Sheldon Kopp - The Hanged Man - Psychotherapy and the Forces of Darkness, 1974 ( The Star, Tähti-kortti, suurta rakkautta lupaava kortti (Tarot-kortti) - Naisblues, Suuren Äidin kaipuuta Osa VIII
Sheldon Kopp – The Hanged Man – Psychotherapy and the Forces of Darkness, 1974
( The Star, Tähti-kortti, suurta rakkautta lupaava kortti (Tarot-kortti) – Naisblues, Suuren Äidin kaipuuta Osa VIII
Sheldon Koppin Hirtetty mies-kirjan yhdeksännessä luvussa, myös pitkässä luvussa, kirjoitetaan naisesta, äidistä ja suuren arkkityyppisen Äidin kaipuusta.
Sheldon Kopp arvelee luvun aluksi ihmisten luulevan, että hänen suurin ongelmansa naisten kanssa on itsepäisyys. Vaikka Kopp tietää kyllä paremmin, niin silti hän ei halua luopua fantasiasta, että joku päivä ymmärtäisi, mitä on olla nainen.
Kopp kirjoittaa että osa asioista, joita naiset koettavat hänelle opettaa, on hänen ymmärryksensä tuolla puolen. Hän kirjoittaa, että sinä päivänä kuin nainen rakastuu, niin ensi rakkaus leikkaa naisen kahdeksi. Mies on sama mies ensirakkautensa jälkeen. Sama jatkuu naisessa läpi elämän: raskaus, äitiys, joka on ainaista. Tätä kaikkea mies ei tiedä, koska hänen kehonsa ei muutu, ei hän kanna sisällään yhdeksän kuukautta uutta ihmistä, eikä hän ole äiti. Naisen mieli muuttuu ensirakkauden jälkeen, miehen ei.
Kopp kysyy itseltään kuinka hän voisi ymmärtää olentoa joka samalla kertaa täydentää ja hämmentää hänen maailmaansa – olentoa joka yhdellä kertaa aivan kuin hän ja toisaalta merkittävästi kokonaan erilainen kuin hän? Se että kuvittelee hallitsevansa naista on illuusiona täysin turha, yksinäinen ja pitkässä juoksussa se tulee kalliimmaksi kuin koko asian yrittäminen.
Kopp kertoo uransa alkuvaiheessa hoitaneensa miehiä, jotka käyttivät prostituoituja. Miehet pystyivät saamaan aikaiseksi illuusion – maksamalla huorille rahaa – että pystyivät ”hallitsemaan” naista pyytämällä suorituksia mitä halusivat. Miehet eivät pystyneet ostamaan rakkautta, mutta ainakin he saattoivat vuokrata sitä. Maksun ajaksi. Tai nykyaikaisemmassa suomalaisessa muodossa lehti-ilmoituksessa kerrotaan, että ” Thai-hierontaa – uusi tyttö, hyvä hieroja”.
Kopp kertoo että myöhemmin hän hoiti huoria ja strippareita. Nämä naiset kertoivat heidän asiakkaansa ( ”Johnit”) olevan surkimuksia. Antaa heille vain vähän seksuaalista kiihotusta ja nämä reinot luopuivat helposti kaikista rahoistaan. Miehiä oli niin helppo kontrolloida.
Kopp kirjoittaa, että prostituutio on yksinkertaisin muoto jossa miehet ja naiset käyttävät toisiaan alentavasti hyväksi esineinä.
Hienompi muoto oli voimassa Koppin mielestä esimerkiksi eurooppalaisessa Shtetl-juutalaisuudessa, jossa miehet tutkivat Talmudia, Pyhää Lakia, samalla kun naiset huolehtivat kodin asioista. Miehet todella uskovat, etteivät naiset ole tarpeeksi viisaita, tietäviä ja syvällisiä ymmärtääkseen pyhiä kirjoituksia. Naiset, jotka pyörittävät todellista maailmaa, ajattelevat että miehet ovat kuin pikkupojat hiekkalaatikolla, etsien pikkutarkasti virheitä kirjoituksista.
Tähti-kortti, lupaus Suuresta Rakkaudesta, Suuresta Äidistä
Tarot-korttien Tähti-kortti on Koppin mielestä yksi puoli Suurta Äitiä ( arkkityyppistä äitiä). Tähti-kortissa alaston neito ojentaa elämän vettä, inspiroi toivoa ja lupaa, että suuri rakkaus annetaan ja saadaan. Jos Tähti-kortti on ylösalaisin, niin se kuvastaa pessimismiä, epäilyä ja uhkaa rakkauden menetyksestä.
Kopp kirjoittaa, etteivät kaikki äidilliset voimat, jotka hänen tai kenen tahansa psykoterapeuttisen pyhiinvaeltajan, elämässä jylläävät, johdu taistelusta oman äitinsä – elävän tai jo nyt kuolleen – kanssa. On olemassa arkkityyppinen Suuri Äiti, alkukantainen ja pimeä mielikuva, joka nousee alitajunnasta. Sen Suuren Äidin hän jakaa kaikkien miesten ( ja naisten) kanssa. Ihmiset sotkevat äitisuhteessaan sen, mikä tulee omasta äidistä ja mikä Suuresta Äidistä.
Kopp kirjoittaa, että jokainen meistä – elämän raskaina ja vaikeina hetkinä – kun pelot, tuskat ja väsymys vyöryvät ylitsemme, me kaikki kaipaamme jotain mitä hyvä äiti voisi tarjota. Syliä, turvaa, hoivaa, hellyyttä. Jotkut meistä eivät Koppin mukaan myönnä tätä hellää nälkää hyvyyteen sisällämme – hyvän äidin kaipuuta. Aivan kuin niinä hetkinä kun me olimme lapsia – hyvä äiti tarjosi hoivaa, huolenpitoa, mukavuutta, lämpöä, turvallisuutta ja suojaa. Sitä mitä juuri silloin tarvitsi.
Kopp muistuttaa, etteivät monet meistä ole koskaan kokeneet sellaista hyvää äitiyttä. Ei koskaan huolenpitoa, yhdistymistä, mielihyvää eikä rauhaa. Silti me kaipaamme sitä hyvää äitiä ( Suurta Äitiä) lopettamaan tuskan ja ahdistuksen. Tätä kaipausta sävyttää voimakas nostalgia, kuin etsisi jotain tilaa, jonka on joskus saavuttanut ja nyt menettänyt, muttei välttämättä muista miten.
Kuinka on mahdollista kaivat jotain sellaista, jota ei ole koskaan kokenut omassa elämässään, kysyy Kopp. Oma äitimme toimii, Koppin mielestä, Suuren Äidin arkkityyppisen kokemuksen mielikuvan kantajana. Jokainen äiti käy myös oman mielikuvataistelunsa arkkityyppisen Suuren Äidin mielikuvan kanssa.
Arkkityyppinen Suuri Äiti on sekä ihana että kamala. Jokainen lapsi käy läpi omassa äidissään Suuren Äidin tuhannet kasvot. Todellinen, oma äiti on vain kalpea hahmo Suuren Äidin mielikuvien rinnalla.
Suuren Äidin Myytti on unohtunut
Länsimaisen kulttuurin juutalaiskristillisessä perinteessä, Kopp kuvaa, luomisen myytissä kaikki alkaa Suuresta Isästä, Jumalasta. Siitä kuinka nainen luotiin miehen kylkiluusta ja sitä rataa oleva myytti.
Varhaisemmat luomisen myytit pitävät Suurta Äitiä kaikkien asioiden alkuna, kirjoittaa Kopp.
Akkadialaisessa luomiskertomuksessa ( 3500 eKr) kerrotaan Suuresta Äidistä Eurynomesta joka nousee alastomana maanpovesta, aloittaa yksinäisenä tanssin pimeydessä. Tanssin myötä ilma lähtee liikkeelle. Pohjoisesta tuuli puhaltaa hänen kasvoihinsa, Eurynome ottaa tuulen käsiinsä ja muokkaa siitä kuviollisen käärmeen, joka himoitsee Suurta Äitiä ja saa tämän lankeamaan. Jne.
Koppin mukaan kaikissa primitiivisissä myyteissä naispuolinen antaa elämän, ei miespuolinen. Takaisin kohtuun yhdistymisen kaipuu on yksi osa Suureen Äitiin paluun teemaa.
Toinen teema on se, että uudelleen yhdistyminen Suureen Äitiin on usein kuvattu hengellisenä kaipuuna mystisiin kokemuksiin, joissa yksilö saavuttaa paikkansa erilaistumattoman kosmoksen osasena.
Olla yhtä universiumin kanssa, oseaanisessa kokemuksessa on yhtä kuin olla yhteydessä Suureen Äitiin aikojen alussa, ilman loppua. Täydellisyys, kokonaisuus, pilaantumaton tyydytys, täydellinen tyytyväisyys. Paratiisillinen uudelleenyhtyminen. Kaikki on alitajuntaa, täydellistä riippuvuutta, tutkimatonta täydellistä onnea.
Koppin mukaan me kaikki etsimme sellaista paratiisillista kokemusta. Taolaisittain ilmaistuna tilannetta jossa kala hukkaa itsensä veteen.
Tai psykologisesti ilmaistuna, ihminen ei mene oseaanisuuteen eli psyykkisesti sekaisin siksi että äiti teki sitä tai tätä tai jätti tekemättä, vaan siksi, että hän kaipaa yhteyteen arkkityyppisen Suuren Äidin kanssa. Sinne missä ei ole rajoja, ei muotoja eikä erilaistumista joksikin. Vain olemista.
Kopp yritti perheterapiaa mutta ei jatkanut sitä
Kopp kirjoittaa, että perheterapiassa oli (1974) korostus perheestä sosiaalisena systeeminä, jossa joku perheenjäsenistä ”ilmensi” koko perheen sairautta esimerkiksi sairastumalla psyykkisesti. Koko perheen sosiaalista systeemiä hoitamalla ”potilas” parani itsestään, kun perhesysteemi korjaantui.
Kopp kirjoittaa, että perheterapian harjoittamisen alussa hän epäonnistui ainakin yhtä montaa kuin onnistui. Kopp kirjoittaa, että kun terapiamuodon uutuuden viehätys katosi, niin samalla katosi myös hänen intonsa tehdä perheterapiaa. Kopp teki mieluimmin psykoterapiaa yhden yksilön kanssa. Joskus Kopp kutsui perheenjäseniä paikalle, kun psykoterapia tuntui juuttuneen paikalleen, mutta vain kerran silloinkin.
Kopp kertoo, että suurin vaikeus hänelle oli näyttää yhden perheterapiatunnin aikana, että jotain merkittävää tapahtuu. Usein ei tapahtunut mitään merkittävää. Kopp oppi, että joidenkin asioiden pitää antaa vain olla. Ne eivät muutu.
Kopp kirjoittaa, että usein potilaat toivovat että yhteisen käynnin aikana tavalla tai toisella psykoterapeutti laittaa asiat kohdalleen. Lopultakin kauan kaivattu läheisyys ja harmonisuus vanhempien kanssa saavutetaan. Kopp valmistaa potilaitaan siihen, ettei välttämättä yhtään mitään tapahdu potilaan ja hänen vanhempiensa kanssa. Samalla Kopp koettaa vakuuttaa, että tapaaminen on kuitenkin samalla hyödyllinen kokemus.
Parhaimmillaan potilas, ja toivottavasti myös vanhemmat, näkevät asiat juuri sellaisina kuin ne ovat. Ehkä jotain pientä voi muuttua, mutta tavallisimmin ratkaisevampaa on, että kaikki näkevät ja hyväksyvät kuinka jotkut perusasiat ovat muuttumattomia. Potilas voi nähdä, kuinka hän on juuttunut tiettyyn asiaan/toiveeseen tms, oppia ja vapauttaa itsensä siitä sekä ryhtyä elämään loppuelämäänsä tämän uuden viisauden turvin.
Kopp kirjoittaa, että hänen ehkä tärkein osansa psykoterapeuttina on auttaa nyt ja iankaikkisesti erottamaan hänen erityiset ja tilapäiset kokemuksensa biologisten vanhempien kanssa arkkityyppisistä vanhemmuuskokemuksista, joissa sekoittuu ihmiskunnan ikuiset mielikuvat vanhemmista. Suuri Äiti ja Suuri Isä eivät ole sama kuin oma äiti ja oma isä.
Kopp kertoo esimerkin naisesta, joka tuli psykoterapiaan. Nainen oli toisessa avioliitossaan, hänellä on useita lapsia hoidettavana, hän oli mukava ja luova nainen, joka välillä sai käsittämättömiä raivokohtauksia perheessään. Nainen ei pyytänyt mitään itselleen, palveli aina kaikkia, tunsi läpitunkevaa tyytymättömyyttä elämässään. Tyytymättömyyttä siitä, ettei ollut parempi, ettei yrittänyt enemmän, ettei ollut vastuullisempi, ettei ollut kauniimpi, painanut vähemmän ja että oli liian kova lapsilleen, miehelleen – ja sitä rataa.
Nainen oli kuuromykkien vanhempien kasvattama. Nainen ei ollut koskaan kuullut itseään nimeltä kutsuttavan, kukaan ei ollut kertonut hänelle kuinka hyvä hän on. Lapsena hän osti itselleen radion, jotta kuulisi muiden puhetta. Hän täytti kaikki vanhempiensa toiveet, vielä omassa avioliitossaankin ollessaan. Nainen toivoi itsepäisesti, että hänen suhteensa äitiinsä paranisi. Hän toivoi syvästi äitisuhteensa paranevan.
Kopp päätti, kun kyseisen potilaan psykoterapia junnasi paikallaan, että kutsutaan äiti psykoterapiaan. Psykoterapiaistunnon aluksi äiti ei tiennyt, mitä psykoterapia oli, joten potilas koetti viittomalla selittää äidille mitä psykoterapia oli. Potilas koetti selittää äidilleen, miksi hänet oli kutsuttu psykoterapiaan. Potilaan äiti ei ymmärtänyt tätä ollenkaan. Kopp koetti yksinkertaistaa viestiä, kertomalla, että välitti potilaasta, joka ihan liian vähän pyysi itselleen. Hän vain antoi, saamatta mitään itselleen. Potilaan oli vaikea kääntää tätä äidilleen, joka oli tarjonnut potilaalle hänen elämässään vain hajanaisia, turhauttavia ja epäpersoonallisia kontakteja.
Äiti vastasi, että hän oli myös huolissaan tyttärestään. Kopp innostui, että ehkä he nyt saisivat kimpan, josta voi äitisuhdeteemaa työstää. Äidin huolena oli kuitenkin ettei hänen tyttärensä kirjoita hänelle riittävän usein. Että äidin omat tarpeet eivät tule täytetyksi.
Kopp vaihtoi näkökulmaa, että äidin täytyy varmaan olla hyvin vihainen, kun tytär ei kirjoita hänelle riittävän usein. Äiti kertoi, ettei hän ole vihainen ja väitti, että tytär oli vain liian kiireinen lasten kanssa, eikä hänellä siksi jäänyt aikaa kirjoittaa hänelle.
Kopp koetti rohkaista potilasta kertomaan, ettei hän halunnut ottaa yhteyttä, koska se oli turhauttavaa, epätyydyttävää ja hänestä tuntui ettei äiti välittänyt hänestä, vain itsestään. Ettei hän ollut liian kiireinen, hän vain ei halunnut ottaa yhteyttä äitiinsä. Äiti väitti ettei asia voinut olla niin, vaan että hänen tyttärensä oli kiireinen lasten vuoksi. Siksi tytär ei ottanut yhteyttä. He olivat jumissa jälleen.
Kopp yritti kaikkensa, mutta mikään ei saanut äitiä muuttamaan mieltään. Äiti sanoi, ettei hän ollut vihainen, tytär oli niin kiireinen ettei ehtinyt ottaa häneen yhteyttä, eikä hän muuten ymmärtänyt mitä he yrittivät hänelle puhua.
Potilaalle asia alkoi selvetä istunnon kuluessa, mikä äitisuhteen ongelma oli ja oli aina ollut. Vaikka hänen äitinsä oli kuuro, niin todellinen ongelma oli se, ETTEI äiti KUUNNELLUT. Potilaalle selveni, että vaikka äiti olisi kuullutkin, niin se ei olisi johtanut mihinkään. Potilaan vaikeasti luovutettavana toiveena oli ollut, että jos hän kuitenkin olisi ollut kuuron rakastavan äidin kasvattama, mutta kun ei ollut. Ei silloin eikä nyt myöhemmin.
Kopp kertoo, että potilas irti katkerana kohtaloaan, mutta kun hän ymmärsi että mennyt on mennyttä –iäksi. Hänen äitinsä ei ollut Suuren Äidin kuva. Äiti ei ollut rakastanut häntä sillon, eikä rakastanut nyt – omien ongelmiensa vuoksi. Ehkä äitisuhde ei enää sotkisi hänen elämäänsä, vaan hän voisi jatkaa omaa elämäänsä. Eikä hän itse sortuisi Suuren Äidin myyttiin. Eikä yrittäisi enää olla äitien äiti.
Suurta Äitiä ei voi voittaa
Kuten miehen on psykologisesti hävittävä isälleen voidakseen elää kunnollista aikuisen miehen elämää, niin myös naisen on psykologisesti hävittävä äidilleen. Suuren Äidin myytin varjossa voi ryhtyä menemään tyttärellä sekaisin äidin ja Suuren Äidin mielikuvat.
Kopp kirjoittaa, että nykyisissä asenteissamme voi olla jäänteitä lapsuuden täyttymättömistä kaipauksista. Mutta kuten edellä on kuvattu, suuri osa niistä ei tule täyttymään. Kopp sanoo potilailleen: ” Halusit tai et, Äiti voitti ja sinä hävisit.” Kopp kertoo, että tämä avuttomuus on sietämätöntä useimmille psykoterapiapotilaille. Jotkut päättävät alistua, toiset kapinoida tätä tosiasiaa vastaan.
Kopp koettaa opettaa potilailleen, että vain lisääntynyt rohkea tietoisuus voi auttaa asiassa. Ihmisen täytyy kohdata kamala aikuisuuden kaksimielisyys, mikäli aikoo olla aikuisena vapaa äiti- tai isäsuhteesta.
Se että lakkaa toivomasta, enää koskaan, uudelleen yhdistymistä Suureen Äitiin, tarkoittaa, että aikuinen ihminen ratkaisee ongelmansa jokaisena päivänä, elämänsä loppuun saakka. Raskas vastuu. Ei vaikuta myöskään reilulta. Siksi kukaan miestä ei ole vapaa kuvitelmista, palata Suuren äidin hoidettavaksi. Tilaan jossa joku muu ottaa vastuun arjesta ja kaikesta. Mutta vain rohkea ja lisääntynyt tietoisuus voi vapauttaa seireenien kutsuista takaisin Kohtuun, Suuren Äidin luo. Siihen että joku ottaa vastuun minun elämästäni.
Sankarin tuhannet kasvot
Elääkseen elämäänsä, ihmisen täytyy seurata sankarin matkaa. Elämän seikkailu kutsuu, maagiset apurit auttavat elämässä, luovuttamiseen houkuttelevat ihmiset täytyy hylätä. Täytyy lopultakin sietää elämän epämiellyttäviä kokemuksia, lohikäärme täytyy lyödä, matkata manalaan ja lopulta palata uuden viisauden kanssa. Kuten Joseph Campbellin kirjassa Sankarin tuhannet kasvot (The Hero with a Thousand Faces, 1949, suom 1990) kerrotaan. Me kaikki käymme läpi arkkityyppisen sankarin matkan.
Kopp käy läpi kirjallisuutta: Amor ja Psyyke, Upanisadit, Jungin Anima ja Animus-käsitteitä, taolaisuutta. Feminiinisyys eikä maskuliinisuus alun perin ollut kumpikaan toistaan parempi, vaan ne tarvitsisivat toisiaan. Kopp kertoo kuinka Shang-dynastia ( vanhin tunnettu kiinalainen kulttuuri) oli totemistisen matriarkaalinen, kunnes kahdellatoista vuosisadalla eKr Chou-dynastia alkoi käsitellä yiniä ( naisellista piirrettä) kielteisyytenä, heikkoutena ja pahana. Siitä asti nainen on ollut heikompi astia.
Kopp kirjoittaa että vanhassa kiinalaisessa muutosten kirjassa I Chingissä ( 3000 vuotta sitten kirjoitettu) ei myöskään ole paremmuutta eikä huonommuutta feminiinisen eikä maskuliinisen voiman välillä.
Koppista ei Raamatusta eikä I Chingistä löydä elämän profetioita, mutta ohjausta kylläkin.
Miehestä ja naisesta on ajan kuluessa syntynyt karikatyyrit. Mies on parhaimmillaan pakkomielteinen, looginen, ajatteleva, realistinen, kykenevä yksityiskohtien tarkasteluun ja suunnitteluun, vakaa ja itsenäinen. Pahimmillaan vaimo valittaa, että mies on liian järkevä, ei vastaa, kovapäinen, irti tästä maailmasta, kylmä, vaikea pitää tyytyväisenä ja tunteeton.
Nainen on parhaimmillaan hysteerinen, lämmin, tunteellinen, tunteensa ilmaiseva, mielikuvituksellinen, kykenevä syvään tunnesuhteeseen. Pahimmillaan aviomies valittaa että nainen on emotionaalisesti vaativa, suuresti liioitteleva valituksissaan, epävakaa, ei-luotettava, eikä ole looginen missään.
Mutta kun ilmankaan toista ei voi olla. Ilman naista mies jää puolinaiseksi, kuten nainen ilman miestä. Kopp kirjoittaa, että naisista on kirjoitettu hyvä kirja. Irene Claremont DeCastillejon Knowing Woman.
Kopp kirjoittaa luvussa myös, että kun hänen terapiagurunsa – Fritz Perls – kuoli, niin hän ei enää tiennyt, ketä itseään isompaa vastaan vertailisi. Kopp kertoo luvussa tarinoita perheestään, kolmesta pojastaan ,kuinka he haastavat hänet auktoriteettina ja miehenä. Kopp miettii miten homoseksuaaliset suhteet eroavat naisen ja miehen suhteista. Homomiehet eivät tarvitse tuntea kuin nimen kumppaniltaan seksiä harrastaakseen, kumppanit vaihtuvat tiheään. Lesbot sen sijaan tarvitsevat yhteyttä suhteeseen ennen seksiä ja sen jälkeen.
Kopp päätyy jungilaiseen anima ja animus-teemaan. Jotta naisesta tulisi täydellinen itsensä ja jotta miehestä tulisi täydellinen itsensä, niin heidän täytyy kohdata sukupuolinen vastakohta itsessään. Miehen löytää naiseutensa ja naisen löytää mieheytensä elääkseen täyttä elämää.
28.6.2015 Lappeenrannassa
( The Star, Tähti-kortti, suurta rakkautta lupaava kortti (Tarot-kortti) – Naisblues, Suuren Äidin kaipuuta Osa VIII
Sheldon Koppin Hirtetty mies-kirjan yhdeksännessä luvussa, myös pitkässä luvussa, kirjoitetaan naisesta, äidistä ja suuren arkkityyppisen Äidin kaipuusta.
Sheldon Kopp arvelee luvun aluksi ihmisten luulevan, että hänen suurin ongelmansa naisten kanssa on itsepäisyys. Vaikka Kopp tietää kyllä paremmin, niin silti hän ei halua luopua fantasiasta, että joku päivä ymmärtäisi, mitä on olla nainen.
Kopp kirjoittaa että osa asioista, joita naiset koettavat hänelle opettaa, on hänen ymmärryksensä tuolla puolen. Hän kirjoittaa, että sinä päivänä kuin nainen rakastuu, niin ensi rakkaus leikkaa naisen kahdeksi. Mies on sama mies ensirakkautensa jälkeen. Sama jatkuu naisessa läpi elämän: raskaus, äitiys, joka on ainaista. Tätä kaikkea mies ei tiedä, koska hänen kehonsa ei muutu, ei hän kanna sisällään yhdeksän kuukautta uutta ihmistä, eikä hän ole äiti. Naisen mieli muuttuu ensirakkauden jälkeen, miehen ei.
Kopp kysyy itseltään kuinka hän voisi ymmärtää olentoa joka samalla kertaa täydentää ja hämmentää hänen maailmaansa – olentoa joka yhdellä kertaa aivan kuin hän ja toisaalta merkittävästi kokonaan erilainen kuin hän? Se että kuvittelee hallitsevansa naista on illuusiona täysin turha, yksinäinen ja pitkässä juoksussa se tulee kalliimmaksi kuin koko asian yrittäminen.
Kopp kertoo uransa alkuvaiheessa hoitaneensa miehiä, jotka käyttivät prostituoituja. Miehet pystyivät saamaan aikaiseksi illuusion – maksamalla huorille rahaa – että pystyivät ”hallitsemaan” naista pyytämällä suorituksia mitä halusivat. Miehet eivät pystyneet ostamaan rakkautta, mutta ainakin he saattoivat vuokrata sitä. Maksun ajaksi. Tai nykyaikaisemmassa suomalaisessa muodossa lehti-ilmoituksessa kerrotaan, että ” Thai-hierontaa – uusi tyttö, hyvä hieroja”.
Kopp kertoo että myöhemmin hän hoiti huoria ja strippareita. Nämä naiset kertoivat heidän asiakkaansa ( ”Johnit”) olevan surkimuksia. Antaa heille vain vähän seksuaalista kiihotusta ja nämä reinot luopuivat helposti kaikista rahoistaan. Miehiä oli niin helppo kontrolloida.
Kopp kirjoittaa, että prostituutio on yksinkertaisin muoto jossa miehet ja naiset käyttävät toisiaan alentavasti hyväksi esineinä.
Hienompi muoto oli voimassa Koppin mielestä esimerkiksi eurooppalaisessa Shtetl-juutalaisuudessa, jossa miehet tutkivat Talmudia, Pyhää Lakia, samalla kun naiset huolehtivat kodin asioista. Miehet todella uskovat, etteivät naiset ole tarpeeksi viisaita, tietäviä ja syvällisiä ymmärtääkseen pyhiä kirjoituksia. Naiset, jotka pyörittävät todellista maailmaa, ajattelevat että miehet ovat kuin pikkupojat hiekkalaatikolla, etsien pikkutarkasti virheitä kirjoituksista.
Tähti-kortti, lupaus Suuresta Rakkaudesta, Suuresta Äidistä
Tarot-korttien Tähti-kortti on Koppin mielestä yksi puoli Suurta Äitiä ( arkkityyppistä äitiä). Tähti-kortissa alaston neito ojentaa elämän vettä, inspiroi toivoa ja lupaa, että suuri rakkaus annetaan ja saadaan. Jos Tähti-kortti on ylösalaisin, niin se kuvastaa pessimismiä, epäilyä ja uhkaa rakkauden menetyksestä.
Kopp kirjoittaa, etteivät kaikki äidilliset voimat, jotka hänen tai kenen tahansa psykoterapeuttisen pyhiinvaeltajan, elämässä jylläävät, johdu taistelusta oman äitinsä – elävän tai jo nyt kuolleen – kanssa. On olemassa arkkityyppinen Suuri Äiti, alkukantainen ja pimeä mielikuva, joka nousee alitajunnasta. Sen Suuren Äidin hän jakaa kaikkien miesten ( ja naisten) kanssa. Ihmiset sotkevat äitisuhteessaan sen, mikä tulee omasta äidistä ja mikä Suuresta Äidistä.
Kopp kirjoittaa, että jokainen meistä – elämän raskaina ja vaikeina hetkinä – kun pelot, tuskat ja väsymys vyöryvät ylitsemme, me kaikki kaipaamme jotain mitä hyvä äiti voisi tarjota. Syliä, turvaa, hoivaa, hellyyttä. Jotkut meistä eivät Koppin mukaan myönnä tätä hellää nälkää hyvyyteen sisällämme – hyvän äidin kaipuuta. Aivan kuin niinä hetkinä kun me olimme lapsia – hyvä äiti tarjosi hoivaa, huolenpitoa, mukavuutta, lämpöä, turvallisuutta ja suojaa. Sitä mitä juuri silloin tarvitsi.
Kopp muistuttaa, etteivät monet meistä ole koskaan kokeneet sellaista hyvää äitiyttä. Ei koskaan huolenpitoa, yhdistymistä, mielihyvää eikä rauhaa. Silti me kaipaamme sitä hyvää äitiä ( Suurta Äitiä) lopettamaan tuskan ja ahdistuksen. Tätä kaipausta sävyttää voimakas nostalgia, kuin etsisi jotain tilaa, jonka on joskus saavuttanut ja nyt menettänyt, muttei välttämättä muista miten.
Kuinka on mahdollista kaivat jotain sellaista, jota ei ole koskaan kokenut omassa elämässään, kysyy Kopp. Oma äitimme toimii, Koppin mielestä, Suuren Äidin arkkityyppisen kokemuksen mielikuvan kantajana. Jokainen äiti käy myös oman mielikuvataistelunsa arkkityyppisen Suuren Äidin mielikuvan kanssa.
Arkkityyppinen Suuri Äiti on sekä ihana että kamala. Jokainen lapsi käy läpi omassa äidissään Suuren Äidin tuhannet kasvot. Todellinen, oma äiti on vain kalpea hahmo Suuren Äidin mielikuvien rinnalla.
Suuren Äidin Myytti on unohtunut
Länsimaisen kulttuurin juutalaiskristillisessä perinteessä, Kopp kuvaa, luomisen myytissä kaikki alkaa Suuresta Isästä, Jumalasta. Siitä kuinka nainen luotiin miehen kylkiluusta ja sitä rataa oleva myytti.
Varhaisemmat luomisen myytit pitävät Suurta Äitiä kaikkien asioiden alkuna, kirjoittaa Kopp.
Akkadialaisessa luomiskertomuksessa ( 3500 eKr) kerrotaan Suuresta Äidistä Eurynomesta joka nousee alastomana maanpovesta, aloittaa yksinäisenä tanssin pimeydessä. Tanssin myötä ilma lähtee liikkeelle. Pohjoisesta tuuli puhaltaa hänen kasvoihinsa, Eurynome ottaa tuulen käsiinsä ja muokkaa siitä kuviollisen käärmeen, joka himoitsee Suurta Äitiä ja saa tämän lankeamaan. Jne.
Koppin mukaan kaikissa primitiivisissä myyteissä naispuolinen antaa elämän, ei miespuolinen. Takaisin kohtuun yhdistymisen kaipuu on yksi osa Suureen Äitiin paluun teemaa.
Toinen teema on se, että uudelleen yhdistyminen Suureen Äitiin on usein kuvattu hengellisenä kaipuuna mystisiin kokemuksiin, joissa yksilö saavuttaa paikkansa erilaistumattoman kosmoksen osasena.
Olla yhtä universiumin kanssa, oseaanisessa kokemuksessa on yhtä kuin olla yhteydessä Suureen Äitiin aikojen alussa, ilman loppua. Täydellisyys, kokonaisuus, pilaantumaton tyydytys, täydellinen tyytyväisyys. Paratiisillinen uudelleenyhtyminen. Kaikki on alitajuntaa, täydellistä riippuvuutta, tutkimatonta täydellistä onnea.
Koppin mukaan me kaikki etsimme sellaista paratiisillista kokemusta. Taolaisittain ilmaistuna tilannetta jossa kala hukkaa itsensä veteen.
Tai psykologisesti ilmaistuna, ihminen ei mene oseaanisuuteen eli psyykkisesti sekaisin siksi että äiti teki sitä tai tätä tai jätti tekemättä, vaan siksi, että hän kaipaa yhteyteen arkkityyppisen Suuren Äidin kanssa. Sinne missä ei ole rajoja, ei muotoja eikä erilaistumista joksikin. Vain olemista.
Kopp yritti perheterapiaa mutta ei jatkanut sitä
Kopp kirjoittaa, että perheterapiassa oli (1974) korostus perheestä sosiaalisena systeeminä, jossa joku perheenjäsenistä ”ilmensi” koko perheen sairautta esimerkiksi sairastumalla psyykkisesti. Koko perheen sosiaalista systeemiä hoitamalla ”potilas” parani itsestään, kun perhesysteemi korjaantui.
Kopp kirjoittaa, että perheterapian harjoittamisen alussa hän epäonnistui ainakin yhtä montaa kuin onnistui. Kopp kirjoittaa, että kun terapiamuodon uutuuden viehätys katosi, niin samalla katosi myös hänen intonsa tehdä perheterapiaa. Kopp teki mieluimmin psykoterapiaa yhden yksilön kanssa. Joskus Kopp kutsui perheenjäseniä paikalle, kun psykoterapia tuntui juuttuneen paikalleen, mutta vain kerran silloinkin.
Kopp kertoo, että suurin vaikeus hänelle oli näyttää yhden perheterapiatunnin aikana, että jotain merkittävää tapahtuu. Usein ei tapahtunut mitään merkittävää. Kopp oppi, että joidenkin asioiden pitää antaa vain olla. Ne eivät muutu.
Kopp kirjoittaa, että usein potilaat toivovat että yhteisen käynnin aikana tavalla tai toisella psykoterapeutti laittaa asiat kohdalleen. Lopultakin kauan kaivattu läheisyys ja harmonisuus vanhempien kanssa saavutetaan. Kopp valmistaa potilaitaan siihen, ettei välttämättä yhtään mitään tapahdu potilaan ja hänen vanhempiensa kanssa. Samalla Kopp koettaa vakuuttaa, että tapaaminen on kuitenkin samalla hyödyllinen kokemus.
Parhaimmillaan potilas, ja toivottavasti myös vanhemmat, näkevät asiat juuri sellaisina kuin ne ovat. Ehkä jotain pientä voi muuttua, mutta tavallisimmin ratkaisevampaa on, että kaikki näkevät ja hyväksyvät kuinka jotkut perusasiat ovat muuttumattomia. Potilas voi nähdä, kuinka hän on juuttunut tiettyyn asiaan/toiveeseen tms, oppia ja vapauttaa itsensä siitä sekä ryhtyä elämään loppuelämäänsä tämän uuden viisauden turvin.
Kopp kirjoittaa, että hänen ehkä tärkein osansa psykoterapeuttina on auttaa nyt ja iankaikkisesti erottamaan hänen erityiset ja tilapäiset kokemuksensa biologisten vanhempien kanssa arkkityyppisistä vanhemmuuskokemuksista, joissa sekoittuu ihmiskunnan ikuiset mielikuvat vanhemmista. Suuri Äiti ja Suuri Isä eivät ole sama kuin oma äiti ja oma isä.
Kopp kertoo esimerkin naisesta, joka tuli psykoterapiaan. Nainen oli toisessa avioliitossaan, hänellä on useita lapsia hoidettavana, hän oli mukava ja luova nainen, joka välillä sai käsittämättömiä raivokohtauksia perheessään. Nainen ei pyytänyt mitään itselleen, palveli aina kaikkia, tunsi läpitunkevaa tyytymättömyyttä elämässään. Tyytymättömyyttä siitä, ettei ollut parempi, ettei yrittänyt enemmän, ettei ollut vastuullisempi, ettei ollut kauniimpi, painanut vähemmän ja että oli liian kova lapsilleen, miehelleen – ja sitä rataa.
Nainen oli kuuromykkien vanhempien kasvattama. Nainen ei ollut koskaan kuullut itseään nimeltä kutsuttavan, kukaan ei ollut kertonut hänelle kuinka hyvä hän on. Lapsena hän osti itselleen radion, jotta kuulisi muiden puhetta. Hän täytti kaikki vanhempiensa toiveet, vielä omassa avioliitossaankin ollessaan. Nainen toivoi itsepäisesti, että hänen suhteensa äitiinsä paranisi. Hän toivoi syvästi äitisuhteensa paranevan.
Kopp päätti, kun kyseisen potilaan psykoterapia junnasi paikallaan, että kutsutaan äiti psykoterapiaan. Psykoterapiaistunnon aluksi äiti ei tiennyt, mitä psykoterapia oli, joten potilas koetti viittomalla selittää äidille mitä psykoterapia oli. Potilas koetti selittää äidilleen, miksi hänet oli kutsuttu psykoterapiaan. Potilaan äiti ei ymmärtänyt tätä ollenkaan. Kopp koetti yksinkertaistaa viestiä, kertomalla, että välitti potilaasta, joka ihan liian vähän pyysi itselleen. Hän vain antoi, saamatta mitään itselleen. Potilaan oli vaikea kääntää tätä äidilleen, joka oli tarjonnut potilaalle hänen elämässään vain hajanaisia, turhauttavia ja epäpersoonallisia kontakteja.
Äiti vastasi, että hän oli myös huolissaan tyttärestään. Kopp innostui, että ehkä he nyt saisivat kimpan, josta voi äitisuhdeteemaa työstää. Äidin huolena oli kuitenkin ettei hänen tyttärensä kirjoita hänelle riittävän usein. Että äidin omat tarpeet eivät tule täytetyksi.
Kopp vaihtoi näkökulmaa, että äidin täytyy varmaan olla hyvin vihainen, kun tytär ei kirjoita hänelle riittävän usein. Äiti kertoi, ettei hän ole vihainen ja väitti, että tytär oli vain liian kiireinen lasten kanssa, eikä hänellä siksi jäänyt aikaa kirjoittaa hänelle.
Kopp koetti rohkaista potilasta kertomaan, ettei hän halunnut ottaa yhteyttä, koska se oli turhauttavaa, epätyydyttävää ja hänestä tuntui ettei äiti välittänyt hänestä, vain itsestään. Ettei hän ollut liian kiireinen, hän vain ei halunnut ottaa yhteyttä äitiinsä. Äiti väitti ettei asia voinut olla niin, vaan että hänen tyttärensä oli kiireinen lasten vuoksi. Siksi tytär ei ottanut yhteyttä. He olivat jumissa jälleen.
Kopp yritti kaikkensa, mutta mikään ei saanut äitiä muuttamaan mieltään. Äiti sanoi, ettei hän ollut vihainen, tytär oli niin kiireinen ettei ehtinyt ottaa häneen yhteyttä, eikä hän muuten ymmärtänyt mitä he yrittivät hänelle puhua.
Potilaalle asia alkoi selvetä istunnon kuluessa, mikä äitisuhteen ongelma oli ja oli aina ollut. Vaikka hänen äitinsä oli kuuro, niin todellinen ongelma oli se, ETTEI äiti KUUNNELLUT. Potilaalle selveni, että vaikka äiti olisi kuullutkin, niin se ei olisi johtanut mihinkään. Potilaan vaikeasti luovutettavana toiveena oli ollut, että jos hän kuitenkin olisi ollut kuuron rakastavan äidin kasvattama, mutta kun ei ollut. Ei silloin eikä nyt myöhemmin.
Kopp kertoo, että potilas irti katkerana kohtaloaan, mutta kun hän ymmärsi että mennyt on mennyttä –iäksi. Hänen äitinsä ei ollut Suuren Äidin kuva. Äiti ei ollut rakastanut häntä sillon, eikä rakastanut nyt – omien ongelmiensa vuoksi. Ehkä äitisuhde ei enää sotkisi hänen elämäänsä, vaan hän voisi jatkaa omaa elämäänsä. Eikä hän itse sortuisi Suuren Äidin myyttiin. Eikä yrittäisi enää olla äitien äiti.
Suurta Äitiä ei voi voittaa
Kuten miehen on psykologisesti hävittävä isälleen voidakseen elää kunnollista aikuisen miehen elämää, niin myös naisen on psykologisesti hävittävä äidilleen. Suuren Äidin myytin varjossa voi ryhtyä menemään tyttärellä sekaisin äidin ja Suuren Äidin mielikuvat.
Kopp kirjoittaa, että nykyisissä asenteissamme voi olla jäänteitä lapsuuden täyttymättömistä kaipauksista. Mutta kuten edellä on kuvattu, suuri osa niistä ei tule täyttymään. Kopp sanoo potilailleen: ” Halusit tai et, Äiti voitti ja sinä hävisit.” Kopp kertoo, että tämä avuttomuus on sietämätöntä useimmille psykoterapiapotilaille. Jotkut päättävät alistua, toiset kapinoida tätä tosiasiaa vastaan.
Kopp koettaa opettaa potilailleen, että vain lisääntynyt rohkea tietoisuus voi auttaa asiassa. Ihmisen täytyy kohdata kamala aikuisuuden kaksimielisyys, mikäli aikoo olla aikuisena vapaa äiti- tai isäsuhteesta.
Se että lakkaa toivomasta, enää koskaan, uudelleen yhdistymistä Suureen Äitiin, tarkoittaa, että aikuinen ihminen ratkaisee ongelmansa jokaisena päivänä, elämänsä loppuun saakka. Raskas vastuu. Ei vaikuta myöskään reilulta. Siksi kukaan miestä ei ole vapaa kuvitelmista, palata Suuren äidin hoidettavaksi. Tilaan jossa joku muu ottaa vastuun arjesta ja kaikesta. Mutta vain rohkea ja lisääntynyt tietoisuus voi vapauttaa seireenien kutsuista takaisin Kohtuun, Suuren Äidin luo. Siihen että joku ottaa vastuun minun elämästäni.
Sankarin tuhannet kasvot
Elääkseen elämäänsä, ihmisen täytyy seurata sankarin matkaa. Elämän seikkailu kutsuu, maagiset apurit auttavat elämässä, luovuttamiseen houkuttelevat ihmiset täytyy hylätä. Täytyy lopultakin sietää elämän epämiellyttäviä kokemuksia, lohikäärme täytyy lyödä, matkata manalaan ja lopulta palata uuden viisauden kanssa. Kuten Joseph Campbellin kirjassa Sankarin tuhannet kasvot (The Hero with a Thousand Faces, 1949, suom 1990) kerrotaan. Me kaikki käymme läpi arkkityyppisen sankarin matkan.
Kopp käy läpi kirjallisuutta: Amor ja Psyyke, Upanisadit, Jungin Anima ja Animus-käsitteitä, taolaisuutta. Feminiinisyys eikä maskuliinisuus alun perin ollut kumpikaan toistaan parempi, vaan ne tarvitsisivat toisiaan. Kopp kertoo kuinka Shang-dynastia ( vanhin tunnettu kiinalainen kulttuuri) oli totemistisen matriarkaalinen, kunnes kahdellatoista vuosisadalla eKr Chou-dynastia alkoi käsitellä yiniä ( naisellista piirrettä) kielteisyytenä, heikkoutena ja pahana. Siitä asti nainen on ollut heikompi astia.
Kopp kirjoittaa että vanhassa kiinalaisessa muutosten kirjassa I Chingissä ( 3000 vuotta sitten kirjoitettu) ei myöskään ole paremmuutta eikä huonommuutta feminiinisen eikä maskuliinisen voiman välillä.
Koppista ei Raamatusta eikä I Chingistä löydä elämän profetioita, mutta ohjausta kylläkin.
Miehestä ja naisesta on ajan kuluessa syntynyt karikatyyrit. Mies on parhaimmillaan pakkomielteinen, looginen, ajatteleva, realistinen, kykenevä yksityiskohtien tarkasteluun ja suunnitteluun, vakaa ja itsenäinen. Pahimmillaan vaimo valittaa, että mies on liian järkevä, ei vastaa, kovapäinen, irti tästä maailmasta, kylmä, vaikea pitää tyytyväisenä ja tunteeton.
Nainen on parhaimmillaan hysteerinen, lämmin, tunteellinen, tunteensa ilmaiseva, mielikuvituksellinen, kykenevä syvään tunnesuhteeseen. Pahimmillaan aviomies valittaa että nainen on emotionaalisesti vaativa, suuresti liioitteleva valituksissaan, epävakaa, ei-luotettava, eikä ole looginen missään.
Mutta kun ilmankaan toista ei voi olla. Ilman naista mies jää puolinaiseksi, kuten nainen ilman miestä. Kopp kirjoittaa, että naisista on kirjoitettu hyvä kirja. Irene Claremont DeCastillejon Knowing Woman.
Kopp kirjoittaa luvussa myös, että kun hänen terapiagurunsa – Fritz Perls – kuoli, niin hän ei enää tiennyt, ketä itseään isompaa vastaan vertailisi. Kopp kertoo luvussa tarinoita perheestään, kolmesta pojastaan ,kuinka he haastavat hänet auktoriteettina ja miehenä. Kopp miettii miten homoseksuaaliset suhteet eroavat naisen ja miehen suhteista. Homomiehet eivät tarvitse tuntea kuin nimen kumppaniltaan seksiä harrastaakseen, kumppanit vaihtuvat tiheään. Lesbot sen sijaan tarvitsevat yhteyttä suhteeseen ennen seksiä ja sen jälkeen.
Kopp päätyy jungilaiseen anima ja animus-teemaan. Jotta naisesta tulisi täydellinen itsensä ja jotta miehestä tulisi täydellinen itsensä, niin heidän täytyy kohdata sukupuolinen vastakohta itsessään. Miehen löytää naiseutensa ja naisen löytää mieheytensä elääkseen täyttä elämää.
28.6.2015 Lappeenrannassa