Robert Bly- Rautahannu - matka miehuuteen osa 4
Robert Bly – Rautahannu – matka miehuuteen – osa 4
Kun poika oli nukahtanut sammalvuoteelle, niin mitä sitten sadussa ja kirjassa tapahtuu?
Villimies vei pojan kultakaivon ääreen ja painotti, kuinka heleä ja kirkas kultakaivo oli. Villimies muistutti poikaa siitä, että hänen tuli istua ja vartioida sen reunalla, ettei mikään pääse putoamaan kaivoon. Sillä jos jokin putoaa kaivoon, niin kultakaivo menettää lumouksensa.
- Minä tulen joka ilta katsomaan, oletko sinä totellut minun käskyjäni, Villimies sanoo lopuksi.
Pojan sormen haavaa alkoi särkeä siinä kaivon reunalla ja hän kastoi ajattelematta sormensa veteen, sormi muuttui kultaiseksi. Poika yritti pestä sormea puhtaaksi kullasta, muttei onnistunut.
Poika yritti valehdella Villimiehellä, ettei mitään ole tapahtunut, mutta Villimies tiesi mitä oli tapahtunut ja antoi vielä tämän kerran anteeksi.
- Antaa asian olla tällä kertaa, mutta varokin, ettei veteen enää joudun mitään asiaankuulumatonta.
Haavaa särki niin, että poika vaistomaisesti kastoi sormensa veteen. Tämän on 2–3 eKr. peräisin olevan sadun viesti. Bly kysyy, että mikä on niin kipeä haava, että se on pakko kastaa kultaiseen veteen?
Bly lataa, että ilman isän siunausta vaille jääminen on vamma.
Jos nuorukainen jää vaille vanhemman miehen ihailua, hän haavoittuu.
Bly kirjoittaa, että jokin isku isältä varmasti tulee, muodossa tai toisessa: ei sano rakastavansa, ei näe poikaa eikä ole poikansa kanssa, isä on ja jää etäiseksi, on koko ajan poissa, on työnarkomaani, on arvosteleva, on tuomitseva. Bly kertoo Michael Meaden tarinan afrikkalaisesta isästä ja pojasta, jossa isän tappaa pienen rotan ja antaa sen pojalle säilytettäväksi. Poika heittää sen menemään mitättömyytenä, mutta kun isä illalla palaa, eikä muuta saalista ole saatu, niin isä pieksää pojan. Ottaa kirveen ja lyö pojan tainnoksiin ja jättää maahan makaamaan.
Bly kirjoittaa edellisestä kappaleesta sanat, jotka jokainen mies tuntee syvällä sielussaan: ” Tämän tarinan kuulevat miehet tietävät ällistyttävästi yksityiskohtia myöten, mihin kirveen isku osui.
Päähän oikealle puolelle. Olkapäähän. Takaraivoon. Keskelle päätä. Vatsaan. Nivusiin. Melkein jokainen mies muistaa tämän iskun. Siis perusaineistoa isä-poika-suhteessa: isä antaa ja poika ottaa vastaan.
Ja sen haavan poika muistaa vuosikaudet.
Bly kirjoittaa, että äiti antaa häpeän kasteen ja isä kirveellä raikuvan ja unohtumattoman iskun, joka tuntuu melkein murhalta. Bly jatkaa, ettei äiti lakkaa kaatamasta häpeän vettä poikansa päähän- varmuuden vuoksi. Joskus tuollainen äidin aiheuttama häpeä ei ota parantuakseen.
Bly kirjoittaa sielun herkkyydestä:” Iskut, jotka raastavat itsetuntoa, tuottavat omanarvontunnolle kolauksen, haihduttavan innon, myrkyttävät ja hävittävät itseluottamuksen, saavat sielun mustelmille, jäätävät ja tahraavat kehokuvaa… tämä kaikki on häpäisemistä. Se vaurioittaa ja vahingoittaa.”
Bly kirjoittaa, että valheiden kuuleminen vanhemmilta miehiltä merkitsee katkennutta jalkaa.
Se, etteivät vanhemmat miehet ole koskaan toivottaneet nuorukaista tervetulleeksi miesten maailmaan, ON HAAVANA RINNASSA.
Bly kirjoittaa, ettei nuorisojengiläisiltä nuorilta miehiltä ei tavallisesti puutu vain kotoa vanhempi vastuullinen mies ja myös yleensä lähipiiristä vanhempia miehiä.
Bly kirjoittaa, että jengin jäsenet yrittävät epätoivoisesti opetella rohkeutta, perheuskollisuutta ja kuria toisiltaan. Mielenkiintoinen kirja Blyn mainitsemasta jengitodellisuudesta on Suomen oloissa – Mikä Mölsä- Prosenttijengit (2008)-kirja.
Bly kirjoittaa, että miehet ovat eläneet vuosituhansia sydämenliitossa ja sielunyhteydessä keskenään. Nykyisessä maailmassa miesten väliset suhteet ovat muuttuneet keskinäiseksi ahdistukseksi, henkiseksi paineeksi, yksinäisyydeksi, kilpailuhenkisyydeksi ja peloksi.
Bly julistaa, että miehisen sielunyhteyden puuttuminen saattaa olla haavoista tuhoisin.
Bly muistuttaa, että olivatpa vanhempamme hyviä tai huonoja, niin aina haavoja tulee. Haavat uhkaavat kaikkivoipaisuuttamme ja prinsseyttämme. Bly selittää, että yritämme selvitä haavoistamme joko tulemalla mahtipontiseksi tai masentuneiksi.
Jos valitsemme kaikkivoipaisuuden tien, kipuamme haavan ja häpeän yläpuolelle. Silloin poika hakee hyviä arvosanoja, on perheen ilopilleri, oman kärsimyksen lääkäri ja toisista huolehtija. Poika on hilpeä, muttei inhimillinen.
Jos valitsemme depression, elämme haavassa ja häpeässä. Uhri. Uhri hyväksyy uhrina olemisen kruunun, joskus isättömät miehet valitsevat tämän tien.
Kolmas tie on lamaannus, robottikäyttäytyminen ja totinen turtumus- ontto sisältä, ei mielenkuohua, ei tunteiden liikettä, automaatin elämää.
Bly kertoo, että muinainen initiaatiokäytäntö neuvoisi nuorukaista, mitä tehdä haavoille – uusille ja vanhoille. Vanhat miehet kertovat pojille tarinoita heidän tultuaan miesten maailmaan. Ilman vanhojen miesten tarinoita emme pääse käsiksi haavaan. Siis ei kaikkivoipaisuus eikä depressio, vaan kolmas tie.
Miten haava meihin miehiin tuli? ”Yritimme päästää häkistä Villimiestä, joka tässä symboloi lahjakkuutta, rehevyyttä, hurjuutta, suuruutta ja välittömyyttä.
Bly kirjoittaa, että voimme nousta perheemme tuottaman häpeän yläpuolelle kaikkivoipaisuudella, irtautumalla perheestämme ja lentämällä korkealle kaikkivoipaisuuden voimalle. Toinen vaihtoehto on vajota häpeileväksi lapseksi, olematta muuta, elää salaisessa arvottomuudentunteessa.
Bly toteaa tästä toisesta vaihtoehdosta: menettää kuninkaansa ja tulla orjaksi. Orjaksi tulemisessa on oma nautintonsa. ” Sitten voimme sortua päihteisiin saamatta koskaan omaa elämäämme hallintaamme ja häpeämme itseämme yhä enemmän”. Bly kirjoittaa, että päihteiden käyttäjien määrä lisääntyy Amerikassa nopeammin kuin Kalifornian ja Havaijin asukasluku.
Hoitaessamme isän antamaa kirveen tekemää haavaa päihteitä käyttämällä, Blyn mukaan me sanomme: ”minä olen tuo lapsi”. Bly jatkaa, että kun ihmiset samastuvat omaan haavoittuneeseen lapseensa tai jäävät lapsiksi, niin koko kulttuuri murenee. Blyn mukaan se alkoi Amerikassa 1950-luvulla.
Bly mukaan olisi löydettävä kolmas tie. Kaikkivoipaisuuden tielle lähteneet kaupustelevat roska-arvopapereita, ottavat isoja riskejä ja omistavat yksityisiä suihkukoneita. Masennuksen tielle lähteneet ovat alkoholisteja, köyhyysrajan alapuolella sinnitteleviä au-äitejä, narkomaaneja ja isättömiä miehiä. Kolmas tie olisi elvyttää vanhojen miesten initiaatio jossain muodossa.
Kohottautuminen mielenkuohun tai hurmioon ei tuo meille avainta. Avain pysyy piilossa
Liian varhainen hurmio- tai yleistäen mielenkuohu- on vain yksi Suuren äidin keinoista, joilla estää miestä kehittämästä itsekuria.
Bly kirjoittaa, että jos avain pysyy äidin tyynyn alla, me päädymme ennen pitkää hoitoon. Oikeusavustajat ja terapeutit tekevät parhaansa vapauttaakseen meidät, mutta yleensä me sujautamme avaimen heidän tyynynsä alle heidän huomaamattaan.
Bly kysyy, että entä jos onnistumme varastamaan avaimen äidin tyynyn alta ja saamme sormeemme haavan, niin lähtisimmekö Villimiehen mukaan ja vastaa, että luultavasti emme.
Pohtisimme 10 vuotta haavoittunutta sormeamme ja syyttäisimme siitä vanhempiamme ja patriarkaattia. Bly jatkaa karmivan ennustavasti: Todennäköisesti haastaisimme Villimiehen oikeuteen ruosteisesta lukosta ja äidin siitä, ettei hän suojellut avainta paremmin.
Bly tylyttää: Villimiehen satu loppuun lyhyeen, jos päätämme itse olla Villimies (kaikkivoipaisuuden tie) tai jos omaksumme uhriksi joutuneen avuttoman lapsen osan (masennuksen tie).
Bly aprikoi sitä, miksi näiden ihmisten – Wall Streetin miehen, New Age-liikkeen harpunsoittajan, Elokapinan Mannerheimin tiellä makaajan – jotka ovat omistautuneet koko sydämestään lapsenomaiselle kaikkivoipaisuudelle, pitäisi lähteä Villimiehen mukaan. Bly kirjoittaa, että hehän kuvittelevat olevansa Villimiehiä – he ovat villeydessä viimeistä huutoa, pystyvät valvomaan koko yön leikkien tietokoneellaan ja ajattelemaan saastumattomia ajatuksia keskeytymättä neljä päivää.
Bly kirjoittaa (siis jo 1990), että viime vuosikymmeninä harva amerikkalainen mies on päässyt tämän pienen, mutta tärkeän kysymyksen ohi. Miksi?
Bly toteaa, että jos mies kuvittelee olevansa Villimies tai uhriksi joutunut lapsi, opettajan hankkiminen ei tule kuuloonkaan. Bly pyytää kutakin kysymään itseltään, että tunteeko ketään, jossa on aitoa suuruutta. Jos tuntee, pitää lähteä hänen mukaansa. Forrest Gump-elokuvassa Tom Hanks tekee pilaa tästä: hän juoksee ja juoksee ja muut seuraavat. Forrest ei tiedä miksi juoksee ja lopettaa, kun ei enää viitsi.
Bly kirjoittaa, että on tärkeää ymmärtää, ettei Villimies ole meidän ”sisällämme”. Bly muistuttaa, että satu vihjaa, että Villimies on olento, joka voi elää ja kasvaa vuosisatoja ihmisen psyyken ulkopuolella.
Vanhan initiaation tarjoamat mahdollisuudet kaikkivoipaisuuden tai masennuksen ja päihteiden sijaan
Bly kirjoittaa, että kolmas tie – vanha initiaatiokäytäntö – elää voimallisesti geeneissämme. Kolmas tie on maanisen kiihkon ja uhrina olemisen kiihkon vaihtoehto, jossa vanhempi ohjaaja eli ”miespuolinen äiti” astuu kuvaan. Hänen takanaan seisoo olento, jossa on persoonatonta voimaa ja joka sadussa on Villimies eli Rautahannu. Nuorukainen tutkii ja tunnustelee haavaansa – isä-, äiti- tai häpeähaavaansa – tämän riippumattoman, ajattoman, mytologisen initiaatio-olennon läsnä ollessa.
Bly selittää, että jos nuorukainen varastaa avaimen äidin tyynyn alta ja kiipeää tämän olennon harteille, niin kolme asiaa tapahtuu:
1. Haava koetaan pikemmin lahjaksi kuin huonoksi onneksi
2. Ilmaantuu pyhä tai salainen vesi- mitä se lieneekin
3. Miehen elimistöön kulkeutuu jollain tapaa auringon energiaa.
Sadussamme siis poika nukahti sammalvuoteelle, jonka Villimies hänelle teki. Kertoi, ettei isää ja äitiä enää näe. Pojan piti vahtia heleää ja kirkasta kultakaivoa. Kipeän sormen poika kastoi kaivon veteen, pojan sormenpää muuttui kultaiseksi – haavaksi. Villimies sanoi, että antaa olla tällä kertaa. Vanhojen kelttiläisten tarinoiden mukaan, jos kultainen lähde saastuu, kaikki kuolee maan päältä. Siksi vesi on tärkeää.
Vedessä Villimies kypsyttelee ajatuksiaan. Taikuri Merlin mietti vedessä asioitaan hulluutensa aikana (Vita Merlin). Ja myös tavalliset kuolevaiset ammentavat vedestä innostusta, hengen ravintoa ja viisautta.
Bly kirjoittaa, että psykologisesti kyseessä on sielunvesi – mutta vain niille, jotka ovat valmiit siihen astumaan. Bly siteeraa miehen initiaatiosta Mircea Eliadea: ”Puberteettiajan initiaatio on ennen kaikkea pyhän ilmoitusta… ennen initiaatiota pojat eivät oikeastaan ole täysivaltaisia ihmisiä, koska heillä ei ole pääsyä uskonnolliseen elämään.”
Minua haastateltiin 2008 yhteen lehteen otsikolla ”Ilman pyhyyttä mieli saastuu” (juhakemppinen.fi/n3.fa01rcljv3tj7ae/2008_Hyva_Sanoma_Ihmisen_mieli_tarvitsee_kunnioittettavaa_pyhyytta.pdf)
Bly muistuttaa sekularisoitunutta ja sateenkaaristunutta yhteiskuntaa: ”Uskonnollisuus ei tässä tarkoita oppijärjestelmää, hurskautta, puhtautta, ”uskoa”, ”vakaumusta” tai elämän antamista Jumalalle.
- Se tarkoittaa halua olla kala pyhässä vedessä, joutua Dionysoksen tai jonkun muun kalastajan pyydykseen, halua taivuttaa päänsä ja kuunnella omia uniaan, elää salaista elämää rukoillen omassa kammiossaan, olla nöyrä, syödä surua niin kala nieleksii vettä ja elää.
Blyn mukaan se tarkoittaa sekä kalastajana että kalana olemista, ei haavana olemista vaan haavaan tarttumista. Kalana oleminen on toimimista sielun parissa.
Bly kirjoittaa, että asioiden kieltäminen on transsiin saattamista. Transsissa saattaa elää vuosikausia. Alkoholistiperheessä kasvaminen, koulukiusaamiset, lapsuuden seksuaalinen hyväksikäyttö, raiskauskokemukset. Unohduksen valtameri pyyhkäisee ylitse, kun on häpeissään. Mutta se voi olla pienempikin iso asia: äidin moite käyttäytymisestä, isän rakkauden ääneen lausumattomuus.
Mutta Bly avaa, että kun opettaja vie veden äärelle, lumous päättyy. Hän jatkaa, ettei Villimiehen vesi sinänsä paranna sitä haavaa, joka johti pakoon tai kohoamiseen, mutta se antaa voimaa siihen osaan meissä, joka haluaa yhä ponnistella saadakseen rohkeutta ja inhimillisyyttä.
Bly kertoo, että kun Rautahannu vie pojan veden ääreen, poikaan kulkeutuu jotenkin auringon energiaa. Lähteeseen kastettu kultainen sormenpää. Bly selittää, että kulta symboloi kaikkialla maailmassa auringon loistoa, kuninkaallista valtaa, omavaloista säteilyä, rappeutumattomuutta, kuolemattomuutta, hengen valovoimaa, ja sitä kultaa on joutunut pojan sormeen.
Bly jatkaa, että järjestämällä kultaisen sormenpään yllätyksen Villimies, joka toimii tässä henkisenä ohjaajana, antaa samalla lupauksen.
Aikaisemmin Bly kirjoitti: ” ”Eräänä päivänä kuninkaan 8-vuotias poika leikkii pihalla rakkaalla kultaisella pallollaan. Pallo vierii Villimiehen häkkiin. Jos poika haluaa pallonsa takaisin, hänen on lähestyttävä karvaista miestä ja pyydettävä tältä palloaan. Mutta tästä koituu ongelma.”
Bly kirjoittaa, että kultainen pallo on se, mikä muistuttaa meitä lapsuuden ehjästä persoonallisuudesta. Kultaisesta lapsuudesta, jota useat meistä ikävöivät takaisin koko elämänsä ajan. Hyvin monet eivät suostu pallon takaisin saamisen ensimmäiseen ehtoon. On hyväksyttävä -lujasti ja varmasti- että pallo on menetetty.
Bly kirjoittaa, että 8-vuotiaana, sekä tytöt että pojat, menettävät jotakin tärkeää. Jokainen ala-asteen opettaja tietää mikä ero on eka- ja tokaluokkalaisella. ”
Bly selittää: ” Lupaus on se, että kullan voi löytää uudelleen, itse asiassa kullan, joka aina onkin ollut siinä. Kulta oli meissä jokaisessa jo silloin, kun olimme kohdussa.
Bly runoilee: Lapsi on hengen ja mielikuvituksen tuhatvuotisen uurastuksen perillinen. Ja muistuttaa, että egyptiläiset papit sivelivät kultaa vainajan kynsiin ja lausuivat: ” Horukselle kuuluva kulta siirtyy nyt sinun kynsiisi ja tekee sinusta kuolemattoman”. Bly arvelee, että sadun kuva kultaisesta sormenpäästä saattaa juontua jo toiselta tai kolmannelta esikristilliseltä vuosituhannelta.
Roomalaisilla se, ettei kultaa voinut pestä pois liittyi Blyn mielestä siihen, että jokaisella ihmisellä on sisäinen enkeli eli daimon, se periytyy suvussa ja on yksilöllinen hyvän onnen siemen kantajassaan (miehellä genius ja naisella juno) Daimon eli sisäinen enkeli oli pyhän maailman sanansaattaja, suojelusenkeli, tai Rolf Jacobsenin mukaan ”valkea varjo”.
Kultahan ilmesty juuri siihen sormeen, joka rohkeni avata Villimiehen häkin, joten pojan kohtalo nivoutuu läheisesti avaimen käyttöön. Satu kertoo, että kun joko opettaja tai Villimies on läsnä, saamme vihjeen siitä, missä meidän yksilöllinen hyvän onnen siemen on.
Mutta mitä tarkoittaa, kun Bly kirjoittaa, että onnistunut terapia on odottamista lammen rannalla?
Lappeenrannassa 4.6.2023
Kun poika oli nukahtanut sammalvuoteelle, niin mitä sitten sadussa ja kirjassa tapahtuu?
Villimies vei pojan kultakaivon ääreen ja painotti, kuinka heleä ja kirkas kultakaivo oli. Villimies muistutti poikaa siitä, että hänen tuli istua ja vartioida sen reunalla, ettei mikään pääse putoamaan kaivoon. Sillä jos jokin putoaa kaivoon, niin kultakaivo menettää lumouksensa.
- Minä tulen joka ilta katsomaan, oletko sinä totellut minun käskyjäni, Villimies sanoo lopuksi.
Pojan sormen haavaa alkoi särkeä siinä kaivon reunalla ja hän kastoi ajattelematta sormensa veteen, sormi muuttui kultaiseksi. Poika yritti pestä sormea puhtaaksi kullasta, muttei onnistunut.
Poika yritti valehdella Villimiehellä, ettei mitään ole tapahtunut, mutta Villimies tiesi mitä oli tapahtunut ja antoi vielä tämän kerran anteeksi.
- Antaa asian olla tällä kertaa, mutta varokin, ettei veteen enää joudun mitään asiaankuulumatonta.
Haavaa särki niin, että poika vaistomaisesti kastoi sormensa veteen. Tämän on 2–3 eKr. peräisin olevan sadun viesti. Bly kysyy, että mikä on niin kipeä haava, että se on pakko kastaa kultaiseen veteen?
Bly lataa, että ilman isän siunausta vaille jääminen on vamma.
Jos nuorukainen jää vaille vanhemman miehen ihailua, hän haavoittuu.
Bly kirjoittaa, että jokin isku isältä varmasti tulee, muodossa tai toisessa: ei sano rakastavansa, ei näe poikaa eikä ole poikansa kanssa, isä on ja jää etäiseksi, on koko ajan poissa, on työnarkomaani, on arvosteleva, on tuomitseva. Bly kertoo Michael Meaden tarinan afrikkalaisesta isästä ja pojasta, jossa isän tappaa pienen rotan ja antaa sen pojalle säilytettäväksi. Poika heittää sen menemään mitättömyytenä, mutta kun isä illalla palaa, eikä muuta saalista ole saatu, niin isä pieksää pojan. Ottaa kirveen ja lyö pojan tainnoksiin ja jättää maahan makaamaan.
Bly kirjoittaa edellisestä kappaleesta sanat, jotka jokainen mies tuntee syvällä sielussaan: ” Tämän tarinan kuulevat miehet tietävät ällistyttävästi yksityiskohtia myöten, mihin kirveen isku osui.
Päähän oikealle puolelle. Olkapäähän. Takaraivoon. Keskelle päätä. Vatsaan. Nivusiin. Melkein jokainen mies muistaa tämän iskun. Siis perusaineistoa isä-poika-suhteessa: isä antaa ja poika ottaa vastaan.
Ja sen haavan poika muistaa vuosikaudet.
Bly kirjoittaa, että äiti antaa häpeän kasteen ja isä kirveellä raikuvan ja unohtumattoman iskun, joka tuntuu melkein murhalta. Bly jatkaa, ettei äiti lakkaa kaatamasta häpeän vettä poikansa päähän- varmuuden vuoksi. Joskus tuollainen äidin aiheuttama häpeä ei ota parantuakseen.
Bly kirjoittaa sielun herkkyydestä:” Iskut, jotka raastavat itsetuntoa, tuottavat omanarvontunnolle kolauksen, haihduttavan innon, myrkyttävät ja hävittävät itseluottamuksen, saavat sielun mustelmille, jäätävät ja tahraavat kehokuvaa… tämä kaikki on häpäisemistä. Se vaurioittaa ja vahingoittaa.”
Bly kirjoittaa, että valheiden kuuleminen vanhemmilta miehiltä merkitsee katkennutta jalkaa.
Se, etteivät vanhemmat miehet ole koskaan toivottaneet nuorukaista tervetulleeksi miesten maailmaan, ON HAAVANA RINNASSA.
Bly kirjoittaa, ettei nuorisojengiläisiltä nuorilta miehiltä ei tavallisesti puutu vain kotoa vanhempi vastuullinen mies ja myös yleensä lähipiiristä vanhempia miehiä.
Bly kirjoittaa, että jengin jäsenet yrittävät epätoivoisesti opetella rohkeutta, perheuskollisuutta ja kuria toisiltaan. Mielenkiintoinen kirja Blyn mainitsemasta jengitodellisuudesta on Suomen oloissa – Mikä Mölsä- Prosenttijengit (2008)-kirja.
Bly kirjoittaa, että miehet ovat eläneet vuosituhansia sydämenliitossa ja sielunyhteydessä keskenään. Nykyisessä maailmassa miesten väliset suhteet ovat muuttuneet keskinäiseksi ahdistukseksi, henkiseksi paineeksi, yksinäisyydeksi, kilpailuhenkisyydeksi ja peloksi.
Bly julistaa, että miehisen sielunyhteyden puuttuminen saattaa olla haavoista tuhoisin.
Bly muistuttaa, että olivatpa vanhempamme hyviä tai huonoja, niin aina haavoja tulee. Haavat uhkaavat kaikkivoipaisuuttamme ja prinsseyttämme. Bly selittää, että yritämme selvitä haavoistamme joko tulemalla mahtipontiseksi tai masentuneiksi.
Jos valitsemme kaikkivoipaisuuden tien, kipuamme haavan ja häpeän yläpuolelle. Silloin poika hakee hyviä arvosanoja, on perheen ilopilleri, oman kärsimyksen lääkäri ja toisista huolehtija. Poika on hilpeä, muttei inhimillinen.
Jos valitsemme depression, elämme haavassa ja häpeässä. Uhri. Uhri hyväksyy uhrina olemisen kruunun, joskus isättömät miehet valitsevat tämän tien.
Kolmas tie on lamaannus, robottikäyttäytyminen ja totinen turtumus- ontto sisältä, ei mielenkuohua, ei tunteiden liikettä, automaatin elämää.
Bly kertoo, että muinainen initiaatiokäytäntö neuvoisi nuorukaista, mitä tehdä haavoille – uusille ja vanhoille. Vanhat miehet kertovat pojille tarinoita heidän tultuaan miesten maailmaan. Ilman vanhojen miesten tarinoita emme pääse käsiksi haavaan. Siis ei kaikkivoipaisuus eikä depressio, vaan kolmas tie.
Miten haava meihin miehiin tuli? ”Yritimme päästää häkistä Villimiestä, joka tässä symboloi lahjakkuutta, rehevyyttä, hurjuutta, suuruutta ja välittömyyttä.
Bly kirjoittaa, että voimme nousta perheemme tuottaman häpeän yläpuolelle kaikkivoipaisuudella, irtautumalla perheestämme ja lentämällä korkealle kaikkivoipaisuuden voimalle. Toinen vaihtoehto on vajota häpeileväksi lapseksi, olematta muuta, elää salaisessa arvottomuudentunteessa.
Bly toteaa tästä toisesta vaihtoehdosta: menettää kuninkaansa ja tulla orjaksi. Orjaksi tulemisessa on oma nautintonsa. ” Sitten voimme sortua päihteisiin saamatta koskaan omaa elämäämme hallintaamme ja häpeämme itseämme yhä enemmän”. Bly kirjoittaa, että päihteiden käyttäjien määrä lisääntyy Amerikassa nopeammin kuin Kalifornian ja Havaijin asukasluku.
Hoitaessamme isän antamaa kirveen tekemää haavaa päihteitä käyttämällä, Blyn mukaan me sanomme: ”minä olen tuo lapsi”. Bly jatkaa, että kun ihmiset samastuvat omaan haavoittuneeseen lapseensa tai jäävät lapsiksi, niin koko kulttuuri murenee. Blyn mukaan se alkoi Amerikassa 1950-luvulla.
Bly mukaan olisi löydettävä kolmas tie. Kaikkivoipaisuuden tielle lähteneet kaupustelevat roska-arvopapereita, ottavat isoja riskejä ja omistavat yksityisiä suihkukoneita. Masennuksen tielle lähteneet ovat alkoholisteja, köyhyysrajan alapuolella sinnitteleviä au-äitejä, narkomaaneja ja isättömiä miehiä. Kolmas tie olisi elvyttää vanhojen miesten initiaatio jossain muodossa.
Kohottautuminen mielenkuohun tai hurmioon ei tuo meille avainta. Avain pysyy piilossa
Liian varhainen hurmio- tai yleistäen mielenkuohu- on vain yksi Suuren äidin keinoista, joilla estää miestä kehittämästä itsekuria.
Bly kirjoittaa, että jos avain pysyy äidin tyynyn alla, me päädymme ennen pitkää hoitoon. Oikeusavustajat ja terapeutit tekevät parhaansa vapauttaakseen meidät, mutta yleensä me sujautamme avaimen heidän tyynynsä alle heidän huomaamattaan.
Bly kysyy, että entä jos onnistumme varastamaan avaimen äidin tyynyn alta ja saamme sormeemme haavan, niin lähtisimmekö Villimiehen mukaan ja vastaa, että luultavasti emme.
Pohtisimme 10 vuotta haavoittunutta sormeamme ja syyttäisimme siitä vanhempiamme ja patriarkaattia. Bly jatkaa karmivan ennustavasti: Todennäköisesti haastaisimme Villimiehen oikeuteen ruosteisesta lukosta ja äidin siitä, ettei hän suojellut avainta paremmin.
Bly tylyttää: Villimiehen satu loppuun lyhyeen, jos päätämme itse olla Villimies (kaikkivoipaisuuden tie) tai jos omaksumme uhriksi joutuneen avuttoman lapsen osan (masennuksen tie).
Bly aprikoi sitä, miksi näiden ihmisten – Wall Streetin miehen, New Age-liikkeen harpunsoittajan, Elokapinan Mannerheimin tiellä makaajan – jotka ovat omistautuneet koko sydämestään lapsenomaiselle kaikkivoipaisuudelle, pitäisi lähteä Villimiehen mukaan. Bly kirjoittaa, että hehän kuvittelevat olevansa Villimiehiä – he ovat villeydessä viimeistä huutoa, pystyvät valvomaan koko yön leikkien tietokoneellaan ja ajattelemaan saastumattomia ajatuksia keskeytymättä neljä päivää.
Bly kirjoittaa (siis jo 1990), että viime vuosikymmeninä harva amerikkalainen mies on päässyt tämän pienen, mutta tärkeän kysymyksen ohi. Miksi?
Bly toteaa, että jos mies kuvittelee olevansa Villimies tai uhriksi joutunut lapsi, opettajan hankkiminen ei tule kuuloonkaan. Bly pyytää kutakin kysymään itseltään, että tunteeko ketään, jossa on aitoa suuruutta. Jos tuntee, pitää lähteä hänen mukaansa. Forrest Gump-elokuvassa Tom Hanks tekee pilaa tästä: hän juoksee ja juoksee ja muut seuraavat. Forrest ei tiedä miksi juoksee ja lopettaa, kun ei enää viitsi.
Bly kirjoittaa, että on tärkeää ymmärtää, ettei Villimies ole meidän ”sisällämme”. Bly muistuttaa, että satu vihjaa, että Villimies on olento, joka voi elää ja kasvaa vuosisatoja ihmisen psyyken ulkopuolella.
Vanhan initiaation tarjoamat mahdollisuudet kaikkivoipaisuuden tai masennuksen ja päihteiden sijaan
Bly kirjoittaa, että kolmas tie – vanha initiaatiokäytäntö – elää voimallisesti geeneissämme. Kolmas tie on maanisen kiihkon ja uhrina olemisen kiihkon vaihtoehto, jossa vanhempi ohjaaja eli ”miespuolinen äiti” astuu kuvaan. Hänen takanaan seisoo olento, jossa on persoonatonta voimaa ja joka sadussa on Villimies eli Rautahannu. Nuorukainen tutkii ja tunnustelee haavaansa – isä-, äiti- tai häpeähaavaansa – tämän riippumattoman, ajattoman, mytologisen initiaatio-olennon läsnä ollessa.
Bly selittää, että jos nuorukainen varastaa avaimen äidin tyynyn alta ja kiipeää tämän olennon harteille, niin kolme asiaa tapahtuu:
1. Haava koetaan pikemmin lahjaksi kuin huonoksi onneksi
2. Ilmaantuu pyhä tai salainen vesi- mitä se lieneekin
3. Miehen elimistöön kulkeutuu jollain tapaa auringon energiaa.
Sadussamme siis poika nukahti sammalvuoteelle, jonka Villimies hänelle teki. Kertoi, ettei isää ja äitiä enää näe. Pojan piti vahtia heleää ja kirkasta kultakaivoa. Kipeän sormen poika kastoi kaivon veteen, pojan sormenpää muuttui kultaiseksi – haavaksi. Villimies sanoi, että antaa olla tällä kertaa. Vanhojen kelttiläisten tarinoiden mukaan, jos kultainen lähde saastuu, kaikki kuolee maan päältä. Siksi vesi on tärkeää.
Vedessä Villimies kypsyttelee ajatuksiaan. Taikuri Merlin mietti vedessä asioitaan hulluutensa aikana (Vita Merlin). Ja myös tavalliset kuolevaiset ammentavat vedestä innostusta, hengen ravintoa ja viisautta.
Bly kirjoittaa, että psykologisesti kyseessä on sielunvesi – mutta vain niille, jotka ovat valmiit siihen astumaan. Bly siteeraa miehen initiaatiosta Mircea Eliadea: ”Puberteettiajan initiaatio on ennen kaikkea pyhän ilmoitusta… ennen initiaatiota pojat eivät oikeastaan ole täysivaltaisia ihmisiä, koska heillä ei ole pääsyä uskonnolliseen elämään.”
Minua haastateltiin 2008 yhteen lehteen otsikolla ”Ilman pyhyyttä mieli saastuu” (juhakemppinen.fi/n3.fa01rcljv3tj7ae/2008_Hyva_Sanoma_Ihmisen_mieli_tarvitsee_kunnioittettavaa_pyhyytta.pdf)
Bly muistuttaa sekularisoitunutta ja sateenkaaristunutta yhteiskuntaa: ”Uskonnollisuus ei tässä tarkoita oppijärjestelmää, hurskautta, puhtautta, ”uskoa”, ”vakaumusta” tai elämän antamista Jumalalle.
- Se tarkoittaa halua olla kala pyhässä vedessä, joutua Dionysoksen tai jonkun muun kalastajan pyydykseen, halua taivuttaa päänsä ja kuunnella omia uniaan, elää salaista elämää rukoillen omassa kammiossaan, olla nöyrä, syödä surua niin kala nieleksii vettä ja elää.
Blyn mukaan se tarkoittaa sekä kalastajana että kalana olemista, ei haavana olemista vaan haavaan tarttumista. Kalana oleminen on toimimista sielun parissa.
Bly kirjoittaa, että asioiden kieltäminen on transsiin saattamista. Transsissa saattaa elää vuosikausia. Alkoholistiperheessä kasvaminen, koulukiusaamiset, lapsuuden seksuaalinen hyväksikäyttö, raiskauskokemukset. Unohduksen valtameri pyyhkäisee ylitse, kun on häpeissään. Mutta se voi olla pienempikin iso asia: äidin moite käyttäytymisestä, isän rakkauden ääneen lausumattomuus.
Mutta Bly avaa, että kun opettaja vie veden äärelle, lumous päättyy. Hän jatkaa, ettei Villimiehen vesi sinänsä paranna sitä haavaa, joka johti pakoon tai kohoamiseen, mutta se antaa voimaa siihen osaan meissä, joka haluaa yhä ponnistella saadakseen rohkeutta ja inhimillisyyttä.
Bly kertoo, että kun Rautahannu vie pojan veden ääreen, poikaan kulkeutuu jotenkin auringon energiaa. Lähteeseen kastettu kultainen sormenpää. Bly selittää, että kulta symboloi kaikkialla maailmassa auringon loistoa, kuninkaallista valtaa, omavaloista säteilyä, rappeutumattomuutta, kuolemattomuutta, hengen valovoimaa, ja sitä kultaa on joutunut pojan sormeen.
Bly jatkaa, että järjestämällä kultaisen sormenpään yllätyksen Villimies, joka toimii tässä henkisenä ohjaajana, antaa samalla lupauksen.
Aikaisemmin Bly kirjoitti: ” ”Eräänä päivänä kuninkaan 8-vuotias poika leikkii pihalla rakkaalla kultaisella pallollaan. Pallo vierii Villimiehen häkkiin. Jos poika haluaa pallonsa takaisin, hänen on lähestyttävä karvaista miestä ja pyydettävä tältä palloaan. Mutta tästä koituu ongelma.”
Bly kirjoittaa, että kultainen pallo on se, mikä muistuttaa meitä lapsuuden ehjästä persoonallisuudesta. Kultaisesta lapsuudesta, jota useat meistä ikävöivät takaisin koko elämänsä ajan. Hyvin monet eivät suostu pallon takaisin saamisen ensimmäiseen ehtoon. On hyväksyttävä -lujasti ja varmasti- että pallo on menetetty.
Bly kirjoittaa, että 8-vuotiaana, sekä tytöt että pojat, menettävät jotakin tärkeää. Jokainen ala-asteen opettaja tietää mikä ero on eka- ja tokaluokkalaisella. ”
Bly selittää: ” Lupaus on se, että kullan voi löytää uudelleen, itse asiassa kullan, joka aina onkin ollut siinä. Kulta oli meissä jokaisessa jo silloin, kun olimme kohdussa.
Bly runoilee: Lapsi on hengen ja mielikuvituksen tuhatvuotisen uurastuksen perillinen. Ja muistuttaa, että egyptiläiset papit sivelivät kultaa vainajan kynsiin ja lausuivat: ” Horukselle kuuluva kulta siirtyy nyt sinun kynsiisi ja tekee sinusta kuolemattoman”. Bly arvelee, että sadun kuva kultaisesta sormenpäästä saattaa juontua jo toiselta tai kolmannelta esikristilliseltä vuosituhannelta.
Roomalaisilla se, ettei kultaa voinut pestä pois liittyi Blyn mielestä siihen, että jokaisella ihmisellä on sisäinen enkeli eli daimon, se periytyy suvussa ja on yksilöllinen hyvän onnen siemen kantajassaan (miehellä genius ja naisella juno) Daimon eli sisäinen enkeli oli pyhän maailman sanansaattaja, suojelusenkeli, tai Rolf Jacobsenin mukaan ”valkea varjo”.
Kultahan ilmesty juuri siihen sormeen, joka rohkeni avata Villimiehen häkin, joten pojan kohtalo nivoutuu läheisesti avaimen käyttöön. Satu kertoo, että kun joko opettaja tai Villimies on läsnä, saamme vihjeen siitä, missä meidän yksilöllinen hyvän onnen siemen on.
Mutta mitä tarkoittaa, kun Bly kirjoittaa, että onnistunut terapia on odottamista lammen rannalla?
Lappeenrannassa 4.6.2023