Sheldon Koppin kahdeksas kirja An End to Innocence - Facing Life without Illusions.1978 Osa V - Äidin pojat ja isin pikku tyttäret
Sheldon Koppin kahdeksas kirja An End to Innocence - Facing Life without Illusions.1978 Osa V – Äidin pojat ja isin pikku tyttäret
Kopp kirjoittaa toinen osa on nimetty Innocence and Experience (”viattomuus ja kokemus”) ja kuudennessa luvussa Momma´s Boys and Daddy´s Little Girl (Äidin pojat ja isin pikku tyttäret), että lasten paapominen voi vaikuttaa myös siihen, ettei kasva aikuiseksi, eikä menetä viattomuuttaan, joka Koppin mukaan on välttämätöntä.
Äidin poikina ja isin pikku tyttärinä kasvatetut lapset varttuvat liiallisen itsensä tärkeyden rasittamina. He myös ovat naiiveja, eivätkä tiedä, mikä tuo aikuisen onnellisuuden. Pikkupoikansa tai pikkutyttönsä jumalointi voi rohkaista pikkuprinssejä ja –prinsessoja odottamaan, että he ovat aina elämässään toisten erityisen mielenkiinnon kohteena.
Pinnallisesti nämä prinssi- ja prinsessat vaikuttavat itsevarmoilta, mutta kasvatus – tai oikeammin kasvattamattomuus – luo heidän elämäänsä tarpeetonta kärsimystä aikuisena. Suositulla lapsella on liioiteltu käsitys omasta tärkeydestään. Kopp kirjoittaa, että näille pikkuprinsseille ja – prinsessoille tulee suurena yllätyksenä, kuinka elämä jatkuu ilman heitäkin. He ovat huonosti valmistautuneita maailman välinpitämättömyyteen.
Koppin mukaan äidin ihailu pikkupoikansa tai vastaavasti isän ihailu tyttären kohdalla voi olla merkki siitä, että äiti tai isä on tyytymätön avioliittoonsa puolisonsa kanssa. Lapsen suosiminen on tapa arvostella ja kontrolloida puolisoa. Ihailtu prinssi tai prinsessa oppii vanhempansa kanssa halveksimaan omaan sukupuoltaan.
Vain vanhemman hyväksynnästä tulee etsimisen arvoista. Tämä on vain toinen hyväksikäytön muoto, sillä vanhemman ihailu estää tajuamasta omia mahdollisuuksiaan iän karttuessa. Prinssi tai prinsessa voi olla valkokangastus, johon vanhempi heijastaa omia elämättömiä elämänsä odotuksia. Lapsi voi pärjätä hyvinkin vanhempien hänelle luomassa roolissa, mutta hän voi joku kerta herätä ja ihmetellä, miksi yleensä on valinnut tavan elää, joka ei sovi hänelle.
Prinssi- ja prinsessanakilla voi olla ilmeisen itsevarman asenteen alla epäily siitä, että onko arvokas ollenkaan. Usko omiin kykyihin on ohut ja äkkiä häviävä. Suosittu lapsi odottaa, ettei elämä tarjoa pettymyksiä ja turhautumia, joista olisi tarkoitus oppia elämää itseään. Paapova vanhempi ”pilaa”, niin Kopp kirjoittaa, lapsensa suosimalla lastaan. Ei niin, että antaisi liikaa, vaan ei anna sitä, mitä lapsi tarvitsisi. Lapselle annetaan sellaista, mitä olisi itse lapsena halunnut, tai pahempaa, annetaan lapsen tehdä niin kuin haluaa.
Mihin kasvatus katosi, kysyi erityiskasvatuksen professori jäähyväisluennoissaan vuosia sitten. Tämä vanhempien ja myös muiden kasvattajien paapominen, hemmottelu ja suvaitsevaisuus johtavat siihen, että lapsi tuntee itsensä ihailluksi, mutta on huonosti varustautunut elämään suojaamattomassa maailmassa, jossa ei anneta erityisiä suosionosoituksia vain siitä, että käyttäytyy kunnolla tai ihailtavasti.
Kasvattamattomat prinssit ja prinsessat voivat olla fiksuja ja kykeneviä, mutta valmistautumattomia elämään maailmassa, joka ei suosi heitä – he näyttävät typeriltä aikuisilta. He voivat olla, Kopp muistuttaa, aikaansaavia ja sensitiivisiä monella tapaa, mutta he ovat uskomattoman naiiveja. Heidän viaton odotus tietystä menestyksestä on tehoton kieltäminen sille, ettei enää ole mitään erityistä. Kun nämä prinssit ja prinsessat tajuavat tämän, niin heidän reaktionsa on todennäköisemmin raivokohtaus kuin antautuminen elämälle sellaisena kuin se on.
Järjetön itseään tuhoava käyttäytyminen ei ole muuta kuin itsepäinen vaatimus siitä, ettei kukaan pysty vastustamaan heidän manipulaatioitaan. Heidän oikkujaan on siedetty niin kauan, että tavallinen elämä on heille väistämättä pettymys. Kun nämä prinssit ja prinsessat käyttäytyvät aikuisena tyhmästi, niin se johtuu heidän jääräpäisestä vaatimuksesta, että maailma kohtelee heitä kuin heitä jumaloivat vanhemmat. Kopp kertoo, että juuri tällainen valeviattomuus on kuvattu Flaubertin romaanissa Madame Bovary (Rouva Bovary). Romaani kuvaa typeryyttä, romanttisia harhakuvitelmia.
Kopp kirjoittaa, että Flaubertin Madame Bovary-romaania on pidetty realismin isänä, nykyisen romaanin luojana ja käänteentekevänä arvosteluna romantisismille. Tyylillisesti Flaubert kuvasi henkilönsä ilman analyysia. Hän kuvasi henkilöt psykologisina sosiaalisessa ympäristössään – ja samalla halveksuntansa 1800-luvun porvarillisen kulttuurin tyhjyyttä kohtaan. Flaubert suhtautui ihmisten itsepetokseen kuitenkin myötätunnolla. Sympaattisesti hän ymmärsi, että me kaikki aika ajoin petämme itseämme.
Madame Bovary on pinnallisesti tarina onnettomasta avioliitosta tylsän maalaistohtorin ja romanttisen naisen kaipauksen täyttymättömyydestä. Epätoivossaan Emma ottaa rakastajia, jotka hylkäävät hänet yksi toisensa jälkeen. Emma haluaa elää materiaalisesti ylellisestä elämää, jossa hän kokee olevansa erityinen. Charles koettaa ostaa kaikkea mitä Emma haluaa. Emman pettämiset paljastuvat, Charlesin velat paljastuvat. Emma tekee itsemurhan, Charles kuolee särkyneisiin unelmiin.
Koppin mukaan heidän kärsimyksensä olivat tarpeettomia. Molemmat juuttuivat omiin illuusioihin. Kumpikin ripustautui siihen, millaista elämän tulisi olla, eikä siihen, millaista se on. Seurauksena on se, etteivät he pysty käyttämään niitä mahdollisuuksia onnellisuuteen, joita elämä heille yhdessä tarjoaisi. Porvarillinen itsetyytyväisyys ja romanttinen eskapismi olisi sosiologinen analyysi heidän tilanteestaan.
Charles Bovary on äidin poika. Charlesin äiti kärsi vuosia puolisonsa itsekeskeisyydestä, huomioimattomuudesta ja nöyryytyksestä pettämisineen. Onnettomuudessaan äiti siirsi kaiken huomionsa poikaansa, jota paapoi dominoivasti. Äiti teki Charlesista sellaista miestä kuin olisi itse halunnut. Äidin hallinta ja dominointi tekivät Charlesista passiivisen miehen, jonka tehtävä oli miellyttää naisia. Naimisiin mentyään Charles ajatteli, että jos hän vain käyttäytyy kunnolla, niin kaikki ovat onnellisia. Charles keskittyi ulkoisiin asioihin, niin ettei hän kehittynyt herkäksi sisäisille tunteilleen. Charles ajatteli, että jos hän valmistuisi lääkäriksi, joka kykenisi tarjoamaan vaimolleen hienon kodin, kauniita vaatteita ja mukavan elämän, niin vaimo ei voisi olla onneton. Rakastava vaimo, jota Charles olisi valmis miellyttämään, riittäisi Charlesille itsekunnioitukseen. Emma olisi varmasti onnellinen mennessään naimisiin sellaisen Charlesin kanssa.
Emma oli klassinen isän pikku tyttö. Leskimiehen tyttö oli isin pikku kulta. Näyttelyesine, hyväntahtoinen, omistautunut helpolle elämälle. Isä alistui tyttärensä kaikkiin oikkuihin ja tarjosi tyttärelle kasvatusta ja unelmia, joita hänen sosiaalinen asemansa ei ikinä sallisi. Mutta leskenä hän suuntasi energiansa omaan itsehyväisyyteensä.
Emmalle Charlesin seura oli tasaista kuin katukivetys, se ei synnyttänyt mitään tunnetta. Ei naurua, ei unelmia. Charlesin intohimo häneen oli muuttunut rutiiniksi, Charlesin halaukset olivat tasatunnein, kuin tapa tai jälkiruoka, yksitoikkoisen päivällisen jälkeen. Emma unelmoi Pariisin teattereiden eleganssista ja palatsitanssiaisista – kaikesta mikä saisi hänen olonsa tuntumaan prinsessalta. Kun Emma lopulta toteutti romanttiset kaipauksensa vieraiden miesten kanssa, niin autuus, intohimo ja ekstaasi olivat peräisin Emman makuuhuoneen peilin edessä kuvitelluista saduista. Emma oli … ” silmät suurena, tummana, syvänä. Koko hänen persoonallisuutensa oli muuttunut. Olen rakastajatar, olen rakastajatar, Emma sanoi itselleen uudelleen ja uudelleen.
Se että Charles uskoi passiivisen tottelevaisuuden naiselle tekevän naisen onnelliseksi, esti häntä näkemästä naisten ja Emman tyytymättömyyttä. Emmalle onnellisuus tuli siitä, että on erityisesti ihailtu. Emma ei voinut kuvitellaan kysyvänsä Charlesilta sitä, mitä halusi, koska jos Charles TODELLA rakasti häntä, niin mies tietäisi sen kysymättäkin. Emma sokaistui loputtomista romanttisista seikkailuistaan. Jos elämä ei ole vielä tähän mennessä antanut, mitä hän on halunnut, niin tulevaisuudessa sitten.
Paapotut lapset odottavat, että heitä kohdellaan aina pikkuprinsseinä ja –prinsessoina. ”Vaikka kuinka isoksi kasvat, niin aina tulet olemaan äidin pikkupoika tai isin pikkutyttö”. Koppin mukaan tällä ei ole erityistä taakkaa, jos se tarkoittaa, että ”olet aina tärkeä minulle, koska nautin erityisestä tunteesta, joka sinun rakastavana vanhempana minulle tulee”. Jos lapsi kuulee sen, että on jotain erityisen charmikasta, joka aina viehättää toisia ihmisiä, niin se on kokonaan toinen tarina.
Kopp kertoo, että hänen potilaanaan oli nainen, joka oli vakuuttunut siitä, että ”jokainen mies, jonka kadulla tapaan, rakastuu ainakin pikkuisen minuun”. Ja suuri osa hänen energiastaan meni viettelevyyteen. Nainen kuvitteli miesten persoonattoman seksuaalisen takaisinvilkaisun rakkauden merkiksi. Nainen otti ihailun itsestäänselvyytenä ja halveksittavana. Ja jos joku mies ei kiinnostunut, niin sen nainen koki hämmentävänä hylkäämisenä. Naisen neuroottinen elämäntyyli on keskittynyt näiden hänet huomioimattomien miesten metsästämiseen. Kun nainen ei saanut näitä miehiä ja tahtoaan läpi, hän masentui ja oli itseään arvosteleva. Kun sai tavoittelemansa miehet, niin seurasi lyhyt ja kiihkeä suhde, joka ei kestänyt – kun nainen menetti mielenkiintonsa asian suhteen. Naisen epätoivoinen toive oli, että hylätty mies koko onnettoman loppuelämänsä kaipaisi ja rakastaisi häntä.
Kopp kertoo kerran olleensa kerran illallisilla, jossa tapasi ”pikkuprinssin”. Pöytään istuttuaan 45-vuotiaan miehen kasvot säteilivät, Kopp luuli, että mies nautti illallistilaisuudesta, mutta ilmoitti suureen ääneen: ”Kuten tiedätte, olen aina ollut hyvä syömään”. Mies odotti ihailua, kun oli syönyt (äidin mieliksi) kaiken ruokansa.
Kopp kertoo omasta lapsuudestaan, jossa oli paljon äidin taholta paapomista. Toisaalta äiti kertoi kaikille, että hänen lapsensa oli vaihtunut synnytyslaitoksella, kuten satujen mukaan Skotlannissa haltiat vievät vastasyntyneen lapsen, jos tätä ei pidetä koko ajan silmällä ensimmäisten kuukausien ajan. Koska kuinka muuten niin kunnolliselle äidille on voinut tulla niin ruma, heikko, kärttyisä ja huonosti käyttäytyvä lapsi? Toinen tapa on kertoa, että lapsi muistuttaa isoäidin huonoa temperamenttia tai enon laiskuutta. Koppin mukaan hänen äitinsä suhde häneen tiivistyi sanoihin: rakastan sinua, mutta en pidä sinusta. Äiti koetti kasvattaa pientä sammakkoaan kuin prinssiä.
Vaikka Koppia pidettiin huonona lapsena, niin häntä pidettiin myös ”kuninkaallisena”: tyypillisenä juutalaisamerikkalaisena perheenä. Paapottiin, hemmoteltiin, ylisuojeltiin ja pidettiin perheen huomion keskipisteenä, minkä myötä hänen odotettiin menestyvän elämässä. Jos hän joutuisi vankilaan, niin hän rikkoisi äidin sydämen. Äidin tarkoituksena oli suojella Koppia hänen omalta luonnoltaan. Äiti laittoi pienenä kaapuihin, jottei Kopp satuttaisi itseään. Hiekkalaatikolla äidit muodostivat äidin toiveesta piirin Koppin ympärille, ettei hän satuttaisi itseään. Nykyään näkee, että jotkut vanhemmat eivät leiki hiekkalaatikolla lapsensa kanssa, vaan näppäilevät älypuhelintaan, kun lapsi itsekseen leikkii.
Kopp kertoo, että kun hän oli ensimmäisen kerran psykoterapiassa, niin nuori freudilainen psykoterapeutti oletti, että Koppin neuroottiset ongelmat ratkeavat, kun Kopp kertoo tarinansa, miten kaikki alkoi. Kopp kertoo, kuinka psykoterapeutti rohkaisi häntä tutkimaan ja löytämään varhaisimpia muistojaan. Kopp kertoo, että hän teki kaikkensa miellyttääkseen psykoterapeuttiaan, koska tämä vaikutti vanhemmalta veljeltä, joka oli ratkaissut tunnejuminsa ja vapautunut niistä.
Kopp kertoo, että hänellä oli tuolloin viha-rakkaus -suhde naisiin, mikä oli tuonut hänet psykoterapiaan. Psykoterapia oli auttanut häntä tämän asian oivaltamisessa. Hän kaipasi hyvää äitiä, joka pitäisi hänestä huolta. Samalla, kun hän äidin dominoivaa asennetta vastaan pelokkaasti taistellessaan pelkäsi läheisyyttä. Läheisyyttä, jota kaipasi kovasti. Kopp pelkäsi, että naiset yleensä kontrolloisivat häntä. Psykoterapiassa he pohtivat, että tämän mielikuvan takana oli jotain oleellisempaa. Psyykkinen energia sitoutui tähän mielikuvaan, jonka takana olisi jotain vieläkin järkyttävämpää. Jos he kykenisivät tulkitsemaan oikein tämän projisoidun mielikuvan, niin varhaisempien muistojen kokemukset tulisivat tietoisiksi ja traumasta voisi vapautua.
Kopp kirjoittaa, että psykoterapiassa he tuohon aikaan yliälyllistivät ongelmaan pureutumista. Itsepäisesti väittäen, että tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoista, he eivät huomanneet vastakkaista totuutta: elämätön elämä ei ole tutkimisen arvoista. Kopp tiivistää, että he hukkaisivat hyvän määrän aikaa ja energiaa (ja Koppin rahoja) hypoteeseihin eli olettamiseen. Kopp sanoi, että hän kyllästyi vapaaseen assosiaatioon, uniin ja unelmiin. Hän meni äitinsä luo ja kysyi, miten asiat todellisuudessa olivat. Ehkä äidin kertomus auttaisi ymmärtämään lapsuuden traumoja ja projisoituja mielikuvia. Äiti oli innoissaan, että saattoi olla avuksi. Äiti kertoi, miten villi lapsi Kopp oli pienenä. Ja miten äidin piti suojella Koppia siltä, ettei tämä menehtyisi. Kopp kirjoittaa, että kun on itse kasvattanut kolme poikaa, niin hän ymmärtää vanhemman luonnollista ahdistusta siitä, mitä lapsille voi tapahtua. Jos Koppilla oli joku sairaus, niin hänet vietiin äidin toimesta kalliiden katujen huippulääkäreille. Jos Kopp kaatui leikkiessään, niin äiti muistutti, että noin Jumala rankaisee lapsiaan, jotka eivät kuuntele äitiään. Kopp kirjoittaa, että hänen lapsuutensa oli sekä hyvä että paha.
Kopp analysoi, että hänen vanhempansa antoivat hänelle sekavia viestejä: toisaalta hän oli jotain erityistä ja toisaalta koko ajan rangaistava. Yleensä hän vanhemmilta sitä, mitä vanhemmat tarvitsivat, ei sitä, mitä hän itse olisi tarvinnut. Murrosikäisenä hän sai oman huoneen. Kopp ajatteli, että nyt hän voi masturboida rauhassa, kun laittaa lukon oveen. Mutta äiti vaati, ettei lukkoa laiteta, vaati vielä isää sanomattomuudellaan vahvistamaan asian. Kopp sanoi, että voihan hän avata oven, kun äiti koputtaa siihen. Äidin piti päästä omien sanojensa mukaan aina huoneeseen, vaikka Koppin opiskelu keskeytyisikin hetkeksi.
Kopp kirjoittaa, että tunne erityisenä olemisesta jollekulle on hypnoottisen vastustamaton. Äidin pojat ja isin pikkutyttäret odottavat ja uskovat naiivisti, että minne he vain menevät niin heidän ainutlaatuisuutensa huomataan. On hyvin hämmentävä se hetki, kun he huomaavat olevansa täysin teitä huomioimattomien muukalaisten ympäröimä. Ei enää erityishuomiota, ihailua eikä paapomista.
Lellityn ihmisen täytyy tulla toimeen maailman, joka ei edes heitä huomaa, kanssa. Hemmotellun täytyy asia selittää itselleen. Ne jotka pidättäytyvät suosikkilapsen fantasiassa maksavat siitä suuren psykologisen ja sosiaalisen hinnan. Aikuisia ja yli-ikäisiä prinssejä ja prinsessoja pidetään itserakkaina, ylimielisinä ja järjettömän vaativina. Muut aikuiset eivät halua olla heidän kanssaan, mikä pahentaa prinssi-prinsessa – ongelmaa. Kopp tiivistää, että ihminen, joka haluaa jokaisen ihmisen pitävän hänestä, päätyy tilanteeseen, ettei kukaan pidä hänestä. Aikuinen ihminen hyväksyy sen, että joku pitää hänestä, joku toinen ei.
Jos aikuiset prinssit ja prinsessat eivät tule kaikkien pitämäksi, niin he tuntevat itsensä hylätyiksi, mikä on sietämättömän vaikea kokemus. Me kaikki haluaisimme elämän menevän toivomallamme tavalla, Kopp muistuttaa. Elämä on täynnä pieniä pettymyksiä, jotka useimmat meistä sivuuttavat lievänä pettymyksenä ja toivolla paremmasta tulevaisuudesta. Äidin pojat ja isin tyttäret ovat poikkeuksetta ”syvästi loukkaantuneita”. He vaativat kostoa tai kompensaatiota, mikä varmistaa heidän tarpeettoman kärsimyksensä jatkumisen.
Koppin mukaan noin hetkinä ihmiset voivat hakeutua psykoterapiaan. Psykoterapeuttiuransa alussa Kopp hyväksyi heidät psykoterapiaan ja koetti saada heille tunteen erityisenä olemisesta. Joitakin se rauhoitti. Jotkut odottivat paapovan äidin/isän paluuta elämäänsä psykoterapeutin muodossa. Kun ei tullutkaan, niin he lopettivat psykoterapian.
Myöhemmin Kopp ohjasi näitä ylikasvaneita prinssejä ja prinsessoja ryhmäpsykoterapiaan. Jotkut vastustivat, koska halusivat yksilöllistä huomiota. Ne jotka ryhmään menivät, kokivat uudelleen sosiaalistumisprosessin. ”Suosikit” saivat lisää tietoisuutta ja sietokykyä elämän turhautumisille. Ehkä kykyä elää tavallisena ihmisenä. Mutta oli vaikeaa estää heitä joutumasta ryhmän syntipukeiksi. Jos Kopp ei ehtinyt estää tätä, niin niin prinssit ja prinsessat jättivät ryhmän. Muu ryhmä oli iloissaan heidän lähtemisestä, eikä heitä, eikä heidän raivareitaan takaisin kaivannut.
Myöhemmin Kopp kertoo, ettei hän halunnut tehdä ryhmäpsykoterapiaa enää. Kun potilas tulee hänen vastaanotolleen ensimmäistä kertaa, niin hän miettii, että pitääkö hän tästä ihmisestä niin paljon, että haluaa viettää paljon aikaa hänen kanssaan. Se on hänen oma tapansa osoittaa, että on kasvanut ohi paapomisestaan ja sen seurauksista.
Kopp kertoo, että paapomisestaan on jäänteitä. Kun he menivät merenrannalle kokkaamaan, niin kaikki muut ryntäsivät tekemään jotain kokkaamisen edistämiseksi. He kaikki tajusivat, miten voisivat olla avuksi. Kopp yksin jäi istumaan ja odottamaan, että hänelle tarjoillaan ateria.
- Teidän täytyy ymmärtää, että minulla on taitelijan sielu. Teidän täytyy antaa anteeksi ´pakollinen´ laiskuuteni, Kopp koetti keventää tunnelmaa.
Kopp kertoo, ettei enää häpeile paapomisensa seurauksia. Lievää nolostumista ja epämukavaa huvittumista voi seurata, mutta koettaa tehdä oman osansa, milloin tahansa osana jotain ryhmää on. Kukaan ei ole erityinen. Yhdessä voi luoda kaikille viihtyvyyttä.
Kopp myöntää, että hänen oma tarpeensa olla jotain erityistä voi johtaa kärsimättömyyden asenteeseen psykoterapiassa. Varsinkin jos joku haluaa jotain erityistä myös. Kopp kertoo, että hän koettaa muistuttaa itseään, että psykoterapiassa on aluksi saatava syntymään luottamuksen ilmapiiri, joka voi luoda terapeuttisen yhteistyön. Hän aloittaa kuuntelemalla, mitä uudella potilaalla on sanottavana ja millä tavalla hän sen sanoo. Hän ei kuuntele sanojen ”alla olevaa onnettomuuden dynamiikkaa”, vaan yrittää saada selville, miltä potilaasta tuntuu. Miten potilas tuntee ja miten nämä tuntemukset heijastuvat potilaan käyttäytymisessä. Miten hän kokee elämänsä ja tunteensa. Arvostelematta. Joskus potilas voi kokea, että joku ihan oikeasti yrittää kuunnella häntä ensimmäisen kerran hänen elämässään.
Kopp kuvaa psykoterapiapotilastapauksen, jossa nainen kertoo, että hänellä on ollut kaikki hienosti. Hänelle on aina kerrottu, miten ihana, älykäs ja viehättävä hän on. Mutta nainen tajuaa ensi kerran epävarmuutensa, heikkoutensa ja onnettomuutensa. Nainen tajuaa, että koettaa viehättää kaikkia ihmisiä. Jos ihmiset vain näkisivät hänen lävitseen, niin he näkisivät, kuinka tyhjä ihminen hän on ja kuinka hän tuottaisi kaikille pettymyksen. Siksi hänelle on välttämätöntä ylläpitää ylimielisyyttä, vaikka sen hintana on yksinäisyys ja lohdutuksen nälän täyttymättömyys. Lopulta nainen oppii psykoterapiassa paljastamaan sisäisiä tuntojaan ilman pelkoa tai jatkuvaa varuillaan olemista. Nainen alkoi pelätä ja tulla toivottomaksi, kun oli luopumassa yksinäisen kuninkaallisen prinsessan roolista. Koska ei tiennyt, mitä elämässä olisi seuraavaksi. Kopp tarjosi roolia: tavallisen ihmisen, johon voi tutustua. Mikään määrä rauhoittelua ei tuntunut riittävän prinsessan roolista luopumiseen. Mikään muu kuin pettymys ei tuntunut varmalta. Nainen ahdistui, tuli vaativaksi ja vajosi epätoivoon. Kopp kertoi oman tarinansa, mikä tuntui naista auttavan keskinäisen luottamuksen lisäämiseen. Nainen kykeni nauramaan itselleen ja pääsevän pois prinsessailluusion ansasta. Pilaillen he totesivat:
- Me molemmat kuvittelemme olevamme niin erityisiä, että meidän pitäisi kyetä tulemaan toimeen kokonaan ilman toisten apua tai sympatiaa. Kaikki mitä meidän vain tarvitsee tehdä, on hurmata koko maailma.
Toinen vaihtoehto on tietysti jatkaa prinssinä tai prinsessana istumista valtaistuimen molemmin puolin ja pitää toisiamme viattomasti hyvin erityisinä ja tunteaksemme itsemme tarpeettomasti hyvin yksinäisiksi.
24.9.2017 Lappeenrannassa
Kopp kirjoittaa toinen osa on nimetty Innocence and Experience (”viattomuus ja kokemus”) ja kuudennessa luvussa Momma´s Boys and Daddy´s Little Girl (Äidin pojat ja isin pikku tyttäret), että lasten paapominen voi vaikuttaa myös siihen, ettei kasva aikuiseksi, eikä menetä viattomuuttaan, joka Koppin mukaan on välttämätöntä.
Äidin poikina ja isin pikku tyttärinä kasvatetut lapset varttuvat liiallisen itsensä tärkeyden rasittamina. He myös ovat naiiveja, eivätkä tiedä, mikä tuo aikuisen onnellisuuden. Pikkupoikansa tai pikkutyttönsä jumalointi voi rohkaista pikkuprinssejä ja –prinsessoja odottamaan, että he ovat aina elämässään toisten erityisen mielenkiinnon kohteena.
Pinnallisesti nämä prinssi- ja prinsessat vaikuttavat itsevarmoilta, mutta kasvatus – tai oikeammin kasvattamattomuus – luo heidän elämäänsä tarpeetonta kärsimystä aikuisena. Suositulla lapsella on liioiteltu käsitys omasta tärkeydestään. Kopp kirjoittaa, että näille pikkuprinsseille ja – prinsessoille tulee suurena yllätyksenä, kuinka elämä jatkuu ilman heitäkin. He ovat huonosti valmistautuneita maailman välinpitämättömyyteen.
Koppin mukaan äidin ihailu pikkupoikansa tai vastaavasti isän ihailu tyttären kohdalla voi olla merkki siitä, että äiti tai isä on tyytymätön avioliittoonsa puolisonsa kanssa. Lapsen suosiminen on tapa arvostella ja kontrolloida puolisoa. Ihailtu prinssi tai prinsessa oppii vanhempansa kanssa halveksimaan omaan sukupuoltaan.
Vain vanhemman hyväksynnästä tulee etsimisen arvoista. Tämä on vain toinen hyväksikäytön muoto, sillä vanhemman ihailu estää tajuamasta omia mahdollisuuksiaan iän karttuessa. Prinssi tai prinsessa voi olla valkokangastus, johon vanhempi heijastaa omia elämättömiä elämänsä odotuksia. Lapsi voi pärjätä hyvinkin vanhempien hänelle luomassa roolissa, mutta hän voi joku kerta herätä ja ihmetellä, miksi yleensä on valinnut tavan elää, joka ei sovi hänelle.
Prinssi- ja prinsessanakilla voi olla ilmeisen itsevarman asenteen alla epäily siitä, että onko arvokas ollenkaan. Usko omiin kykyihin on ohut ja äkkiä häviävä. Suosittu lapsi odottaa, ettei elämä tarjoa pettymyksiä ja turhautumia, joista olisi tarkoitus oppia elämää itseään. Paapova vanhempi ”pilaa”, niin Kopp kirjoittaa, lapsensa suosimalla lastaan. Ei niin, että antaisi liikaa, vaan ei anna sitä, mitä lapsi tarvitsisi. Lapselle annetaan sellaista, mitä olisi itse lapsena halunnut, tai pahempaa, annetaan lapsen tehdä niin kuin haluaa.
Mihin kasvatus katosi, kysyi erityiskasvatuksen professori jäähyväisluennoissaan vuosia sitten. Tämä vanhempien ja myös muiden kasvattajien paapominen, hemmottelu ja suvaitsevaisuus johtavat siihen, että lapsi tuntee itsensä ihailluksi, mutta on huonosti varustautunut elämään suojaamattomassa maailmassa, jossa ei anneta erityisiä suosionosoituksia vain siitä, että käyttäytyy kunnolla tai ihailtavasti.
Kasvattamattomat prinssit ja prinsessat voivat olla fiksuja ja kykeneviä, mutta valmistautumattomia elämään maailmassa, joka ei suosi heitä – he näyttävät typeriltä aikuisilta. He voivat olla, Kopp muistuttaa, aikaansaavia ja sensitiivisiä monella tapaa, mutta he ovat uskomattoman naiiveja. Heidän viaton odotus tietystä menestyksestä on tehoton kieltäminen sille, ettei enää ole mitään erityistä. Kun nämä prinssit ja prinsessat tajuavat tämän, niin heidän reaktionsa on todennäköisemmin raivokohtaus kuin antautuminen elämälle sellaisena kuin se on.
Järjetön itseään tuhoava käyttäytyminen ei ole muuta kuin itsepäinen vaatimus siitä, ettei kukaan pysty vastustamaan heidän manipulaatioitaan. Heidän oikkujaan on siedetty niin kauan, että tavallinen elämä on heille väistämättä pettymys. Kun nämä prinssit ja prinsessat käyttäytyvät aikuisena tyhmästi, niin se johtuu heidän jääräpäisestä vaatimuksesta, että maailma kohtelee heitä kuin heitä jumaloivat vanhemmat. Kopp kertoo, että juuri tällainen valeviattomuus on kuvattu Flaubertin romaanissa Madame Bovary (Rouva Bovary). Romaani kuvaa typeryyttä, romanttisia harhakuvitelmia.
Kopp kirjoittaa, että Flaubertin Madame Bovary-romaania on pidetty realismin isänä, nykyisen romaanin luojana ja käänteentekevänä arvosteluna romantisismille. Tyylillisesti Flaubert kuvasi henkilönsä ilman analyysia. Hän kuvasi henkilöt psykologisina sosiaalisessa ympäristössään – ja samalla halveksuntansa 1800-luvun porvarillisen kulttuurin tyhjyyttä kohtaan. Flaubert suhtautui ihmisten itsepetokseen kuitenkin myötätunnolla. Sympaattisesti hän ymmärsi, että me kaikki aika ajoin petämme itseämme.
Madame Bovary on pinnallisesti tarina onnettomasta avioliitosta tylsän maalaistohtorin ja romanttisen naisen kaipauksen täyttymättömyydestä. Epätoivossaan Emma ottaa rakastajia, jotka hylkäävät hänet yksi toisensa jälkeen. Emma haluaa elää materiaalisesti ylellisestä elämää, jossa hän kokee olevansa erityinen. Charles koettaa ostaa kaikkea mitä Emma haluaa. Emman pettämiset paljastuvat, Charlesin velat paljastuvat. Emma tekee itsemurhan, Charles kuolee särkyneisiin unelmiin.
Koppin mukaan heidän kärsimyksensä olivat tarpeettomia. Molemmat juuttuivat omiin illuusioihin. Kumpikin ripustautui siihen, millaista elämän tulisi olla, eikä siihen, millaista se on. Seurauksena on se, etteivät he pysty käyttämään niitä mahdollisuuksia onnellisuuteen, joita elämä heille yhdessä tarjoaisi. Porvarillinen itsetyytyväisyys ja romanttinen eskapismi olisi sosiologinen analyysi heidän tilanteestaan.
Charles Bovary on äidin poika. Charlesin äiti kärsi vuosia puolisonsa itsekeskeisyydestä, huomioimattomuudesta ja nöyryytyksestä pettämisineen. Onnettomuudessaan äiti siirsi kaiken huomionsa poikaansa, jota paapoi dominoivasti. Äiti teki Charlesista sellaista miestä kuin olisi itse halunnut. Äidin hallinta ja dominointi tekivät Charlesista passiivisen miehen, jonka tehtävä oli miellyttää naisia. Naimisiin mentyään Charles ajatteli, että jos hän vain käyttäytyy kunnolla, niin kaikki ovat onnellisia. Charles keskittyi ulkoisiin asioihin, niin ettei hän kehittynyt herkäksi sisäisille tunteilleen. Charles ajatteli, että jos hän valmistuisi lääkäriksi, joka kykenisi tarjoamaan vaimolleen hienon kodin, kauniita vaatteita ja mukavan elämän, niin vaimo ei voisi olla onneton. Rakastava vaimo, jota Charles olisi valmis miellyttämään, riittäisi Charlesille itsekunnioitukseen. Emma olisi varmasti onnellinen mennessään naimisiin sellaisen Charlesin kanssa.
Emma oli klassinen isän pikku tyttö. Leskimiehen tyttö oli isin pikku kulta. Näyttelyesine, hyväntahtoinen, omistautunut helpolle elämälle. Isä alistui tyttärensä kaikkiin oikkuihin ja tarjosi tyttärelle kasvatusta ja unelmia, joita hänen sosiaalinen asemansa ei ikinä sallisi. Mutta leskenä hän suuntasi energiansa omaan itsehyväisyyteensä.
Emmalle Charlesin seura oli tasaista kuin katukivetys, se ei synnyttänyt mitään tunnetta. Ei naurua, ei unelmia. Charlesin intohimo häneen oli muuttunut rutiiniksi, Charlesin halaukset olivat tasatunnein, kuin tapa tai jälkiruoka, yksitoikkoisen päivällisen jälkeen. Emma unelmoi Pariisin teattereiden eleganssista ja palatsitanssiaisista – kaikesta mikä saisi hänen olonsa tuntumaan prinsessalta. Kun Emma lopulta toteutti romanttiset kaipauksensa vieraiden miesten kanssa, niin autuus, intohimo ja ekstaasi olivat peräisin Emman makuuhuoneen peilin edessä kuvitelluista saduista. Emma oli … ” silmät suurena, tummana, syvänä. Koko hänen persoonallisuutensa oli muuttunut. Olen rakastajatar, olen rakastajatar, Emma sanoi itselleen uudelleen ja uudelleen.
Se että Charles uskoi passiivisen tottelevaisuuden naiselle tekevän naisen onnelliseksi, esti häntä näkemästä naisten ja Emman tyytymättömyyttä. Emmalle onnellisuus tuli siitä, että on erityisesti ihailtu. Emma ei voinut kuvitellaan kysyvänsä Charlesilta sitä, mitä halusi, koska jos Charles TODELLA rakasti häntä, niin mies tietäisi sen kysymättäkin. Emma sokaistui loputtomista romanttisista seikkailuistaan. Jos elämä ei ole vielä tähän mennessä antanut, mitä hän on halunnut, niin tulevaisuudessa sitten.
Paapotut lapset odottavat, että heitä kohdellaan aina pikkuprinsseinä ja –prinsessoina. ”Vaikka kuinka isoksi kasvat, niin aina tulet olemaan äidin pikkupoika tai isin pikkutyttö”. Koppin mukaan tällä ei ole erityistä taakkaa, jos se tarkoittaa, että ”olet aina tärkeä minulle, koska nautin erityisestä tunteesta, joka sinun rakastavana vanhempana minulle tulee”. Jos lapsi kuulee sen, että on jotain erityisen charmikasta, joka aina viehättää toisia ihmisiä, niin se on kokonaan toinen tarina.
Kopp kertoo, että hänen potilaanaan oli nainen, joka oli vakuuttunut siitä, että ”jokainen mies, jonka kadulla tapaan, rakastuu ainakin pikkuisen minuun”. Ja suuri osa hänen energiastaan meni viettelevyyteen. Nainen kuvitteli miesten persoonattoman seksuaalisen takaisinvilkaisun rakkauden merkiksi. Nainen otti ihailun itsestäänselvyytenä ja halveksittavana. Ja jos joku mies ei kiinnostunut, niin sen nainen koki hämmentävänä hylkäämisenä. Naisen neuroottinen elämäntyyli on keskittynyt näiden hänet huomioimattomien miesten metsästämiseen. Kun nainen ei saanut näitä miehiä ja tahtoaan läpi, hän masentui ja oli itseään arvosteleva. Kun sai tavoittelemansa miehet, niin seurasi lyhyt ja kiihkeä suhde, joka ei kestänyt – kun nainen menetti mielenkiintonsa asian suhteen. Naisen epätoivoinen toive oli, että hylätty mies koko onnettoman loppuelämänsä kaipaisi ja rakastaisi häntä.
Kopp kertoo kerran olleensa kerran illallisilla, jossa tapasi ”pikkuprinssin”. Pöytään istuttuaan 45-vuotiaan miehen kasvot säteilivät, Kopp luuli, että mies nautti illallistilaisuudesta, mutta ilmoitti suureen ääneen: ”Kuten tiedätte, olen aina ollut hyvä syömään”. Mies odotti ihailua, kun oli syönyt (äidin mieliksi) kaiken ruokansa.
Kopp kertoo omasta lapsuudestaan, jossa oli paljon äidin taholta paapomista. Toisaalta äiti kertoi kaikille, että hänen lapsensa oli vaihtunut synnytyslaitoksella, kuten satujen mukaan Skotlannissa haltiat vievät vastasyntyneen lapsen, jos tätä ei pidetä koko ajan silmällä ensimmäisten kuukausien ajan. Koska kuinka muuten niin kunnolliselle äidille on voinut tulla niin ruma, heikko, kärttyisä ja huonosti käyttäytyvä lapsi? Toinen tapa on kertoa, että lapsi muistuttaa isoäidin huonoa temperamenttia tai enon laiskuutta. Koppin mukaan hänen äitinsä suhde häneen tiivistyi sanoihin: rakastan sinua, mutta en pidä sinusta. Äiti koetti kasvattaa pientä sammakkoaan kuin prinssiä.
Vaikka Koppia pidettiin huonona lapsena, niin häntä pidettiin myös ”kuninkaallisena”: tyypillisenä juutalaisamerikkalaisena perheenä. Paapottiin, hemmoteltiin, ylisuojeltiin ja pidettiin perheen huomion keskipisteenä, minkä myötä hänen odotettiin menestyvän elämässä. Jos hän joutuisi vankilaan, niin hän rikkoisi äidin sydämen. Äidin tarkoituksena oli suojella Koppia hänen omalta luonnoltaan. Äiti laittoi pienenä kaapuihin, jottei Kopp satuttaisi itseään. Hiekkalaatikolla äidit muodostivat äidin toiveesta piirin Koppin ympärille, ettei hän satuttaisi itseään. Nykyään näkee, että jotkut vanhemmat eivät leiki hiekkalaatikolla lapsensa kanssa, vaan näppäilevät älypuhelintaan, kun lapsi itsekseen leikkii.
Kopp kertoo, että kun hän oli ensimmäisen kerran psykoterapiassa, niin nuori freudilainen psykoterapeutti oletti, että Koppin neuroottiset ongelmat ratkeavat, kun Kopp kertoo tarinansa, miten kaikki alkoi. Kopp kertoo, kuinka psykoterapeutti rohkaisi häntä tutkimaan ja löytämään varhaisimpia muistojaan. Kopp kertoo, että hän teki kaikkensa miellyttääkseen psykoterapeuttiaan, koska tämä vaikutti vanhemmalta veljeltä, joka oli ratkaissut tunnejuminsa ja vapautunut niistä.
Kopp kertoo, että hänellä oli tuolloin viha-rakkaus -suhde naisiin, mikä oli tuonut hänet psykoterapiaan. Psykoterapia oli auttanut häntä tämän asian oivaltamisessa. Hän kaipasi hyvää äitiä, joka pitäisi hänestä huolta. Samalla, kun hän äidin dominoivaa asennetta vastaan pelokkaasti taistellessaan pelkäsi läheisyyttä. Läheisyyttä, jota kaipasi kovasti. Kopp pelkäsi, että naiset yleensä kontrolloisivat häntä. Psykoterapiassa he pohtivat, että tämän mielikuvan takana oli jotain oleellisempaa. Psyykkinen energia sitoutui tähän mielikuvaan, jonka takana olisi jotain vieläkin järkyttävämpää. Jos he kykenisivät tulkitsemaan oikein tämän projisoidun mielikuvan, niin varhaisempien muistojen kokemukset tulisivat tietoisiksi ja traumasta voisi vapautua.
Kopp kirjoittaa, että psykoterapiassa he tuohon aikaan yliälyllistivät ongelmaan pureutumista. Itsepäisesti väittäen, että tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoista, he eivät huomanneet vastakkaista totuutta: elämätön elämä ei ole tutkimisen arvoista. Kopp tiivistää, että he hukkaisivat hyvän määrän aikaa ja energiaa (ja Koppin rahoja) hypoteeseihin eli olettamiseen. Kopp sanoi, että hän kyllästyi vapaaseen assosiaatioon, uniin ja unelmiin. Hän meni äitinsä luo ja kysyi, miten asiat todellisuudessa olivat. Ehkä äidin kertomus auttaisi ymmärtämään lapsuuden traumoja ja projisoituja mielikuvia. Äiti oli innoissaan, että saattoi olla avuksi. Äiti kertoi, miten villi lapsi Kopp oli pienenä. Ja miten äidin piti suojella Koppia siltä, ettei tämä menehtyisi. Kopp kirjoittaa, että kun on itse kasvattanut kolme poikaa, niin hän ymmärtää vanhemman luonnollista ahdistusta siitä, mitä lapsille voi tapahtua. Jos Koppilla oli joku sairaus, niin hänet vietiin äidin toimesta kalliiden katujen huippulääkäreille. Jos Kopp kaatui leikkiessään, niin äiti muistutti, että noin Jumala rankaisee lapsiaan, jotka eivät kuuntele äitiään. Kopp kirjoittaa, että hänen lapsuutensa oli sekä hyvä että paha.
Kopp analysoi, että hänen vanhempansa antoivat hänelle sekavia viestejä: toisaalta hän oli jotain erityistä ja toisaalta koko ajan rangaistava. Yleensä hän vanhemmilta sitä, mitä vanhemmat tarvitsivat, ei sitä, mitä hän itse olisi tarvinnut. Murrosikäisenä hän sai oman huoneen. Kopp ajatteli, että nyt hän voi masturboida rauhassa, kun laittaa lukon oveen. Mutta äiti vaati, ettei lukkoa laiteta, vaati vielä isää sanomattomuudellaan vahvistamaan asian. Kopp sanoi, että voihan hän avata oven, kun äiti koputtaa siihen. Äidin piti päästä omien sanojensa mukaan aina huoneeseen, vaikka Koppin opiskelu keskeytyisikin hetkeksi.
Kopp kirjoittaa, että tunne erityisenä olemisesta jollekulle on hypnoottisen vastustamaton. Äidin pojat ja isin pikkutyttäret odottavat ja uskovat naiivisti, että minne he vain menevät niin heidän ainutlaatuisuutensa huomataan. On hyvin hämmentävä se hetki, kun he huomaavat olevansa täysin teitä huomioimattomien muukalaisten ympäröimä. Ei enää erityishuomiota, ihailua eikä paapomista.
Lellityn ihmisen täytyy tulla toimeen maailman, joka ei edes heitä huomaa, kanssa. Hemmotellun täytyy asia selittää itselleen. Ne jotka pidättäytyvät suosikkilapsen fantasiassa maksavat siitä suuren psykologisen ja sosiaalisen hinnan. Aikuisia ja yli-ikäisiä prinssejä ja prinsessoja pidetään itserakkaina, ylimielisinä ja järjettömän vaativina. Muut aikuiset eivät halua olla heidän kanssaan, mikä pahentaa prinssi-prinsessa – ongelmaa. Kopp tiivistää, että ihminen, joka haluaa jokaisen ihmisen pitävän hänestä, päätyy tilanteeseen, ettei kukaan pidä hänestä. Aikuinen ihminen hyväksyy sen, että joku pitää hänestä, joku toinen ei.
Jos aikuiset prinssit ja prinsessat eivät tule kaikkien pitämäksi, niin he tuntevat itsensä hylätyiksi, mikä on sietämättömän vaikea kokemus. Me kaikki haluaisimme elämän menevän toivomallamme tavalla, Kopp muistuttaa. Elämä on täynnä pieniä pettymyksiä, jotka useimmat meistä sivuuttavat lievänä pettymyksenä ja toivolla paremmasta tulevaisuudesta. Äidin pojat ja isin tyttäret ovat poikkeuksetta ”syvästi loukkaantuneita”. He vaativat kostoa tai kompensaatiota, mikä varmistaa heidän tarpeettoman kärsimyksensä jatkumisen.
Koppin mukaan noin hetkinä ihmiset voivat hakeutua psykoterapiaan. Psykoterapeuttiuransa alussa Kopp hyväksyi heidät psykoterapiaan ja koetti saada heille tunteen erityisenä olemisesta. Joitakin se rauhoitti. Jotkut odottivat paapovan äidin/isän paluuta elämäänsä psykoterapeutin muodossa. Kun ei tullutkaan, niin he lopettivat psykoterapian.
Myöhemmin Kopp ohjasi näitä ylikasvaneita prinssejä ja prinsessoja ryhmäpsykoterapiaan. Jotkut vastustivat, koska halusivat yksilöllistä huomiota. Ne jotka ryhmään menivät, kokivat uudelleen sosiaalistumisprosessin. ”Suosikit” saivat lisää tietoisuutta ja sietokykyä elämän turhautumisille. Ehkä kykyä elää tavallisena ihmisenä. Mutta oli vaikeaa estää heitä joutumasta ryhmän syntipukeiksi. Jos Kopp ei ehtinyt estää tätä, niin niin prinssit ja prinsessat jättivät ryhmän. Muu ryhmä oli iloissaan heidän lähtemisestä, eikä heitä, eikä heidän raivareitaan takaisin kaivannut.
Myöhemmin Kopp kertoo, ettei hän halunnut tehdä ryhmäpsykoterapiaa enää. Kun potilas tulee hänen vastaanotolleen ensimmäistä kertaa, niin hän miettii, että pitääkö hän tästä ihmisestä niin paljon, että haluaa viettää paljon aikaa hänen kanssaan. Se on hänen oma tapansa osoittaa, että on kasvanut ohi paapomisestaan ja sen seurauksista.
Kopp kertoo, että paapomisestaan on jäänteitä. Kun he menivät merenrannalle kokkaamaan, niin kaikki muut ryntäsivät tekemään jotain kokkaamisen edistämiseksi. He kaikki tajusivat, miten voisivat olla avuksi. Kopp yksin jäi istumaan ja odottamaan, että hänelle tarjoillaan ateria.
- Teidän täytyy ymmärtää, että minulla on taitelijan sielu. Teidän täytyy antaa anteeksi ´pakollinen´ laiskuuteni, Kopp koetti keventää tunnelmaa.
Kopp kertoo, ettei enää häpeile paapomisensa seurauksia. Lievää nolostumista ja epämukavaa huvittumista voi seurata, mutta koettaa tehdä oman osansa, milloin tahansa osana jotain ryhmää on. Kukaan ei ole erityinen. Yhdessä voi luoda kaikille viihtyvyyttä.
Kopp myöntää, että hänen oma tarpeensa olla jotain erityistä voi johtaa kärsimättömyyden asenteeseen psykoterapiassa. Varsinkin jos joku haluaa jotain erityistä myös. Kopp kertoo, että hän koettaa muistuttaa itseään, että psykoterapiassa on aluksi saatava syntymään luottamuksen ilmapiiri, joka voi luoda terapeuttisen yhteistyön. Hän aloittaa kuuntelemalla, mitä uudella potilaalla on sanottavana ja millä tavalla hän sen sanoo. Hän ei kuuntele sanojen ”alla olevaa onnettomuuden dynamiikkaa”, vaan yrittää saada selville, miltä potilaasta tuntuu. Miten potilas tuntee ja miten nämä tuntemukset heijastuvat potilaan käyttäytymisessä. Miten hän kokee elämänsä ja tunteensa. Arvostelematta. Joskus potilas voi kokea, että joku ihan oikeasti yrittää kuunnella häntä ensimmäisen kerran hänen elämässään.
Kopp kuvaa psykoterapiapotilastapauksen, jossa nainen kertoo, että hänellä on ollut kaikki hienosti. Hänelle on aina kerrottu, miten ihana, älykäs ja viehättävä hän on. Mutta nainen tajuaa ensi kerran epävarmuutensa, heikkoutensa ja onnettomuutensa. Nainen tajuaa, että koettaa viehättää kaikkia ihmisiä. Jos ihmiset vain näkisivät hänen lävitseen, niin he näkisivät, kuinka tyhjä ihminen hän on ja kuinka hän tuottaisi kaikille pettymyksen. Siksi hänelle on välttämätöntä ylläpitää ylimielisyyttä, vaikka sen hintana on yksinäisyys ja lohdutuksen nälän täyttymättömyys. Lopulta nainen oppii psykoterapiassa paljastamaan sisäisiä tuntojaan ilman pelkoa tai jatkuvaa varuillaan olemista. Nainen alkoi pelätä ja tulla toivottomaksi, kun oli luopumassa yksinäisen kuninkaallisen prinsessan roolista. Koska ei tiennyt, mitä elämässä olisi seuraavaksi. Kopp tarjosi roolia: tavallisen ihmisen, johon voi tutustua. Mikään määrä rauhoittelua ei tuntunut riittävän prinsessan roolista luopumiseen. Mikään muu kuin pettymys ei tuntunut varmalta. Nainen ahdistui, tuli vaativaksi ja vajosi epätoivoon. Kopp kertoi oman tarinansa, mikä tuntui naista auttavan keskinäisen luottamuksen lisäämiseen. Nainen kykeni nauramaan itselleen ja pääsevän pois prinsessailluusion ansasta. Pilaillen he totesivat:
- Me molemmat kuvittelemme olevamme niin erityisiä, että meidän pitäisi kyetä tulemaan toimeen kokonaan ilman toisten apua tai sympatiaa. Kaikki mitä meidän vain tarvitsee tehdä, on hurmata koko maailma.
Toinen vaihtoehto on tietysti jatkaa prinssinä tai prinsessana istumista valtaistuimen molemmin puolin ja pitää toisiamme viattomasti hyvin erityisinä ja tunteaksemme itsemme tarpeettomasti hyvin yksinäisiksi.
24.9.2017 Lappeenrannassa