Sheldon Kopp Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance 1980. Osa IV - Saints and Sinners ( "Pyhimyksiä ja synnintekijöitä")
Sheldon Kopp Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance 1980. Osa IV – Saints and Sinners (”Pyhimyksiä ja synnintekijöitä”)
Sheldon Koppin 10. kirjan, ensimmäisen osan neljännessä luvussa Saints and Sinners (”Pyhimyksiä ja synnintekijöitä”) Kopp kirjoittaa, että seksistä hänen kasvuperheessään ei paljon puhuttu. Seksi oli kuitenkin taustalla olemassa, mutta sille oli oma paikkansa. Aihetta ei Koppin kotona käsitelty muuten kuin tyyliin, että ”joku poika oli saattanut tytön vaikeuksiin”. Sanomalehtien seksihyökkäysuutiset toimivat esimerkkinä sille, että olennaista oli, ettei kiihotu seksistä niin että ”tulee hulluksi”. Hänelle opetettiin, että jos aikoo teininä hölmöillä, niin se on parempi tehdä oman naapuruston ulkopuolella. Perverssit ajatukset voi yrittää toteuttaa jonkun ei-juutalaisen (Koppin perhe oli juutalainen) tytön kanssa. Mutta kun alkaa vakavasti seurustella, niin on hyvä tuoda kotiin mukava juutalaistyttöneitsyt, jonka kanssa voi yhdessä alkaa tuottaa lapsenlapsia.
Teinipojan masturbaatiofantasiat eivät Koppin mukaan kuitenkaan voineet elää näiden vanhempien asettamien ahtaiden rajojen kanssa – ne eivät rajoittuneet siihen, mitä mukavalta juutalaispojalta odotettiin. Puberteetin ja varhaisen nuoruuden ajan Kopp pelkäsi usein tulevansa hulluksi. Hän oli varma, että yhtenä päivänä hänen hullut seksuaaliset fantasiansa peruuttamattomasti purkautuisivat tuhoisina perversioina. Ainut tapa rauhoittaa nuoren miehen seksuaalifantasioiden aiheuttamaa ahdistusta oli ajatella, että hänessä oli useita eri minän osia ( separate and contradictory selves). Hän yritti epätoivoisesti valita hyväksyttävän minän ja piilottaa kaikki muut minän osat niin taitavasti, ettei niistä heräisi minkäänlaisia epäilyksiä.
Pelastukseen alle 16-vuotiaana Kopp löysi wieniläisen professori R. von Krafft-Ebingin (1886) kirjan, käytettyjen kirjojen kaupan kielletyistä kirjoista. Kirja oli nimeltään : Psychopathia Sexualis – A Medico Forensic Study (with Especial Reference to the Antipathic Sexual Instinct ( ” seksuaaliset psykopatiat – oikeuslääketieteellinen tutkimus”). Kirja oli ratkaisu nuoren miehen ”jakautuneeseen minään”, koska tämä ”tieteellinen” työ oli kasvatuksellisesti hyväksyttävä väline ja samalla melkein puhdasta pornografiaa. Kirja on täynnä latinankielisiä (Kopp ei ymmärtänyt ollenkaan latinaa) kauheuksia, joita seksuaalisesti mielisairaat ihmiset olivat tehneet. Kirjaa lukiessaan Kopp kertoo löytäneensä ammatillisen kutsumuksensa. 16-vuotiaana hän päätti tulla psykiatriksi, joka parantaa nämä pateettiset seksuaalipervertikot.
Kopp kirjoittaa, että ammattikutsumus mahdollisti seksuaalifantasioiden kiduttaman minän (siis sen, josta tulisi tohtori) ja hyväksymättömän minän (heidän, potilaiden) jakamisen siististi. Kopp voisi siis toimia tieteellisenä pyhimyksenä, joka parantaa nämä potilaat psykopaattisista synneistään. Ei enää siis tarvittu keskiaikaista linnaa, eikä paholaisen asuttamaa luostaria, eikä Lewisin goottilaista antisankaria, Ambrosiota. Kuten myöhempien aikojen goottilaisten tohtorien Jekyllin ja Frankensteinin, niin Koppinkin kauhujen kammio olisivat klinikka ja laboratorio.
Vähän yli 20-vuotiaana Kopp oli kuin olikin töissä kliinisenä psykologina valtionmielisairaalassa, seksuaalirikollisten ohjelmassa. Valtion mielisairaalassa käytössä olevat demoniset välineet rajoittuvat pakkopaitoihin ja sähkösokkeihin. Ei ollut kylmänkosteita vankityrmiä, jonne vangit olisi jätetty mätänemään, vaan steriilejä ”hiljentymishuoneita”, jonne potilaat terapeuttisesti eristettiin sitä tarvitessaan. Kopp kirjoittaa, että kun hän saapui nykyiseen goottilaiseen ympäristöön (siis silloiseen valtion mielisairaalaan), niin hänellä oli tarve kieltää oma myrskyisä ja kuriton seksuaalisuutensa. Hän ei voinut millään tavalla kuvitella olevansa hullu seksuaalirikospotilas. Koppin mukaan tuo kauhistuttava ajatuskin esti häntä olemasta kokonaisempi ihminen psykoterapeuttina.
Kieltäessään hyväksymättömiä osia itsestään, Kopp kirjoittaa, hän ei samalla kyennyt ajattelemaan mitä yhteistä hänellä oli potilaidensa kanssa. Hän aluksi niputti kaikki seksuaalirikolliset potilaat (lasten hyväksikäyttäjät, raiskaajat, ekshibitionistit, aggressiiviset homoseksuaalit, insestit jne.) samaan yhteen kategoriaan ja taasen kaikki hyvät tohtorit toiseen kategoriaan. Se oli yritys pitää hyvät ja pahat kaverit selvästi eri linnakkeissa. Kopp kirjoittaa, ettei hän kyennyt huomaamaan, miten erilaisia kummassakin kategoriassa olevat ihmiset olivat – pahiksissa ja pyhimyksissä.
Valtion mielisairaalassa Kopp oli kokeneen psykologin valvonnassa oppimassa psykoterapian tekemistä. Aluksi havainnoijana ja myöhemmin oppipoikana yhdessä kokeneen psykologin kanssa tekemässä psykoterapiaa. Oli kaksi eri seksuaalirikospotilaiden psykoterapiaryhmää (toinen ryhmä oli ongelmanratkaisuissaan analyyttisempi, älyllisempi ja verbaalisempi kuin toinen) , jotka kokoontuivat kolme kertaa viikossa usean vuoden ajan. Ensitapaamisessa potilaat tunnustivat tekemiään seksuaalirikoksia. Kopp kirjoittaa, että heidän tunnustuksensa olivat niin perverssejä, että ne olivat täysin vieraita jopa hänen omalle mielikuvitukselleen. Kopp kirjoittaa, että hänen oli helppo ja ihana sijoittaa kaikki omien kiellettyjen fantasioiden projektiot näihin potilaisiin. En minä missään nimessä. Hän toivotti tervetulleeksi heidän tunnustuksensa, koska se mahdollisti hänen säilymisensä ”puhtaan hyvänä tohtorina”. Juuri minä, täydessä merkityksessä.
Noviisina Kopp myös heti hyväksyi näennäisen yhteenkuuluvuuden, keskinäisen luottamuksen ja kunnioituksen, jonka nämä miehet tuntuivat niin nopeasti muodostavan. Se oli ilmeistä avoimuutta ja jakamista. Kopp pystyi kuvittelemaan sitä vapautuksen tunnetta, jonka nämä miehet ”saivat”, kun he jakoivat toistensa kanssa kauheata ja eristävää salaista elämäänsä. Jokainen näistä eristäytyneistä ihmisparoista tulisi lopulta tuntemaan ja hyväksymään toisensa, mikä liikutti nuorta psykoterapeutin uran alussa olevaa Koppia.
Kopp myöntää, että hänen ohjaajansa koetti auttaa pääsemään yli tämän seksuaalirikollisten ”homogenisoidun” kuvan. Kerran kokenut ohjaaja oli sairaana ja Kopp ylimielisesti ilmoitti, että hän voi pitää ryhmän ihan itse. Ryhmäläiset järjestivät Koppille opetusesityksen, lavastetun tappelun. Ryhmä halusi opettaa, ettei se ole niin yksinkertaista, että rikolliset ovat rikollisia ja hyvät hyviä.
Ryhmän lavastettu tappelu alkoi yhden ryhmän jäsenen syyttäessä toista ryhmän luottamussääntöjen rikkomuksesta – että olisi kerrottu ryhmässä puhuttuja asioita muille. He olivat seksuaalirikollisia, sen kaikki tiesivät, mutta sen enempää ei tarvitsisi muiden tietää. Eli tässä vaiheessa näytti Koppista siltä, että he olisivat olleen ”lujittamassa keskinäistä kunnioitusta ja hyväksyntää”. Sitten kaksi miestä alkoivat mennä henkilökohtaisuuksiin ja muu ryhmä lällätti taustalla. Kopp hyväksyi, halutessaan osoittaa pätevyytensä hyvänä tohtorina, mitään pohtimatta tämän yhteisöllisyyden simulaation. Simulaation tarkoituksena oli osoittaa, että kukin heistä oli oma itsensä, ei jonkun yhden seksuaalirikoskategorian jäsen, kuten he nuoren Koppin käytöksestä tämän ajattelun tunnistivat. Seksuaalirikospotilaallekin oli tärkeätä, että oli oma minä, vaikka kuuluisi seksuaalirikollisiin, joka oli alimman luokan pervetikko. Mutta silti ei olisi osa vain jotain yksittäistä erilaistumatonta massaa. Kopp tunnustaa, että kun potilaat alkoivat erottua omiksi yksilöikseen, niin hän ei enää kyennyt pitämään heitä täysin itsestään erillisinä. Ei toisen, itselle täysin väärän luokan ihmisinä.
Kopp analysoi itseään, että hänen varhaisten lapsuuskokemustensa idealisoitu omakuva ei jättänyt tilaa kontrolloimattomalle vapaamuotoiselle seksuaalisuudelle. Mikään ei olisi Koppin mielestä pystynyt paremmin säilyttämään hänen idealisoitua kuvaansa itsestään kuin se, että hän pystyi oman omistamattomansa huikentelevaisuutensa sijoittamaan tuomittuihin ja vankimielisairaalaan sijoitettuihin potilaisiin, jotka odottivat hänen parantavan heidät. Kopp ei ollut pystynyt kuvittelemaan, mikä häiritsevä voima hänen oman varjonsa kohtaamisella oli. Hänen kaksoisolentonsa ei ollut juuttunut erilaistumattomaan massaan, jonka voisi vain hylätä ei-minänä. Näiden potilaiden päivittäinen kohtaaminen pakotti Koppin pohtimaan omaa minuuttaan.
Kopp oppi, että jokaisella seksuaalirikollisella oli oma yksilöllinen minänsä, oma persoonallisuutensa, jossa oli sekä hyväksyttäviä että ei-hyväksyttäviä puolia. Jokaisen miehen yksilöllinen persoonallisuus vastusti heidän sijoittamistaan yhteen erilaistumattomaan massakategoriaan. Kun Kopp koetti olla hyvien ja pahojen erottavassa linnakkeessaan, potilaat alleviivasivat eroa hänen ja hänen ohjaajansa välillä. He olivat hylänneet Koppin ajatuksen, että kaikki seksuaalirikolliset olisivat samoja ja he eivät voineet sietää sitä, että Kopp kuvitteli taas kaikki psykoterapeuttien olevan varauksettomasti hyviä.
Tappelun järjestämällä potilaat osoittivat Koppille, mikä ero on noviisilla ja kokeneella terapeutilla. Kopp pelkäsi, että koko ohjelma lopetetaan tappelun vuoksi, minkä vuoksi hän jätti toisen tappelijan pois ryhmästä. Kun kokeneempi terapeutti palasi töihin, hän pyöritteli päätään suljetuin silmin ja hymyili ovelasti kuin isä pojalle, joka on tehnyt virheen. Potilaat sinänsä eivät hämmästyneet, kun poisjätetty potilas palasi ryhmään. Kopp oli saanut kutsun ajatustensa konfrontaatioon, yhteenottoon ja miten tulisi jatkossa toimia omien potilaita koskevien ajatustensa kanssa.
Toinen psykoterapiaryhmistä (se ongelmanratkaisuissaan analyyttisempi, älyllisempi ja verbaalisempi kuin toinen) omasi potilaita, joilla ei ollut aikaisempaa laitostaustaa, ei muita kuin seksuaalirikoksia, ja he olivat yleisesti sosiaalisesti yhdenmukaisempia. Toinen ryhmä taasen koostui epäsosiaalista ihmisistä, joilla oli paljon nyrkkitappeluita, avointa homoseksuaalista jutustelua terapiaistunnoissa, laitostaustaa, päihdeongelmia ja muitakin kuin seksuaalirikoksia.
Ensimmäinen (”älyllisempi”) ryhmä piti noviisi Koppia kulmikkaana, joka sai heidät tuntemaan epämukavuutta ” tiukkojen konfrontaatioiden ja tulkintayritysten vuoksi”, kokenutta psykoterapeuttia taasen he pitivät mukavana kaverina, joka tuki ja ymmärsi heitä. Jälkimmäinen (”epäsosiaalisten”) ryhmä piti noviisi-Koppia tappeluesityksestä huolimatta kaverina, joka puhuu suoraan ja saa asiat hoidettua, kokenutta psykoterapeuttia he pitivät ”tyhjänä päänä”.
Kopp kirjoittaa, että toistuvat tapaamiset oman varjonsa kanssa, tekivät hänelle vaikeaksi pitää yllä idealisoitua kuvaa itsestään. Seksuaalirikollisia tavatessaan hän alkoi tulla tietoiseksi ”kaksoisolennostaan” ja maailmasta, jota ei voisi enää jakaa homogeenisiin ryhmiin pahat pervertikot ja hyvät tohtorit. Kopp kuvaa, että hänen oli vaikea piilottaa häiritsevää tietoisuutta minän jakautuneista ja epäjohdonmukaisista piirteistä. Epätoivossaan hän kylläkin koetti kiristää naamionsa tiukemmalle. Hän alkoi päiväunelmoida siitä, kuinka hänestä tulisi ihailtu asiantuntija, ehkä kuuluisa parantajakin. Hän rakasti arvonantoa, jota sai häntä suojelevalta henkilökunnalta, joka tuntui ymmärtävän millainen hyvä tohtori hänestä oli tulossa ja he arvostivat terapeuttista arvoa, jonka hän yritti tuottaa. Se oli kuitenkin vaihtokauppa. Henkilökunta antoi hänen tuntea, kuinka tärkeä hän oli. Kopp puolestaan tunnusti henkilökunnan ponnistusten arvon hoito-ohjelman onnistumisessa. Näin hyvä yhteistyö ja status quo säilyivät.
Yhtenä päivänä Kopp saapui osastolle nähdäkseen potilaita psykoterapiaryhmän ulkopuolella – ja samalla näki miltä näytti ennen kuin häntä varten näytös oli pystytetty. Eräs hänen suosikkipotilaansa käyskenteli ryhmää odotellessaan käytävällä. Hän pohti miten potilas tiivistäisi oikeutensa osallistua hänen psykoterapiaryhmäänsä. Potilas laittoi kätensä suun ympärille megafonin tapaan ja huusi karkeasti:
- Ok, rentut siellä! On aika Kopp-paskiaisen tunnille!
17.6.2020 Lappeenrannassa
Sheldon Koppin 10. kirjan, ensimmäisen osan neljännessä luvussa Saints and Sinners (”Pyhimyksiä ja synnintekijöitä”) Kopp kirjoittaa, että seksistä hänen kasvuperheessään ei paljon puhuttu. Seksi oli kuitenkin taustalla olemassa, mutta sille oli oma paikkansa. Aihetta ei Koppin kotona käsitelty muuten kuin tyyliin, että ”joku poika oli saattanut tytön vaikeuksiin”. Sanomalehtien seksihyökkäysuutiset toimivat esimerkkinä sille, että olennaista oli, ettei kiihotu seksistä niin että ”tulee hulluksi”. Hänelle opetettiin, että jos aikoo teininä hölmöillä, niin se on parempi tehdä oman naapuruston ulkopuolella. Perverssit ajatukset voi yrittää toteuttaa jonkun ei-juutalaisen (Koppin perhe oli juutalainen) tytön kanssa. Mutta kun alkaa vakavasti seurustella, niin on hyvä tuoda kotiin mukava juutalaistyttöneitsyt, jonka kanssa voi yhdessä alkaa tuottaa lapsenlapsia.
Teinipojan masturbaatiofantasiat eivät Koppin mukaan kuitenkaan voineet elää näiden vanhempien asettamien ahtaiden rajojen kanssa – ne eivät rajoittuneet siihen, mitä mukavalta juutalaispojalta odotettiin. Puberteetin ja varhaisen nuoruuden ajan Kopp pelkäsi usein tulevansa hulluksi. Hän oli varma, että yhtenä päivänä hänen hullut seksuaaliset fantasiansa peruuttamattomasti purkautuisivat tuhoisina perversioina. Ainut tapa rauhoittaa nuoren miehen seksuaalifantasioiden aiheuttamaa ahdistusta oli ajatella, että hänessä oli useita eri minän osia ( separate and contradictory selves). Hän yritti epätoivoisesti valita hyväksyttävän minän ja piilottaa kaikki muut minän osat niin taitavasti, ettei niistä heräisi minkäänlaisia epäilyksiä.
Pelastukseen alle 16-vuotiaana Kopp löysi wieniläisen professori R. von Krafft-Ebingin (1886) kirjan, käytettyjen kirjojen kaupan kielletyistä kirjoista. Kirja oli nimeltään : Psychopathia Sexualis – A Medico Forensic Study (with Especial Reference to the Antipathic Sexual Instinct ( ” seksuaaliset psykopatiat – oikeuslääketieteellinen tutkimus”). Kirja oli ratkaisu nuoren miehen ”jakautuneeseen minään”, koska tämä ”tieteellinen” työ oli kasvatuksellisesti hyväksyttävä väline ja samalla melkein puhdasta pornografiaa. Kirja on täynnä latinankielisiä (Kopp ei ymmärtänyt ollenkaan latinaa) kauheuksia, joita seksuaalisesti mielisairaat ihmiset olivat tehneet. Kirjaa lukiessaan Kopp kertoo löytäneensä ammatillisen kutsumuksensa. 16-vuotiaana hän päätti tulla psykiatriksi, joka parantaa nämä pateettiset seksuaalipervertikot.
Kopp kirjoittaa, että ammattikutsumus mahdollisti seksuaalifantasioiden kiduttaman minän (siis sen, josta tulisi tohtori) ja hyväksymättömän minän (heidän, potilaiden) jakamisen siististi. Kopp voisi siis toimia tieteellisenä pyhimyksenä, joka parantaa nämä potilaat psykopaattisista synneistään. Ei enää siis tarvittu keskiaikaista linnaa, eikä paholaisen asuttamaa luostaria, eikä Lewisin goottilaista antisankaria, Ambrosiota. Kuten myöhempien aikojen goottilaisten tohtorien Jekyllin ja Frankensteinin, niin Koppinkin kauhujen kammio olisivat klinikka ja laboratorio.
Vähän yli 20-vuotiaana Kopp oli kuin olikin töissä kliinisenä psykologina valtionmielisairaalassa, seksuaalirikollisten ohjelmassa. Valtion mielisairaalassa käytössä olevat demoniset välineet rajoittuvat pakkopaitoihin ja sähkösokkeihin. Ei ollut kylmänkosteita vankityrmiä, jonne vangit olisi jätetty mätänemään, vaan steriilejä ”hiljentymishuoneita”, jonne potilaat terapeuttisesti eristettiin sitä tarvitessaan. Kopp kirjoittaa, että kun hän saapui nykyiseen goottilaiseen ympäristöön (siis silloiseen valtion mielisairaalaan), niin hänellä oli tarve kieltää oma myrskyisä ja kuriton seksuaalisuutensa. Hän ei voinut millään tavalla kuvitella olevansa hullu seksuaalirikospotilas. Koppin mukaan tuo kauhistuttava ajatuskin esti häntä olemasta kokonaisempi ihminen psykoterapeuttina.
Kieltäessään hyväksymättömiä osia itsestään, Kopp kirjoittaa, hän ei samalla kyennyt ajattelemaan mitä yhteistä hänellä oli potilaidensa kanssa. Hän aluksi niputti kaikki seksuaalirikolliset potilaat (lasten hyväksikäyttäjät, raiskaajat, ekshibitionistit, aggressiiviset homoseksuaalit, insestit jne.) samaan yhteen kategoriaan ja taasen kaikki hyvät tohtorit toiseen kategoriaan. Se oli yritys pitää hyvät ja pahat kaverit selvästi eri linnakkeissa. Kopp kirjoittaa, ettei hän kyennyt huomaamaan, miten erilaisia kummassakin kategoriassa olevat ihmiset olivat – pahiksissa ja pyhimyksissä.
Valtion mielisairaalassa Kopp oli kokeneen psykologin valvonnassa oppimassa psykoterapian tekemistä. Aluksi havainnoijana ja myöhemmin oppipoikana yhdessä kokeneen psykologin kanssa tekemässä psykoterapiaa. Oli kaksi eri seksuaalirikospotilaiden psykoterapiaryhmää (toinen ryhmä oli ongelmanratkaisuissaan analyyttisempi, älyllisempi ja verbaalisempi kuin toinen) , jotka kokoontuivat kolme kertaa viikossa usean vuoden ajan. Ensitapaamisessa potilaat tunnustivat tekemiään seksuaalirikoksia. Kopp kirjoittaa, että heidän tunnustuksensa olivat niin perverssejä, että ne olivat täysin vieraita jopa hänen omalle mielikuvitukselleen. Kopp kirjoittaa, että hänen oli helppo ja ihana sijoittaa kaikki omien kiellettyjen fantasioiden projektiot näihin potilaisiin. En minä missään nimessä. Hän toivotti tervetulleeksi heidän tunnustuksensa, koska se mahdollisti hänen säilymisensä ”puhtaan hyvänä tohtorina”. Juuri minä, täydessä merkityksessä.
Noviisina Kopp myös heti hyväksyi näennäisen yhteenkuuluvuuden, keskinäisen luottamuksen ja kunnioituksen, jonka nämä miehet tuntuivat niin nopeasti muodostavan. Se oli ilmeistä avoimuutta ja jakamista. Kopp pystyi kuvittelemaan sitä vapautuksen tunnetta, jonka nämä miehet ”saivat”, kun he jakoivat toistensa kanssa kauheata ja eristävää salaista elämäänsä. Jokainen näistä eristäytyneistä ihmisparoista tulisi lopulta tuntemaan ja hyväksymään toisensa, mikä liikutti nuorta psykoterapeutin uran alussa olevaa Koppia.
Kopp myöntää, että hänen ohjaajansa koetti auttaa pääsemään yli tämän seksuaalirikollisten ”homogenisoidun” kuvan. Kerran kokenut ohjaaja oli sairaana ja Kopp ylimielisesti ilmoitti, että hän voi pitää ryhmän ihan itse. Ryhmäläiset järjestivät Koppille opetusesityksen, lavastetun tappelun. Ryhmä halusi opettaa, ettei se ole niin yksinkertaista, että rikolliset ovat rikollisia ja hyvät hyviä.
Ryhmän lavastettu tappelu alkoi yhden ryhmän jäsenen syyttäessä toista ryhmän luottamussääntöjen rikkomuksesta – että olisi kerrottu ryhmässä puhuttuja asioita muille. He olivat seksuaalirikollisia, sen kaikki tiesivät, mutta sen enempää ei tarvitsisi muiden tietää. Eli tässä vaiheessa näytti Koppista siltä, että he olisivat olleen ”lujittamassa keskinäistä kunnioitusta ja hyväksyntää”. Sitten kaksi miestä alkoivat mennä henkilökohtaisuuksiin ja muu ryhmä lällätti taustalla. Kopp hyväksyi, halutessaan osoittaa pätevyytensä hyvänä tohtorina, mitään pohtimatta tämän yhteisöllisyyden simulaation. Simulaation tarkoituksena oli osoittaa, että kukin heistä oli oma itsensä, ei jonkun yhden seksuaalirikoskategorian jäsen, kuten he nuoren Koppin käytöksestä tämän ajattelun tunnistivat. Seksuaalirikospotilaallekin oli tärkeätä, että oli oma minä, vaikka kuuluisi seksuaalirikollisiin, joka oli alimman luokan pervetikko. Mutta silti ei olisi osa vain jotain yksittäistä erilaistumatonta massaa. Kopp tunnustaa, että kun potilaat alkoivat erottua omiksi yksilöikseen, niin hän ei enää kyennyt pitämään heitä täysin itsestään erillisinä. Ei toisen, itselle täysin väärän luokan ihmisinä.
Kopp analysoi itseään, että hänen varhaisten lapsuuskokemustensa idealisoitu omakuva ei jättänyt tilaa kontrolloimattomalle vapaamuotoiselle seksuaalisuudelle. Mikään ei olisi Koppin mielestä pystynyt paremmin säilyttämään hänen idealisoitua kuvaansa itsestään kuin se, että hän pystyi oman omistamattomansa huikentelevaisuutensa sijoittamaan tuomittuihin ja vankimielisairaalaan sijoitettuihin potilaisiin, jotka odottivat hänen parantavan heidät. Kopp ei ollut pystynyt kuvittelemaan, mikä häiritsevä voima hänen oman varjonsa kohtaamisella oli. Hänen kaksoisolentonsa ei ollut juuttunut erilaistumattomaan massaan, jonka voisi vain hylätä ei-minänä. Näiden potilaiden päivittäinen kohtaaminen pakotti Koppin pohtimaan omaa minuuttaan.
Kopp oppi, että jokaisella seksuaalirikollisella oli oma yksilöllinen minänsä, oma persoonallisuutensa, jossa oli sekä hyväksyttäviä että ei-hyväksyttäviä puolia. Jokaisen miehen yksilöllinen persoonallisuus vastusti heidän sijoittamistaan yhteen erilaistumattomaan massakategoriaan. Kun Kopp koetti olla hyvien ja pahojen erottavassa linnakkeessaan, potilaat alleviivasivat eroa hänen ja hänen ohjaajansa välillä. He olivat hylänneet Koppin ajatuksen, että kaikki seksuaalirikolliset olisivat samoja ja he eivät voineet sietää sitä, että Kopp kuvitteli taas kaikki psykoterapeuttien olevan varauksettomasti hyviä.
Tappelun järjestämällä potilaat osoittivat Koppille, mikä ero on noviisilla ja kokeneella terapeutilla. Kopp pelkäsi, että koko ohjelma lopetetaan tappelun vuoksi, minkä vuoksi hän jätti toisen tappelijan pois ryhmästä. Kun kokeneempi terapeutti palasi töihin, hän pyöritteli päätään suljetuin silmin ja hymyili ovelasti kuin isä pojalle, joka on tehnyt virheen. Potilaat sinänsä eivät hämmästyneet, kun poisjätetty potilas palasi ryhmään. Kopp oli saanut kutsun ajatustensa konfrontaatioon, yhteenottoon ja miten tulisi jatkossa toimia omien potilaita koskevien ajatustensa kanssa.
Toinen psykoterapiaryhmistä (se ongelmanratkaisuissaan analyyttisempi, älyllisempi ja verbaalisempi kuin toinen) omasi potilaita, joilla ei ollut aikaisempaa laitostaustaa, ei muita kuin seksuaalirikoksia, ja he olivat yleisesti sosiaalisesti yhdenmukaisempia. Toinen ryhmä taasen koostui epäsosiaalista ihmisistä, joilla oli paljon nyrkkitappeluita, avointa homoseksuaalista jutustelua terapiaistunnoissa, laitostaustaa, päihdeongelmia ja muitakin kuin seksuaalirikoksia.
Ensimmäinen (”älyllisempi”) ryhmä piti noviisi Koppia kulmikkaana, joka sai heidät tuntemaan epämukavuutta ” tiukkojen konfrontaatioiden ja tulkintayritysten vuoksi”, kokenutta psykoterapeuttia taasen he pitivät mukavana kaverina, joka tuki ja ymmärsi heitä. Jälkimmäinen (”epäsosiaalisten”) ryhmä piti noviisi-Koppia tappeluesityksestä huolimatta kaverina, joka puhuu suoraan ja saa asiat hoidettua, kokenutta psykoterapeuttia he pitivät ”tyhjänä päänä”.
Kopp kirjoittaa, että toistuvat tapaamiset oman varjonsa kanssa, tekivät hänelle vaikeaksi pitää yllä idealisoitua kuvaa itsestään. Seksuaalirikollisia tavatessaan hän alkoi tulla tietoiseksi ”kaksoisolennostaan” ja maailmasta, jota ei voisi enää jakaa homogeenisiin ryhmiin pahat pervertikot ja hyvät tohtorit. Kopp kuvaa, että hänen oli vaikea piilottaa häiritsevää tietoisuutta minän jakautuneista ja epäjohdonmukaisista piirteistä. Epätoivossaan hän kylläkin koetti kiristää naamionsa tiukemmalle. Hän alkoi päiväunelmoida siitä, kuinka hänestä tulisi ihailtu asiantuntija, ehkä kuuluisa parantajakin. Hän rakasti arvonantoa, jota sai häntä suojelevalta henkilökunnalta, joka tuntui ymmärtävän millainen hyvä tohtori hänestä oli tulossa ja he arvostivat terapeuttista arvoa, jonka hän yritti tuottaa. Se oli kuitenkin vaihtokauppa. Henkilökunta antoi hänen tuntea, kuinka tärkeä hän oli. Kopp puolestaan tunnusti henkilökunnan ponnistusten arvon hoito-ohjelman onnistumisessa. Näin hyvä yhteistyö ja status quo säilyivät.
Yhtenä päivänä Kopp saapui osastolle nähdäkseen potilaita psykoterapiaryhmän ulkopuolella – ja samalla näki miltä näytti ennen kuin häntä varten näytös oli pystytetty. Eräs hänen suosikkipotilaansa käyskenteli ryhmää odotellessaan käytävällä. Hän pohti miten potilas tiivistäisi oikeutensa osallistua hänen psykoterapiaryhmäänsä. Potilas laittoi kätensä suun ympärille megafonin tapaan ja huusi karkeasti:
- Ok, rentut siellä! On aika Kopp-paskiaisen tunnille!
17.6.2020 Lappeenrannassa