti tunnontarkasti, elätti vaimonsa ja lapsensa ja ihaili kuria. Tämä mies ei nähnyt naisen sielua, mutta arvosti hänen vartaloaan. Käsitys kulttuurista oli poikamainen ja optimistinen. Hänessä oli kosolti eristyneisyyttä, osattomuutta ja passiivisuutta. Ellei hänellä ole vihollista, hän ei ole varma, onko hän elossa. Hän piti jalkapallosta, oli aggressiivinen ja puolusti isänmaataan. itkeä ei saanut, mutta tuottaa piti. Tässä miehen mallissa ei ollut tilaa myötämielisyydelle eikä läheisyydelle. Persoonallisuus oli varsin jähmeä. Henkisiin ominaisuuksiin ei kuulunut myötätunto. Hänellä oli selkeä näkemys miehen olemuksesta ja velvollisuuksista, mutta RB:n mukaan hänen eristyneisyytensä ja näkemystensä yksipuolisuus olivat vaarallisia.
RB:n mukaan 1960-luvulla ilmaantui toisenlainen mies, naisellisen puolensa tiedostava mies. Vietnamin sodan tuhot ja väkivalta panivat miehet kysymään itseltään, millainen aikuinen mies todella on. Samaan aikaan naisliike yllytti miehiä katsomaan naisia tarkkaan (”naiset sanovat kyllä miehille jotka sanovat ei”, ei tarkoitti kieltäytymistä asepalveluksesta) ja pakotti heidät tiedostamaan ne tuskat ja kärsimykset, joilta 1950-luvun mies yritti sulkea silmänsä. Miehet löysivät itsestään ns. naisellisen puolen. RB:n mukaan useimmat nykyajan miehet ovat siinä tavalla tai toisella mukana yhä. RB:n mukaan miehestä tuli huomaavaisempi ja lempeämpi, mutta tämä kehitys ei vapauttanut miestä. RB:lla on tunne, että jotain on perustavanlaatuisesti vialla tässä kehityksessä. Mies oli nyt kiltti poika, joka ei yritä miellyttää pelkästään äitiä, vaan myös sitä nuorta naista, jonka kanssa hän elää.
RB:n mukaan 1970-luvulla tuli ilmiö ”pehmomies”. RB:n mukaan he ovat ihania ja arvokkaita ihmisiä, koko heidän olemuksensa ja elintapansa henkii lempeää asennoitumista elämää kohtaan. Mutta harvat pehmomiehet ovat onnellisia. RB:n mukaan heiltä puuttuu sisäistä energiaa. He säilyttävät, mutta eivät varsinaisesti anna elämää. RB:n mukaan on ironista, että pehmomiehiä näkee usein vahvojen, energiaa säteilevien naisten seurassa. Naiset valitsivat rakastajikseen ja kenties tavallaan pojikseen pehmeitä miehiä. Pehmomiehellä ei ole juuri elinenergiaa jaettavaksi. Oli syntynyt elämää säilyttävä, muttei sitä antava mies. Kylmäsydäminen miehisyys samastettiin väkivaltaan ja myötämielistä miehisyyttä palkittiin. RB:n mukaan pehmomies tuntui varsin mukavalta, mutta nyt sitä on kokeiltu kyllin kauan nähdäksemme, ettei se toimi.
Pehmomiehillä on runsaasti ahdistusta ja syvää surua, joka johtui osittain etäisistä suhteista omaan isään, minkä he kipeästi tunsivat, mutta osittain suru kumpusi myös avioliiton tai parisuhteen vaikeuksista. Pehmomiehet olivat oppineet myötämielisyyttä, mutta myötämielisyys ei riittänyt kantamaan heidän avioliittoaan vaikeiden aikojen yli. Jokaisessa suhteessa tarvitaan silloin tällöin hurjuutta.
Pehmomies kykeni sanomaan, että tuntee sinun tuskasi, arvostaa elämääsi kuin omaansa, huolehtii ja lohduttaa. Pehmomies osasi hoivata, mutta hän ei kyennyt sanomaan, mitä hän itse halusi ja pysymään sen takana. Sellaista määrätietoisuutta pehmomiehessä ei ollut.
Kuten RB sanoi, mikään noista miehenmalleista ei enää pelitä nykypäivänä (siis 20 vuotta sittenkään Pohjois-Amerikassa). Hänen mukaansa matka, jonka monet amerikkalaiset miehet ovat kulkeneet kohti pehmeyttä tai myötämielisyyttä tai ”naisellisen puolensa kehittämistä”, on ollut äärettömän arvokas, mutta tietä on vielä edessä matkalla miehisyyteen.
RB esittelee kirjassaan Rautahannu- matka miehuuteen, miten noin 1820-luvulla Grimmin veljesten muistiin kirjoittama satu Rautahannusta kertoo miehuuden kasvusta. RB kuvailee kuinka satu vertauskuvallisesti kertoo miten mies voi vajoamalla psyyken kerrostumisiin, sielunveteensä, suotuisissa oloissa löytää sielunsa pohjalta pitkähiuksisen miehen, Villimiehen, paikasta, jossa kukaan ei ole aikoihin käynyt.
RB väittää, että jokaisella nykyajan miehellä lojuu psyykensä pohjalla alkukantainen olento, joka on hiusten ja karvan peitossa päästä jalkoihin. Kosketuksen saaminen tähän Villimieheen on askel, joka 1980- ja 1990-luvun miesten on vielä otettava. ” Kun mies hyväksyy herkkyytensä tai sen, mitä joskus kutsutaan sisäiseksi naisekseen, hän tuntee itsensä usein lämpimämmäksi, seurallisemmaksi, elävämmäksi. Mutta kun hän lähestyy sitä, mitä RB kutsuu ”pohjimmaiseksi mieheksi”, hän tuntee olonsa uhatuksi. Karvaisen miehen hyväksyminen on pelottavaa ja riskistä ja vaatii toisenlaista rohkeutta.” RB painottaa, että suhteen luominen Rautahannuun edellyttää, että mies haluaa vajota psyykensä uumeniin ja hyväksyy sen syvyyksien pimeyden, myös sen voimaa antavan pimeyden.
Teollinen yhteiskunta on jo monen sukupolven ajan neuvonut nuorukaisia pysymään erossa Rautahannusta, eikä kristinuskokaan ole häneen järin ihastunut.
Satu Rautahannusta ja miten sen voi tulkita kuvaavan matkaa miehuuteen
Noin 8-vuoden iässä RB:n mukaan menetämme lapsuuden, ”kultaisen pallon”, ehjän persoonallisuuden, jota yritämme saada takaisin koko elämämme ajan.
1950-luvun mies haluaa aina naisen palauttavan hänen kultaisen pallonsa.
1960-luvun miehille kulttuuri lupaili, että he löytäisivät kultaisen pallonsa takaisin herkkyydestä, myötämielisyydestä, yhteistyöstä ja epäaggressiivisuudesta. Monet miehet luopuivat aggressiivisuudesta kultaista palloa löytämättä.
1960- ja 1970-luvun mies anelee omaa sisäistä naistaan palauttamaan kultaisen pallon.
RB:n mukaan Rautahannu-satu kertoo, ettei mies voi odottaa löytävänsä kultaista palloa, ehjää persoonallisuuttaan, naisellisuuden maailmasta, koska pallo ei ole siellä. Myöskään vaimo ei pysty palauttamaan ”kultaista palloa”, koska hänellä ei ole sitä. RB:n mukaan nainenkin on kadottanut oman kultaisen pallonsa eikä löydä sitä.
RB:n mukaan kultainen pallo, ehjä persoonallisuus, on Villimiehen magneettikentässä. ”Miehen aito säteilyenergia ei piile, asu eikä odottele miehen naisellisessa puolessaan tai macho- taikka John Wayne-alueellaan, vaan perimiehisyyden magneettikentässä. Sitä suojelee hänessä vaistonvaraisuus, joka on ollut veden alla ties kuinka kauan.”
RB:n mukaan useimmat miehet haluavat, että joku miellyttävä ihminen tuo kultaisen pallon, ehjän persoonallisuuden, takaisin, mutta satu vihjaa, etti sitä tuo aasialainen guru, eikä lempeä Jeesus. Rautahannu-satu on noin 1000 vuotta kristinuskoa vanhempi.
Kultaisen pallon takaisin saaminen ja sovinnainen kesyys ja kiltteys eivät ole sovitettavissa yhteen.
RB: Villimiehen energia johtaa voimaperäiseen toimintaan, jonka pontimena ei ole julmuus, vaan määrätietoisuus. Villimies ei ole sivistystä vastaan, mutta ei liioin täysin sen talutusnuorassa.
RB:n mukaan kun nuorukainen hetkensä koettaessa puhuu Villimiehen kanssa, hän joutuu huomaamaan, että keskustelu on aivan erilaista kuin puhuminen rabin, papin tai gurun kanssa. Villimiehen kanssa ei puhella autuudesta, uskosta, hengestä eikä ”korkeammasta tietoisuudesta”, vaan jostain märästä, pimeästä ja syvällä olevasta – sielusta. Jungin sanoin psyyken kanssa on tehtävä sopimus, jos mielii saada tuloksia.
Kultainen pallo vieri häkkiin vangitun Villimiehen luo kuninkaanlinnan pihalla – häkin avain on äidin tyynyn(s.o odotusten) alla
RB suree kirjassaan sitä, että liika tieteellisyys ja tieteellisyyden korostaminen on vienyt meiltä kyvyn ajatella mytologisesti. Renessanssista lähtien mytologisessa ajattelussa on ollut jyrkkä alamäki – ja siksi monet lukevat satua kirjaimellisesti, mikä on suurta tyhmyyttä ja naiiviutta. ihmiset ovat kadottaneet kyvyn kuvitella monimerkityksellisyyttä.
Sadussa Villimies lupaa palauttaa kuninkaanpojalle kultaisen pallon, jos poika varastaa, ja avain pitää nimenomaan varastaa, avaimen äidin tyynyn alta. Yksikään kunnon äiti ei ikinä luovuta avainta! Jos poika ei kykene varastamaan avainta äidin tyynyn alta, niin poika ei ansaitse sitä. Äidit tietävät vaistomaisesti, mitä tapahtuisi, jos poika saisi avaimen: he menettäisivät poikansa. Kun äidin odotukset eivät kahlitse mieltämme, olemme vapaampia toteuttamaan itseämme.
Sadussa poika varastaa avaimen äidin tyyny alta, ei kerrota miten, mutta varastaa kuitenkin. Avatessaan Villimiehen häkkiä kuninkaanpoika satuttaa itseään sormeensa – hän saa mytologisen haavan.
Mitä poika tekee, kun on varastanut avaimen äidin toiveista huolimatta, mihin hän menee sen jälkeen?
Kuninkaanpoika on nyt rikkonut äitiä ja isääkin vastaan, mitä hänellä on tehtävissä? Poika on saanut kultaisen pallon haltuunsa. Villimies on vihdoin vapaa ja palaa omaan metsäänsä, josta hänet vangittiin. metsä on kaukana linnasta. Satu vihjaa, etteivät Rautahannu ja poika voi linnanpihalla tulla yhdeksi – ts. kokea alkuperäistä yhteyttään. Piha on luultavasti liian lähellä äidin tyynyä ja isän sääntöjä.
Poika tekee rohkean ratkaisun ja lähtee Villimiehen matkaan, matkalle kohti oman psyykensä – sielunsa - syvyyksiä. RB:n mukaan kun poika lähtee metsään, niin hänen on voitettava – ainakin hetkeksi – kaikkea villeyttä, epärationaalisuutta, karvaisuutta, vaistoja, tunteita, ihmisruumista ja luontoa kohtaan tuntemansa pelko.
Tapahtumassa on tapahtunut vanhojen initiaatioiden suorittajien vaatima selkeä välirikko äidistä ja isästä.
RB:n mukaan omassa kulttuurissamme tällaista hetkeä ei ole. Kulttuurisamme pojilla on jatkuva tarve vihkiytyä miehuuteen, mutta yleensä vanhemmat miehet eivät mahdollista sitä. Ydinperheen ulkopuoliset vanhat miehet eivät enää tarjoa pojalle tehokasta keinoa katkaista side vanhempiinsa itseään vahingoittamatta. Pappi ja rippikoulu eivät käy initiaatioksi.
RB:n mukaan muinaisissa yhteiskunnissa uskottiin, että pojasta tulee mies vasta rituaalien ja ponnistelujen kautta – vasta kun ”vanhemmat miehet puuttuvat aktiivisesti tilanteeseen”. Meille alkaa valjeta se tosiasia, ettei miehuus toteudu itsestään.
Vain aktiivisesti asioihin puuttuvat vanhemmat miehet voivat toivottaa nuoremmat tervetulleiksi ikivanhaan, mytologiseen, vaistonvaraiseen miehuuden maailmaan. Kun nämä ”kosteuttavat” myytit on opittu, loittonee nuorukainen luonnostaan omasta isästään ja lähestyy niiden rämeisten isien kosteutta, joiden ketju ulottuu vuosisatojen taakse. Eikä nuorukaisen tarvitse epäillä sitä, onko tervetullut ja kuuluuko miesten joukkoon.
RB:n mukaan naiset voivat muuttaa sikiön pojaksi, mutta vain miehet voivat muuttaa pojan mieheksi. Pojan täytyy syntyä toiseen kertaan, toisella kerralla miesten kautta. Kun naiset kasvattavat poikansa yksin, pojalta voi tavallaan puuttua miehen kasvot tai hänellä ei ole lainkaan miehen kasvoja.
Miespuoliset initiaation suorittajat välittivät näkymätöntä ja sanatonta itsevarmuutta. Se auttoi poikia näkemään oikeat kasvonsa ja oikean olemuksensa.
Nykyään ei ole enää ketään, kuka ottaisi nuoret pojat mieheksi ja miesten yhteyteen
Jos mies ja vaimo eivät tule hyvin toimeen keskenään, eivätkä saa toistensa tarpeita tyydytetyksi, niin on tavallista (vaikka isä asuisi kotona) äidin ja pojan välille muodostuva luja salainen sopimus isän syrjäyttämiseksi. Tämä häiriötä tuottavaksi kolmioksi nimetty ilmiö, tuottaa pojan, joka nousee prinssinä kuninkaan paikalle. Siltä ylennykseltä pojan on hyvin vaikea löytää takaisin miehuuteensa, kuten olen kirjoittajat ”Isättömistä pojista”-jutussani.
RB:n mukaan teollinen vallankumous vaurioitti kaikista rakkaussuhteista eniten juuri isän ja pojan välistä suhdetta. Isät menivät tehtaisiin ja toimistoihin, joista palasivat väsyneenä, liian väsyneenä ollakseen isiä.
Teollinen vallankumous pakotti pojat kouluun, joka oli ja on täynnä naisopettajia. Ruumiillisesta työstä tehtiin halveksittavaa ja arvotonta – samalla opetettiin pojille, joiden isät olivat tehneet ruumiillista työtä, että isät olivat tehneet elämässään jotain väärin, että päätyivät ruumiillisiin töihin. Tämä opetus siitäkin huolimatta, että ruumiillisissa töissä miehuus oli helpompi säilyttää kuin toimistoissa työskennellessä. Pojat opetettiin haluamaan ”parempaa elämää” ja asettumaan äitinsä arvojen puolelle. ”Kun toimistotyö ja ”tiedon vallankumous” alkavat olla vallitsevia, niin isän ja pojan välinen sidos hajoaa”, kirjoittaa RB.
”Jos isä on kotona vain pari tuntia iltaisin, naisten arvot ovat kodin ainoita arvoja… Kun astuu sisään nykyaikaiseen kotiin, äiti siletä tulee yleensä itsevarmana vastaan. Isä on vaitonaisena jossain taustalla.”, kuvailee RB perhe-elämälle tuhoisaa muutosta teollisen vallankumouksen jälkeen.
Saksalainen terapeutti Alexander Mitscherlich teki 30 vuotta miesten terapioita, hän kirjoitti kokemastaan teokseen Society without the Father (” Yhteiskunta ilman isää”): jos poika ei näe, mitä isä tekee päivänmittaan ja eri vuodenaikoina eli jos isä jää etäiseksi pojalleen, niin pojan psyykeeseen syntyy aukko. Psyyken aukko täyttyy demoneilla, jotka kertovat että isän työ on pahasta ja isä on paha. Isään kohdistunut epäluulo kohdistuu kaikkiin miehiin, erityisesti auktoriteetteihin.
RB:n mukaan kun pojan mielensisäiset demonit ovat epäluuloisia kaikkea miehuutta kohtaan, ei poika myöhemmin voi helposti kehittää hyvää suhdetta aikuisen miehen energiaan, saati sitten auktoriteetti- tai johtoasemassa olevan aikuisen miehen energiaan? Kansalaisena poika osallistuu mieluummin terapiaan kuin politiikkaan. Hänellä on puhtaampi olo, kun ei ole vallassa. Hän lähtee Pohjois-Kaliforniaan kasvattamaan marihuanaa tai Maineen ajamaan moottoripyörää.
Zeuksen energia oli muinaisille kreikkalaisille tärkeää. Se oli myönteistä miehistä energiaa, joka hyväksyi käskyvallan. Zeuksen energia käsittää älyn, vankan terveydentilan, myötätuntoisen päättäväisyyden, hyvän tahdon ja jalon johtamistaidon. Zeuksen energia on miehistä auktoriteettia, joka otetaan vastaan yhteisön nimissä.
RB muistuttaa, että nykyajan televisiomainoksissa isä ei tiedä, mitä flunssalääkettä pitäisi ottaa. ”Monet Hollywoodin nuoret käsikirjoittajat kostavat etäiselle isälle tekemällä kaikista aikuisista miehistä hölmöjä mieluummin kuin kohtaavat silmästä silmään oman Kansasissa asuvan isänsä. He hyökkäävät sen miehisen rehellisyyden kunnioitusta vastaan, jonka jokainen isä pohjimmiltaan haluaa siirtää lapsenlapsilleen ja lastenlastenlapsilleen.
RB muistuttaa, että kun demonien pelko ohjailee pojan elämää, poika latistuu, kangistuu, yksinäistyy ja näivettyy. Hän ei tiedä, miten saisi takaisin kostean ja liejuisen puolensa. Kun poika oppii tunteet etupäässä äidiltään, hän oppii suhtautumaan miehisyyteensä naisen tavoin ja omaksuu naisellisen asenteen isäänsä ja omaa miehisyyttään kohtaan. Poika näkee isän äidin silmin… Siten poika usein varttuu mielessään vaurioitunut kuva isästä – kuvaa eivät välttämättä ole synnyttäneet isän teot ja puheet, vaan se perustuu äidin huomautuksiin niistä.
RB toteaa, että pojalta menee aikaa, ennen kuin hän vapautuu varhaisista kielteisistä käsityksistä, joita hän on omaksunut isästään. Psyyke pitää sisukkaasti kiinni näistä vanhoista havainnoista.
RB ei väitä, että kaikki isät ovat hyviä. Äidit voivat olla oikeassa poikien isän vikojen suhteen, mutta nainen voi tuomita joitakin isän hyviäkin puolia. Poikaa saattaa viehättää miehisyys silti, mutta poika pelkää sitä. Poika saattaa surkutella sitä ja haluat muuttaa miehisyyttä tai saattaa tuntea epäluuloa miehisyyttä kohtaan ja haluta tappaa sen itsessään. Poika saattaa ihailla miehisyyttä, mutta hän ei koskaan suhtaudu siihen luontevasti. Lopulta miehen ei auta muu kuin karistaa harteiltaan kaikki hänen istutetut opit ja ryhtyä itse selvittämään, mikä isä on ja mitä miehisyys on. Siinä RB:n mukaan ikivanhat tarinat ovat suureksi avuksi.
RB kirjoittaa, että pojan sormi viittaa haavoihin, joita meistä jokainen on jo saanut yrittäessään päästää Villimiehen häkistä. Kipeä sormi symboloi haavaa, jonka useimmat nuorukaiset ovat jo saaneet. Initiaatio auttaa muistamaan haavansa – sielun haavan tai tunne-elämän vauriot. Se, etteivät vanhemmat miehet ole koskaan toivottaneet nuorukaista tervetulleeksi miesten maailmaan, on haavana rinnassa.
Nuorisojengeissä näkee nuoria miehiä, joilla ei ole lähipiirissään lainkaan vanhempia miehiä. Jengin jäsenet yrittävät epätoivoisesti opetella toisiltaan rohkeutta, perheuskollisuutta ja kuria.
Robert Moore sanoi, että jos nuorukainen jää paitsi vanhemman miehen ihailua, hän haavoittuu. Vamma syntyy myös siitä, että poika ei näe isäänsä pienenä ollessaan, ettei isä ole koskaan hänen kanssaan. Vamma voi syntyä siitäkin, että isä on etäinen, poissa tai työnarkomaani. Jos isä on arvosteleva ja tuomitseva, poika tuntee olevansa yksi Kronoksen pojista, jotka tämä söi. Jokin isku isältä tulee, muodossa tai toisessa. Melkein jokainen mies muistaa tämän iskun, kirjoittaa RB ja jatkaa ”Ja sen haavan poika muistaa vuosikaudet”. Miehisen sielunyhteyden puuttuminen saattaa olla haavoista tuhoisin.
RB kirjoittaa, että moni äiti pitää huolen siitä, että poika saa häpeän kasteen. Äiti ei lakkaa kaatamasta häpeän vettä poikansa päähän – varmuuden vuoksi. Joskus tuollainen häpeä tuottaa pitkäaikaisen haavan, joka ei ota parantuakseen. Selkäsaunat, läimäytykset kasvoihin, sanalliset sivallukset ovat vammoja. Iskut jotka raastavat itsetuntoa, tuottavat omanarvontunteelle kolauksen, haihduttavat innon, myrkyttävät ja hävittävät itseluottamuksen, saavat sielun mustelmille, jäytävät ja tahraavat kehokuvaa – tämä kaikki on häpäisemistä. Se vaurioittaa ja vahingoittaa. Useampia haavoja voi luonnehtia kaikkivoipaisuutemme haavoittumiseksi. Häpeälliset iskut ovat iskuja prinssin palleaan.
RB: ratkaisemme ongelman 1) yleensä tulemalla entistä mahtipontisemmaksi, kipuamme haavan ja häpeän yläpuolelle. Jokin luonnoton tempaa meidät mukaansa. Voimme olla hilpeitä, muttemme kovinkaan inhimillisiä. Päätämme itse olla Villimies. 2) lähtemällä masennuksen tielle, elämme haavassa ja häpeässä. Valitsemme uhrin tien. 3) valitsemme lamaannuksen, robottikäyttäytymisen, totisen turtumuksen tien – ontto sisältä, ei mielenkuohua, ei tunteiden liikettä, automaatin elämää.
Ja näin meissä on aina jotain vikaa, alleviivaa RB. Initiaatio neuvoo nuorukaista, mitä tehdä haavoille, uusille ja vanhoille. Ilman tarinoita emme pääse käsiksi haavaan. Joko nousemme sen yläpuolelle, niin korkealle ettei siitä saa otetta tai muutumme itse haavaksi, tai joudumme jonkin niin valtaisan polkemaksi, ettemme näe kuin maata. Jos mies kuvittelee olevansa joko Villimies tai uhriksi joutunut lapsi, opettajan hankkiminen ei tule kuuloonkaan.
RB kirjoittaa, että on tärkeä ymmärtää, ettei Villimies ole meidän ”sisällämme”. Villimies on itse asiassa olento, joka voi elää ja kasvaa vuosisatoja ihmisen psyyken ulkopuolella. Vanhempi ohjaaja eli ”miespuolinen äiti” (riippumaton, ajaton ja mytologinen olento) voi initiaation kautta auttaa, sillä hänen läsnä ollessaan nuorukainen tunnustelee ja tutkii haavaansa. Kun opettaja vie sielunveden äärelle, lumous päättyy. Ja saamme vihjeen, missä sisäinen enkelimme, daimon, pyhän maailman sanansaattaja on. Satu kertoo myös, että siinä missä miehen haava on, siinä on oleva hänen geniuksensa – hyvän onnen siemenensä. Haava voi olla missä kohdassa tahansa psyykeämme. Haava on juuri siinä kohdassa, josta annamme parhaamme yhteisöllemme.
RB kirjoittaa, että initiaatio ei tapahdu hetkessä, mutta sen avulla voimme vapauttaa itsemme perhehäkeistä ja yhteisön ajattelukaavoista. Initiaatio päästää meidän sisäisiä voimavarojamme, ylimaallisia olentoja vankeudesta ja transsista, jossa ne ovat voineet olla hyvin kauan. Teollinen vallankumous on eristänyt miehen luonnosta ja omasta perheestään. Ja kuitenkin miehen psyyken pohjarakennelma on edelleen yhtä luja kuin 20 000 vuotta sitten. Sielunvetemme sen pohjan päällä on vain sameutunut, eikä nykymies saa apua ulottuakseen psyykensä pohjaan. Haavalla arpeuttamaton mies on sokea mielikuvitusmaailmassa.
Miehen psyykenpohjasta löytyvät miehen psyyken yhteisö, jossa ovat Kuningas, Soturi, Rakastaja, Villimies, Petkuttaja, Taikuri ja Murheen mies, niin RB väittää. Miehessä on yksi tai kaksi olentoa vahvana, kuin lahjaksi saatuna, muita hänen on kehitettävä. Näiden olentojen yhteisöstä muodostuu täysikasvuinen mies.
RB:n kirja muistuttaa, että kun Pyhä hetki on koettanut, kaikki mitä tuona hetkenä tapahtuu, on oikein. Psyykemme eheytyy, koska rituaalitilassa vahvistumme. Miestä ei pidetä aikuisena ennen kuin hän on avautunut sielun- ja hengenmaailmaan. Avautuminen tapahtuu, kun mies saavan ”haavan”, oikeaan paikkaan, oikealla ajalla ja oikeassa seurassa. Sielu tai henki pääsee miehen psyykenyhteisöön haavan ja tappion kautta. Omien pimeiden puoliensa löytäminen inhimillistää, koska alkaa nähdä varjonsa. Mytologisesti mies on lopulta todellisen kuninkaan palveluksessa. Jokainen mies on tällä planeetalla matkalla laiesta legendoihin. Mitä lähemmäksi ihminen pääsee legendoja, sitä lähemmäksi hän pääsee syvyyttä, kosteutta, vaistomaisuutta ja karvaisuutta. Kun mies on valmis ottamaan ratkaisevan askeleen kohti legendoja, hänen uniinsa saattaa ilmaantua naishahmo, jonka kasvot ”katselevat molempiin suuntiin”.
Muistatte, että aluksi esitin kysymyksiä, joihin vastasin. Näkyvätkö heistä ikuinen kultainen Kuningatar tai Kuningas, no, eivät näy edelleenkään. Isät näyttävät pienemmiltä, koska heidän takaansa tai lävitseen ei näy enää siunattua tai tuhoavaa kuningasta.
Kun katselee miestä, niin legendojen tuntijat voivat nähdä, kuinka tavalliseen mieheen lankeaa kultaista säteilyä Kultaisesta miehestä, Zeuksen energiaa. Ja naiseen lankeaa kultaista säteilyä Kultaisesta naisesta – naisen lumousta. Blaken mukaan naisen alaston ruumis on miehen silmälle liian suuri kappale ikuisuutta.
Miksi tämä Rautahannu- matka miehuuteen on merkittävä kirja?
Robert Blyn kirja kertoo siitä, miten pojasta tulee mies 1990-luvun pohjoisamerikkalaisessa yhteiskunnassa. Kirja kertoo mielikuvituksettomasta yhteiskunnastamme, joka nujertaa miehen. Erityisesti nuoren miehen, koska vanhat miehet eivät ota nuoria miehiä miehuuden veljeskuntaan. Koska vanhoja miehiä ei enää ole initioimassa, niin RB kertoo, miten tuntea jälleen olevansa osa miesten vuosituhantista yhteisöä.
Nuoret naiset pyytävät nuoria miehiä ajamaan kaikki karvansa pois, nuoret miehet suostuvat, niin kauaksi ovat nuoret miehet vieraantuneet miehuudestaan. Kannattaa lukea Blyn kirja, ennen kuin suostuu tyttöystävänsä toiveisiin karvattomuudesta – karvaisella Villimiehellä on vuosituhantinen legendaarinen historia.