Toiminnot

Sheldon Kopp Jos Kohtaat Matkallasi Buddhan, tapa hänet - Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus ,suom. Raija Viitanen, 2004, WSOY - Osa IV

Sheldon Kopp Jos Kohtaat Matkallasi Buddhan, tapa hänet – Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus ,suom. Raija Viitanen, 2004, WSOY-  Osa IV
 
Toisen osan toisessa luvussa kerrotaan tarina vaurioituneesta identiteetistä.

Kopp aloittaa luvun lauseella: ” Kaikki maailman kärsimys on naisten syytä. Niin Raamatussa sanotaan.”
 
Kopp kertoo kuinka Aatami pakenee vastuutaan ja sanoo, että Eeva houkutteli hänet syömään tiedon puusta. Aatami kertoo, että hän kuunteli mieluummin vaimoaan kuin Herran käskyjä. Jumala vihastui ja tuomitsi miehet hankkimaan leipänsä otsansa hiessä, sen sijaan että olisi alastomana palloillut paratiisissa. Naiselle Jumala määräsi kivulla synnyttämisen ja miehen alisteiseksi joutumisen.
 
Kopp muistuttaa, että luomismyytistä on olemassa myös apokryfinen versio, jonka mukaan Eevan luominen Aatamin kylkiluusta oli Jumalan toinen yritys löytää Aatamille kumppani. Vanhan hebrealaisen perinteen mukaan tässä ensimmäisessä luomisessa syntyi nainen nimeltä Lilith.
 
Kun Aatami pyysi Lilithiä tottelemaan häntä, niin Lilith sanoi, ettei käy, koska he ovat samanarvoisia, samasta maasta tehtyjä. Tämä sanottuaan Lilith lehahti lentoon ja muutti itsensä demoniksi, joka söi lapsia. Naisia, jotka eivät alistuneet miesten tahtoon, pidettiin jo tuohon aikaan noitina.
 
Koppin mukaan naisten psykoterapeuttisen ja muun pyhiinvaelluksen tavoitteena on, että naiset saisivat takaisin asemansa täysivaltaisina ihmisinä, että heidät hyväksyttäisiin luonnostaan miesten vertaisiksi. Eikä naisten enää tarvitsisi toimia projektiopintana kaikelle sille pahuudelle, jonka miehet itsessään kieltävät.
 
Kopp kertoo miehenä olevansa silti edelleen osa ongelmaa, eikä sen ratkaisua. Vaikka hän tukeekin naisten vapautusliikettä, hän ei yritä puhua sen puolesta. Sen saavat naiset itse tehdä.
 
Kopp kirjoittaa, että psykoterapeuttina häntä kiinnostaa erityisesti se puoli naisten identiteetistä, jota ovat vahingoittaneet onnettomat perhesuhteet. Koppin mukaan suurin osa naisten ongelmista johtuu poliittisista ja sosiaalisista syistä. Koppin mukaan poliittiset ongelmat ovat ratkaistavissa vallankumouksen eikä psykoterapian keinoin. Kopp kirjoittaa, että varsinkin psykoanalyytikkoja on aiheellisesti syytetty siitä, että kannustavat naisia mieluummin sopeutumaan alistaviin kulttuuriolosuhteisiin kuin muuttamaan niitä. Analyytikot ovat tukahduttaneet näiden ymmärrettävästi onnettomien naisten vastarinnan leimaamalla heidät ”neurootikoiksi”, missä ei ole sen enempää järkeä kuin vastaavan diagnoosin antamisesta mustille siitä hyvästä, että he asuvat slummeissa.
 
Kuinkahan monta naista nyttenkin käy Suomessa psykoterapiassa kertomassa parisuhteensa kurjuudesta?
 
Kopp kannustaa naisia hakemaan apua kanssasisariltaan, minkä jälkeen hän käy taitonsa mukaan työstämään heidän identiteettikamppailunsa henkilökohtaisia, psykologisia syitä. Sekä auttamaan naisia toivioretkellä kohti vapautta, itsekunnioitusta ja omanarvontuntoa.

Kolmen kirjeen harjoitus
 
Kopp kertoo ”tarina vaurioituneesta identiteetistä”-luvussa Willon-nimisestä naisesta, jonka oli helpompi tiedostaa se katkeruus ja kaipaus, joka liittyi siihen, että hän oli isänsä tytär, kuin se tukahdutettu ja petollisen epämääräinen tyytymättömyys omaan itseen, joka kumpusi siitä, että oli äitinsä tytär.
 
Kopp käyttää kirje-harjoitusta ( kirjeitä ei ole tarkoitus lähettää): kirjoitetaan vanhemmille kolme kirjettä. Ensimmäinen kirje kertoo sen, mitä olisi aina halunnut sanoa tai kertoa isälle ja/tai äidille ( tai kenelle tahansa henkilölle, johon suhteeseen on ”jäänyt henkisesti kiinni”). Toinen kirje sisältää sen, mitä tuo tärkeä toinen tavallisesti vastaisi. Ja kolmas kirje sisältää sen, mitä toivoo, että tuo tärkeä toinen olisi vastannut. Kolmatta kuviteltua kirjettä ihminen ei koskaan saisi, se olisi se kirje, jota ilman hänen täytyisi elämänsä elää.
 
Kun potilas lopulta kaikkien selitysten ja lykkäysten jälkeen suostuu suorittamaan pyydetyn kotitehtävän, niin Kopp haluaa, että W. lukee ne ääneen, koska silloin W. tulisi tuntemaan tunteensa vielä uudella tavalla ja Kopp pääsisi osalliseksi kokemuksesta, jossa W. löytäisi uudestaan yhteyden tähän sielunsa kätkettyyn puoleen. W. luotti Koppiin, alkoi lukea ensimmäistä kirjettä ja keskeytti vain silloin, kun ei itkultaan pystynyt puhumaan.
 
Kopp kirjoittaa, että kirjeiden lukeminen on kuin olisi salaliitossa, uudenlaisessa läheisyydessä. Kolmannen kirjeen jälkeen Kopp kirjoittaa, että he molemmat itkivät. Kopp kiitti W:tä, että tämä oli päästänyt hänet niin lähelle, että Kopp oli oppinut paljon.
 
Kopp kertoo kuinka W. uskaltautuu kurkottelemaan kohti vapautta aloittamalla opiskelun.
 
Tarina tyytymättömästä opetuslapsesta
 
Toisen luvun kolmannessa kappaleessa Kopp kertoo tarinan tyytymättömästä opetuslapsesta, eli Herman Hessen romaanista Siddharta. Siddharta on sanskriitin keiltä ja tarkoittaa ”toiveiden täyttymystä”. Se on Gautaman, viimeisimmän buddhan, alkuperäinen nimi.
 
Siddhartan tarina alkaa siitä, että hän tyytymätön elämäänsä, vaikka tuottaa kaikille muille iloa. Hän on levoton, koska pelkkä tieto Atmanista, universaalisesta tietoisuudesta ei riitä. Hän haluaa kokea Atmanin, koska oivalsi, että alkulähde, joka pulppusi omassa minässä, sen äärelle oli päästävä.
 
Älylliseen etsintään turhautunut Siddharta antautuu harjoittamaan joogaa ja askeesia, hylkää aistien maailman ja elää kolme vuotta säiden armoilla, metsissä vaeltavien askeettisten etsijöiden, samanain joukossa – kipuja kärsien ja paastoten. Hän haluaa ”tyhjentyä” – kuolla pois itseltään, lakata olemasta minä.
 
Kuolettamalla muistinsa ja aistinsa hän oppii  keinoja vapautua minästään, mutta joutuu aina väistämättä palaamaan takaisin minäänsä. Siddharta alkaa epäillä, etteivät nämä hetkelliset paot koskaan auta häntä saavuttamaan nirvanan rauhaa. Hän tuntee oppineensa vain temppuja, joilla hämätä itseään. Hän ei ole vielä oppinut täysin, ettei mitään voi oppia täysin.
 
Etsiessään Atmania samanain joukossa Siddharta pyrki vapautumaan minästään, mutta tajusi vähitellen, että juuri minänsä hänen piti löytää ja oppia tuntemaan. Nyt, etsiessään opettajaa, hän on oivaltanut sen lohdullisen salaisuuden, ettei mitään opettajaa tarvita.
 
Kopp muistuttaa, että myös psykoterapiapotilaiden täytyy ymmärtää se karu totuus, ettei hän tarvitse terapeuttia. Kaikkien tärkeimpiä asioita ei kukaan toinen pysty ihmiselle opettamaan.
 
Kun potilas pääsee tämän pettymyksen yli, potilas voi lakata turvautumasta terapeuttiin, guruun, joka osoittautuu samanlaiseksi elämässään sinnitteleväksi ihmiseksi kuin hän itse.
 
Kopp kirjoittaa, että kuvitelmista luopuminen on vaikeaa. On tuskallista myöntää, ettei aikuinen voi olla kenenkään opetuslapsi. Tämä oivallus ei Koppin mukaan ole kuitenkaan merkki etsinnän loppumisesta, vaan merkki uuden alusta.
 
Nyt Siddharta on tullut aikuiseksi ja tietää, että vain oppimalla tuntemaan oman salaisuutensa ryhtymällä omaksi opettajakseen, hän voi saavuttaa nirvanan rauhan.
 
Samalla S. tuntee heräävänsä ja hänen aistinsa avautuvat sen maailman kauneudelle, jota hän vielä vähän aikaa sitten oli kutsunut ”harhaksi”. Hän tahtoo aloittaa uuden elämän, ja niin myös tekee.
 
S. katsoo ja kuuntelee, maistaa, haistaa ja koskettaa. Nyt hän on läsnä ja kuuluu maailmaan. Hän janoaa uusia kokemuksia. S. etsii käsiinsä kauniin kurtisaanin, Kamalan ja pyytää tätä opettamaan rakastamisen taidossa. Mutta kun S:llä ei ole vaatteita, kenkiä eikä rahaa, niin ei tipu. Mutta kun S. sepittää runoja Kamalalle, niin johan onnistuu. Kamala osoittaa Siddhartalle, ettei iloa voi ottaa sitä antamatta. Eli väkisin ei saa mitään. Ei edes rakastamisessa.
 
S. pääsee osalliseksi ylellisestä elämästä, elämän turruttamana S. lakkaa etsimästä. S. lähtee sanaakaan sanomatta ylellisyydestä.
 
S. vaeltelee metsissä ja väsyneenä sekä nälkäisenä saapuu joen rantaan. Hän on jo niin täynnä epätoivoa ja tuntee elämänsä niin tarkoituksettomaksi, että ajattelee päättää päivänsä hukuttautumalla.
 
Sisältään S. kuulee vanhan meditaation Om ´ ja S. tajuaa, kuinka mieletöntä on etsiä rauhaa tuhoamalla oma ruumiinsa. S. alkaa lausua äänettömästi sisäisen täyttymyksen sanaa Om  ja vaipuu virkistävään valaistumisen uneen unia näkemättä.
 
S. ymmärtää, ettei osaa mitään, ei ole oppinut mitään – hänen täytyy aloittaa alusta kuin lapsi. Hän alkoi nauraa itselleen ja koko hullunkuriselle maailmalle. Hänestä oli tullut taas iloinen, lapsi-ihminen. Nauru oli vapauden ääni. Hänen pieni ja ylpeä minänsä oli matkalla kuollut ilman että hän tappoi itsensä – ja hän oli päässyt vanhasta minästään eroon.
 
Surusta S:n vapauttaa oivallus: ” Mikään ei ole ollut, mikään ei ole oleva; kaikki on, kaikki on olennaista ja läsnä olevaa.”
 
Siddharta oppii, ettei elämän viisaus ole mitään muuta kuin sielun alttiutta, kykyä, salattua taitoa ajatella ykseyden ajatusta joka hetki, keskellä elämää, tuntea ykseyden läsnäolo ja hengittää sitä sisimpäänsä. Hän kuulee kaiken täydellisen ykseyden soivan Om-sanassa.
 
Siddhartan varjo, Govida, tulee kysymään Siddhartalta neuvoa valaistumiseen.
 
-       ” Viisautta ei voi ilmoittaa. Sellainen viisaus, jonka joku viisas yrittää ilmoittaa toisille, kuulostaa aina narrimaiselta.”
 
Totuutta ei voi opettaa, koska jokaisen totuuden vastakohta on yhtä totta kuin tämä totuus itse.
 
Kopp kirjoittaa, että ennen kuin S. saattoi oivaltaa, ettei hän tarvinnut opettajaa, niin S:n täytyi ammentaa tyhjiin halunsa löytää joku, joka voisi ohjata häntä, ottaa vastuun hänen elämästään.
 
Kopp kirjoittaa, että psykoterapiapotilaiden ja meidän kaikkien laita on samoin. Kun emme tahdo kestää elämän arvoituksellisuutta, ratkaisemattomuutta, väistämättömyyttä, niin etsimme varmuutta ja vaadimme, että jonkun toisen on annettava se. Etsimme sitkeästi ja hellittämättä viisasta, tietäjää, hyvää vanhempaa, jotakuta joka näyttäisi meille tien.  Sillä täytyyhän jonkun tietää.
 
Ei voi mitenkään olla niin, että elämä on vain sitä, miltä se näyttää, ettei ole mitään salattuja tarkoituksia. Että kaikki on tässä, vain tämä eikä mitään muuta.
 
Koppin mukaan emme kestä ajatusta, että joutuisimme ottamaan elämän sellaisenaan, ilman rauhoittavaa varmuutta, olematta millään lailla tärkeitä, saamatta edes minkäänlaisia lohduttavia selityksiä.
 
Psykoterapiapotilaan vaatimukset
 
Kopp kirjoittaa, että potilas vaatii, että psykoterapeutin pitää olla isompi, vahvempi ja viisaampi kuin potilas itse. Psykoterapeutin täytyy pelastaa, opastaa ja opettaa elämään.

-       ” Mutta taivas varjele minua yrittämästä, sillä ennen pitkää hän osoittaa minulle, että yritykseni eivät riitä, että hän ei ole tyytyväinen.  Hänen kiukkunsa nousee pintaan kostoksi sille alkuperäiselle vanhemmalle, joka ei antanut hänelle kaikkea mitä hän halusi, joka ei pitänyt hänestä huolta täydellisesti ja loputtomiin. Nyt minua rangaistaan siitä, että olen yrittänyt olla tuo hyvä vanhempi ja antanut liian vähän ja liian myöhään.

-       Missä olin silloin, kun hän tarvitsi minua eniten? Nyt hän saa oloni tuntemaan yhtä avuttomaksi ja riittämättömäksi kuin on itse tuntenut olevansa.

-       Minä olen tietenkin yrittänyt hoitaa omaa yksinäisyyttäni ja avuttomuuttani ryhtymällä psykoterapeutiksi. Jos en voi saada hyvää vanhempaa, voin ainakin ryhtyä hyväksi vanhemmaksi. ”
Kopp kirjoittaa, että minun on seurattava omia jälkiäni löytääkseni tien kotiin. Kenenkään toisen tie ei vie minua sinne.
 
Kopp jatkaa, että kääntyessämme sisäänpäin, itseemme, meidän jokaisen on hyväksyttävä tai ainakin pyrittävä mahdollisimman pitkälti hyväksymään ne puolet itsessämme, jotka olemme siihen saakka kieltäneet. Ei voi tietää, mikä on kylliksi, ennen kuin on kokenut, mikä on enemmän kuin kylliksi.
 
Psykoterapiapotilaan on myös annettava periksi itselleen, jos psykoterapiapotilas aikoo koskaan vapautua itsestään. Ansasta ei pääse vapaaksi, ellei ensi joudu siihen. Pelastautua voi vain antamalla myöten.
 
Kopp kirjoittaa, että kun potilas kertoo olevansa pinteessä ja ymmällään ja kun hän kamppailee kaikin voimin päästäkseen irti, niin vain juuttuu entistä tiukemmin oman itsepäisyytensä suohon. Jos potilas hyväksyy oman tilanteensa, niin vasta silloin hänellä on toivoa.
 
Jos potilas suostuu vajoamaan oman itsepäisyytensä aiheuttamaan juuttumisen kokemukseen, niin vasta silloin potilas kykenee hyväksymään sen osan itsestään, joka kahlitsee häntä. Rimpuillessaan hän vain kietoo itsensä tiukemmin kiinni itseensä.
 
Vain jos potilas lakkaa yrittämästä hallita ajatteluaan ja antautuu hämmennyksen valtaan, niin vasta sitten asiat alkavat selkiytyä.
 
Kertoessaan omia tarinoitaan potilaat oppivat, että he voivat löytää itsensä vain kiinnostumalla kanssaihmisistään jotka heidän laillaan sinnittelevät tässä maailmassa.
 
Kopp kirjoittaa 1971, että voimme saada sen mitä haluamme vain silloin kun lakkaamme tavoittelemasta sitä. Silloin kaikki on mahdollista.
 
Mielelle, joka on tyyni,
antautuu koko maailma.
 
 
 
10.12.2014 Lappeenrannassa