Sheldon Kopp - The Hanged Man - Psychotherapy and the Forces of Darkness, 1974 , Onnenpyörä (Tarot-kortti) - Psykoterapian ei-seremoniallinen luonne - Osa II
Sheldon Kopp – The Hanged Man – Psychotherapy and the Forces of Darkness, 1974
( ” Onnenpyörä (Tarot-kortti) – Psykoterapian ei-seremoniallinen luonne”) Osa II
- Kuka sinä olet, kysyy kaalimato Liisalta kirjassa Liisa Ihmemaassa.
Liisa vastaa, ettei hän oikeasti tiedä. Aamulla herätessään hän tiesi kuka hän oli, mutta se on päivän mittaan niin monta kertaa muuttunut, ettei hän enää oikeastaan tiedä.
Kaalimato vaatii lisäselvityksiä, koska ei ymmärrä Liisan vastausta.
- En voi selittää itseäni, pelkään etten ole itseni, ymmärrättekö?, vastaa Liisa lisäselvitystivauksiin.
Kaalimato sanoo, ettei ymmärrä vieläkään.
- ”Pelkäänpä etten voi sitä selvemmin sanoa”, vastaa Liisa kohteliaasti, ” koska en ymmärrä itseänikään. Päivän mittaan olen niin erilainen mikä on hyvin hämmentävää.”
Kaalimato väittää, ettei se ole niin.
Kohtelias Liisa koettaa sanoa kaalimadolle, että se ei ole vielä havainnut sitä, mutta kun se muuttuu kotelosta perhoseksi, niin se voi tuntea olonsa melko oudoksi.
Kaalimato vaatii selitystä Liisalta, että kuka hän on.
Kopp käyttää Liisa Ihmemaassa-kirjan sitaattia avatakseen näkymän jokapäiväisen elämän vuorovaikutustilanteisiin, jotka muodostavat jatkuvan inhimillisen haasteen.
Meitä jokaista on opetettu ( toivottavasti!) hillitsemään alkukantaisia viettejämme ja ainakin näyttelemään sosiaalisuutta ja itsekontrollia. Hyvän luonteen hyveitä on hyvä jakaa päivittäisessä vuorovaikutuksessa.
Meidän on hyvä kunnioittaa toisia, olla yhteistyössä, olla vilpittömiä ja suoria sekä vaatimattomia. Tietty määrä sivistynyttä käyttäytymistä vaaditaan, kun näyttelemme osaamme, sujuvan sosiaalisen vuorovaikutuksen naamioitua tanssia.
Sivistys on pintakiiltoa alkukantaisten voimien päällä
Kopp kirjoittaa, että meidän oletetaan käyttäytyvän sivistyneesti kaikissa tilanteissa, eikä olla biologisten viettiemme vietävinä. Esittelemme sosiaalista identiteettiämme kuin se oikeasti esittäisi itseämme.
Jokaisen elämän teatteriesityksessämme sosiaalista vuorovaikutusta helpotetaan erilaisilla seremonioilla ( esimerkiksi tervehdykset), sovituilla tavoilla ja rituaalisilla puheenvuoroilla. Esimerkiksi amerikkalainen tapa kysyä, oikeasti odottamatta kunnollista vastausta, mitä kuuluu on loistava tapa niille kaikille, joille vuorovaikutuksen aloittaminen on vaikeaa.
Mikäli tyrimme jotain tässä odotetussa rituaalisessa vuorovaikutuksessa, tai päästämme joitain sammakkoja suustamme, niin meiltä odotetaan, että korjaamme tilanteen anteeksipyynnöllä tai jollakin muulla vastaavalla. Ja pyrimme jatkossa välttämään kyseisen tilanteen toistumista.
Asperger-ihmiset eivät ymmärrä tätä vuorovaikutuksen sovittua näytelmää, eivätkä pysty tulkitsemaan niitä sääntöjä, joiden kanssa useimmat meistä pärjäävät oikein hyvin. Monilla eri persoonallisuuksilla ( psykiatria kutsuu heitä persoonallisuushäiriöisiksi) on vaikeuksia ymmärtää, miksi muut ihmiset reagoivat heihin sillä tavalla kuin reagoivat. He eivät Asperger-ihmisten tavoin näe omaa osuuttaan vuorovaikutuksessa. Monet persoonallisuuteen liittyvistä ongelmista kärsivät voivat oppia kehittämään luonteenpiirteitään, jos uhraavat siihen riittävästi energiaansa ja tarmoaansa. Asperger-ihmisillä oman käytöksen muuttaminen ja toisten käytöksen ymmärtäminen vaatii monesti vuorovaikutuksen seremoniallisten piirteiden ulkoa opettelemista – ne eivät ole luonteenomaisia eivätkä helppoja.
Moniin juhliin ja juhlallisuuksiin on kehitetty tarkka etiketti, kuinka käyttäytyä, jotta kaikki tietäisivät kuinka käyttäytyä. Hyvän käytöksen kirja sisältää lukemattomia ohjeita, kuinka oikeasti pitäisi käyttäytyä eri tilanteissa. Harva lukee käytöksen kultaista kirjaa muulloin kuin mennessään erilaisiin juhlallisuuksiin, jotta osaisi käyttäytyä oikein ja erottautumatta sivistymättömyydellään joukosta.
Kopp kirjoittaa (1974), että käyttäytymisen järkevyyden julkisivun taakse jäävät vahvat alkukantaiset myyttiset voimat. Usein riippumatta siitä kuinka arvokkaita, hyvin artikuloituja, vahvasti filosofisten ja psykologisten ylärakenteiden tukemia hyvän käytöksen piirteet ovatkin, niin silti ne ovat vain pintakiiltoa ihmisen käyttäytymisessä.
Useimpien alkoholia käyttämättömien ihmisten ”sivistys” liukenee muutamaan lasilliseen alkoholia. Ja niiden loppujen kun alkoholia on juotu riittävästi. UCLAn eläköitynyt farmakologian professori Ronald Siegel kirjoitti kirjassaan ihmisen päihtymyksen etsinnässä ( Intoxication- Life in Pursuit of Artificial Paradise, 1989), että ihmisillä on erilaisia eläimellisiä kännitiloja. Monet eläimetkin käyttävät päihteitä, mutta ne jäävät helpommin saaliiksi muille eläimille, koska heitä ei ole kukaan pelastamassa päihtymystilassaan.
Nykyihminen, Valistuksen jälkeinen olento, kuvittelee mielellään olevansa ensisijaisesti psykologisten ja kulttuuristen voimien määrittelemä. Kopp kirjoittaa aikalaiskirjoituksiin ( Ardrey, Lorenz, Tigerja Fox, Goffman ja Hall) vedoten, että olemme lähempänä eläinkuntaa kuin uskommekaan.
Evolutionaarinen kehitys ja geenien välittämä käyttäytyminen määrittelevät meidän pariutumista, taistelujamme, leikkiämme ja politiikkaa. Me haluaisimme uskoa olevamme ja vuorovaikutustamme säätelevän korkeammat tunteet, hienot ideologiat ja moraaliset periaatteet. Kuitenkin hyvin usein käyttäytymistämme itse asiassa säätelevät reviirikäsityksemme, biologiset ja aggressiiviset yllykkeet. ”Sivistystä” lienee ainoastaan tapa, jolla yritämme selittää itsemme pois tukalasta tilanteesta.
Kärpästen herra –romaanin poikia kasvaa kaikkien sotatantereiden ympärille
William Golding kirjoitti romaanin Kärpästen herra ( Lord of th Flies), jossa mukavat herrasmiespojat haaksirikkoutuvat autiolle saarelle. Saarella pojista paljastuu esiin kaikissa meissä asuva kauhistuttava ja houkutteleva pahuus.
Kopp muistuttaa, että kun monet pitävät Goldingin kirjaa hienona romaanina, jossa on loistava juoni, niin täsmälleen kirjan esittämällä tavalla kävi toisen maailmansodan aikaan. Lontoota kiivaasti pommitettaessa päätettiin viedä lapset maaseudulle turvaan. Heille varattiin erittäin hyvät ja säädylliset paikat, joissa oli runsaasti aikuisten valvontaa. Hoitokoteja pyöritettiin kaikkien alan sääntöjen (syötettiin, vaatetettiin ja asutettiin) mukaan ja lapset olivat vain tilapäisesti niihin sijoitettuna – mutta lapset olivat joka tapauksessa ilman omaa perhettään.
Lapsissa, jotka oltiin sijoitettu maaseudulle ilman omaa perhettä, alkoi pian ilmetä valehtelua, varastamista, tappeluja ja erilaista kiristämistä. Toiset lapset koettiin uhkaksi, joita vastaan alettiin käyttäytyä epätoivoisesti. Oman perheen tuen puuttuminen paljasti arkaaiset eloonjäämismuodot esille. Kun lapset eivät saa sitä, mitä tarvitsevat, niin he muuttuvat vain eloonjääjiksi, eivätkä he tavoittele enää ”korkeampien tunteiden ylellisyyttä”.
Kuinka monta sotaa nyt onkaan maailmalla käynnissä? Mediaan mahtuu vain yksi sota kerrallaan. Sopiva sota, sopivalla mantereella. Olohuoneen kokoinen.
Eloonjäämismuodot eivät tule esille vain lapsilla stressitilanteissa, vaan myös aikuisilla. Kopp kertoo antropologi Colin M Turnbullista, joka kirjoitti kirjan The Mountain people (1972) kokemuksistaan Ugandassa.
Ik oli ugandalainen säällinen, antelias ja vakaa heimo, joka eli rauhanomaisesti maanviljelyksellä ja kasvien keräämisellä. Ugandan politiikan muuttuessa heidät häädettiin vuoristoon, jossa ei ollut maata viljeltäväksi eikä vettä riittävästi. Ugandan hallitus oli päättänyt että heistä tuli viljelijöitä vuoristoon.
Vähemmässä kuin kolmessa sukupolvessa Ik-heimosta tuli vihamielinen ja ei-vieraanvarainen heimo, joka hylkäsi lapsensa kolmen vuoden iässä omiin oloihinsa. Turnbull kuvaa, että heimon ihmisistä tuli epäystävällisiä, ei toisiaan huomioivia, ei vieraanvaraisia ja yleisesti ilkeitä. Myötätunto, rakkaus yhteisötunne ja perhe-elämä käytännössä katosivat. Ne jotka selviytyivät hengissä hylätystä lapsuudestaan tulivat vilpillisiksi, epärehellisiksi ja salaa pahantekijöiksi aikuisina. Harva Ik-heimon jäsenistä eli 25-vuotiaaksi. Ne jotka elivät syrjäytettiin kylmästi johtopaikoilta uusien nousevien nuorien ( vaikka omien lasten) toimesta.
Turnbull kysyy kirjassaan, että mitä nyky-yhteiskunnan stressi, anonyymisyys ja kiinnostuminen vain itsestään aiheuttavatkaan yhteiskunnan jäsenille.
Kopp kertoo myös Stanfordin yliopiston kokeesta, jossa piti kahdeksi viikoksi järjestää ”vankila-olosuhteet” ihmisille, joista toinen puoli oli vartijoita ja toinen puoli vankeja. Ilman mitään koulutusta vankeinhoitoon koe piti keskeyttää kuudennen päivän jälkeen, koska vartijat alkoivat käyttäytyä sadistisen tyrannisoivasti ”vankeja” kohtaan. Ihmiset eivät enää erottaneet itseään rooleista, joihin olivat ryhtyneet. Vangeilla ilmeni ahdistusta, masennusta ja siviilielämänsä periaatteistaan luopumista.
Kopp kysyy (1974), että tarvitsiko vankilamaailma kipeästi reformia? Muistetaan että Kopp aloitti vankilapsykoterapeuttina, mutta siirtyi sieltä yksityisterapeutiksi.
Romanttiset havainnot siitä kuinka ihanaa on olla ihminen
Kopp kirjoittaa, että me haluaisimme uskoa romanttisiin havaintoihin ihmisen ihanuudesta. Emme haluaisi nähdä ihmisen korruptoituneisuutta, pahuutta, julmuutta emmekä irvokkuutta.
Kopp kirjoittaa, että on totta myös, että kriisien aikoina nousee esille odottamatonta rohkeutta, voimaa, epäitsekkyyttä ja jaloutta. Inhimillisyyden myönteisiin mielikuviin on mukavampi tarttua kuin kivuliaan tuskaisiin paljastuksiin ihmisen alemmista ominaisuuksista.
Kopp kertoo, että hänellä on joskus enemmän kyynisiä kuin muunlaisia odotuksia ihmisten käyttäytymisen suhteen. Kopp paljastaa, että ollessaan ryhmäterapiassa eräs terapiatovereista kertoi katsoneensa luontofilmiä, jossa hyeenat kävivät sarvikuonolauman kimppuun joka ilta. Yrittivät syödä sarvikuonon poikasia. Kertojaa poikasten kohtalon säälitti ja ryhmä päätti säälimisensä kommenttiin, että se oli Jumalan tahto.
Koppin mielestä maailma ei ole hyvä eikä paha, maailma on hänelle satunnainen, entrooppinen ei-muoto, johon kukin koettaa tuottaa oman merkityksensä siitä, mikä maailma on.
Kopp kertoo, että välillä hän haksahtaa ajattelemaan olemassaolon teatteria, kuten muutkin, että on sankareita ja on hulttioita. Mutta pohjimmiltaan hän on kuin Liisa ihmemaassa, parhaimmillaan ja typerimmillään hän koettaa vain selvitä tästä hämmentävästä elämästä.
Psykoterapian ihmemaa
Kopp kirjoittaa, että psykoterapia on, kuin muutkin arkielämän ihmemaat, hyvä tapa katkaista totunnaista käyttäytymistä. Koska psykoterapeutti ei toimi arkisen vuorovaikutuksen katkennaisuuden pikakorjaajana sovinnaiseen tapaan kuten muut kanssaihmiset tekevät.
Psykoterapeutti rajoittaa suojaavien sosiaalisten rituaalien käyttöä vuorovaikutuksessa. Psykoterapia ei ole tavallista arkista vuorovaikutusta. Koska sosiaaliset rituaalisäännöt eivät päde psykoterapiassa, niin potilas ja psykoterapeutti joutuvat alkukantaiseen tunne-elämältään voimakkaaseen henkilökohtaiseen läheisyyteen toistensa kanssa. Koppin mukaan alkaa paljastua ” transpersoonallisia myyttisiä muotoja” eli tapoja, joilla ihmiset ovat aina kohdanneet läheisessä psykologisessa vuorovaikutuksessa.
Tarot-korteissa, Onnenpyörä (jossa on Eläinradan symboleja ja mystisiä eläinkuvioita) symboloi odottamattomien tapahtumien ilmaantumista. Samalla tavoin kuin Onnenpyörä-kortti , on psykoterapeutti, joka ei psykoterapiassa noudata tavanomaisia arkielämän vuorovaikutuksen kirjoittamia sääntöjä, on odottamaton ja yllätyksellinen.
Kopp kertoo omasta tavastaan (1974) tehdä psykoterapiaa. Kopp ei käytä tapaamisissa mitään rituaalisia ”voiteluja” vuorovaikutuksen sujuvoittamiseksi, mikä tietenkin lisää potilaan epävarmuutta ja ahdistusta vuorovaikutuksen suhteen.
Kopp myöntää että se vaarantaa sen, että potilas lähtee pois, mutta se myös hänen mielestään vaatii potilaalta enemmän jos hän jää hänen hoidettavakseen.
Kun potilas ottaa häneen yhteyttä, niin hän ottaa yhteyttä puhelimitse soittamalla tai kirjeitse. ” Kopp soittaa potilalalee tyyliin: "(Potilaan nimi) täällä on Sheldon Kopp”. Ei ammatteja, ei titteleitä – Kopp haluaa alussa olla tasa-arvoinen. Kopp sanoo, ettei hän halua puhelimensa ja postinsa vanki, minkä vuoksi hän ei vastaa kaikkiin puheluihin eikä kirjeisiin.
Kopp ilmoittaa (1974) ajan, jolloin häntä voi tavata. Se joko käy potilaalle tai ei käy, Kopp ei muuta aikaa, vaikka useimmat potilaat sitä pyytävätkin. Potilaat joko pääsevät ajalleen tai eivät sitten pääse.
Vastaanotolla ei ole muita keskeyttäviä soittoja kuin vaimon tai lasten hätäsoitot, joihin hän vastaa. Muut puhelut eivät ole niin kiireellisiä, että niihin tarvitsisi vastata kesken psykoterapian.
Ensimmäinen tunti on potilaalle maksuton, mikäli potilas ei päätä saapua toiselle käynnille. Toisella käynnillä laskutetaan se ensimmäinenkin käynti. Kopp itse ei anna potilaalle toista aikaa, jos ei koe tätä itselleen henkilökohtaisesti tärkeäksi. Jossain kohtaa ensimmäistä käyntiä Kopp kertoo potilaalle ottaako hänet vastaan jatkossa vai ei.
Potilaat jotka epäröivät, että voisivatko käydä psykoterapiassa kerran viikossa, niin heille Kopp nostaa panoksia ja sanoo, että no kaksi kertaa viikossa sitten. Potilas, joka on epävarma, aikooko hän tulla jatkossa, niin hänen kanssaan Kopp tekee kolmen kuukauden sopimuksen – selvä, nähdään seuraavat kolme kuukautta. Osa potilaista ei tähän suostu, mikä sopii Koppille.
Osa potilaista haluaa tehdä psykoterapiakäynneistä valtataistelun, jolloin Kopp ottaa potilailta ”pantin”. Eli jos potilas sopii kolmen kuukauden käynneistä, mutta jääkin pois, niin Kopp on ottanut potilaalta esim. sekin kolmen kuukauden käyntejä vastaavaa summaa kohtaan. Summan jonka potilas on tuolloin psykoterapian alussa ohjannut johonkin hyväntekeväisyyskohteeseen. Jos potilas jää jatkossa tulematta sovittuun kolmen kuukauden psykoterapiaan, niin raha menee tuohon hyväntekeväisyyskohteeseen.
Koppin mielestä se ei ole psykoterapiasuhde, joka avaa psykoterapiasuhteen arkkityyppisiin ulottuvuuksiin, vaan psykoterapian esteet. Psykoterapiaa ei syvennä psykoterapiasuhde sinänsä, vaan se mikä estää psykoterapiaan osallistumista yleensä.
Kopp aloittaa istunnon hiljaisuudella. Jos potilas ei puhu, niin Kopp voi 50 minuutin kuluttua ilmoittaa, että kiitos, tämä oli tässä tällä kertaa.
Jos potilas kysyy, mitä Koppille kuuluu, niin Kopp ei vastaa tähän rituaaliin tai sitten hän kertoo, kertoo niin yksityiskohtaisen selventävästi, että potilas pyytää häntä lopettamaan. Kopp pyrkii yleensä olematta vastaamaan potilaan taktisiin siirtoihin, joilla potilas yrittää siirtää psykoterapeuttisen keskustelun tyhjänpäiväisiin asioihin.
Koppin mielestä psykoterapia on nopeastivaihtelevan hullu – kuin Liisa Ihmemaassa – näkökulma jokapäiväisen elämän vuorovaikutustilanteisiin. Psykoterapiasuhteen ylösalaisin oleva laatu satiirisesti kuvaa sitä, kuinka terapeutti on muka potilaansa yläpuolella.
Ylemmäinen –alemmainen –suhdekuvitelmaa pidetään yllä sillä, että potilas koettaa kaikin tavoin puolustautua psykoterapeutin auttamisyrityksiä vastaan ja psykoterapeutti käyttää kaikki tekniset manööverinsä tunkeutuakseen potilaan puolustuksen läpi.
Psykoterapianäytelmän luonteeseen Koppin mielestä kuuluu, että potilas vaatii, että psykoterapeutti on hänen yläpuolellaan, samalla kun potilas koettaa mitätöidä psykoterapeutin osaamisen. Psykoterapeutti taasen toivoo, että potilas on ”alapuolella”, jotta voi nostaa potilaan ”ylös” psykoterapeuttisella osaamisellaan. Potilas siis mielikuvittelee asioita psykoterapeutistaan ja psykoterapeutti on löytävinään ”oikeaanosuvia tulkintoja” potilaan käyttäytymisestä.
Potilas koettaa saada selvyyttä itselleen psykoterapiaköyntien aikana, että reagoiko psykoterapeuttiin kuin viileän etäiseen teknikkoon vai hänestä huolehtivaan ihmiseen. Kopp kertoo, että hänen tapansa tehdä psykoterapiaa tarkoittaa molempien potilaan psyykkistä kasvua rajoittavien taktiikoiden tyhjäksi tekemistä, luonteenomaisten vuorovaikutukseen liittyvien puolustusmekanismien rikkomista ja kasvoja säilyttävän vuorovaikutuksen pintakiillon hävittämistä terapiaistunnoista.
Kopp koettaa muuttua potilaalle psykoterapeuttina yhdeksi muista inhimillisistä haavoittuvista ihmisyksilöistä ja kumppaniksi niinä hetkinä, kun kaaos tulee potilaan elämän vuorovaikutustilanteisiin kevättulvan lailla. Kopp yrittää kääntää psykoterapian ihmemaan ylösalaisin niin että potilas alkaa elää omassa varassaan, uskoa omaan viisauteensa, eikä odota jonkun ulkopuolisen henkilön ratkovan hänen ongelmiaan. Psyyken pimeiden voimien hyökätessä he koettavat yhdessä potilaan kanssa löytää voimaa toisistaan kohdata ne.
14.3.15 Lappeenrannassa
( ” Onnenpyörä (Tarot-kortti) – Psykoterapian ei-seremoniallinen luonne”) Osa II
- Kuka sinä olet, kysyy kaalimato Liisalta kirjassa Liisa Ihmemaassa.
Liisa vastaa, ettei hän oikeasti tiedä. Aamulla herätessään hän tiesi kuka hän oli, mutta se on päivän mittaan niin monta kertaa muuttunut, ettei hän enää oikeastaan tiedä.
Kaalimato vaatii lisäselvityksiä, koska ei ymmärrä Liisan vastausta.
- En voi selittää itseäni, pelkään etten ole itseni, ymmärrättekö?, vastaa Liisa lisäselvitystivauksiin.
Kaalimato sanoo, ettei ymmärrä vieläkään.
- ”Pelkäänpä etten voi sitä selvemmin sanoa”, vastaa Liisa kohteliaasti, ” koska en ymmärrä itseänikään. Päivän mittaan olen niin erilainen mikä on hyvin hämmentävää.”
Kaalimato väittää, ettei se ole niin.
Kohtelias Liisa koettaa sanoa kaalimadolle, että se ei ole vielä havainnut sitä, mutta kun se muuttuu kotelosta perhoseksi, niin se voi tuntea olonsa melko oudoksi.
Kaalimato vaatii selitystä Liisalta, että kuka hän on.
Kopp käyttää Liisa Ihmemaassa-kirjan sitaattia avatakseen näkymän jokapäiväisen elämän vuorovaikutustilanteisiin, jotka muodostavat jatkuvan inhimillisen haasteen.
Meitä jokaista on opetettu ( toivottavasti!) hillitsemään alkukantaisia viettejämme ja ainakin näyttelemään sosiaalisuutta ja itsekontrollia. Hyvän luonteen hyveitä on hyvä jakaa päivittäisessä vuorovaikutuksessa.
Meidän on hyvä kunnioittaa toisia, olla yhteistyössä, olla vilpittömiä ja suoria sekä vaatimattomia. Tietty määrä sivistynyttä käyttäytymistä vaaditaan, kun näyttelemme osaamme, sujuvan sosiaalisen vuorovaikutuksen naamioitua tanssia.
Sivistys on pintakiiltoa alkukantaisten voimien päällä
Kopp kirjoittaa, että meidän oletetaan käyttäytyvän sivistyneesti kaikissa tilanteissa, eikä olla biologisten viettiemme vietävinä. Esittelemme sosiaalista identiteettiämme kuin se oikeasti esittäisi itseämme.
Jokaisen elämän teatteriesityksessämme sosiaalista vuorovaikutusta helpotetaan erilaisilla seremonioilla ( esimerkiksi tervehdykset), sovituilla tavoilla ja rituaalisilla puheenvuoroilla. Esimerkiksi amerikkalainen tapa kysyä, oikeasti odottamatta kunnollista vastausta, mitä kuuluu on loistava tapa niille kaikille, joille vuorovaikutuksen aloittaminen on vaikeaa.
Mikäli tyrimme jotain tässä odotetussa rituaalisessa vuorovaikutuksessa, tai päästämme joitain sammakkoja suustamme, niin meiltä odotetaan, että korjaamme tilanteen anteeksipyynnöllä tai jollakin muulla vastaavalla. Ja pyrimme jatkossa välttämään kyseisen tilanteen toistumista.
Asperger-ihmiset eivät ymmärrä tätä vuorovaikutuksen sovittua näytelmää, eivätkä pysty tulkitsemaan niitä sääntöjä, joiden kanssa useimmat meistä pärjäävät oikein hyvin. Monilla eri persoonallisuuksilla ( psykiatria kutsuu heitä persoonallisuushäiriöisiksi) on vaikeuksia ymmärtää, miksi muut ihmiset reagoivat heihin sillä tavalla kuin reagoivat. He eivät Asperger-ihmisten tavoin näe omaa osuuttaan vuorovaikutuksessa. Monet persoonallisuuteen liittyvistä ongelmista kärsivät voivat oppia kehittämään luonteenpiirteitään, jos uhraavat siihen riittävästi energiaansa ja tarmoaansa. Asperger-ihmisillä oman käytöksen muuttaminen ja toisten käytöksen ymmärtäminen vaatii monesti vuorovaikutuksen seremoniallisten piirteiden ulkoa opettelemista – ne eivät ole luonteenomaisia eivätkä helppoja.
Moniin juhliin ja juhlallisuuksiin on kehitetty tarkka etiketti, kuinka käyttäytyä, jotta kaikki tietäisivät kuinka käyttäytyä. Hyvän käytöksen kirja sisältää lukemattomia ohjeita, kuinka oikeasti pitäisi käyttäytyä eri tilanteissa. Harva lukee käytöksen kultaista kirjaa muulloin kuin mennessään erilaisiin juhlallisuuksiin, jotta osaisi käyttäytyä oikein ja erottautumatta sivistymättömyydellään joukosta.
Kopp kirjoittaa (1974), että käyttäytymisen järkevyyden julkisivun taakse jäävät vahvat alkukantaiset myyttiset voimat. Usein riippumatta siitä kuinka arvokkaita, hyvin artikuloituja, vahvasti filosofisten ja psykologisten ylärakenteiden tukemia hyvän käytöksen piirteet ovatkin, niin silti ne ovat vain pintakiiltoa ihmisen käyttäytymisessä.
Useimpien alkoholia käyttämättömien ihmisten ”sivistys” liukenee muutamaan lasilliseen alkoholia. Ja niiden loppujen kun alkoholia on juotu riittävästi. UCLAn eläköitynyt farmakologian professori Ronald Siegel kirjoitti kirjassaan ihmisen päihtymyksen etsinnässä ( Intoxication- Life in Pursuit of Artificial Paradise, 1989), että ihmisillä on erilaisia eläimellisiä kännitiloja. Monet eläimetkin käyttävät päihteitä, mutta ne jäävät helpommin saaliiksi muille eläimille, koska heitä ei ole kukaan pelastamassa päihtymystilassaan.
Nykyihminen, Valistuksen jälkeinen olento, kuvittelee mielellään olevansa ensisijaisesti psykologisten ja kulttuuristen voimien määrittelemä. Kopp kirjoittaa aikalaiskirjoituksiin ( Ardrey, Lorenz, Tigerja Fox, Goffman ja Hall) vedoten, että olemme lähempänä eläinkuntaa kuin uskommekaan.
Evolutionaarinen kehitys ja geenien välittämä käyttäytyminen määrittelevät meidän pariutumista, taistelujamme, leikkiämme ja politiikkaa. Me haluaisimme uskoa olevamme ja vuorovaikutustamme säätelevän korkeammat tunteet, hienot ideologiat ja moraaliset periaatteet. Kuitenkin hyvin usein käyttäytymistämme itse asiassa säätelevät reviirikäsityksemme, biologiset ja aggressiiviset yllykkeet. ”Sivistystä” lienee ainoastaan tapa, jolla yritämme selittää itsemme pois tukalasta tilanteesta.
Kärpästen herra –romaanin poikia kasvaa kaikkien sotatantereiden ympärille
William Golding kirjoitti romaanin Kärpästen herra ( Lord of th Flies), jossa mukavat herrasmiespojat haaksirikkoutuvat autiolle saarelle. Saarella pojista paljastuu esiin kaikissa meissä asuva kauhistuttava ja houkutteleva pahuus.
Kopp muistuttaa, että kun monet pitävät Goldingin kirjaa hienona romaanina, jossa on loistava juoni, niin täsmälleen kirjan esittämällä tavalla kävi toisen maailmansodan aikaan. Lontoota kiivaasti pommitettaessa päätettiin viedä lapset maaseudulle turvaan. Heille varattiin erittäin hyvät ja säädylliset paikat, joissa oli runsaasti aikuisten valvontaa. Hoitokoteja pyöritettiin kaikkien alan sääntöjen (syötettiin, vaatetettiin ja asutettiin) mukaan ja lapset olivat vain tilapäisesti niihin sijoitettuna – mutta lapset olivat joka tapauksessa ilman omaa perhettään.
Lapsissa, jotka oltiin sijoitettu maaseudulle ilman omaa perhettä, alkoi pian ilmetä valehtelua, varastamista, tappeluja ja erilaista kiristämistä. Toiset lapset koettiin uhkaksi, joita vastaan alettiin käyttäytyä epätoivoisesti. Oman perheen tuen puuttuminen paljasti arkaaiset eloonjäämismuodot esille. Kun lapset eivät saa sitä, mitä tarvitsevat, niin he muuttuvat vain eloonjääjiksi, eivätkä he tavoittele enää ”korkeampien tunteiden ylellisyyttä”.
Kuinka monta sotaa nyt onkaan maailmalla käynnissä? Mediaan mahtuu vain yksi sota kerrallaan. Sopiva sota, sopivalla mantereella. Olohuoneen kokoinen.
Eloonjäämismuodot eivät tule esille vain lapsilla stressitilanteissa, vaan myös aikuisilla. Kopp kertoo antropologi Colin M Turnbullista, joka kirjoitti kirjan The Mountain people (1972) kokemuksistaan Ugandassa.
Ik oli ugandalainen säällinen, antelias ja vakaa heimo, joka eli rauhanomaisesti maanviljelyksellä ja kasvien keräämisellä. Ugandan politiikan muuttuessa heidät häädettiin vuoristoon, jossa ei ollut maata viljeltäväksi eikä vettä riittävästi. Ugandan hallitus oli päättänyt että heistä tuli viljelijöitä vuoristoon.
Vähemmässä kuin kolmessa sukupolvessa Ik-heimosta tuli vihamielinen ja ei-vieraanvarainen heimo, joka hylkäsi lapsensa kolmen vuoden iässä omiin oloihinsa. Turnbull kuvaa, että heimon ihmisistä tuli epäystävällisiä, ei toisiaan huomioivia, ei vieraanvaraisia ja yleisesti ilkeitä. Myötätunto, rakkaus yhteisötunne ja perhe-elämä käytännössä katosivat. Ne jotka selviytyivät hengissä hylätystä lapsuudestaan tulivat vilpillisiksi, epärehellisiksi ja salaa pahantekijöiksi aikuisina. Harva Ik-heimon jäsenistä eli 25-vuotiaaksi. Ne jotka elivät syrjäytettiin kylmästi johtopaikoilta uusien nousevien nuorien ( vaikka omien lasten) toimesta.
Turnbull kysyy kirjassaan, että mitä nyky-yhteiskunnan stressi, anonyymisyys ja kiinnostuminen vain itsestään aiheuttavatkaan yhteiskunnan jäsenille.
Kopp kertoo myös Stanfordin yliopiston kokeesta, jossa piti kahdeksi viikoksi järjestää ”vankila-olosuhteet” ihmisille, joista toinen puoli oli vartijoita ja toinen puoli vankeja. Ilman mitään koulutusta vankeinhoitoon koe piti keskeyttää kuudennen päivän jälkeen, koska vartijat alkoivat käyttäytyä sadistisen tyrannisoivasti ”vankeja” kohtaan. Ihmiset eivät enää erottaneet itseään rooleista, joihin olivat ryhtyneet. Vangeilla ilmeni ahdistusta, masennusta ja siviilielämänsä periaatteistaan luopumista.
Kopp kysyy (1974), että tarvitsiko vankilamaailma kipeästi reformia? Muistetaan että Kopp aloitti vankilapsykoterapeuttina, mutta siirtyi sieltä yksityisterapeutiksi.
Romanttiset havainnot siitä kuinka ihanaa on olla ihminen
Kopp kirjoittaa, että me haluaisimme uskoa romanttisiin havaintoihin ihmisen ihanuudesta. Emme haluaisi nähdä ihmisen korruptoituneisuutta, pahuutta, julmuutta emmekä irvokkuutta.
Kopp kirjoittaa, että on totta myös, että kriisien aikoina nousee esille odottamatonta rohkeutta, voimaa, epäitsekkyyttä ja jaloutta. Inhimillisyyden myönteisiin mielikuviin on mukavampi tarttua kuin kivuliaan tuskaisiin paljastuksiin ihmisen alemmista ominaisuuksista.
Kopp kertoo, että hänellä on joskus enemmän kyynisiä kuin muunlaisia odotuksia ihmisten käyttäytymisen suhteen. Kopp paljastaa, että ollessaan ryhmäterapiassa eräs terapiatovereista kertoi katsoneensa luontofilmiä, jossa hyeenat kävivät sarvikuonolauman kimppuun joka ilta. Yrittivät syödä sarvikuonon poikasia. Kertojaa poikasten kohtalon säälitti ja ryhmä päätti säälimisensä kommenttiin, että se oli Jumalan tahto.
Koppin mielestä maailma ei ole hyvä eikä paha, maailma on hänelle satunnainen, entrooppinen ei-muoto, johon kukin koettaa tuottaa oman merkityksensä siitä, mikä maailma on.
Kopp kertoo, että välillä hän haksahtaa ajattelemaan olemassaolon teatteria, kuten muutkin, että on sankareita ja on hulttioita. Mutta pohjimmiltaan hän on kuin Liisa ihmemaassa, parhaimmillaan ja typerimmillään hän koettaa vain selvitä tästä hämmentävästä elämästä.
Psykoterapian ihmemaa
Kopp kirjoittaa, että psykoterapia on, kuin muutkin arkielämän ihmemaat, hyvä tapa katkaista totunnaista käyttäytymistä. Koska psykoterapeutti ei toimi arkisen vuorovaikutuksen katkennaisuuden pikakorjaajana sovinnaiseen tapaan kuten muut kanssaihmiset tekevät.
Psykoterapeutti rajoittaa suojaavien sosiaalisten rituaalien käyttöä vuorovaikutuksessa. Psykoterapia ei ole tavallista arkista vuorovaikutusta. Koska sosiaaliset rituaalisäännöt eivät päde psykoterapiassa, niin potilas ja psykoterapeutti joutuvat alkukantaiseen tunne-elämältään voimakkaaseen henkilökohtaiseen läheisyyteen toistensa kanssa. Koppin mukaan alkaa paljastua ” transpersoonallisia myyttisiä muotoja” eli tapoja, joilla ihmiset ovat aina kohdanneet läheisessä psykologisessa vuorovaikutuksessa.
Tarot-korteissa, Onnenpyörä (jossa on Eläinradan symboleja ja mystisiä eläinkuvioita) symboloi odottamattomien tapahtumien ilmaantumista. Samalla tavoin kuin Onnenpyörä-kortti , on psykoterapeutti, joka ei psykoterapiassa noudata tavanomaisia arkielämän vuorovaikutuksen kirjoittamia sääntöjä, on odottamaton ja yllätyksellinen.
Kopp kertoo omasta tavastaan (1974) tehdä psykoterapiaa. Kopp ei käytä tapaamisissa mitään rituaalisia ”voiteluja” vuorovaikutuksen sujuvoittamiseksi, mikä tietenkin lisää potilaan epävarmuutta ja ahdistusta vuorovaikutuksen suhteen.
Kopp myöntää että se vaarantaa sen, että potilas lähtee pois, mutta se myös hänen mielestään vaatii potilaalta enemmän jos hän jää hänen hoidettavakseen.
Kun potilas ottaa häneen yhteyttä, niin hän ottaa yhteyttä puhelimitse soittamalla tai kirjeitse. ” Kopp soittaa potilalalee tyyliin: "(Potilaan nimi) täällä on Sheldon Kopp”. Ei ammatteja, ei titteleitä – Kopp haluaa alussa olla tasa-arvoinen. Kopp sanoo, ettei hän halua puhelimensa ja postinsa vanki, minkä vuoksi hän ei vastaa kaikkiin puheluihin eikä kirjeisiin.
Kopp ilmoittaa (1974) ajan, jolloin häntä voi tavata. Se joko käy potilaalle tai ei käy, Kopp ei muuta aikaa, vaikka useimmat potilaat sitä pyytävätkin. Potilaat joko pääsevät ajalleen tai eivät sitten pääse.
Vastaanotolla ei ole muita keskeyttäviä soittoja kuin vaimon tai lasten hätäsoitot, joihin hän vastaa. Muut puhelut eivät ole niin kiireellisiä, että niihin tarvitsisi vastata kesken psykoterapian.
Ensimmäinen tunti on potilaalle maksuton, mikäli potilas ei päätä saapua toiselle käynnille. Toisella käynnillä laskutetaan se ensimmäinenkin käynti. Kopp itse ei anna potilaalle toista aikaa, jos ei koe tätä itselleen henkilökohtaisesti tärkeäksi. Jossain kohtaa ensimmäistä käyntiä Kopp kertoo potilaalle ottaako hänet vastaan jatkossa vai ei.
Potilaat jotka epäröivät, että voisivatko käydä psykoterapiassa kerran viikossa, niin heille Kopp nostaa panoksia ja sanoo, että no kaksi kertaa viikossa sitten. Potilas, joka on epävarma, aikooko hän tulla jatkossa, niin hänen kanssaan Kopp tekee kolmen kuukauden sopimuksen – selvä, nähdään seuraavat kolme kuukautta. Osa potilaista ei tähän suostu, mikä sopii Koppille.
Osa potilaista haluaa tehdä psykoterapiakäynneistä valtataistelun, jolloin Kopp ottaa potilailta ”pantin”. Eli jos potilas sopii kolmen kuukauden käynneistä, mutta jääkin pois, niin Kopp on ottanut potilaalta esim. sekin kolmen kuukauden käyntejä vastaavaa summaa kohtaan. Summan jonka potilas on tuolloin psykoterapian alussa ohjannut johonkin hyväntekeväisyyskohteeseen. Jos potilas jää jatkossa tulematta sovittuun kolmen kuukauden psykoterapiaan, niin raha menee tuohon hyväntekeväisyyskohteeseen.
Koppin mielestä se ei ole psykoterapiasuhde, joka avaa psykoterapiasuhteen arkkityyppisiin ulottuvuuksiin, vaan psykoterapian esteet. Psykoterapiaa ei syvennä psykoterapiasuhde sinänsä, vaan se mikä estää psykoterapiaan osallistumista yleensä.
Kopp aloittaa istunnon hiljaisuudella. Jos potilas ei puhu, niin Kopp voi 50 minuutin kuluttua ilmoittaa, että kiitos, tämä oli tässä tällä kertaa.
Jos potilas kysyy, mitä Koppille kuuluu, niin Kopp ei vastaa tähän rituaaliin tai sitten hän kertoo, kertoo niin yksityiskohtaisen selventävästi, että potilas pyytää häntä lopettamaan. Kopp pyrkii yleensä olematta vastaamaan potilaan taktisiin siirtoihin, joilla potilas yrittää siirtää psykoterapeuttisen keskustelun tyhjänpäiväisiin asioihin.
Koppin mielestä psykoterapia on nopeastivaihtelevan hullu – kuin Liisa Ihmemaassa – näkökulma jokapäiväisen elämän vuorovaikutustilanteisiin. Psykoterapiasuhteen ylösalaisin oleva laatu satiirisesti kuvaa sitä, kuinka terapeutti on muka potilaansa yläpuolella.
Ylemmäinen –alemmainen –suhdekuvitelmaa pidetään yllä sillä, että potilas koettaa kaikin tavoin puolustautua psykoterapeutin auttamisyrityksiä vastaan ja psykoterapeutti käyttää kaikki tekniset manööverinsä tunkeutuakseen potilaan puolustuksen läpi.
Psykoterapianäytelmän luonteeseen Koppin mielestä kuuluu, että potilas vaatii, että psykoterapeutti on hänen yläpuolellaan, samalla kun potilas koettaa mitätöidä psykoterapeutin osaamisen. Psykoterapeutti taasen toivoo, että potilas on ”alapuolella”, jotta voi nostaa potilaan ”ylös” psykoterapeuttisella osaamisellaan. Potilas siis mielikuvittelee asioita psykoterapeutistaan ja psykoterapeutti on löytävinään ”oikeaanosuvia tulkintoja” potilaan käyttäytymisestä.
Potilas koettaa saada selvyyttä itselleen psykoterapiaköyntien aikana, että reagoiko psykoterapeuttiin kuin viileän etäiseen teknikkoon vai hänestä huolehtivaan ihmiseen. Kopp kertoo, että hänen tapansa tehdä psykoterapiaa tarkoittaa molempien potilaan psyykkistä kasvua rajoittavien taktiikoiden tyhjäksi tekemistä, luonteenomaisten vuorovaikutukseen liittyvien puolustusmekanismien rikkomista ja kasvoja säilyttävän vuorovaikutuksen pintakiillon hävittämistä terapiaistunnoista.
Kopp koettaa muuttua potilaalle psykoterapeuttina yhdeksi muista inhimillisistä haavoittuvista ihmisyksilöistä ja kumppaniksi niinä hetkinä, kun kaaos tulee potilaan elämän vuorovaikutustilanteisiin kevättulvan lailla. Kopp yrittää kääntää psykoterapian ihmemaan ylösalaisin niin että potilas alkaa elää omassa varassaan, uskoa omaan viisauteensa, eikä odota jonkun ulkopuolisen henkilön ratkovan hänen ongelmiaan. Psyyken pimeiden voimien hyökätessä he koettavat yhdessä potilaan kanssa löytää voimaa toisistaan kohdata ne.
14.3.15 Lappeenrannassa