Toiminnot

Sheldon Kopp - If You Meet Buddha on the Road, Kill Him! - The Pilgrimage of Psychotherapy Patients, 1972 osa XII - Houkan oppivuodet

Sheldon Kopp – If You Meet Buddha on the Road, Kill Him! – The Pilgrimage of Psychotherapy Patients, 1972 ( Jos Kohtaat Matkallasi Buddha, tapa hänet – Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus ,suom. Raija Viitanen, 2004, WSOY) – osa XII – Houkan oppivuodet
 
Sheldon Kopp aloittaa toisen kirjansa kolmannen osan luvulla ”Välähdyksiä houkan oppivuosilta”.
 
Kopp kertoo, että nuorena ja kokemattomana hän ajatteli menevänsä opettamaan vankimielisairaalan potilaita – mutta sanojensa mukaan viipyi riittävän kauan oppiakseen heiltä. Vanhemmiten Kopp pohtii sitä, että pystyikö hän ikinä antamaan potilaille yhtä paljon kuin he antoivat hänelle.
 
Kopp kertoo hänellä olleesta Norman-nimisestä potilaasta, josta oli vaikea saada käsitystä, koska niin kaukana hän oli Koppin maailmasta. Koppista potilas oli turhauttava, koska hänen välinpitämättömyys kaikesta teki Koppin kaikki epätoivoiset hoitoyritykset tyhjiksi. Mikään ei toiminut.
 
Koppin mielestä Norman oli kuin liikkuva ja eloton mallinukke. Hänestä tuntui puuttuvan elonkipinä ja –voima. Ja Koppin oma eloisuus alkoi tällaisen potilaan seurassa tuntua epätodelliselta. Kuin olisi jossain epätodellisessa seikkailutarinassa.  Edes psykoterapeutin roolin taikaviitta ei tuntunut auttavan tämän potilaan kanssa.
 
Kopp päätteli että vain uskomattoman suuri määrä kärsimystä on voinut tehdä ihmisestä sellaisen. Vain sietämättömän kovat kärsimykset, niin Kopp päätteli,  saavat ihmisen lamaantumaan täysin ja menettämään kaiken elämänilonsa.
 
Ehkä potilaan sairauskertomuksiin tutustuminen saisi potilaan heräämään henkiin Koppin mielessä, koska kuten Kopp kirjoittaa ” hän tuskin on syntynyt 40-vuotiaana”. Hänen sairauskertomuksensa varmaan paljastaisivat Normanin ainutkertaiseksi yksilöksi. Mutta ei, potilastietojen selailu ei herättänyt yhtään suurempaa myötätuntoa tätä toistuvia seksuaalirikoksia tekevää miestä kohtaan.
 
Kopp käytti kaikki tuntemansa psykoterapeuttiset kikat saadakseen Normanin ”avautumaan”, mutta niistä ei ollut mitään apua. Jopa potilastoverit eivät saaneet häneen yhteyttä, vaan Normanin typerän vilpitön kiitollisuus sai heidät tuntemaan vain lievää syyllisyyttä. Norman oli ollut koko elämänsä kaukana ihmisistä, jotka olisivat voineet välittää hänestä tarpeeksi auttaakseen häntä.
 
Syvän psykoosin inha löyhkä, ajatusten ja tunteiden mädännäisyys kävi esille, kun Norman alkoi ensikerran puhua ryhmäistunnossa. Kukaan ei ollut huomannut kun Norman oli pikkuhiljaa mennyt vankimielisairaalassa psykoottiseksi. Mutta ryhmäläiset surivat jälkeenpäin kyllä sitä, etteivät olleet osanneet kysyä häneltä, mihin häntä sattui.
 
Kopp kertoi, että nyt hän kyllä välitti Normanista. Liian myöhään.
 
 
Fyysinen ja henkinen selkäsauna
 
Houkan oppivuosien toisessa tarinassa Kopp kertoo Rossin tarinan. Koppilla oli ollut ajatus, että selkäsauna on rehti, avoin, usein persoonaton viesti lapselle. Kyllähän se sattuu, mutta kipu hellittää ajan mittaan.
 
Kopp kertoo, että hän oli aina lapsena tiennyt, milloin selkäsauna oli epäreilu. Kun se oli selvää, että selkäsauna oli epäreilu, hän saattoi vastata vihalla ja kapinoimalla, joka tuntui puhdistavalta ja vapauttavalta.
 
Yleisempi tyyli Koppin kotona lapsuudessa oli ollut  ”henkinen selkäsauna”: syntiensä palkaksi joutui istumaan ja kuuntelemaan sydäntä särkeviä tarinoita vanhempien uhrauksista ja lasten kiittämättömyyksistä.
 
Kopp kirjoittaa:
 
-       Syyllisyyden siemenet kylvettiin niin hyvin, että sain kaikkina elämäni kausina korjata ahdistuksen satoa, joka kasvoi aina vain runsaampana.
 
-       Hillitön elonkorjuuni taukosi tai ainakin väheni kun terapeuttini avustamana käänsin työllä ja vaivalla koko pellon, jotta pääsin tekemään omat kylvöni.
 
Kopp kertoo, että hänen äitinsä kertoi aina tietyn tarinan, kun hänestä alkoi tuntua, etteivät lapset osanneet arvostaa, millainen aarre hänen rakkautensa oli. Kopp kertoo, että hänestä tuo äidin tarinan muistelu nostattaa hänen niskakarvansa pystyyn ja palauttaa vanhan, avuttoman tyhjyyden tunteen, joka tuntuu yhtä aikaa kurkussa ja vatsanpohjassa.
 
-       Tiedättekö, mikä äiti on? Minäpä kerron teille mikä äiti on. Äiti rakastaa ja kärsii, ja teillä on vain yksi äiti, ettekä te ymmärrä hänen arvoaan, ennen kuin on aika istua suremaan hänen kuolemaansa. Ja sitten on jo liian myöhäistä. Antakaas kun kerron tarinan siitä, mitä äiti on valmis kärsimään lastensa onnen eteen…
 
Kopp kertoo, että uransa alkuvaiheessa hän ei koskaan yhdistänyt potilaiden lapsuudenongelmia omiinsa. Kopp ajatteli potilaiden neurooseissaan liioittelevan ja vääristelevän asioita. Joskus Kopp meni myötätunnosta mukaan potilaiden neuroottisiin kuvitelmiin. Potilaat sairauksissaan elättelivät vanhemmistaan kuvaa, jonka olivat luoneet vanhemmista lapsina.
 
Koppista oli hyödyllistä tavata vanhemmat ja nähdä itse millaisia ihmisiä he todella olivat, jotta pystyisi hälventämään potilaiden neuroosien aiheuttamat vääristymät vanhemmistaan. Kunnes tapasi Rossin kasvattiäidin.
 
Kopp kuvaa kuinka Rossia oli hakattu ja nöyryytetty sekä alistettu pakkouskonnolla. Kun hän kyseli omista vanhemmistaan kasvattiäidiltään, hän sai aina selkeäsaunan.
 
Kopp kuvaa kuinka Ross vapautuu pikkuhiljaa ryhmäterapiassa vihasta, jota oli kantanut vuosikausia sisällään. Kun ryhmä todistaa sitä kuinka Ross saa yhteyden tuohon sisälle padottuun vihaansa ja hajottaa Koppin tuolia ryhmäistunnossa, niin Kopp kirjoittaa:
 
-       Sillä hetkellä huomasin pohtivani tapahtumia muina miehinä ikään kuin jotain epätodennäköistä, oletettua tilannetta. Se kaikki tuntui hyvin kaukaiselta… Vaikka terästankoja vasten pirstoutuvan puun ääneen olisi luullut saavan kaikkiin eloa, kukaan ei vieläkään liikahtanut.
 
Kun koko Rossin vihanpurkaus sitten oli ohi, hän pyyteli anteeksi käyttäytymistään.
 
-       Ehkä sinä sekoitit minut välillä kasvattiäitiisi, Kopp sanoi ja minkä Ross myönsi.
 
-       … Nyt muukin ryhmä alkoi reagoida, ensin hermostuneella naurulla ja jännitystä laukaisevilla sutkauksilla. Sitten he ryhtyivät tosissaan selittämään, mitä tämä kaikki tarkoitti. He selittivät sitä lähinnä toisilleen, sillä Ross ja minä emme kuunnelleet kovin tarkkaan. Meidän ei tarvinnut. Me kumpikin tiesimme omalla tavallamme.
 
Kolmas houkan oppivuosien tarina liittyy Tonyyn, amerikanitalialaiseen, joka on niin machoa kuin machoa olla voi. Kopp kuvaa, kuinka Tonyn uho vähitellen sulaa ryhmäterapiassa, kun ryhmätoverit auttava Tonya tuntemaan itsensä paremmin. Tony uhoten väittää, ettei hänen perheensä välittänyt hänestä, vaan häpesivät häntä.
 
… Jimmy puhui lempeästi: ” Tuota, en nyt tahtoisi suututtaa sinua taas, mutta jospa sinä annoit heille syytäkin hävetä. Olit varmaan samanlainen kuin minä, lintsasit aina koulusta, varastelit, jouduit tappeluihin, huusit vanhemmillesi ja kännäsit.”
 
”Nii-in”, myönsi Tony häpeissään, ” ehkä vika sitten olikin minussa eikä heissä.”
” Et sinä sitten niin kamalan paha voinut olla, jos he kerran välittivät sinusta, vaikka jouduit millaisiin vaikeuksiin”, sanoi Kopp rauhoittavasti.
 
Kun lopulta Tonyn leppymättömältä tuntuvan vihan takaa paljastuu suru, kaipaus ja oman tilansa oivaltaminen ja ymmärtäminen.
 
-       ”Hyvä on, hyvä on”, Tony sanoi itkien nyt avoimesti, ”mutta antakaa minun  nyt herran tähden jo olla. En kestä tätä, ottaa liian koville. Tekee liian kipeää.”

 
- Ja voi sitä kyynelten ja surun määrää, kun hänelle valkeni, että se mitä hän todella halusi oli jo hänen ulottuvillaan – ja oli aina ollut!
 
14.2.15 Lappeenrannassa