Sheldon Kopp - The Hanged Man - Psychotherapy and the Forces of Darkness, 1974 Magician -Taikuri - Olla siellä missa toiset eivät aio olla - Osa III
Sheldon Kopp – The Hanged Man – Psychotherapy and the Forces of Darkness, 1974
( ” Magician- maagikko, taikuri (Tarot-kortti) – Olla siellä, missä muut eivät aio olla”) Osa III
Neljännen kappaleen aloitus Laotsen ” Olla siellä, missä muut eivät aio olla” on Koppin tapa muistuttaa Taikurin tai Maagikon tavoista tehdä silmänkääntötemppuja, vaikkapa vain sanallisesti. Vaikka maailma muuttuu, niin tietyt perustavaa laatua olevat ihmisten väliset kanssakäymisen muodot säilyvät iäti.
Ihminen tulee aina olemaan riippuvainen vanhemmistaan, mies ja nainen saavat uuden elämän alulle. On olemassa arkkityyppisiä muunnoksia teemasta heimopäällikkö ja hänen seuraajansa, suojelija ja suojeltu ja opettaja ja oppilas. Parantaja ja potilas on yksi perustavaa laatua oleva suhde, joka perustuu kahdenkeskiseen vuorovaikutukseen.
Kaikkina aikoina on ollut niitä, jotka hakevat apua, johdatusta, johtamista ja parantavia käsiä kanssaihmisiltään. Tapaamisissa on joskus helpotettu kipua ja sairastamista, joskus on parannettu sieluja.
On oletettu että sillä joka on parantaja on hallussaan voimaa, joka ylittää avunhakijan vähemmät inhimilliset kyvyt. Ainakin parantamista koskevan asian suhteen. Parantajan rooliin ei ole aina määrätty, vaan se on voinut olla myös vapaaehtoinen rooli – kylänjuoppo tai kylähullu, joka on ottanut tuon roolin vapaaehtoisesti.
Parantajan rooliin kuuluu erottamattomasti kiusaus käyttää valtaansa korruptoituneesti, koska avunhakijalla on toive tulla parannetuksi ja koska avunantajalla on ylimielinen oletus sijoittaa itsensä avunhakijan yläpuolelle.
Parantajan roolissa on siis sisäänrakennettu kiusaus parantajan voimien väärinkäyttöön, mitä Tarot-korteissa esittää Maagikko tai Taikuri, kuten suomenkieliset nimitykset ennakoivat. Taikuri-kortti oikeinpäin tarkoittaa mahdollisuutta tehdä ihmeellisiä asioita, kortti väärinpäin tarkoittaa tuhoavia päämääriä, päättämättömyyteen ja heikkouteen halvautumista.
Psykoterapeutin ja hänen potilaansa suhde on kuin velhon ja hänen oppipoikansa suhde
Usein potilas toivoo löytäneensä psykoterapeutissa hyvän ja kaikkivoivan vanhemman, taikurisotilaan, jolla on ylimaallisia voimia tehdä ihmeitä, jotka parantavat kaikki sairaudet, ratkaisevat kaikki sairaudet ja tuovat ikuisen onnellisuuden.
Noita ja hänen oppipoikansa – fantasioissa potilas kuvittelee gurun, joka parantaa toiset. Kopp muistuttaa, että sekä psykoterapeutti että potilas voivat jakaa tämän noituuden ja oppipoikuuden hullun illuusion: että psykoterapeutti tietää paremmin kuin potilas. Että jos potilas on vain riittävän kärsivällinen, niin hänestä tulee yhtä viisas kuin psykoterapeutista.
Joskus oppipoika luopuu jakamasta tätä hullua toivetta ja lopettaa psykoterapian kesken, joko tultuaan mielestään yhtä viisaaksi kuin häntä valmentanut velhokin. Joskus käy niin, että oppipoika vaeltaa synkkänä ja pahantuulisena kohti etsimäänsä sankaruutta läpi elämänsä.
Nykyisen psykoterapeutin edeltäjiä ovat Koppin mukaan zenmestarit, hasidirabbit, erämaanmunkit neljännellä vuosisadalla, noidat, parantajat ja maagikot. Ehkä kaikkein varhaisin ja alkuperäisin parantajan esi-isä on paleoliittisen kauden samaani – metsästys- ja kerääjäyhteiskunnan auttaja, parantaja ja opas.
Ennen kuin ihminen viljeli maata, kesytti kotieläimet ja asetti yhden jumalan ja papit, ennen kaikkea ”edistystä”, niin ihminen etsi apua samaanilta, hengelliseltä johtajalta.
Samaani oli kärsivä sankari yhteisössään
Myöhempien aikojen parantajien esi-isä, samaani oli kärsivä sankari, haavoitettu parantaja, jonka oli kuoltava itseltään, jotta hän voisi syntyä uudestaan pelastamaan kovamielinen metsästäjäyhteisönsä.
Tavallisesti samaanin nuoruus sisälsi kaikki mahdolliset munaukset mitä siihen aikaan nuoret saattoivat tehdä. Hän on yhteiskuntansa hylkiö nuorena. Hän kävi läpi oman kiduttavan pyhiinvaelluksensa, jonka aikana hän voitti omat kuolemantuskansa. Ei kuitenkaan niin kuin nykyaikana, jolloin itketään omaa kohtaloa somessa tai vedetään pää täyteen erilaisia päihteitä, vaan selvin päin, yksinäisyydessä kestämällä omia syvän henkilökohtaisia henkisiä koettelemuksia selvitti itselleen henkilökohtaisen näkynsä – ilman muiden apua tai ohjeita.
Samaanin itsekidutuksen kasvukokemukset antoivat hänelle riittävästi nöyryyttä ja kehittivät hänessä intuitiivisen herkkyyden kanssaihmisten kärsimykselle. Ne kehittivät samaanissa syvän tarpeen kääntyä toisten puoleen ja auttaa heitä oman visionsa voimalla ja olla aina saatavilla kun kanssaihminen kävi läpi omaa samanistista matkaansa.
Samaani ei ollut mikään the Mr Nice Guy, mukava mies, kuten ei voi olla kukaan hyvä psykoterapeutti tänä päivänäkään. Samaani oli kuin rahanvaihtajien pöydät kaatanut Jeesus. Samaani ei ollut mikään pyhimys, ei mikään maitosaippuan pehmeä jeesus. Samaani oli paholainen enkeleille, jättiläinen jumalille.
Samaanista elinvoimaisesti pursuava ärtyisyys voi olla pelottavaa, jopa vaarallista, mutta se on myös samalla muinaisin parantajan voimanlähde. Itsensä hylkäämisen kyky, joka oli samaaneille tyypillistä, on ollut myös monien suurien taitelijoiden ja suurmiesten suuruuden lähdevoimana.
Samaani jätti aikalaistensa maailman taakseen vajoamalla samanistiseen transsiin, jossa hän seurusteli henkien kanssa. Hän nousi henkensä kanssa taivaisiin ja sukelsi sielujen helvettiin – sieltä samaani sai arkkityyppiset voimansa yhteisönsä parantamiseen. Se oli se kaivo, mistä hän ammensi voimansa.
Kristus pyysi hylkäämään itsensä ja myymään omaisuutensa ja seuraamaan häntä. Jeesus käski hylkäämään sovinnaiset säännöt ja sovinnaisen viisauden sekä moraalin, jotta ihminen voisi vapauttaa itsensä. Augustinus sanoi: ” Rakasta Jumalaa ja tee se mikä sinun täytyy tehdä ”. Luther sanoi: ” Tee syntiä reilusti”.
Missä meidän nuorisoa pyydetään tänä päivänä eniten voittamaan itsensä, jopa itsensä menettämisen uhallakin? No alkoholi- ja huumekokeilussa tietenkin. Onko sitten ihmeteltävä päihdeongelmien laajuutta?
Voisiko olla muutakin keinoa tulla aikuiseksi kuin pussikalja tai pilven pössyttely?
Pelastajan klassinen hahmo – Prometheus
Tulentuoja Prometheus on kaikkien pelastajien esihahmo, joka asettuu jumalia vastaan pelastaakseen maailman. Mielenkiintoinen ilmiö on se, että psykoottisena sairaalaan tulevista ihmistä moni ajautuu kuvitelmiin, jossa kyseinen ihminen on pelastamassa maailmaa harhoissaan.
Prometheus on äärimmäinen silmänkääntäjä, supersamaani, joka varasti Zeuksen ihmisiltä piilottaman tulen. Tulen jonka voiman, lämmön ja valon ihmiset voivat kokea. Alunalkaen Prometheus oli huiputtanut jumalia tarjoamalla heille teurastettujen eläinten huonoimmat palat rasvaan käärittynä. Zeus kostoksi otti tulen pois ihmisiltä, joille jäi teuraseläinten parhaat palat.
Symbolisena rangaistuksena Zeus kahlitsi Prometheuksen kallioon, jossa joka ilta kotka kävi syömässä päivän mittaan aina uudestaan kasvavan Prometheuksen maksan. Vasta Herkules pelasti Prometheuksen tältä kidutukselta.
Prometheus on arkkityyppinen vapahtaja-parantaja, huiputtaja-sankari. Pahimmillaan parantajan varjo on puoskari. Jokaisen gurun vastapuoli on pimeä veli, joka pullahtaa esiin kuin puoskari tai väärä profeetta.
Vapahtaja-parantajan ikuisena korruptoitumisen muotona tai alituisena houkutuksena on sortua valtaan, joka on jokaisen rehellisen terapeutin päivittäisenä henkilökohtaisena uhkana ja minkä suhteen psykoterapeutin pitää aina olla valppaana.
Silmänkääntäjä-hahmo paheellisemmassa muodossaan vallan pauloissa on vain pikkupaholainen, hullu tai ilveilijä, käytännöllinen narri. Narrihahmo tunnetaan Antiikin Kreikassa, keskiajan Euroopassa, Aasiassa , Afrikassa ja kaikkialla maailmassa. Hallitsijoiden korvaan saattoi narri kuiskutella tai jopa avoimesti sanoa asioita, joista muut olisi mestattu.
Kreikan mytologiassa jumalainen huiputtaja oli Hermes. Hermes oli sekä Sielujen ohjaaja, Jumalaisen Viisauden haltija että magiikan suojelija. Hermeksestä tuli myöhemmin ylempien jumalien sanansaattaja, mutta Hermes oli ovela syntymänsä ensimmäisestä päivästä lähtien, jolloin hänen sanotaan keksineen lyyran ja varastaneen Apollon karjan.
Hermes oli sekä hyväntekijä että ilveilijä. Sekä luoja että tuhoaja. Parhaimmillaan kulttuurisankari ja maailmojen muuttaja. Pahimmillaan hahmo joka toimi nauraen ja ironisesti tapojen, lakien ja perinteisen viisauden tuolla puolen.
Hermes oli samalla kertaa muita huiputtava että helposti itse huiputetuksi tuleva. Nälkäinen, seksintäyteinen kulkija, ” jolle me nauroimme. Mutta se mitä sattui hänelle, naurumme kohteelle, tapahtui myös meille.”. Hermes oli häpeämätön arkkihuiputtaja, jolle nauraminen napsahti omaan nilkkaamme velhojen koston kera.
Amerikan intiaaneille kojootti oli samanlainen huiputtamisen henkilöitymä.
Psykoterapeutti yhteiskunnan narrina
Kopp kirjoittaa kirjoittamisensa myötä joutuneensa psykoterapeuttikollegojensa hampaisiin. Kuten tarinassa, jossa Kopp kertoo, kuinka eräänä hiljaisena päivänä hänen toimistoonsa tupsahti nainen, joka pyysi apua, koska hänen miehensä sairasti lääkäreiden mielestä ”vaarallista paranoidista skitsofreniaa”. Mies oli samalla kertaa skitsofreenikko joka oli harhaisena väkivaltainen. Mies oli toistuvasti väkivaltainen naistaan kohtaan ja oli uhannut seuraavalla kerralla tappaa naisen, jos tämä vielä tulisi hänen luokseen.
Nainen kysyi, mitä hänen tulisi tehdä, johon Kopp vastasi, että älä mene enää miehen luo.
- Mutta minun täytyy, sillä minä rakastan häntä, vikisi nainen ja kysyi, mitä muita neuvoja teillä on?
- Miksi ihmeessä kusetat itseäsi, kysyi Kopp, jonka jälkeen nainen poistui pikaisesti huoneesta.
Nainen ei koskaan palannut. Kopp arvelee, että hän paransi naisen.
Kopp kertoo saaneensa kyseisestä kirjoituksesta palautetta: puoskarointia, neuroottisuutta ja raakuutta. Myös hyväksynnän ja mielihyvän ilmaisuja. Eniten häntä lämmitti kollegan, Don Lathropin ”Shelly” -runo.
” Olen peloissani.”
” Se on vain pelkoa,” kuulin sinun sanovan.
” En voi sietää tätä tuskaa.”
” Kyllä sinä kestät,” kuulin sinun sanovan.
” Haluaisin kyllä, mutta halua kokea hankaluutta”
” Sitten sinä et halua kestää sitä”, kuulin sinun sanovan.
” Sinä olet kurja, vihattava, karkea peto.”
” Siinä olet oikeassa,” kuulin sinun sanovan.
” Et saa minua sietämään sitä, et edes kaikkine temppuinesi, etkä minusta
huolehtimattomuudessasi, et siinä tilanteessakaan jossa et tarjoa minulle
rohkaisuasi ja tukeasi.”
” Siinä olet oikeassa,” kuulin sinun sanovan.
” En tee sitä koskaan! Luulet vaan että sait minut tekemään sen.”
” Hei, minua ei voisi vähempää kiinnostaa mitä teet
ja en tarvitse tekosyitäsi. Sinun kanssasi ei ole ollenkaan
hauskaa, kun olet tuollainen,” kuulin sinun sanovan.
Huiputtaminen on aina ollut osa parantamista – psykoterapia koostuu kolmesta vaiheesta
Huiputtaminen on aina ollut osa parantamista, eikä sen tarkoitus ole ollut olla mitenkään pahantahtoista. Se on vain kuulunut parantamiseen. Eikä huiputtamisella hoidon aloittaminen ole Koppin mielestä mitenkään huono juttu.
Laotsen sanoin ”ole siellä missä he eivät aio olla”.
Minkä on lopulta kutistuttava, on aluksi venyttävä.
Sen minkä on heikennyttävä, on ensin vahvistuttava.
Se mikä myöhemmin heitetään menemään, on ensin pystytettävä.
Se joka on ottaja, on aluksi oltava antaja.
Koppin mielestä ” ole siellä missä he eivät aio olla” on hyvä psykoterapian aloitusvaihe.
Kopp toteaa, että psykoterapian jakaminen kolmeen osaan on vain leikkisä tapa tehdä uskoteltava luokittelu, toiminnallinen aita. Niille hetkille, kun ei enää jaksaisi työskennellä psykoterapeuttina loputtomasti muuttuvassa elävässä vuorovaikutuksen virrassa. Luokittelu tarjoaa psykoterapeutille hetkittäisesti lohduttavaa illuusiota järjestyksestä elettävän elämän ylitunkevan kaaoksen keskellä.
Juuri niinä hetkinä, jolloin on menettämässä minänsä. Juuri hetkinä kuin kipeästi haluaisi ymmärtää mitä on työssään tekemässä. Ne eivät ole työn parhaita hetkiä, Kopp paljastaa. Analysoi, teoretisoi ja kuvittelee itselleen ettei ole muuta totuutta kuin Totuus.
Teoretisointi, Kopp kirjoittaa, on vain tapa kertoa itsellemme ihania satuja, juuri samalla tavalla kuin kerromme potilaillemme psykologisia selityksiä heidän oireistaan.
Nauti tarinoistani jos voit. Ei ole mitenkään tarpeen, että uskoisit niihin, Kopp muistuttaa.
Parhaimmillaan Kopp ei tarvitse teoretisointeja, eikä psykologisia selityksiä. Hän nauttii vapaudestaan, eikä aina edes yritä ymmärtää mitä on tekemässä. Hän jakaa tämän kokemuksen potilaansa kanssa tai on jakamatta.
Psykoterapian vaihe I
Avaus- tai judovaiheessa potilas kertoo oireistaan, jotka ovat hänen pääsylippunsa psykoterapiaan – kosmiseen valoshowhon, jota aikanamme kutsutaan psykoterapiaksi.
Potilas suorittaa avausnumeronsa ja psykoterapeutti koettaa olla siellä , missä potilas ei aio olla.
William Reich luonneanalyyttisessään työssä ei ole avausvaiheen aikana kiinnostunut siitä, mikä on potilaan oireiden kuvaamisen sisältö, vaan tyyli.
Kun Koppin potilas alkaa upota elämäntarinaansa, niin Kopp alkaa olla vain tässä ja nyt. Kun potilas on hysteerisen tunteellinen, niin Kopp pysäyttää hänet ajattelemaan, mitä hän on juuri nyt tekemässä.
Jos potilas on pakonomaisen halvaantunut ajattelemaan, niin Kopp alkaa vastailla hänelle ei-järkevästi. Jos potilas on itselleen liian ankara, niin Kopp on hänelle herkkä ja hemmotteleva. Itsesäälissä valittaville Kopp ei jätä mitään tilaa potilaan tekosyille.
Jos potilas vaatii selkeyttä, Kopp puhuu koko ajan vertauskuvallisesti. Ne potilaat jotka puhuvat epämääräisesti, Kopp konfrontoi suoraan. ” Mitä sillä konkreettisesti tarkoitat?”
Psykoterapian ensimmäinen vaihe on todella kovaa työtä, mikä vaatii psykoterapeutilta kovaa itsekuria. Kun nuori psykoterapeutti saa siitä kiinni, niin se voi olla demonisen hauskaa Koppin mielestä.
Kopp myöntää, että on kiusaus ja riski tuntea olevansa potilasta viisaampi ja manipuloida häntä, vain hukkuakseen parantajan matkalla valtaan. Kopp kertoo, että hänen paras suoja psykoterapiassa korruptoitumista vastaan on se, että hän muistaa aina itsensä potilaana, uudistaen aina itsestään mielikuvan ”haavoittuneena parantajana”. Carl Whittakerin ohjeen mukaisesti Kopp on silloin parhaassa asemassa luottamaan itseensä oikealla tavalla. Vastaamalla oikealla tavalla potilaan hoidolliseen pyyntöön.
Kopp kertoo, että psykoterapian ensimmäiseen vaiheeseen sopivat monet zenbuddhalaiset tarinat.
- Miksi Patriarkan idea tulee Lännestä?, kysyy nuori munkki.
- Kysy tuolla tolpalla, vastaa zenmestari.
- Nyt en ymmärrä, kysyy hämmentynyt nuori munkki.
- En minäkään ymmärrä, vastaa zenmestari.
- Olen tullut kaukaa vain tarkoituksenani nähdä teidät. Voitteko ystävällisesti antaa minulle neuvoja?, kysyy nuori munkki.
- Kasva aikuiseksi, minun selkääni särkee tänään, vastaa zenmestari.
Kopp muistuttaa Laotsen sanoin, että suorat sanat vaikuttavat paradoksaalisilta. Eikä psykoterapian avausvaihe ole silti vain psykologisia temppuja.
Kopp muistuttaa omasta ryhmäterapiastaan, jossa hän yritti auttaa erästä ryhmän potilasta, mutta tämä ei ollut edes hetkeä niin hiljaa ja luottavainen, että olisi kuunnellut mitä toinen aikoo hänelle sanoa.
Samalla tapaan kuin Herrigelin kirjassa Zen ja jousella ampumisen taito - teeseremoniassa zenmestari kaataa teetä saksalaisen filosofian professorin kupin yli. Professorin tätä hämmästellessä zenmestari vastaa, että ellei professori ”tyhjennä omaa kuppiaan”, niin hänellä ei ole tälle mitään annettavaa.
Amerikan intiaanien myyteissä huiputtajia ovat kojootti, hämähäkki, jänis, kettu ja muut Disney-hahmoiksi päätyneet hahmot.
Koppin mielestä psykoterapian avausvaihe kestää muutamista istunnoista muutamaan kuukauteen. Sinä aikana potilas tavallisesti lakkaa esittämästä valituksenaiheitaan.
Potilas joko lopettaa hoidon tai siirtyy toiseen vaiheeseen, jossa potilas kiinnostuu omasta elämästään ja haluaa läheisemmän suhteen psykoterapeuttiin.
Psykoterapian II vaihe
Psykoterapian toinen vaihe, keski- tai intiimisyysvaihe, kuten Kopp sitä kutsuu on palkitsevaa sekä potilaalle että psykoterapeutille. Sen vuoksi toinen vaihe voi kestää useista kuukausista useaan vuoteen. Se on vaihe, jossa on rakastettavuutta ja sielukasta etsintää.
Joillekin toisessa vaiheessa haavojen parantumisesta siirrytään hengellisen kasvun pyhiinvaelluksen jännittävään maailmaan.
Kopp paljastaa, että hänen mahdottomana toiveena olisi hoitaa vain toisen vaiheen potilaita. Jos hän olisi niin menestyksellinen psykoterapeutti, ettei tarvitsisi hoitaa kuin terveitä potilaita. Jättää ensimmäisen vaiheen potilaat guruille ja hoitaa vain niitä, jotka on jo menestyksellisesti parannettu, mutta joilla jäi vielä jotain ”terapoitavaa”.
Suomessa Kela vaatii kolme kuukautta julkisessa järjestelmässä psykoterapeuttista hoitoa ennen kuin voi hakea Kelan kustantamaan yksityiseen psykoterapiaan…
Toisen vaiheen lopussa moni psykoterapeutti alkaa sanoa, että ”tämä on varmaan ollut hyödyllistä, ja nyt varmaan pitäisi jo lo…”, kunnes jotakin kummittelevaa tai epätodellista ilmaantuu, niin että psykoterapia jatkuu määräämättömän ajan.
Jos psykoterapia ei ala kunnolla ( alussa selkeä tavoitteen määrittely: SMART eli tavoite on selkeästi määritelty, mitattavissa, potilaan omilla resursseilla määrätyssä ajassa saavutettavissa oleva), niin ei koskaan päätykään kunnolla, koska kumpikaan ei tiedä, koska psykoterapia on saavuttanut ”tavoitteensa”.
Yleensä se on potilas, joka sanoo, että tästä on ollut apua ja nyt pärjään jo omillani. Kiitos psykoterapiasta ja näkemiin.
Psykoterapian III vaihe
Psykoterapian kolmas vaihe on lopetus- tai erovaihe. Tämä katkeransuloinen koettelemus on kirvelevän tuskallinen, minkä vuoksi monet psykoterapeutit pyrkivätkin lopettamaan psykoterapian jo I tai viimeistään II vaiheessa.
Kolmas vaihe kestää muutamista viikoista useisiin kuukausiin. Se sisältää vaihtelua: ”vääriä” lopettamisia ja uusia startteja. Jos kolmas vaihe on täydellisesti suoritettu, niin psykoterapeutti ja potilas eivät näe toisiaan enää koskaan. Jos kolmas vaihe ei pääty kunnolla, niin potilas toistuvasti etsii psykoterapeuttia ja potilas on psykoterapiassa vaikka koko loppuelämänsä. Ei välttämättä samalla psykoterapeutilla, mutta psykoterapeutilla kuitenkin.
Parta pois psykoterapeutilta
Kopp kertoo taistelustaan parantaja-petkuttajan antoisan raskaassa roolissa, joka ilmeni symbolisesti siinä että hän ajoi partansa pois. Parta kuvastaa vanhatestamentillisesti-mefistoteliaanisesto-psykoanalyyttisesti-maagikkomaisesti parantajaa. Se on vähän samaan tapaan kuin noitatohtoreilla on kaulassaan leopardin hampaista tehty kaulaketju. Parantajan teatterirekvisiittaa siis.
Omissa mielikuvissaan Kopp kertoo parran merkinneen hänelle hurjaa villimiestä, kesyttämätöntä samaania ja samalla vanhempaa, viisaampaa profeettaa – arkkityyppistä isää.
Kopp kertoo kuinka hänen potilaillaan oli kullakin omanlaisia vaikeuksia sopeutua tähän uuteen siloposkiseen Koppiin. Projisoinnit menivät uusiksi monellakin potilaalla.
Kopp kertoo, että parranajonsa jälkeen hän tunsi itsensä viattomammaksi, haavoittuvammaksi ja paremmin lähestyttäväksi. Kopp koetti astua sivuun ”gurun” roolista. Olla lähempänä potilaitaan, olla sympaattisempi ja avuliaampi heille.
Kopp kertoi, että hän väsyi elämänkestävään Mooseksen matkaan, hän oli uupunut johtamaan muita Luvattuun maahan, olemaan johtajana ja nähdäkseen vain vuoren huipulta alemmas missä elämä tapahtui ja jäädäkseen ulos sieltä, minne monet muut menivät.
Kopp kirjoittaa, ettei hän ole koskaan täysin turvassa psykoterapeutin työn parantaja-huiputtaja roolin kiusauksilta. Mutta toisinaan hänellä on tunne, että hän on oppinut psykoterapeutin tempuista sen kaikista voimakkaimman ja parantavimman – sen ettei temppujen temppua ole olemassakaan.
21.3.15 Lappeenrannassa
( ” Magician- maagikko, taikuri (Tarot-kortti) – Olla siellä, missä muut eivät aio olla”) Osa III
Neljännen kappaleen aloitus Laotsen ” Olla siellä, missä muut eivät aio olla” on Koppin tapa muistuttaa Taikurin tai Maagikon tavoista tehdä silmänkääntötemppuja, vaikkapa vain sanallisesti. Vaikka maailma muuttuu, niin tietyt perustavaa laatua olevat ihmisten väliset kanssakäymisen muodot säilyvät iäti.
Ihminen tulee aina olemaan riippuvainen vanhemmistaan, mies ja nainen saavat uuden elämän alulle. On olemassa arkkityyppisiä muunnoksia teemasta heimopäällikkö ja hänen seuraajansa, suojelija ja suojeltu ja opettaja ja oppilas. Parantaja ja potilas on yksi perustavaa laatua oleva suhde, joka perustuu kahdenkeskiseen vuorovaikutukseen.
Kaikkina aikoina on ollut niitä, jotka hakevat apua, johdatusta, johtamista ja parantavia käsiä kanssaihmisiltään. Tapaamisissa on joskus helpotettu kipua ja sairastamista, joskus on parannettu sieluja.
On oletettu että sillä joka on parantaja on hallussaan voimaa, joka ylittää avunhakijan vähemmät inhimilliset kyvyt. Ainakin parantamista koskevan asian suhteen. Parantajan rooliin ei ole aina määrätty, vaan se on voinut olla myös vapaaehtoinen rooli – kylänjuoppo tai kylähullu, joka on ottanut tuon roolin vapaaehtoisesti.
Parantajan rooliin kuuluu erottamattomasti kiusaus käyttää valtaansa korruptoituneesti, koska avunhakijalla on toive tulla parannetuksi ja koska avunantajalla on ylimielinen oletus sijoittaa itsensä avunhakijan yläpuolelle.
Parantajan roolissa on siis sisäänrakennettu kiusaus parantajan voimien väärinkäyttöön, mitä Tarot-korteissa esittää Maagikko tai Taikuri, kuten suomenkieliset nimitykset ennakoivat. Taikuri-kortti oikeinpäin tarkoittaa mahdollisuutta tehdä ihmeellisiä asioita, kortti väärinpäin tarkoittaa tuhoavia päämääriä, päättämättömyyteen ja heikkouteen halvautumista.
Psykoterapeutin ja hänen potilaansa suhde on kuin velhon ja hänen oppipoikansa suhde
Usein potilas toivoo löytäneensä psykoterapeutissa hyvän ja kaikkivoivan vanhemman, taikurisotilaan, jolla on ylimaallisia voimia tehdä ihmeitä, jotka parantavat kaikki sairaudet, ratkaisevat kaikki sairaudet ja tuovat ikuisen onnellisuuden.
Noita ja hänen oppipoikansa – fantasioissa potilas kuvittelee gurun, joka parantaa toiset. Kopp muistuttaa, että sekä psykoterapeutti että potilas voivat jakaa tämän noituuden ja oppipoikuuden hullun illuusion: että psykoterapeutti tietää paremmin kuin potilas. Että jos potilas on vain riittävän kärsivällinen, niin hänestä tulee yhtä viisas kuin psykoterapeutista.
Joskus oppipoika luopuu jakamasta tätä hullua toivetta ja lopettaa psykoterapian kesken, joko tultuaan mielestään yhtä viisaaksi kuin häntä valmentanut velhokin. Joskus käy niin, että oppipoika vaeltaa synkkänä ja pahantuulisena kohti etsimäänsä sankaruutta läpi elämänsä.
Nykyisen psykoterapeutin edeltäjiä ovat Koppin mukaan zenmestarit, hasidirabbit, erämaanmunkit neljännellä vuosisadalla, noidat, parantajat ja maagikot. Ehkä kaikkein varhaisin ja alkuperäisin parantajan esi-isä on paleoliittisen kauden samaani – metsästys- ja kerääjäyhteiskunnan auttaja, parantaja ja opas.
Ennen kuin ihminen viljeli maata, kesytti kotieläimet ja asetti yhden jumalan ja papit, ennen kaikkea ”edistystä”, niin ihminen etsi apua samaanilta, hengelliseltä johtajalta.
Samaani oli kärsivä sankari yhteisössään
Myöhempien aikojen parantajien esi-isä, samaani oli kärsivä sankari, haavoitettu parantaja, jonka oli kuoltava itseltään, jotta hän voisi syntyä uudestaan pelastamaan kovamielinen metsästäjäyhteisönsä.
Tavallisesti samaanin nuoruus sisälsi kaikki mahdolliset munaukset mitä siihen aikaan nuoret saattoivat tehdä. Hän on yhteiskuntansa hylkiö nuorena. Hän kävi läpi oman kiduttavan pyhiinvaelluksensa, jonka aikana hän voitti omat kuolemantuskansa. Ei kuitenkaan niin kuin nykyaikana, jolloin itketään omaa kohtaloa somessa tai vedetään pää täyteen erilaisia päihteitä, vaan selvin päin, yksinäisyydessä kestämällä omia syvän henkilökohtaisia henkisiä koettelemuksia selvitti itselleen henkilökohtaisen näkynsä – ilman muiden apua tai ohjeita.
Samaanin itsekidutuksen kasvukokemukset antoivat hänelle riittävästi nöyryyttä ja kehittivät hänessä intuitiivisen herkkyyden kanssaihmisten kärsimykselle. Ne kehittivät samaanissa syvän tarpeen kääntyä toisten puoleen ja auttaa heitä oman visionsa voimalla ja olla aina saatavilla kun kanssaihminen kävi läpi omaa samanistista matkaansa.
Samaani ei ollut mikään the Mr Nice Guy, mukava mies, kuten ei voi olla kukaan hyvä psykoterapeutti tänä päivänäkään. Samaani oli kuin rahanvaihtajien pöydät kaatanut Jeesus. Samaani ei ollut mikään pyhimys, ei mikään maitosaippuan pehmeä jeesus. Samaani oli paholainen enkeleille, jättiläinen jumalille.
Samaanista elinvoimaisesti pursuava ärtyisyys voi olla pelottavaa, jopa vaarallista, mutta se on myös samalla muinaisin parantajan voimanlähde. Itsensä hylkäämisen kyky, joka oli samaaneille tyypillistä, on ollut myös monien suurien taitelijoiden ja suurmiesten suuruuden lähdevoimana.
Samaani jätti aikalaistensa maailman taakseen vajoamalla samanistiseen transsiin, jossa hän seurusteli henkien kanssa. Hän nousi henkensä kanssa taivaisiin ja sukelsi sielujen helvettiin – sieltä samaani sai arkkityyppiset voimansa yhteisönsä parantamiseen. Se oli se kaivo, mistä hän ammensi voimansa.
Kristus pyysi hylkäämään itsensä ja myymään omaisuutensa ja seuraamaan häntä. Jeesus käski hylkäämään sovinnaiset säännöt ja sovinnaisen viisauden sekä moraalin, jotta ihminen voisi vapauttaa itsensä. Augustinus sanoi: ” Rakasta Jumalaa ja tee se mikä sinun täytyy tehdä ”. Luther sanoi: ” Tee syntiä reilusti”.
Missä meidän nuorisoa pyydetään tänä päivänä eniten voittamaan itsensä, jopa itsensä menettämisen uhallakin? No alkoholi- ja huumekokeilussa tietenkin. Onko sitten ihmeteltävä päihdeongelmien laajuutta?
Voisiko olla muutakin keinoa tulla aikuiseksi kuin pussikalja tai pilven pössyttely?
Pelastajan klassinen hahmo – Prometheus
Tulentuoja Prometheus on kaikkien pelastajien esihahmo, joka asettuu jumalia vastaan pelastaakseen maailman. Mielenkiintoinen ilmiö on se, että psykoottisena sairaalaan tulevista ihmistä moni ajautuu kuvitelmiin, jossa kyseinen ihminen on pelastamassa maailmaa harhoissaan.
Prometheus on äärimmäinen silmänkääntäjä, supersamaani, joka varasti Zeuksen ihmisiltä piilottaman tulen. Tulen jonka voiman, lämmön ja valon ihmiset voivat kokea. Alunalkaen Prometheus oli huiputtanut jumalia tarjoamalla heille teurastettujen eläinten huonoimmat palat rasvaan käärittynä. Zeus kostoksi otti tulen pois ihmisiltä, joille jäi teuraseläinten parhaat palat.
Symbolisena rangaistuksena Zeus kahlitsi Prometheuksen kallioon, jossa joka ilta kotka kävi syömässä päivän mittaan aina uudestaan kasvavan Prometheuksen maksan. Vasta Herkules pelasti Prometheuksen tältä kidutukselta.
Prometheus on arkkityyppinen vapahtaja-parantaja, huiputtaja-sankari. Pahimmillaan parantajan varjo on puoskari. Jokaisen gurun vastapuoli on pimeä veli, joka pullahtaa esiin kuin puoskari tai väärä profeetta.
Vapahtaja-parantajan ikuisena korruptoitumisen muotona tai alituisena houkutuksena on sortua valtaan, joka on jokaisen rehellisen terapeutin päivittäisenä henkilökohtaisena uhkana ja minkä suhteen psykoterapeutin pitää aina olla valppaana.
Silmänkääntäjä-hahmo paheellisemmassa muodossaan vallan pauloissa on vain pikkupaholainen, hullu tai ilveilijä, käytännöllinen narri. Narrihahmo tunnetaan Antiikin Kreikassa, keskiajan Euroopassa, Aasiassa , Afrikassa ja kaikkialla maailmassa. Hallitsijoiden korvaan saattoi narri kuiskutella tai jopa avoimesti sanoa asioita, joista muut olisi mestattu.
Kreikan mytologiassa jumalainen huiputtaja oli Hermes. Hermes oli sekä Sielujen ohjaaja, Jumalaisen Viisauden haltija että magiikan suojelija. Hermeksestä tuli myöhemmin ylempien jumalien sanansaattaja, mutta Hermes oli ovela syntymänsä ensimmäisestä päivästä lähtien, jolloin hänen sanotaan keksineen lyyran ja varastaneen Apollon karjan.
Hermes oli sekä hyväntekijä että ilveilijä. Sekä luoja että tuhoaja. Parhaimmillaan kulttuurisankari ja maailmojen muuttaja. Pahimmillaan hahmo joka toimi nauraen ja ironisesti tapojen, lakien ja perinteisen viisauden tuolla puolen.
Hermes oli samalla kertaa muita huiputtava että helposti itse huiputetuksi tuleva. Nälkäinen, seksintäyteinen kulkija, ” jolle me nauroimme. Mutta se mitä sattui hänelle, naurumme kohteelle, tapahtui myös meille.”. Hermes oli häpeämätön arkkihuiputtaja, jolle nauraminen napsahti omaan nilkkaamme velhojen koston kera.
Amerikan intiaaneille kojootti oli samanlainen huiputtamisen henkilöitymä.
Psykoterapeutti yhteiskunnan narrina
Kopp kirjoittaa kirjoittamisensa myötä joutuneensa psykoterapeuttikollegojensa hampaisiin. Kuten tarinassa, jossa Kopp kertoo, kuinka eräänä hiljaisena päivänä hänen toimistoonsa tupsahti nainen, joka pyysi apua, koska hänen miehensä sairasti lääkäreiden mielestä ”vaarallista paranoidista skitsofreniaa”. Mies oli samalla kertaa skitsofreenikko joka oli harhaisena väkivaltainen. Mies oli toistuvasti väkivaltainen naistaan kohtaan ja oli uhannut seuraavalla kerralla tappaa naisen, jos tämä vielä tulisi hänen luokseen.
Nainen kysyi, mitä hänen tulisi tehdä, johon Kopp vastasi, että älä mene enää miehen luo.
- Mutta minun täytyy, sillä minä rakastan häntä, vikisi nainen ja kysyi, mitä muita neuvoja teillä on?
- Miksi ihmeessä kusetat itseäsi, kysyi Kopp, jonka jälkeen nainen poistui pikaisesti huoneesta.
Nainen ei koskaan palannut. Kopp arvelee, että hän paransi naisen.
Kopp kertoo saaneensa kyseisestä kirjoituksesta palautetta: puoskarointia, neuroottisuutta ja raakuutta. Myös hyväksynnän ja mielihyvän ilmaisuja. Eniten häntä lämmitti kollegan, Don Lathropin ”Shelly” -runo.
” Olen peloissani.”
” Se on vain pelkoa,” kuulin sinun sanovan.
” En voi sietää tätä tuskaa.”
” Kyllä sinä kestät,” kuulin sinun sanovan.
” Haluaisin kyllä, mutta halua kokea hankaluutta”
” Sitten sinä et halua kestää sitä”, kuulin sinun sanovan.
” Sinä olet kurja, vihattava, karkea peto.”
” Siinä olet oikeassa,” kuulin sinun sanovan.
” Et saa minua sietämään sitä, et edes kaikkine temppuinesi, etkä minusta
huolehtimattomuudessasi, et siinä tilanteessakaan jossa et tarjoa minulle
rohkaisuasi ja tukeasi.”
” Siinä olet oikeassa,” kuulin sinun sanovan.
” En tee sitä koskaan! Luulet vaan että sait minut tekemään sen.”
” Hei, minua ei voisi vähempää kiinnostaa mitä teet
ja en tarvitse tekosyitäsi. Sinun kanssasi ei ole ollenkaan
hauskaa, kun olet tuollainen,” kuulin sinun sanovan.
Huiputtaminen on aina ollut osa parantamista – psykoterapia koostuu kolmesta vaiheesta
Huiputtaminen on aina ollut osa parantamista, eikä sen tarkoitus ole ollut olla mitenkään pahantahtoista. Se on vain kuulunut parantamiseen. Eikä huiputtamisella hoidon aloittaminen ole Koppin mielestä mitenkään huono juttu.
Laotsen sanoin ”ole siellä missä he eivät aio olla”.
Minkä on lopulta kutistuttava, on aluksi venyttävä.
Sen minkä on heikennyttävä, on ensin vahvistuttava.
Se mikä myöhemmin heitetään menemään, on ensin pystytettävä.
Se joka on ottaja, on aluksi oltava antaja.
Koppin mielestä ” ole siellä missä he eivät aio olla” on hyvä psykoterapian aloitusvaihe.
Kopp toteaa, että psykoterapian jakaminen kolmeen osaan on vain leikkisä tapa tehdä uskoteltava luokittelu, toiminnallinen aita. Niille hetkille, kun ei enää jaksaisi työskennellä psykoterapeuttina loputtomasti muuttuvassa elävässä vuorovaikutuksen virrassa. Luokittelu tarjoaa psykoterapeutille hetkittäisesti lohduttavaa illuusiota järjestyksestä elettävän elämän ylitunkevan kaaoksen keskellä.
Juuri niinä hetkinä, jolloin on menettämässä minänsä. Juuri hetkinä kuin kipeästi haluaisi ymmärtää mitä on työssään tekemässä. Ne eivät ole työn parhaita hetkiä, Kopp paljastaa. Analysoi, teoretisoi ja kuvittelee itselleen ettei ole muuta totuutta kuin Totuus.
Teoretisointi, Kopp kirjoittaa, on vain tapa kertoa itsellemme ihania satuja, juuri samalla tavalla kuin kerromme potilaillemme psykologisia selityksiä heidän oireistaan.
Nauti tarinoistani jos voit. Ei ole mitenkään tarpeen, että uskoisit niihin, Kopp muistuttaa.
Parhaimmillaan Kopp ei tarvitse teoretisointeja, eikä psykologisia selityksiä. Hän nauttii vapaudestaan, eikä aina edes yritä ymmärtää mitä on tekemässä. Hän jakaa tämän kokemuksen potilaansa kanssa tai on jakamatta.
Psykoterapian vaihe I
Avaus- tai judovaiheessa potilas kertoo oireistaan, jotka ovat hänen pääsylippunsa psykoterapiaan – kosmiseen valoshowhon, jota aikanamme kutsutaan psykoterapiaksi.
Potilas suorittaa avausnumeronsa ja psykoterapeutti koettaa olla siellä , missä potilas ei aio olla.
William Reich luonneanalyyttisessään työssä ei ole avausvaiheen aikana kiinnostunut siitä, mikä on potilaan oireiden kuvaamisen sisältö, vaan tyyli.
Kun Koppin potilas alkaa upota elämäntarinaansa, niin Kopp alkaa olla vain tässä ja nyt. Kun potilas on hysteerisen tunteellinen, niin Kopp pysäyttää hänet ajattelemaan, mitä hän on juuri nyt tekemässä.
Jos potilas on pakonomaisen halvaantunut ajattelemaan, niin Kopp alkaa vastailla hänelle ei-järkevästi. Jos potilas on itselleen liian ankara, niin Kopp on hänelle herkkä ja hemmotteleva. Itsesäälissä valittaville Kopp ei jätä mitään tilaa potilaan tekosyille.
Jos potilas vaatii selkeyttä, Kopp puhuu koko ajan vertauskuvallisesti. Ne potilaat jotka puhuvat epämääräisesti, Kopp konfrontoi suoraan. ” Mitä sillä konkreettisesti tarkoitat?”
Psykoterapian ensimmäinen vaihe on todella kovaa työtä, mikä vaatii psykoterapeutilta kovaa itsekuria. Kun nuori psykoterapeutti saa siitä kiinni, niin se voi olla demonisen hauskaa Koppin mielestä.
Kopp myöntää, että on kiusaus ja riski tuntea olevansa potilasta viisaampi ja manipuloida häntä, vain hukkuakseen parantajan matkalla valtaan. Kopp kertoo, että hänen paras suoja psykoterapiassa korruptoitumista vastaan on se, että hän muistaa aina itsensä potilaana, uudistaen aina itsestään mielikuvan ”haavoittuneena parantajana”. Carl Whittakerin ohjeen mukaisesti Kopp on silloin parhaassa asemassa luottamaan itseensä oikealla tavalla. Vastaamalla oikealla tavalla potilaan hoidolliseen pyyntöön.
Kopp kertoo, että psykoterapian ensimmäiseen vaiheeseen sopivat monet zenbuddhalaiset tarinat.
- Miksi Patriarkan idea tulee Lännestä?, kysyy nuori munkki.
- Kysy tuolla tolpalla, vastaa zenmestari.
- Nyt en ymmärrä, kysyy hämmentynyt nuori munkki.
- En minäkään ymmärrä, vastaa zenmestari.
- Olen tullut kaukaa vain tarkoituksenani nähdä teidät. Voitteko ystävällisesti antaa minulle neuvoja?, kysyy nuori munkki.
- Kasva aikuiseksi, minun selkääni särkee tänään, vastaa zenmestari.
Kopp muistuttaa Laotsen sanoin, että suorat sanat vaikuttavat paradoksaalisilta. Eikä psykoterapian avausvaihe ole silti vain psykologisia temppuja.
Kopp muistuttaa omasta ryhmäterapiastaan, jossa hän yritti auttaa erästä ryhmän potilasta, mutta tämä ei ollut edes hetkeä niin hiljaa ja luottavainen, että olisi kuunnellut mitä toinen aikoo hänelle sanoa.
Samalla tapaan kuin Herrigelin kirjassa Zen ja jousella ampumisen taito - teeseremoniassa zenmestari kaataa teetä saksalaisen filosofian professorin kupin yli. Professorin tätä hämmästellessä zenmestari vastaa, että ellei professori ”tyhjennä omaa kuppiaan”, niin hänellä ei ole tälle mitään annettavaa.
Amerikan intiaanien myyteissä huiputtajia ovat kojootti, hämähäkki, jänis, kettu ja muut Disney-hahmoiksi päätyneet hahmot.
Koppin mielestä psykoterapian avausvaihe kestää muutamista istunnoista muutamaan kuukauteen. Sinä aikana potilas tavallisesti lakkaa esittämästä valituksenaiheitaan.
Potilas joko lopettaa hoidon tai siirtyy toiseen vaiheeseen, jossa potilas kiinnostuu omasta elämästään ja haluaa läheisemmän suhteen psykoterapeuttiin.
Psykoterapian II vaihe
Psykoterapian toinen vaihe, keski- tai intiimisyysvaihe, kuten Kopp sitä kutsuu on palkitsevaa sekä potilaalle että psykoterapeutille. Sen vuoksi toinen vaihe voi kestää useista kuukausista useaan vuoteen. Se on vaihe, jossa on rakastettavuutta ja sielukasta etsintää.
Joillekin toisessa vaiheessa haavojen parantumisesta siirrytään hengellisen kasvun pyhiinvaelluksen jännittävään maailmaan.
Kopp paljastaa, että hänen mahdottomana toiveena olisi hoitaa vain toisen vaiheen potilaita. Jos hän olisi niin menestyksellinen psykoterapeutti, ettei tarvitsisi hoitaa kuin terveitä potilaita. Jättää ensimmäisen vaiheen potilaat guruille ja hoitaa vain niitä, jotka on jo menestyksellisesti parannettu, mutta joilla jäi vielä jotain ”terapoitavaa”.
Suomessa Kela vaatii kolme kuukautta julkisessa järjestelmässä psykoterapeuttista hoitoa ennen kuin voi hakea Kelan kustantamaan yksityiseen psykoterapiaan…
Toisen vaiheen lopussa moni psykoterapeutti alkaa sanoa, että ”tämä on varmaan ollut hyödyllistä, ja nyt varmaan pitäisi jo lo…”, kunnes jotakin kummittelevaa tai epätodellista ilmaantuu, niin että psykoterapia jatkuu määräämättömän ajan.
Jos psykoterapia ei ala kunnolla ( alussa selkeä tavoitteen määrittely: SMART eli tavoite on selkeästi määritelty, mitattavissa, potilaan omilla resursseilla määrätyssä ajassa saavutettavissa oleva), niin ei koskaan päätykään kunnolla, koska kumpikaan ei tiedä, koska psykoterapia on saavuttanut ”tavoitteensa”.
Yleensä se on potilas, joka sanoo, että tästä on ollut apua ja nyt pärjään jo omillani. Kiitos psykoterapiasta ja näkemiin.
Psykoterapian III vaihe
Psykoterapian kolmas vaihe on lopetus- tai erovaihe. Tämä katkeransuloinen koettelemus on kirvelevän tuskallinen, minkä vuoksi monet psykoterapeutit pyrkivätkin lopettamaan psykoterapian jo I tai viimeistään II vaiheessa.
Kolmas vaihe kestää muutamista viikoista useisiin kuukausiin. Se sisältää vaihtelua: ”vääriä” lopettamisia ja uusia startteja. Jos kolmas vaihe on täydellisesti suoritettu, niin psykoterapeutti ja potilas eivät näe toisiaan enää koskaan. Jos kolmas vaihe ei pääty kunnolla, niin potilas toistuvasti etsii psykoterapeuttia ja potilas on psykoterapiassa vaikka koko loppuelämänsä. Ei välttämättä samalla psykoterapeutilla, mutta psykoterapeutilla kuitenkin.
Parta pois psykoterapeutilta
Kopp kertoo taistelustaan parantaja-petkuttajan antoisan raskaassa roolissa, joka ilmeni symbolisesti siinä että hän ajoi partansa pois. Parta kuvastaa vanhatestamentillisesti-mefistoteliaanisesto-psykoanalyyttisesti-maagikkomaisesti parantajaa. Se on vähän samaan tapaan kuin noitatohtoreilla on kaulassaan leopardin hampaista tehty kaulaketju. Parantajan teatterirekvisiittaa siis.
Omissa mielikuvissaan Kopp kertoo parran merkinneen hänelle hurjaa villimiestä, kesyttämätöntä samaania ja samalla vanhempaa, viisaampaa profeettaa – arkkityyppistä isää.
Kopp kertoo kuinka hänen potilaillaan oli kullakin omanlaisia vaikeuksia sopeutua tähän uuteen siloposkiseen Koppiin. Projisoinnit menivät uusiksi monellakin potilaalla.
Kopp kertoo, että parranajonsa jälkeen hän tunsi itsensä viattomammaksi, haavoittuvammaksi ja paremmin lähestyttäväksi. Kopp koetti astua sivuun ”gurun” roolista. Olla lähempänä potilaitaan, olla sympaattisempi ja avuliaampi heille.
Kopp kertoi, että hän väsyi elämänkestävään Mooseksen matkaan, hän oli uupunut johtamaan muita Luvattuun maahan, olemaan johtajana ja nähdäkseen vain vuoren huipulta alemmas missä elämä tapahtui ja jäädäkseen ulos sieltä, minne monet muut menivät.
Kopp kirjoittaa, ettei hän ole koskaan täysin turvassa psykoterapeutin työn parantaja-huiputtaja roolin kiusauksilta. Mutta toisinaan hänellä on tunne, että hän on oppinut psykoterapeutin tempuista sen kaikista voimakkaimman ja parantavimman – sen ettei temppujen temppua ole olemassakaan.
21.3.15 Lappeenrannassa