Toiminnot

Sheldon Kopp - If You Meet Buddha on the Road, Kill Him! - The Pilgrimage of Psychotherapy Patients, 1972 , Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus osa IX

Sheldon Kopp – If You Meet Buddha on the Road, Kill Him! – The Pilgrimage of Psychotherapy Patients, 1972 , osa IX
 ( Jos Kohtaat Matkallasi Buddha, tapa hänet – Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus ,suom. Raija Viitanen, 2004, WSOY) 
 
Kirjan toisen osan 9.luku kertoo hengen soturista – John Bunyanista (JB), joka vietti 12 vuotta vankilassa, koska ei suostunut luopumaan valtionkirkon oppien vastaisesta uskonvakaumuksestaan.  Uskonvakaumus maksoi hänelle vapautensa, mutta antoi myös mahdollisuuden todistella vakaumuksensa puolesta.
 
JB oli työmies, joka eli 1600-luvulla Englannissa. Hän oli kattilanpaikkaajan poika. Hän ryhtyi saarnaamaan puritanismia, ”elämän ankaraa alistamista palavan uskon palvelukseen”. Hän rohkaisi löytämään oman tiensä sekä vastustamaan poliittista sortoa ja inhimillisiä kiusauksia.
 
JB on kirjoittanut kirjan hengellisestä kamppailustaan, vertauskuvallisen romaanin ” Kristityn vaellus”.  JB kertoo nukkuessaan nähneensä unen, joka vaikutti häneen syvästi.
 
Sheldon Kopp kirjoittaa, että myös monet psykoterapiapotilaat kertovat nähneensä unen tai unia, jotka hämmentävät tai tuntuvat enteellisesti kertovan psykoterapiapyhiinvaeltajan tunne-elämän vaikeuksista.
 
Kopp kertoo tarinan papista, joka tuli hänen potilaakseen, jolla ei ollut aitoa hengellisyyttä, mutta osasi hyvin viranhoidon niksit. Koppin psykoterapian myötä pappi vahvistui ja uudistui uskossaan antamalla itselleen periksi.
 
Kristityn vaellus, kuten psykoterapiapotilaankin
 
JB:n kirjassa Kristityn vaellus on unihahmo, jonka nimi on Kristitty, hengellinen vaeltaja.  Pyhästä Raamatusta Kristitty lukee ennustuksen tulevasta tuhostaan. Hänet ja koko hänen kaupunkinsa polttaa pian ”tuli taivaasta”.
 
Kristitty yrittää saada toisia liikkeelle kokemansa lähestyvät tuhon edessä, mutta turhaan. Kristitty ymmärtää ja oivaltaa, että jokainen voi pelastaa vain oman sielunsa. Evankelista- niminen mies tulee Kristityn luokse ja kehottaa häntä pakenemaan tulevaa vihaa – pitkin loistavaa valoa Ahtaalle portille.  Kristitty kolkuttaa portille, hänelle avataan ja kerrotaan mitä pitää tehdä.  Näin alkaa Kristityn vaellus, joka on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
 
Alkumatkasta Kristitty vajoaa Epäilyksen suohon, jota ei voi kuivattaa, koska siihen ” virtaa jatkuvasti se loka ja kuona, joka nousee synnintunnosta”. Tämä synnintunto on sielun herääminen, joka on ensimmäinen vaihe puritaanisessa kääntymisessä.
 
Kopp kirjoittaa, että samalla tavoin psykoterapiassa ihminen joutuu heti alkuun kohtaamaan oman epäpuhtautensa.
 
Seuraavaksi Kristitty kohtaa herra Maailman Viisaan, joka asuu Lihallisen Viisauden kaupungissa.  Tämä herra neuvoo kristittyä luopumaan ” vaarallisesta ja vaivalloisesta matkasta”, jonka varrella vaanivat ties minkälaiset vaivat ja vastustukset.
 
Kristitty joutuu kiusaukseen lakata kilvoittelemasta ” päästäkseen sisälle ahtaasta ovesta”. Mutta kristitylle selviää, ettei pelkästään hurskautta harjoittamalla voi pelastua. Tämä on kristityn puritaanisen kääntymyksen toinen vaihe. Helpoista kompromisseista ei ole apua ristintien kulkijalle.
 
Psykoterapiapyhiinvaeltajakaan ei saa apua helpoista kompromisseista. Pelkkä psykoterapiassa käyminen ei pelasta, jos ei kilvoittele toipumisen tiellä.
 
Ahtaasta portista kuljettuaan Kristitty oppii Malttinsa avulla, että valaistuksen saa vain tutkimalla Raamattua ja mietiskelemällä lukemaansa. On siis otettava Raamattu käteensä ja luettava sitä mietiskellen, ei auta Wikipediasta käydä katsomassa tai Youtubesta videota seuraamalla etsiä selitystä, vaan on itse luettava Raamattua.
 
Tämä kääntymyksen kolmas vaihe vastaa Koppin mukaan psykoterapiapotilaan oivallusta, että psykoterapeuttinenkin muutos saattaa vaatia aikaa ja saattaa tapahtua asteittain. Se voi tapahtua myös nopeasti, jos asian oivaltaa todella syvällisesti.
 
Kristityn jatkaessa matkaansa pitkin kaitaa tietä hän huomaa, että kaita tie on aidattu molemmin puolin Pelastuksen muurilla. Kristitty kompuroi taakkoineen kummulle, jolla seisoo risti. Ristin vieressä Kristityn syntitaakka putoaa hänen selästään avoimeen hautaan. Tämä on kääntymyksen viimeinen ja neljäs vaihe, Lunastus. Se ei kuitenkaan ole kuitenkaan loppu, vaan vasta lopunalku.
 
Kopp kertoo, että myös psykoterapiapotilas voi tulla matkallaan ristinsä luo. Tuolla psykoterapeuttisen ristin luona psykoterapiapotilas lakkaa hakemasta vain helpotusta oloonsa ja oivaltaa, että hänen täytyy itse olla valmis muuttumaan.
 
Vaelluksen henkisenä päämääränä on matka itse, ei matkan päätepiste. Koppin mukaan ihmisten on hyvin vaikea ymmärtää ja tajuta tätä ajatusta.
 
Koppin mukaan Kristus tuli ja mullisti juutalaisuuden aidon samaanin kumouksellisella innolla. Kristus vastusti fariseusten pappisluokkaa, joka oli jakanut ihmiset pyhiin ja syntisiin. Fariseukset itse lukeutuivat tietenkin pyhiin, saddeukset ( toisen oppisuunnan edustajat) leimattiin syntisiksi.
 
Fariseukset pitivät yllä vallitsevaa uskonnollista järjestystä. Kristus tuli uudistamaan lain käänteentekevällä uudelleentulkinnallaan. Kristus sai kansanjoukot liikkeelle ja lähetti heidät jälleen pelastuksen matkalle.
 
Alkuinto voi muuttua rutiiniksi, hurskastelulla ei pääse taivaaseen
 
Alkukristittyjen keskuudessa Koppin mukaan vallitsi jonkun aikaa todellinen hengellinen yhteys, rakkauden ja etsinnän ilmapiiri. Mutta kuten aina tahtoo käydä, Kristuksen innoittama johtajuuden karisma muuttui pian pelkäksi rutiiniksi.
 
Kirkon ylläpitoa ja sen vallan laajenemista koskevat käytännön kysymykset tukahduttivat hengen palon ja innostuksen, jota varhaiset kristityt tunsivat.
 
Alkuinnostuksen jälkeen piti kristittyjen oppia olemaan hyviä kristittyjä. Enää ei ollut tärkeää kulkea pelastuksen tietä, kun keskeiseksi nousi pelastuksen saavuttaminen ja säilyttäminen.
 
Pelastuksesta, Taivaan valtakuntaan pääsystä,  tuli tavoiteltava asia - pyhiinvaelluksen päätepiste.
 
Kopp muistuttaa kristittyjen eksistentialistien huomauttaneen, että jos ihminen on ”hyvä” siinä toivossa, että saisi palkkansa taivaassa, niin kristityn pyrkimykset ovat hurskastelua. Hurskastelussa on enemmän ylpeyttä kuin hyvettä.
 
Kopp kirjoittaa, että Jumalan valtakunta on jo tullut. Se on täällä. Nyt. Joka hetki jokaiselle meistä. Sinne pääsee, kun sen ottaa vastaan.
 
Jokainen pelastuksen hetki on kohdattava erikseen – osana hengellistä matkaa. Pelastuksen hetkeä ei voi kuitenkaan pitää omanaan. Ikuisuus ei tarkoita ”ikuisesti kestävää”, vaan ajattomuutta. Ajattomuudessa ei ole ajanjaksoja.
 
Jumalan valtakuntaan ei voi jäädä muulla tavoin kuin tekemällä kristityn matkaa koko elämänsä.
 
Jos elämme vaeltajina, kristittyinä ja/tai psykoterapeuttisina vaeltajina, niin astumme jokaisella oivalluksen hetkellä – ulos historiasta sisälle todellisuuteen.
 
Kopp kirjoittaa, että Taivaan valtakunta on tullut niille, jotka sen tajuavat. Mutta se taas on tajuttava joka hetki uudestaan. Seuraavalla hetkellä taas uudestaan. Taivaan valtakunta on tajuttava joka hetki uudestaan – ei sen helpompaa, eikä sen vaikeampaa. Pelastus on otettava vastaan yhä uudelleen ja uudelleen.
 
Pelastua voi vain jatkamalla vaellusta koko ikänsä
 
Kopp vertaa psykoterapeuttista pyhiinvaeltajaa Kristittyyn vaeltajaan. Molemmat ovat helposti yksinäisiä matkalaisia, yksinkertaisia ja rehellisiä ihmisiä, jotka taivaltavat reppu selässä kivistävin jaloin.
 
Hengensoturille täydesti olemassa on vain ihminen, joka jatkaa vaellustaan. Hengensoturin pelastus on matka itse.
 
Psykoterapeuttisen kokemuksen kannalta ei ole väliä sillä, mitä kaikkea matkaa sisältyy, tai jää sisältymättä. Tärkeää on vain, että potilas jatkaa matkantekoa.
 
Kopp kirjoittaa psykoterapeuttisiin oppisuuntariitoihin ohjeen: ” Kysymys matkan ”sisällöstä” on sama näennäisongelma, joka taiteen maailmassa syntyi silloin, kun alettiin kysyä, mitä taulu esittää”.
 
Kun potilaalle annetaan tehtäviä, joihin potilas myös keskittyy, niin hän alkaa unohtaa itsensä paneutuessaan tehtäviinsä. Potilas voi lakata säälimästä itseään ja vaatimasta, että jonkun pitäisi auttaa häntä heti paikalla.
 
Psykoterapiassa potilas voi oivaltaa, että muut ihmiset ovat hänestä erillisiä, joilla on oma elämänsä, ihan muu kuin hänen toiveiden ja pikahalujen tyydyttäminen. Ihmisistä hänen ympärillään voi tulla oikeasti merkityksellisiä ihmisiä, kun he eivät ole vain potilaan ”jatkeita”.
 
Nämä ympärillä olevat ihmiset, joista psykoterapeutti on vain yksi, voi osoittaa potilaalle hänen oman elämän merkityksen. Jos vain potilas lakkaa säälimästä itseään ja vaatimasta, että joku ulkopuolinen auttaa häntä heti nyt.Tämä on usein paljon helpommin sanottu kuin tehty.
 
Psykoterapiaan pitää itse osallistua, psykoterapiaa ei harjoittaa kuin television katsomista tai netin selailua
 
Viesti on väline, kuten viestintätuktija McLuhan totesi. Koppin mielestä psykoterapian muoto on sisältöä tärkeämpi. Jokaisen viestin henkilökohtaiset ja sosiaaliset vaikutukset riippuvat enemmän viestin muodosta ja laajuudesta kuin sisällöstä.
 
Televisio ja senkaltaiset laitteet antavat niin paljon informaatiota, ettei katsojan tarvitse osallistua muuten kuin olemalla passiivinen vastaanottaja. Nämä ovat ns. kuumia viestimiä. Viesti kuuma, ihminen kylmä.
 
Viileät viestimet, kuten kirja, tarjoavat vähemmän informaatiota ja jättää kokemuksen suurelta osin lukijan täydennettäväksi. Myös psykoterapia on Koppin mukaan McLuhanin luokittelua noudattaen ns. viileä viestin. Viesti viileä, ihminen kuuma.
 
Koppin mukaan psykoterapiaan sovellettuna ” viesti on väline” tarkoittaa, että psykoterapian taustaoletukset ja muuttujat ovat sinänsä ”parantavia” riippumatta sisällöstä, jota potilas käsittelee.
 
Kirjassa The Heart and Soul of Change – What Works in Therapy ( Mark A Hubble et al,  2006, 11th ed) kerrotaan, että puolella psykoterapiapotilaista psykoterapian hyödyt saadaan esille 5- 10 käyntikerralla. Vain 20 prosenttia potilaista tarvitsee enemmän kuin 25 käyntikertaa.
 
Psykoterapian tuloksellisuudesta 40 prosenttia tulee potilaasta ja hänen ympäristöstään, 30 % syntyy terapeuttisesta suhteesta , 15 prosenttia syntyy potilaan toiveista, odotuksista ja placebosta, jota potilas tuntee psykoterapiaa kohtaan ja vain 15 % psykoterapeutin käyttämästä psykoterapeuttisesta tekniikasta.  
 
Siis psykoterapian tuloksellisuudesta 55- 85 % riippuu potilaasta. Psykoterapeuttisen tekniikan, jonka opetteluun uhrataan suurin osuus psykoterapiakoulutuksessa, osuus on vain seitsemäsosa, kun mietitään koko psykoterapian tuloksellisuutta. Psykoterapeutin osuus parhaimmillaankin, psykoterapeuttinen teknikka ja hoitosuhde huomioiden, on vain alle puolet potilaan tuloksellisesta toipumisesta.
 
Kopp kirjoittaa, että jo pelkkä huomion kiinnittäminen itseen – omaa tarinaa rehellisesti toiselle kertomalla – saa aikaan muutoksia potilaassa.  Käyttäytyminen, josta potilas on tietoinen, on jo toisenlaista kuin sama käyttäytyminen silloin, kun potilas ei tarkkaile sitä tai ei ole edes tietoinen siitä.
 
Kopp kirjoittaa, että psykoterapeuttiselle matkalle lähtö on itsessäänkin mullistavan rohkeaa ongelmien, ehkä vaikeidenkin ongelmien, myöntämistä. Psykoterapeuttiselle matkalle lähtö on samalla pelotonta ilmausta ratkaisujen etsinnässä noihin ongelmiin.
 
Kopp muistuttaa, että guru helpottaa ongelmiin, helppoihin ja vaikeisiin, puuttumista pelkästään määrittelemällä itsensä ”terapeutiksi”. Terapeuttina hän vapautuu noudattamasta kaikkia sosiaalisia kohteliaisuus- tai miellyttämissääntöjä. Terapeutin ei tarvitse kunnioittaa ulkonaisia seikkoja, ei vastata kysymyksiin, eikä edes olla ”järkevä”.
 
Niinpä terapeutti, Kopp jatkaa, pystyykin keskustelun sisällöstä riippumatta sotkemaan ne sosiaalisiin odotuksiin perustuvat pelit ja älylliset pohdiskelut, joihin potilas tavallisesti turvautuu, jottei potilaan tarvitsisi muuttua tai tulla tietoisiksi käyttäytymisestään, itsestään ja muista ihmisistä.
 
Terapiassa Koppin mukaan potilas joutuu uuteen ympäristöön, jossa häntä vaaditaan kiinnittämään huomiota käyttäytymiseensä, itseensä ja tunteisiinsa sekä oivaltamaan, että hänen suhteissaan noihin toisiin ihmisiin kaikki ei aina olekaan sitä miltä se näyttää.
 
Kopp muistuttaa, että psykoterapeuttisena vaeltajana potilas on sitoutunut kestämään koettelemuksia osoitukseksi uskostaan.
 
Valitettavasti nykyaikana on taas ajateltu niin ettei ihmisen tarvitsee kestää koettelemuksia, vaan niihin voi aina ottaa tunnetilaan sopivan lääkkeen.

Jos vähän masentaa, niin piristystä. Jos ei vähän nukuta, niin unettavaa, mutta vain sopivan määrän unettavaa. Jos vähän ahdistaa, niin jotain ahdistuksen pois vievää., etteivät ajatukset vaivaisi. Jos menee vähän liian lujaa, niin tainnuttavaa, mutta ei niin paljon ettei voi harrastaa seksiä tai että se lihottaisi.

Jos vähän kolottaa, niin jotain kipua kaikottavaa, koska suurin osa ei kuullut sitä, että vanhetessa ja varsinkin liikunnan puuttuessa monet nivelet eivät toimi niin kuin niiden pitäisi. Kun kilot ovat kertyneet vatsanseudulle, niin jotain sellaista, jolla kilot saa nopeasti pois, ilman että ruokavaliotaan tarvitsee muuttaa.

Tai mitä lääkettä nyt milloinkin vähän tarvitsee, ettei tarvitsisi kestää niitä tuikitavallisia koettelemuksia, joita kaikkien ihmisten arkielämä sisältää.
 
Psykoterapia voi antaa suunnan, mutta yksinäisestä päivittäisestä pyhiinvaelluksesta tulee psykoterapiassa toipumisen ydin
 
Psykoterapeuttisesta uskosta - sitoutumisesta - kertoo se, että potilas käy säännöllisesti, käynneiltä pois jäämättä, yhtäjaksoisesti tapaamassa toista ihmistä. Toista ihmistä, joka kääntää aina huomionsa potilaaseen itseensä – ei hänen peleihin eikä älyllisiin selityksiin – ja heidän välillä vallitsevaan, yhteiseen ihmisyyteen perustuvaan suhteeseen.
 
Potilas joutuu siis ottamaan vastuun tekemisistään. Samalla potilaalle valkenee, ettei hän pysty koskaan täysin hallitsemaan elämäänsä. Masennuksia, ahdistuksia, unettomuutta, liiallista innostumista, seksihaluttomuutta, lihomista ja kipuja tulee, kun elää ihmisen elämäänsä. Niiden kanssa on vain opittava tulemaan toimeen. Joskus lääkkeet auttavat, joskus ne eivät auta asiaa.
 
Psykoterapeuttisen potilaan täytyy, Koppin mukaan Bunyanin kristityn vaeltajan tavoin, oppia suoriutumaan omin neuvoin ja taivaltaa matkaansa yksinäisenä kulkijana, jonka koko elämästä tulee pitkä uudistava vaellus.
 
Psykoterapiassa käyminen voi osoittaa potilaalle suunnan, johon hänen on kuljettava, mutta hänen on itse elettävä pelastuksensa todeksi jatkamalla " psykoterapeuttista" vaellustaan elämänsä loppuun saakka.
 
Kristitystä vaeltajasta kirkossakäyminenkään ei vielä tee uskovaista, vaan on elettävä kristittynä. Pelastus, Taivaan valtakuntaan pääseminen, tulee kristittynä elämisen sivutuotteena, lahjana kristittynä eletystä elämästä.Hengen soturin elämän elämisestä.

Psykoterapeuttisen vaelluksen lahja, toipuminen, tulee oman elämänsä elämisestä. Kuin lahjana kun elää aidosti itseään ja toisia ihmisiä kunnioittaen. Kannattaa aloittaa maailman pelastaminen itsestään, niin että tulee toimeen kaikkien muiden kanssa. Ihmisen arvot - henegen soturinkin - näkyvät selvimmin ja aidoimmin hänen arkisessa käyttäytymisessään. 

24.1.15 Lappeenrannassa