Sheldon Koppin kahdeksas kirja An End to Innocence - Facing Life without Illusions.1978 Osa VI - Ylioptimistinen ja epäluuloinen ihminen
Sheldon Koppin kahdeksas kirja An End to Innocence - Facing Life without Illusions.1978 Osa VI – Ylioptimistinen ja epäluuloinen ihminen
Koppin kahdeksannen kirjan toinen osa on nimetty Innocence and Experience (”viattomuus ja kokemus”) ja seitsemäs luku on nimeltään Polyanna and the Paranoid (”ylioptimistinen ja paranoidikko- epäluuloinen ihminen).
Kopp aloittaa luvun kertaamalla edellistä lukua sillä, että jos vaatii olevansa jotain erityistä, niin se on vain yksi tavoista aiheuttaa itselleen tarpeetonta kärsimystä. Jos omaa liian yksinkertaistetun maailmankuvan, niin ei voi jakaa toisten ihmisten jokapäiväisiä kokemuksia.
On naiivia uskoa, että kaikki asiat menevät pieleen. Aivan samoin kuin uskoa, että tämä on paras mahdollinen maailma. Ylioptimismi on samalla tavalla valeviattomuutta kuin kyyninen epäluuloisuuskin. Edellä mainittu on helpompi havaita kanssaihmisissä. Molemmat näkökulmat kieltävät, että luonto olisi täysin välinpitämätön ihmisten tilanteiden suhteen.
Joku usko, että on olemassa joku, joka katselee meidän perään. Joku uskoo, että se on pimeä voima. Molemmat ovat Koppin mukaan yliyksinkertaistettu äärimmäisyysasenteita elämään. Ne menettävät elämän monimerkityksellisyyden. Ne ovat sellaisia, jotka olettavat, että on olemassa johdonmukainen maailmankaikkeus, jossa ihmisellä on keskeinen asema. Kopp pitää molempia ääripäitä jaettuna romanttisena oletuksena, joilla on etunsa ja haittansa.
Kopp kertoo, että kasvuhistoriansa perusteella hänen luonnollinen suosikkinsa oli epäluuloisuus, pessimistinen paranoidisuus. Toisinaan Kopp myöntää tajuavansa asenteensa kustannukset. Epäluuloisuus johtaa siihen, että jättää käyttämättä tilaisuudet, jotka olisivat voineet johtaa loistaviin mahdollisuuksiin. Epäluottamus on johtanut hylkäämään mahdollisuuden, että täydellisestä muukalaisesta olisi tullut hyvä ystävä. Jopa silloin kun hän on tietoinen siitä, niin itseään suojeleva epäluuloisuus voittaa uteliaisuuden.
Kopp myöntää, että suurimman osan elämästään hän on ajatellut, että maailma on vaarallinen paikka, jossa ympärillä on epäluotettavia ihmisiä. Jumalan paikalle hän oli sijoittanut Perverssiyden periaatteen, jonka mukaan jo hän halusi jotakin, niin hän ei varmasti saisi sitä. Ja jos asiat menevät hyvin jonkin aikaa, niin katastrofi on odottamassa. Sellaisessa maailmassa olisi hullua olla olematta epäluuloinen.
Ylioptimistiset ihmiset ovat epäluuloisen, paranoidikon vastakohtia. Ylioptimisti välillä ymmärtää, että heidän optimisminsa johtaa odottamattomiin pettymyksiin. Heidän herkkäuskoisuuttaan käytetään väistämättä hyväksi myös. Mutta ylioptimistit odottavat, että kaikki kääntyy lopulta hyväksi, minkä vuoksi he luottavat ja yrittävät, ovat avoimia mahdollisuuksille, käyttävät hyvän onnensa hyväkseen ja harvoin hukkaavat elämän iloja, jotka epäluuloiset menettävät turvallisuushakuisuudessaan.
Koppin mukaan suuri osa hänen aikuiselämästään kului valeviattomassa itsensä suojelemisessa. Koppin mukaan, ironista kyllä, hänen ensimmäinen psykoterapiapotilaana olonsa vain auttoi kehittämään epäluuloista asennetta. Perheensä tekopyhyydessä kasvaessaan hänestä tuli nuori, joka uskoi olevansa kauhea ja riittämätön ihminen, joka teki ympärillään olevat ihmiset onnettomiksi. He tuomitsisivat kuin hyvät ja rehelliset vanhemmat, jos ei saisi omia puutteitaan korjatuksi.
Koppin mukaan hän sai osan ongelmistaan ratkaistuksi ensimmäisen terapeuttinsa kanssa, osaa ei. Hän oppi erottamaan omien vanhempiensa kroonisen tyytymättömyyden ja mitä tekemistä hänellä on sen ansaitsemisessa. Koppin syyllisyys helpotti, kun ymmärsi, että vaikka vanhemmat jatkuvasti arvostelivat, niin se ei tarkoittanut, että hänessä olisi ollut jotain vikaa. Hän tunsi itsensä välillä hyväksikin jatkuvan huonoksi kokemisen sijaan. Mutta tämä iloinen helpotus samalla aukaisi raa´an haavoittavan kuvitelman, että jos kuitenkin olisi ollut hyvä, niin olisi ollut sellaiset vanhemmat kuin olisi aina halunnut.
Välttääkseen kokemasta psykoterapian tuoman paljastuksen täyttä epätoivoa, hän uppoutui pilasankarillisiin valeviattomuuden kuvitelmiin, jotka aikaisemminkin olivat suojelleet viattomuuden lakkaamiselta. Koska ei hyväksynyt elämän epäreiluutta, niin hänestä tuli epäoikeudenmukaisuuksien oikeutettu kostaja, joka voisi muuttaa maailman sellaiseksi kuin pitikin olla. Sellaisen kutsumuksen itselleen ottaessaan Koppilla oli vastassa erittäin suuret odotukset – vain hän oli tekopyhyyden ja petoksen tuolla puolen.
Vääryyksien oikaisu ja valon tuominen pimeyteen. Vankien vapauttaminen, uhrien pelastaminen ja vihamielistenpahantekijöiden rankaiseminen. Koppin mukaan tämä olisi toiminut harmittomana puskurina psykoterapeuttista heräämistä vastaan, mikäli ei olisi joutunut kutsutuksi armeijaan. Psykoterapeutti varoitti, ettei kannattaisi pysäyttää psykoterapiaa, mutta Kopp oli päättänyt elää sankarillisesti. Kopp kirjoittaa, että hän eli parikymmentä vuotta melodramaattisen motiivin varassa: hän kuvitteli itsensä hyväksi mieheksi pahassa maailmassa. Pahan voimat uhkaisivat joka hetki, mutta hänen hyveellisyytensä suojasi häntä ja varmasti hän eläisi onnellisesti loppuelämänsä, joka varmasti alkaisi joku päivä.
Kopp kertoo, että elämänsä varrella hän tapasi muita valeviattomia, jotka valitsivat sankarin, sen sijaan että olisivat ryhtyneet sellaiseksi itse. Koppilla oli mahdollisuus vahvistaa fantasiaansa sankarillisesta epäoikeudenmukaisuuksien kostajasta, kun muut valeviattomat valitsivat hänet sankarikseen. Jos he valitsivat hänet gurukseen, niin hän tekisi heistä opetuslapsiaan. Lopultakin epäonnistuneesta nuoresta oli tullut ymmärtäväinen, hyvä ja pahuuden rehellinen paljastaja. Hän oli voittanut. Vaikka hänen vanhempansa olivat kauan sitten kuolleet, niin hän oli lopultakin voittanut vanhempansa.
Sitten taivas putosi hänen niskaansa – häneltä löydettiin aivokasvain. Miksi hänelle? Hän oli lopultakin oppinut olemaan hyvä, hänestä oli tulossa paras. Kuinka he saattoivat tehdä tämän hänelle? Kasvaimen aiheuttama elämän epäreiluus oli hänelle liikaa. Hän ei voinut sietää tulevansa taas avuttoman haavoittuvaksi taas. Kasvain saatiin osin poistetuksi, mutta hän kuolisi siihen lähitulevaisuudessa. Sille ei voinut mitään. Oli kuin olisi joutunut taas lapsuuden avuttomuuden, josta oli vaivoin ponnistellut ulos. Hän ei enää voinut sankarillisilla kuvitelmillaan kieltää avuttomuuttaan.
Kopp kirjoittaa, että hän masentui syvästi. Epäluuloisuuden jäänteet eristivät hänet ihmisistä, jotka välittivät hänestä ja rakastivat häntä. Hän tunsi olevansa ansassa jälleen. Hän ei eläisi ja kuolisi julman kohtalonoikun vuoksi. Hän ei voinut voittaa avuttomuuttaan. Hän päätti tappaa itsensä.
Kopp kirjoitti tuona aikana muistiin: Tunnen syvää avuttomuutta ja toivottomuutta. Sellaista jota en kokenut sitten teini-ikäni, jolloin tunsin olevani arvoton ja hukassa. Pelkona oli ei vain se, että kasvaimeen kuolee, vaan se jättäisi halvaantuneeksi, ansaan kuolevaan ruumiiseen. Mitään ei voi tehdä, jäljelle ei jää kuin taakkamainen sääli. En voi kestää sitä, etten kykene hallitsemaan elämääni ollenkaan.
Se oli kesä, joka kului itkien. Kopp vietti tunteja yksin rannalla. Hän ajatteli, että hän voisi uida niin pitkälle kuin halusi rannasta, koska kuolisi kuitenkin myöhemmin.
Mutta joka kerta kun hän halusi tappaa itsensä, niin hän ajatteli, että vaimo ja lapset tarvitsevat häntä. Kaipaisivat liian paljon. Ei hän jalouttaan ollut tappamatta itseään, sillä itsemurhan läheisyydessä hän ei ajatellut ketään eikä mitään muuta kuin omaa avuttomuuttaan ja ahdistustaan. Kopp kirjoittaa, että häntä hävettää vieläkin se, mitä tuolloin ajatteli.
Kun he kesän jälkeen palasivat kaupunkiin, niin Kopp oli edelleen syvästi masentunut, epävarma siitä, voisiko hän olla avuksi kenellekään. Hän selvästi tarvitsi apua, jonka vastaanottaminen oli ylivoimaisen vaikeaa. Ajatus siitä, että täytyisi palata omaan psykoterapiaan potilaana jälleen kerran, sai tuntumaan, että oma elämä oli ollut petosta ja epäonnistumista. Toisaalta, jos ei menisi, niin kaikki se, mitä hän oli yrittänyt tarjota potilaille, olisi valhetta.
Kopp luotti yhteen psykoterapeuttiin, joka oli ohjannut hänen työtään ja auttanut isän kuoleman jälkeen. Kopp selitti, mitä oli tapahtunut, johon psykoterapeutti avasi psykoterapian: Kuinka suurisuinen kova kaveri, kuten sinä, kaadut niin pikkujuttuun kuin aivokasvaimeen? Muutaman kerran jälkeen Kopp voi paremmin ja lykkäsi jatkokäyntejä. Lopulta hänen vaimonsa hermostui. Vaimo oli pahoillaan, että Kopp oli joutunut käymään läpi kaiken kärsimyksen. Ja oli kurjaa, että Kopp oli onneton, mutta nyt riitti.
- Sinun epäluuloisuutesi ja ärtyisyytesi tekevät minun ja lasten elämän sietämättömäksi. Haluan, että teet asialle jotain. Et vain itsellesi, vaan meille kaikille, vaimo täräytti.
Kopp kertoo, että tunsi itsensä loukatuksi ja vihaiseksi, mutta vaimon suoruudesta oli suurta apua.
Kopp oli juuttunut sairastamiseensa ja epäluuloisuus teki kaikesta vain pahempaa. Ei nyt ihan kaikkiin ollut luottamaton, mutta ketään ei voinut syyttää. Sen omituisen asian kanssa piti löytää rauha. Psykoterapiaan paluun myötä Kopp oppi olemaan armollisempi avuttomuudelleen. Hän kykeni suremaan ennenaikaista kuolemaansa, elämään sietämättömien menetystensä kanssa. Ja varauksetta hyväksymään elämän onnelliset hetket.
Ensimmäisen psykoterapian myötä Kopp oli oppinut muuttamaan käsitystä itsestään. Hän oli tullut perheessään kaltoin kohdelluksi – koki itsensä taakaksi, pahaksi ja joka tekisi ihmiset ympärillään onnettomiksi- sen takia, että hänen äitinsä vihasi häntä, eikä isä välittänyt riittävästi, jotta olisi puuttunut asiaan. Hän oli määritellyt itsensä uudelleen. Syyllisyyden vaivaamasta yhteiskunnan marginaalissa olevasta rikollisesta häpeämättömän oikeudenmukaiseksi sosiaaliseksi uudistajaksi. Hylännyt uhkapelin, huumeet ja kadulla pyörimisen ja tullut lupaavaksi nuoreksi opiskelijaksi. Ensi kertaa todistuksen numerot vastasivat älykkyyttä.
Kun oma piha oli siivottu, niin Kopp oli käynyt pahojen tyyppien kimppuun. Huonot vanhemmat olivat tehneet viattomista potilaista syntipukkeja. Kuin haltija tai ratsulla ratsastava prinssi hän voisi poistaa pahan lumouksen, niin että potilaat eläisivät elämänsä lopun onnellisena.
Mikä oli ironista, Kopp kirjoittaa, hänen ammatillinen ja henkilökohtainen onnistumisensa olivat saaneet hänet uskomaan satuihin – enemmän. Useimmat ottavat terveyden itsestäänselvyytenä, kunnes sitä ei enää ole. Sairastuminen aiheuttaa kenelle tahansa stressiä. Kopp kirjoittaa, että hän oli täysin varautumaton aivokasvaimeen. Jobin tavoin hän kysyi, miksi minä. Ei kaiken sen jälkeen, mitä hän oli sietänyt, miten hän oli tullut pahasta hyväksi. Kopp kieltäytyi hyväksymästä elämän epäoikeudenmukaisuutta.
Kopp kirjoittaa, että hän koetti voittaa fyysisen kipunsa, mikä jännityksenä ja hyväksymättömyytenä vain lisäsi kipuilua. Eikä hän voinut antautua surulle. Tämä itsepäinen kieltäminen muutti surun, johon olisi voinut etsiä lohdutusta, masennukseksi, johon ei ollut helpotusta.
Kun hän tunsi itsensä hyvin sairaaksi, niin hän ajatteli, että kaikella tällä oli joku sisäinen merkitys, että hän oli tärkeä osa, jotain merkittävää tapahtumaketjua. Aivokasvain oli ansaitsematon ja traaginen kohtalo. Kuinka helkkarissa hän sopi sellaiseen suureen suunnitelmaan? Nöyrästi ylittääkseen epäreilun haitan, hän muutti kärsimyksensä jatkuvaksi taisteluksi epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Miten hänen tapaisensa hyvä kaveri saa aivokasvaimen?
Kesti kaksi vuotta ratkaista näitä valeviattomia kysymyksiä. Ei riittänyt se, ettei äiti rakastanut vaan vihasi, nyt elämä kohteli kaltoin. Kunnes Kopp yhtäkkiä oivalsi, että vaikka oma äiti oli vihannut häntä, niin siinä ei ollut mitään henkilökohtaista. Kuka tahansa lapsi tuossa talossa tuohon aikaan olisi ollut sopiva kohde äidin vihalle. Oli Koppin epäonni, että se sattui olemaan hän. Mutta siihen ei liittynyt mitään erityismerkitystä, eikä mitään kompensaatiota elämässä myöhemmin sille, ettei elämänalku ollut niitä parhaita. Aikuisena hän oli valmis valitsemaan, mitä elämällään tekisi. Vaikkapa auttamaan toisten kärsimyksiä, jos siltä tuntui.
Ensimmäisessä psykoterapiassa kysymys oli: Miksi olen tällainen kauhea ihminen? Vastaus oli, ettet ole, sinä vain tunnet niin, koska sinua lapsena kohdeltiin niin kuin olisit ollut sellainen. Nyt toisella kertaa kysymys oli: Miksi minä? Vastaus oli: Miksipä ei?
Vaikka Kopp tunsi, ettei ollut kokonaan päässyt irti epäluuloisuudestaan, mutta se mikä oli irti, niin se teki tilaa hänen omalle omituiselle elämälle. Ei enää ollut merkityksellisyyden, järkevyyden, eikä reiluuden painavien odotusten rienaama. Tai vain vähän. Että maailman pahuudella olisikin ollut joku merkitys. Kostonhimoinen asenne pahaan maailmaan ja se, että piti olla varuillaan elämän haitanaiheuttajia kohtaan, palasi aina välillä.
Kopp kirjoittaa, ettei epäluulossaan erottanut tunnetta, että oli pelkoa vaarasta. Eikä niitä, jotka olivat aiheuttamassa pahaa niistä, jotka olivat ystävällisiä tai täysin välinpitämättömiä. Lisäksi hän mainitsee, että epäluuloisuus karkaa helposti käsistä. Ei harhaluuloisuuteen saakka, mutta suuri tunne-elämän hinta maksetaan epäluuloisuudesta itseään suojelevalla kyynisyydellä. Kopp kuvaa paranoidisen miehen hoitoa. Kuinka vaikeaa miehelle oli luottaa ja kuinka vaikeaa hänen oli tuntea läheisyyttä, jossa hän vaaransi kaiken siihen saakka vahtimansa elämän.
Kopp kirjoittaa Voltairen romaanista Candide. Romaanin päähenkilö on optimistisen viaton. Candiden opettaja Pangloss on opettanut hänet luottamaan äärimmäiseen hyvyyteen ja jumalaiseen oikeudenmukaisuuteen. Ne olivat jokaisen pahuuden taustalla. Pangloss muistuttaa Koppia vanhoista ihmisistä, jotka hokevat, että luota niihin, jotka tietävät paremmin.
- Jonain päivänä, ymmärrät, he lupaavat. Et ehkä ymmärrä nyt, mutta lopulta kaikki koituu parhaaksesi.
Kivuliaasti Candide menettää viattomuutensa. Hän kokee ruton, maanjäristykset ja muut luonnonkatastrofit. Hän ei löydä ketään, ketä syyttäisi, eikä alla olevaa syytä. Ei ole äärimmäistä hyvyyttä, eikä jumalaista oikeudenmukaisuutta.
Voltairelle elämä ei ollut hyvää eikä huonoa, vaan siedettävän keskinkertaista. Hyvät hetket tekevät tästä elämisen arvoista.
Koppin mukaan osalla hänen potilaistaan on valeviattomuutensa vuoksi tarpeettomia pettymyksiä elämässään. Tässä parhaassa mahdollisessa maailmassa. Kopp kertoo vitsin sadistisen vanhempien optimistipojasta. Vanhemmat laittavat joululahjapakettiin poninpaskaa. Sen sijaan, että poika järkyttyisi, niin niin hän alkaa innokkaana juosta läpi asunnon.
- Jos tässä on poninpaskaa, niin täällä pitää jossakin olla poni!
Koppin mielestä nämä potilaat kärsivät Narapoiasta, asenteesta jonka mukaan uskoo, että ihmiset tuolla ulkona ovat auttamassa sinua. Patologinen optimismi on Koppin mukaan epäluuloisuuden kääntöpuoli.
Narapoiasta kärsivät ihmiset keskittyvät heitä huonosti kohtelevien ihmisten miellyttämiseen enemmän kuin itsestään huolehtimiseen. Mitä huonommin heitä kohdellaan, sitä tiukemmin he koettavat miellyttää huonosti kohteliaansa. Koppin mukaan alistavat yhteiskuntarakenteet aiheuttavat sen, että nämä narapoiat ovat useimmin naisia kuin miehiä.
Narapoianaiset, tai naiset yleensä hakeutuvat miehiä useammin psykoterapiaan, mikä Koppin mukaan liittyy naisten suurempaan optimismiin. Omituista on se, että kun naiset löytävät ymmärrystä ja huomiointia, niin he kokevat sen hyvin epämiellyttäväksi. He aivan kuin odottaisivat kritiikkiä, jonka tarkoitus on ojentaa heitä. Jotkut pelkäävät, että he eivät riittävästi miellytä psykoterapeuttia niin kauan, että tulisivat kunnolla hoidetuksi. Aivan kuin potilas luottaisi enemmän mitä julmemmin heitä hoitaa. Heille on vaikea sietää sitä, että Kopp hyväksyy heidät sellaisina kuin he ovat. Se että ottaa heidät vakavasti ja on kiinnostunut siitä, miten he kokevat, saa heidät kadottamaan paikantunteen. Koppille kesti kauan ymmärtää, miksi naiivin optimistiset potilaat eivät ota vastaan ystävällisyyttä, jota psykoterapiasta hakevat.
Narapoiat jäävät usein kiinni epäystävällisiin rakastajiin. Luonteenomaisesti he ”ymmärtävät” toisten julmuutta. He luulevat, ettei heistä ole riittävästi tunteettomille rakastajilleen. He eivät riitä, kun kysymys on oikeasti siitä, etteivät nuo rakastajat välitä. Nämä narapoiat syyttävät itseään, jos rakastaja lähtee toisen perään. Kun näillä rakastajilla ei ollut alun perinkään aikomusta jäädä. Kun joku on ystävällinen ja arvostaa, niin haavoittuvuus on vaikea sietää. Kuin kipua olisi.
- Sillä ei ole väliä, kuinka paljon yrität hyvä olla, jotkut miehet tai naiset eivät koskaan tule arvostamaan sinua!
Kopp lopettaa luvun kertomalla, ettei ylioptimismi ole sen parempi kuin epoluuloisuuskaan. Arkipsykologia koettaa uskotella oma-apuoppaissa, että voimme elää loppuelämän onnellisena, kuin saduissa.
Kopp kirjoittaa, että kostavat epäluuloiset ovat alttiita viettämään elämänsä transaktioanalyysia matkien: Minä olen ok, mutta sinä et.
Kopp ehdottaa inhimillisyyden epätäydellisyyden hyväksymistä ja elämistä kainuulaisen opin mukaisesti: ” Minä en ole mitään, muttet ole sinäkään ja se on ihan ok.”
14.10.2017 Lappeenrannassa
Koppin kahdeksannen kirjan toinen osa on nimetty Innocence and Experience (”viattomuus ja kokemus”) ja seitsemäs luku on nimeltään Polyanna and the Paranoid (”ylioptimistinen ja paranoidikko- epäluuloinen ihminen).
Kopp aloittaa luvun kertaamalla edellistä lukua sillä, että jos vaatii olevansa jotain erityistä, niin se on vain yksi tavoista aiheuttaa itselleen tarpeetonta kärsimystä. Jos omaa liian yksinkertaistetun maailmankuvan, niin ei voi jakaa toisten ihmisten jokapäiväisiä kokemuksia.
On naiivia uskoa, että kaikki asiat menevät pieleen. Aivan samoin kuin uskoa, että tämä on paras mahdollinen maailma. Ylioptimismi on samalla tavalla valeviattomuutta kuin kyyninen epäluuloisuuskin. Edellä mainittu on helpompi havaita kanssaihmisissä. Molemmat näkökulmat kieltävät, että luonto olisi täysin välinpitämätön ihmisten tilanteiden suhteen.
Joku usko, että on olemassa joku, joka katselee meidän perään. Joku uskoo, että se on pimeä voima. Molemmat ovat Koppin mukaan yliyksinkertaistettu äärimmäisyysasenteita elämään. Ne menettävät elämän monimerkityksellisyyden. Ne ovat sellaisia, jotka olettavat, että on olemassa johdonmukainen maailmankaikkeus, jossa ihmisellä on keskeinen asema. Kopp pitää molempia ääripäitä jaettuna romanttisena oletuksena, joilla on etunsa ja haittansa.
Kopp kertoo, että kasvuhistoriansa perusteella hänen luonnollinen suosikkinsa oli epäluuloisuus, pessimistinen paranoidisuus. Toisinaan Kopp myöntää tajuavansa asenteensa kustannukset. Epäluuloisuus johtaa siihen, että jättää käyttämättä tilaisuudet, jotka olisivat voineet johtaa loistaviin mahdollisuuksiin. Epäluottamus on johtanut hylkäämään mahdollisuuden, että täydellisestä muukalaisesta olisi tullut hyvä ystävä. Jopa silloin kun hän on tietoinen siitä, niin itseään suojeleva epäluuloisuus voittaa uteliaisuuden.
Kopp myöntää, että suurimman osan elämästään hän on ajatellut, että maailma on vaarallinen paikka, jossa ympärillä on epäluotettavia ihmisiä. Jumalan paikalle hän oli sijoittanut Perverssiyden periaatteen, jonka mukaan jo hän halusi jotakin, niin hän ei varmasti saisi sitä. Ja jos asiat menevät hyvin jonkin aikaa, niin katastrofi on odottamassa. Sellaisessa maailmassa olisi hullua olla olematta epäluuloinen.
Ylioptimistiset ihmiset ovat epäluuloisen, paranoidikon vastakohtia. Ylioptimisti välillä ymmärtää, että heidän optimisminsa johtaa odottamattomiin pettymyksiin. Heidän herkkäuskoisuuttaan käytetään väistämättä hyväksi myös. Mutta ylioptimistit odottavat, että kaikki kääntyy lopulta hyväksi, minkä vuoksi he luottavat ja yrittävät, ovat avoimia mahdollisuuksille, käyttävät hyvän onnensa hyväkseen ja harvoin hukkaavat elämän iloja, jotka epäluuloiset menettävät turvallisuushakuisuudessaan.
Koppin mukaan suuri osa hänen aikuiselämästään kului valeviattomassa itsensä suojelemisessa. Koppin mukaan, ironista kyllä, hänen ensimmäinen psykoterapiapotilaana olonsa vain auttoi kehittämään epäluuloista asennetta. Perheensä tekopyhyydessä kasvaessaan hänestä tuli nuori, joka uskoi olevansa kauhea ja riittämätön ihminen, joka teki ympärillään olevat ihmiset onnettomiksi. He tuomitsisivat kuin hyvät ja rehelliset vanhemmat, jos ei saisi omia puutteitaan korjatuksi.
Koppin mukaan hän sai osan ongelmistaan ratkaistuksi ensimmäisen terapeuttinsa kanssa, osaa ei. Hän oppi erottamaan omien vanhempiensa kroonisen tyytymättömyyden ja mitä tekemistä hänellä on sen ansaitsemisessa. Koppin syyllisyys helpotti, kun ymmärsi, että vaikka vanhemmat jatkuvasti arvostelivat, niin se ei tarkoittanut, että hänessä olisi ollut jotain vikaa. Hän tunsi itsensä välillä hyväksikin jatkuvan huonoksi kokemisen sijaan. Mutta tämä iloinen helpotus samalla aukaisi raa´an haavoittavan kuvitelman, että jos kuitenkin olisi ollut hyvä, niin olisi ollut sellaiset vanhemmat kuin olisi aina halunnut.
Välttääkseen kokemasta psykoterapian tuoman paljastuksen täyttä epätoivoa, hän uppoutui pilasankarillisiin valeviattomuuden kuvitelmiin, jotka aikaisemminkin olivat suojelleet viattomuuden lakkaamiselta. Koska ei hyväksynyt elämän epäreiluutta, niin hänestä tuli epäoikeudenmukaisuuksien oikeutettu kostaja, joka voisi muuttaa maailman sellaiseksi kuin pitikin olla. Sellaisen kutsumuksen itselleen ottaessaan Koppilla oli vastassa erittäin suuret odotukset – vain hän oli tekopyhyyden ja petoksen tuolla puolen.
Vääryyksien oikaisu ja valon tuominen pimeyteen. Vankien vapauttaminen, uhrien pelastaminen ja vihamielistenpahantekijöiden rankaiseminen. Koppin mukaan tämä olisi toiminut harmittomana puskurina psykoterapeuttista heräämistä vastaan, mikäli ei olisi joutunut kutsutuksi armeijaan. Psykoterapeutti varoitti, ettei kannattaisi pysäyttää psykoterapiaa, mutta Kopp oli päättänyt elää sankarillisesti. Kopp kirjoittaa, että hän eli parikymmentä vuotta melodramaattisen motiivin varassa: hän kuvitteli itsensä hyväksi mieheksi pahassa maailmassa. Pahan voimat uhkaisivat joka hetki, mutta hänen hyveellisyytensä suojasi häntä ja varmasti hän eläisi onnellisesti loppuelämänsä, joka varmasti alkaisi joku päivä.
Kopp kertoo, että elämänsä varrella hän tapasi muita valeviattomia, jotka valitsivat sankarin, sen sijaan että olisivat ryhtyneet sellaiseksi itse. Koppilla oli mahdollisuus vahvistaa fantasiaansa sankarillisesta epäoikeudenmukaisuuksien kostajasta, kun muut valeviattomat valitsivat hänet sankarikseen. Jos he valitsivat hänet gurukseen, niin hän tekisi heistä opetuslapsiaan. Lopultakin epäonnistuneesta nuoresta oli tullut ymmärtäväinen, hyvä ja pahuuden rehellinen paljastaja. Hän oli voittanut. Vaikka hänen vanhempansa olivat kauan sitten kuolleet, niin hän oli lopultakin voittanut vanhempansa.
Sitten taivas putosi hänen niskaansa – häneltä löydettiin aivokasvain. Miksi hänelle? Hän oli lopultakin oppinut olemaan hyvä, hänestä oli tulossa paras. Kuinka he saattoivat tehdä tämän hänelle? Kasvaimen aiheuttama elämän epäreiluus oli hänelle liikaa. Hän ei voinut sietää tulevansa taas avuttoman haavoittuvaksi taas. Kasvain saatiin osin poistetuksi, mutta hän kuolisi siihen lähitulevaisuudessa. Sille ei voinut mitään. Oli kuin olisi joutunut taas lapsuuden avuttomuuden, josta oli vaivoin ponnistellut ulos. Hän ei enää voinut sankarillisilla kuvitelmillaan kieltää avuttomuuttaan.
Kopp kirjoittaa, että hän masentui syvästi. Epäluuloisuuden jäänteet eristivät hänet ihmisistä, jotka välittivät hänestä ja rakastivat häntä. Hän tunsi olevansa ansassa jälleen. Hän ei eläisi ja kuolisi julman kohtalonoikun vuoksi. Hän ei voinut voittaa avuttomuuttaan. Hän päätti tappaa itsensä.
Kopp kirjoitti tuona aikana muistiin: Tunnen syvää avuttomuutta ja toivottomuutta. Sellaista jota en kokenut sitten teini-ikäni, jolloin tunsin olevani arvoton ja hukassa. Pelkona oli ei vain se, että kasvaimeen kuolee, vaan se jättäisi halvaantuneeksi, ansaan kuolevaan ruumiiseen. Mitään ei voi tehdä, jäljelle ei jää kuin taakkamainen sääli. En voi kestää sitä, etten kykene hallitsemaan elämääni ollenkaan.
Se oli kesä, joka kului itkien. Kopp vietti tunteja yksin rannalla. Hän ajatteli, että hän voisi uida niin pitkälle kuin halusi rannasta, koska kuolisi kuitenkin myöhemmin.
Mutta joka kerta kun hän halusi tappaa itsensä, niin hän ajatteli, että vaimo ja lapset tarvitsevat häntä. Kaipaisivat liian paljon. Ei hän jalouttaan ollut tappamatta itseään, sillä itsemurhan läheisyydessä hän ei ajatellut ketään eikä mitään muuta kuin omaa avuttomuuttaan ja ahdistustaan. Kopp kirjoittaa, että häntä hävettää vieläkin se, mitä tuolloin ajatteli.
Kun he kesän jälkeen palasivat kaupunkiin, niin Kopp oli edelleen syvästi masentunut, epävarma siitä, voisiko hän olla avuksi kenellekään. Hän selvästi tarvitsi apua, jonka vastaanottaminen oli ylivoimaisen vaikeaa. Ajatus siitä, että täytyisi palata omaan psykoterapiaan potilaana jälleen kerran, sai tuntumaan, että oma elämä oli ollut petosta ja epäonnistumista. Toisaalta, jos ei menisi, niin kaikki se, mitä hän oli yrittänyt tarjota potilaille, olisi valhetta.
Kopp luotti yhteen psykoterapeuttiin, joka oli ohjannut hänen työtään ja auttanut isän kuoleman jälkeen. Kopp selitti, mitä oli tapahtunut, johon psykoterapeutti avasi psykoterapian: Kuinka suurisuinen kova kaveri, kuten sinä, kaadut niin pikkujuttuun kuin aivokasvaimeen? Muutaman kerran jälkeen Kopp voi paremmin ja lykkäsi jatkokäyntejä. Lopulta hänen vaimonsa hermostui. Vaimo oli pahoillaan, että Kopp oli joutunut käymään läpi kaiken kärsimyksen. Ja oli kurjaa, että Kopp oli onneton, mutta nyt riitti.
- Sinun epäluuloisuutesi ja ärtyisyytesi tekevät minun ja lasten elämän sietämättömäksi. Haluan, että teet asialle jotain. Et vain itsellesi, vaan meille kaikille, vaimo täräytti.
Kopp kertoo, että tunsi itsensä loukatuksi ja vihaiseksi, mutta vaimon suoruudesta oli suurta apua.
Kopp oli juuttunut sairastamiseensa ja epäluuloisuus teki kaikesta vain pahempaa. Ei nyt ihan kaikkiin ollut luottamaton, mutta ketään ei voinut syyttää. Sen omituisen asian kanssa piti löytää rauha. Psykoterapiaan paluun myötä Kopp oppi olemaan armollisempi avuttomuudelleen. Hän kykeni suremaan ennenaikaista kuolemaansa, elämään sietämättömien menetystensä kanssa. Ja varauksetta hyväksymään elämän onnelliset hetket.
Ensimmäisen psykoterapian myötä Kopp oli oppinut muuttamaan käsitystä itsestään. Hän oli tullut perheessään kaltoin kohdelluksi – koki itsensä taakaksi, pahaksi ja joka tekisi ihmiset ympärillään onnettomiksi- sen takia, että hänen äitinsä vihasi häntä, eikä isä välittänyt riittävästi, jotta olisi puuttunut asiaan. Hän oli määritellyt itsensä uudelleen. Syyllisyyden vaivaamasta yhteiskunnan marginaalissa olevasta rikollisesta häpeämättömän oikeudenmukaiseksi sosiaaliseksi uudistajaksi. Hylännyt uhkapelin, huumeet ja kadulla pyörimisen ja tullut lupaavaksi nuoreksi opiskelijaksi. Ensi kertaa todistuksen numerot vastasivat älykkyyttä.
Kun oma piha oli siivottu, niin Kopp oli käynyt pahojen tyyppien kimppuun. Huonot vanhemmat olivat tehneet viattomista potilaista syntipukkeja. Kuin haltija tai ratsulla ratsastava prinssi hän voisi poistaa pahan lumouksen, niin että potilaat eläisivät elämänsä lopun onnellisena.
Mikä oli ironista, Kopp kirjoittaa, hänen ammatillinen ja henkilökohtainen onnistumisensa olivat saaneet hänet uskomaan satuihin – enemmän. Useimmat ottavat terveyden itsestäänselvyytenä, kunnes sitä ei enää ole. Sairastuminen aiheuttaa kenelle tahansa stressiä. Kopp kirjoittaa, että hän oli täysin varautumaton aivokasvaimeen. Jobin tavoin hän kysyi, miksi minä. Ei kaiken sen jälkeen, mitä hän oli sietänyt, miten hän oli tullut pahasta hyväksi. Kopp kieltäytyi hyväksymästä elämän epäoikeudenmukaisuutta.
Kopp kirjoittaa, että hän koetti voittaa fyysisen kipunsa, mikä jännityksenä ja hyväksymättömyytenä vain lisäsi kipuilua. Eikä hän voinut antautua surulle. Tämä itsepäinen kieltäminen muutti surun, johon olisi voinut etsiä lohdutusta, masennukseksi, johon ei ollut helpotusta.
Kun hän tunsi itsensä hyvin sairaaksi, niin hän ajatteli, että kaikella tällä oli joku sisäinen merkitys, että hän oli tärkeä osa, jotain merkittävää tapahtumaketjua. Aivokasvain oli ansaitsematon ja traaginen kohtalo. Kuinka helkkarissa hän sopi sellaiseen suureen suunnitelmaan? Nöyrästi ylittääkseen epäreilun haitan, hän muutti kärsimyksensä jatkuvaksi taisteluksi epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Miten hänen tapaisensa hyvä kaveri saa aivokasvaimen?
Kesti kaksi vuotta ratkaista näitä valeviattomia kysymyksiä. Ei riittänyt se, ettei äiti rakastanut vaan vihasi, nyt elämä kohteli kaltoin. Kunnes Kopp yhtäkkiä oivalsi, että vaikka oma äiti oli vihannut häntä, niin siinä ei ollut mitään henkilökohtaista. Kuka tahansa lapsi tuossa talossa tuohon aikaan olisi ollut sopiva kohde äidin vihalle. Oli Koppin epäonni, että se sattui olemaan hän. Mutta siihen ei liittynyt mitään erityismerkitystä, eikä mitään kompensaatiota elämässä myöhemmin sille, ettei elämänalku ollut niitä parhaita. Aikuisena hän oli valmis valitsemaan, mitä elämällään tekisi. Vaikkapa auttamaan toisten kärsimyksiä, jos siltä tuntui.
Ensimmäisessä psykoterapiassa kysymys oli: Miksi olen tällainen kauhea ihminen? Vastaus oli, ettet ole, sinä vain tunnet niin, koska sinua lapsena kohdeltiin niin kuin olisit ollut sellainen. Nyt toisella kertaa kysymys oli: Miksi minä? Vastaus oli: Miksipä ei?
Vaikka Kopp tunsi, ettei ollut kokonaan päässyt irti epäluuloisuudestaan, mutta se mikä oli irti, niin se teki tilaa hänen omalle omituiselle elämälle. Ei enää ollut merkityksellisyyden, järkevyyden, eikä reiluuden painavien odotusten rienaama. Tai vain vähän. Että maailman pahuudella olisikin ollut joku merkitys. Kostonhimoinen asenne pahaan maailmaan ja se, että piti olla varuillaan elämän haitanaiheuttajia kohtaan, palasi aina välillä.
Kopp kirjoittaa, ettei epäluulossaan erottanut tunnetta, että oli pelkoa vaarasta. Eikä niitä, jotka olivat aiheuttamassa pahaa niistä, jotka olivat ystävällisiä tai täysin välinpitämättömiä. Lisäksi hän mainitsee, että epäluuloisuus karkaa helposti käsistä. Ei harhaluuloisuuteen saakka, mutta suuri tunne-elämän hinta maksetaan epäluuloisuudesta itseään suojelevalla kyynisyydellä. Kopp kuvaa paranoidisen miehen hoitoa. Kuinka vaikeaa miehelle oli luottaa ja kuinka vaikeaa hänen oli tuntea läheisyyttä, jossa hän vaaransi kaiken siihen saakka vahtimansa elämän.
Kopp kirjoittaa Voltairen romaanista Candide. Romaanin päähenkilö on optimistisen viaton. Candiden opettaja Pangloss on opettanut hänet luottamaan äärimmäiseen hyvyyteen ja jumalaiseen oikeudenmukaisuuteen. Ne olivat jokaisen pahuuden taustalla. Pangloss muistuttaa Koppia vanhoista ihmisistä, jotka hokevat, että luota niihin, jotka tietävät paremmin.
- Jonain päivänä, ymmärrät, he lupaavat. Et ehkä ymmärrä nyt, mutta lopulta kaikki koituu parhaaksesi.
Kivuliaasti Candide menettää viattomuutensa. Hän kokee ruton, maanjäristykset ja muut luonnonkatastrofit. Hän ei löydä ketään, ketä syyttäisi, eikä alla olevaa syytä. Ei ole äärimmäistä hyvyyttä, eikä jumalaista oikeudenmukaisuutta.
Voltairelle elämä ei ollut hyvää eikä huonoa, vaan siedettävän keskinkertaista. Hyvät hetket tekevät tästä elämisen arvoista.
Koppin mukaan osalla hänen potilaistaan on valeviattomuutensa vuoksi tarpeettomia pettymyksiä elämässään. Tässä parhaassa mahdollisessa maailmassa. Kopp kertoo vitsin sadistisen vanhempien optimistipojasta. Vanhemmat laittavat joululahjapakettiin poninpaskaa. Sen sijaan, että poika järkyttyisi, niin niin hän alkaa innokkaana juosta läpi asunnon.
- Jos tässä on poninpaskaa, niin täällä pitää jossakin olla poni!
Koppin mielestä nämä potilaat kärsivät Narapoiasta, asenteesta jonka mukaan uskoo, että ihmiset tuolla ulkona ovat auttamassa sinua. Patologinen optimismi on Koppin mukaan epäluuloisuuden kääntöpuoli.
Narapoiasta kärsivät ihmiset keskittyvät heitä huonosti kohtelevien ihmisten miellyttämiseen enemmän kuin itsestään huolehtimiseen. Mitä huonommin heitä kohdellaan, sitä tiukemmin he koettavat miellyttää huonosti kohteliaansa. Koppin mukaan alistavat yhteiskuntarakenteet aiheuttavat sen, että nämä narapoiat ovat useimmin naisia kuin miehiä.
Narapoianaiset, tai naiset yleensä hakeutuvat miehiä useammin psykoterapiaan, mikä Koppin mukaan liittyy naisten suurempaan optimismiin. Omituista on se, että kun naiset löytävät ymmärrystä ja huomiointia, niin he kokevat sen hyvin epämiellyttäväksi. He aivan kuin odottaisivat kritiikkiä, jonka tarkoitus on ojentaa heitä. Jotkut pelkäävät, että he eivät riittävästi miellytä psykoterapeuttia niin kauan, että tulisivat kunnolla hoidetuksi. Aivan kuin potilas luottaisi enemmän mitä julmemmin heitä hoitaa. Heille on vaikea sietää sitä, että Kopp hyväksyy heidät sellaisina kuin he ovat. Se että ottaa heidät vakavasti ja on kiinnostunut siitä, miten he kokevat, saa heidät kadottamaan paikantunteen. Koppille kesti kauan ymmärtää, miksi naiivin optimistiset potilaat eivät ota vastaan ystävällisyyttä, jota psykoterapiasta hakevat.
Narapoiat jäävät usein kiinni epäystävällisiin rakastajiin. Luonteenomaisesti he ”ymmärtävät” toisten julmuutta. He luulevat, ettei heistä ole riittävästi tunteettomille rakastajilleen. He eivät riitä, kun kysymys on oikeasti siitä, etteivät nuo rakastajat välitä. Nämä narapoiat syyttävät itseään, jos rakastaja lähtee toisen perään. Kun näillä rakastajilla ei ollut alun perinkään aikomusta jäädä. Kun joku on ystävällinen ja arvostaa, niin haavoittuvuus on vaikea sietää. Kuin kipua olisi.
- Sillä ei ole väliä, kuinka paljon yrität hyvä olla, jotkut miehet tai naiset eivät koskaan tule arvostamaan sinua!
Kopp lopettaa luvun kertomalla, ettei ylioptimismi ole sen parempi kuin epoluuloisuuskaan. Arkipsykologia koettaa uskotella oma-apuoppaissa, että voimme elää loppuelämän onnellisena, kuin saduissa.
Kopp kirjoittaa, että kostavat epäluuloiset ovat alttiita viettämään elämänsä transaktioanalyysia matkien: Minä olen ok, mutta sinä et.
Kopp ehdottaa inhimillisyyden epätäydellisyyden hyväksymistä ja elämistä kainuulaisen opin mukaisesti: ” Minä en ole mitään, muttet ole sinäkään ja se on ihan ok.”
14.10.2017 Lappeenrannassa