Sheldon Koppin kuudes kirja Back to One - A Practical Guide for Psychotherapists (takaisin yhteen- käytännöllinen opas psykoterapeuteille vuodelta 1977- Osa I
Sheldon Koppin kuudes kirja Back to One – A Practical Guide for Psychotherapists (“takaisin yhteen - käytännöllinen opas psykoterapeuteille” vuodelta 1977- Osa I
Wikipedian mukaan Back to One on kuudes kirja, mutta Sheldon Kopp kirjoittaa, että se on hänen seitsemäs kirja. En tiedä, sisältyykö siihen Sheldon Koppille tyypillistä pilailua elämän kanssa.
Koppin kuvauksen mukaan kirja on hänen henkilökohtaisesta kehityksestä sekä psykoterapeuttina että kirjoittajana. Kopp kuvaa, että vaikka hän on kiinnostunut itämaisesta filosofiasta, niin hän on länsimainen psykoterapeutti. Hän ei halua saavuttaa täydellisyyttä, vaan hyväksyä epätäydellisyytensä. Hän on kiinnostunut itsekurin teemoista sen jälkeen, kun on tutkinut hylkäämisen ja itseilmaisun teemoja.
Kopp kertoo saaneensa kirjeen Judith Smithiltä, joka teki väitöskirjaansa Psychotherapy as Paths of Being (” psykoterapia väylänä olemiseen”) eli psykoterapeuttien henkilökohtaisista lähestymistavoista psykoterapiaan. Kirjeessä oli joukko kysymyksiä, joihin väitöskirjaa tekevä henkilö toivoi vastattavan. Kopp kertoo, ettei hän tavallisesti vastaa tällaisiin kirjeisiin, mutta nyt vastasi. Myöhemmin hän sai Smithin väitöskirjan postissa.
Kopp kirjoittaa, että pimeyden voimat iskivät taas: karma toteutui, hän sai juuri sitä mitä silloin tarvitsi. Hän alkoi vastailla hänelle tehtyihin kysymyksiin.
Kopp kertoo aloittaneensa psykoterapian 1951, eli 16 vuotta ennen kuin Back to One- kirja julkaistaan. Kysymykseen, miksi hän halusi tulla psykoterapeutiksi, hän vastaa, että 15-vuotiaana hän luki Kraft-Ebbingin kirjaa Psychopathia Sexualis (“seksuaalisuuden psykopatologiat”). Kopp kuvaa kirjoittajan kuvanneen ne kaikki masturbointifantasiat, jotka hänellä oli, mikä johti siihen, että hän halusi välittömästi tulla psykiatriksi, joka pelastaa nämä kurjat sielut. Ja totta kai, hän halusi samalla parantaa hullun perheensä. Syvällisemmät ja empaattisemmat motiivit tulivat joskus myöhemmin. Koppista psykoterapeutiksi tuleminen oli kuin museossa käynti, aluksi sinne menee katsomaan mahtipontista rakennusta, mutta sitten ihastuukin museon maalauksiin.
Kopp kertoo psykologin koulutuksestaan. Kysymykseen miksi valitsi juuri tämän koulutuksen, Kopp vastaa, ettei tiennyt paremmasta tai jostain muusta. Koppin mukaan hänen koulutuksensa oli pääosin täysin irrelevanttia asiaan kuulumatonta ja jopa haitallista hänen kunnianhimolleen tulla psykoterapeutiksi. Hän toivoo jälkikäteen, että olisi tuntenut jonkun, joka olisi osannut ohjata häntä alkutaipaleella.
Varhainen visio ihanteellisesta kokemuksesta psykoterapeuttina olemiseen
Kopp kuvaa, että hänellä oli alussa mielessään monta eri metaforaa, vertauskuvaa siitä, millaiseksi psykoterapeutiksi hän halusi tulla. Vahtijaenkeliksi. Mooseksen retki, johdattaa Israelin lapset turvaan. Siiten hän väsyi ja kyllästyi kiipeämään yksin vuorenhuipulle ja hänessä heräsi syvä halu matkustaa laakson syvyyksiin, sielun pimeyksiin.
Kopp kuvaa, että hän tunsi itsensä kipeän oudoksi ja erilaiseksi muista, että sen vuoksi hakeutui hoitamaan äärimmäisyysihmisiä: omituisia, eksentrisiä, katutyyppejä, rikollisia, melkein rikollisia tai sellaisiksi pyrkiviä ihmisiä. Yhteisöstään pakenevia ihmisiä. Oman yhteiskuntansa maanpakolaisia.
Hänen varhaisina innostajinaan eivät olleet terapeutit, vaan kirjat. Baudelaire, Verlaine ja Rimbaud. Ihmisiä, jotka tekivät pimeitä matkoja ihmissielun kuiluihin. Erityisesti Simone de Beauvoirin essee ”Pitäisikö de Sade polttaa?”. De sade avasi Koppille oivalluksen kirjoituksessaan vaatimalla, että kaikki oli sallittua.
Kopp kuvaa, että hän oli aluksi oman kasvunsa vuoksi puolirikollinen, elämyksiä etsivä eksistentiaalinen seikkailija. Jollain tapaa itsensä moraalisesti oikeuttava, ylimielisen tietämätön omista puutteistaan, kapea-alainen henkilö, joka omasta mielestään tiesi kaiken. Sitten hän paneutui itsensä pilkkaamisen komiikkaan, minkä jälkeen hän aikoi tulla vain yksinkertaiseksi pyhimykseksi. Lopulta hän oli yhdistelmä noita kaikkia. Riittävästi jaettuaan omaa tuskaansa hänestä tuli melko kunnollinen, antava lähimmäinen, joka oli vähemmän nolona omista virheistään. Hänestä tuli kiinnostuneempi siitä, mitä hän tekee kuin mitä tuloksia hän saa aikaiseksi.
Kopp kertoo, että hän hakeutui omaan psykoterapiaan 21-vuotiaana, kun hän halusi irti eroon perheestään ja saada omat paskansa käsitellyksi. Sitten hän teki väitöskirjaa, mutta oli halvaantua, koska tajusi, että teki sitä muiden mieliksi. Sitten hän meni ryhmäpsykoterapiaan, ettei pyörittelisi tuollaisia ajatuksia ja voisi saavuttaa jotain elämässään.
Sitten hän sairastui aivokasvaimeen, johon liittyi paljon kipuja. Hän halusi tappaa itsensä, mutta ennen sitä päätti vielä kerran mennä psykoterapiaan, joka hänen mukaansa pelasti hänen elämänsä. Kysymys ei ollut enää henkilökohtaisesta kasvusta, vaan itsensä hyväksymisestä.
Kopp kirjoittaa, että totta kai avioliitto, suhde omaan vaimoon, lasten syntymä ja kasvaminen, ystävät ja viholliset vaikuttivat oman osansa.
Kopp ei enää toivo itsessään mitään muutosta sinänsä, vaan hieman enemmän itsensä hyväksymistä, enemmän iloa, elää asioiden kanssa niin kuin elämässä eteen tulevat, tulla suvaitsevamammaksi ja vähemmän itseään virheistä ja typeryydestään syyttäväksi. Ja että eläisi fyysisten kipujensa kanssa armollisemmin. Hän toivoo, että osaisi hoitaa ihmisiä enemmän ”hyvänlaatuisella välinpitämättömyydellä” (benign indifference), mikä tarkoittaa, että hyväksyy heidät enemmän sellaisena kuin he ovat, eikä välttämättä yritä muuttaa heitä.
Kopp toivoo, että hän olisi enemmän elossa ja tietoisempi tunteistaan, että tuntisi asioita syvemmin ja nauttisi jännityksenaiheistaan.
Hän aktualisoi toiveitaan kirjoittamalla, joka on Koppille ”ei-ritualistista meditaatiota”. Pelkkä psykoterapian tekeminen tarkoittaa, että on itse tavallaan psykoterapiassa koko loppuelämänsä.
Koppin mukaan hänen teoreettinen suhtautuminen on muuttunut psykoterapian tekemisen aikana. Hänen mielestään kaikki ihmiset ovat yhtä heikkoja tai yhtä vahvoja, kaikki ovat haavoittuvia. Jokainen tekee virheitä ja ryssii elämässään. Ihmisillä on ilahduttavat puolet, joiden kanssa hän haluaa tehdä töitä.
Psykoterapian tavoitteet toteutuvat vain, jos ihminen uskaltaa riskeerata tutun ja turvallisen ulkopuolelle
Psykoterapiassa hän odottaa odottamattomien asioiden tapahtuvan, hyväksymään epätäydellisyyden tapahtuvan ja yrittää ymmärtää syyttämättä ihmisiä, että ihmiset ovat vastuussa omasta elämästään.
Koppin mielestä itsensä toteuttaminen (self-actualization) on mahdollista vain, kun ihminen uskaltautuu, ottaa riskin astua oman rajoittuneen, riskejä välttelevän, turvallisen ja tutun stereotyyppisen elämänsä ulkopuolelle. Ei muuten. Tietysti ongelmaksi muodostaa, kuinka se muutos aktualisoituu turvallisessa ja ravitsevassa psykoterapeuttisessa suhteessa.
Kopp tehdessään psykoterapiaa avautuu itsestään omista heikkouksistaan ja vahvuuksistaan, koska se on ainut keino oppia tuntemaan toinen toisensa ja saada syntymään keskinäinen luottamus. Kopp kertoo, että hän ottaa potilaakseen enää ihmisiä, joista pitää heti alkujaan. Hän ei vaadi heitä muuttumaan.
Kopp kertoo, että psykoterapian tekoa aloittaessaan hän suhtautui potilaisiin kuin mielenkiintoiseen näytteeseen, kuin parannettavaan tapaukseen. Nyt potilaat tulevat hänelle pikkuhiljaa tärkeiksi ja sellaisiksi, joille hän itse voi olla haavoittuvainen. Välillä hänelle tulee ihmisestä potilas, joskus käy päinvastoin, potilas opettaa häntä. Silti hän näkee itsensä asiantuntijana siinä mielessä, että hän yrittää tehdä parhaansa, olla hyödyllinen potilaalle ja auttaa potilasta olemaan onnellisempi. Hän johtaa terapiaa, potilas johtaa omaa elämäänsä. Hän työskentelee ihmisten kanssa, jotka tulevat potilaaksi parantuakseen, mutta hän ei välitä, mitä he elämälleen tekevät.
Välttämättä se, että tekeekö hän psykoterapiassa oikein, ei vaikuta siihen muuttuuko potilas vai ei. Joskus hän vain tekee sinnepäin psykoterapiaa, jota potilas pystyy hyödyntämään omassa kasvussaan noukkimalla jutun sieltä ja toisen tuolta. Koppin itsensä tavoitteena on Carlos Castanedan romaanien Don Juanin tavoin ”virheetön sotilas”, vain tehdä työnsä hyvin. Voidakseen toimia parhaiten psykoterapeuttina hänen täytyy vapautua tulosten saamisen ahdistuksesta. Muutos tarkoittaa osittain kunnioittavampi potilaita kohtaan, vähemmän ylimielinen itselleen ja enemmän irti tiukasta tuijottamisesta siihen, mitä tekee.
Kun väitöskirjan tekijä kysyy, ketkä ovat häneen henkilöinä vaikuttaneet psykoterapian tekemisen suhteen, niin Kopp nimeää sekä lukemaansa että kohtaamaansa. Aikalaispsykoterapeuteista eniten vaikutti Carl Whitaker, koska hän oli niin kotonaan omassa hulluudessaan. Carl Rogers, joka oli niin säällinen ja puuttumaton psykoterapeutti. Fritz Perls, joka oli oikein älykäs, mutta taitava taikuri. Carl Jung, joka epämääräisyydestään huolimatta opetti tajuamaan omia henkisiä voimia. Sitten on vielä ihmisiä, jotka joko kirjoituksillaan tai tekemisellään ovat vaikuttaneet häneen: Martin Buber, the Baal Shem Tov, zenmestarit, Baba Ram Dass, Laotse, Albert Camus, Erwin Goffman, Erving Polster, Joen Fagan, Don Lathrop, Dylan Thomas. Bessie Smith maanläheisyydellään, Wiiliam Faulkner hienostuneisuudellaan, Ernest Hemingway yksinkertaisuudellaan, TS Eliot eleganssillaan.
Oman itsepäisyytensä vuoksi hän oli psykoterapeuttiuransa alussa kiinnostuneempi potilaista, jotka eivät tuntuneet hyötyvän psykoterapiasta: psykopaatit, luonnehäiriöiset ja skitsofreenikot. Sittemmin Kopp kiinnostui ihmisistä, jotka olivat kovempia itselleen kuin muille, eli neurootikoista, jotka eivät voi hyväksyä itseään. Aluksi hän valitsi vaikeimpia potilaita, sittemmin helpoimpia potilaita.
Aluksi Kopp teki ongelmiin keskittyvää psykoterapiaa, ihmisten ongelmien ratkaisua tai ihmisten tiettyjen häiriöiden ”parantamista”. Sittemmin hän ajatteli tekevänsä enemmän ihmisen kasvuun liittyvää psykoterapiaa. Hän haluaa, että psykoterapiapotilaat matkaavat omien ongelmansa ulkopuolelle. Heillä ei välttämättä tarvitse edes olla ongelmia tullakseen Koppin psykoterapiaan.
Ihmisten ongelmat ovat Koppin mukaan seurausta siitä, mihin ihmiset kiinnittävät huomionsa. He juuttuvat emotionaalisiin ongelmiin kiinni. Emotionaaliset ongelmat ovat tarkkailun ongelmia. Jos Kopp saa ihmiset juuttumisestaan irti tietoisuutta lisäämällä, niin uusia asioita voi alkaa tapahtua. Tietyllä tavalla Kopp johdattaa ihmisen nykyisen käyttäytymisensä mahdottomuuteen. Keskellä hämmennystä entisen käyttäytymistavan mahdottomuudesta, potilas alkaa tehdä asioita uudella tavalla, joka avaa uutta tilaa tukkoiseen tilanteeseen.
Ihmisillä on ansana kuvata itsensä paremmaksi tai huonommaksi kuin itse asiassa on. Kopp itse ei aluksi avautunut itsestään psykoterapiassa, mikä paljasti potilaille hänen pelokkuutensa. Sitten hän koetti avautua vain ongelmista, jotka hän oli ratkaissut, mikä tietysti näyttäytyi potilaille vain Koppin oman moraalinsa oikeutuksena ja oman epätäydellisyytensä havaitsemattomuutena.
Joitain vuosia takaperin Kopp oli erittäin masentunut ja jopa vainoharhainen aivoleikkauksensa jälkeen. Häntä jopa epäilytti voiko hän tehdä psykoterapiaa siinä tilassa. Eräs potilas kuvasi sen ryhmäpsykoterapiassa, mitä potilaat olivatkin havainneet: ” Kyllä, me tiesimme, että olit vähän hullussa tilassa ja tajusimme kyllä, mitä kävit läpi, mutta silti teit melko hyvää työtä”. Kopp ei voinut olla itkemättä.
Miten tulevaisuuden psykoterapeutteja tulisi kouluttaa (kysymys 1977)?
Koppin mielestä psykoterapia on kansantaidetta. Suurin osa tieteellisestä koulutuksesta on täyttä roskaa, josta ei ole mitään hyötyä. Suurin osa tieteellisestä koulutuksesta tähtää ajattelun korostamiseen, pois tunteista, pois intuitiosta, pois välittömän kokemuksen kohtaamisesta. Ottaa vuosia päästä irti akateemisen psykoterapiakoulutuksen roskasta.
Psykiatreja opetetaan koulutusohjelmalla, joka ehdottaa, että potilaat ovat tapauksia, joita täytyy lähestyä kuin lääketieteellisiä ongelmia. Psykologeja opetetaan käsitebusineksella, jolloin he kielteisesti irrottautuvat ajattelemaan tieteelisin termein subjekteja, pikemmin kuin ihmisiä. Sosiaalityöntekijöitä koulutetaan olemaan superhyväsydämisiä, mahdollistamaan äänettömien äänen, olemaan eräänlaisilla kaiken mahdollistavia leidejä. Pappeja koulutetaan Kristuksen rooliin. Kaikki tuo koulutus on vain hyödytöntä, ellei jopa vahingollista potilaille.
Parhaiten opetus tapahtuisi pienissä kokeellisissa ryhmissä, joissa olisi kokenut psykoterapeutti, ohjaaja tai guru, joka työskentelisi suuren potilasryhmän kanssa.
Koppin mielestä psykoterapeuttien pitäisi käydä itse psykoterapiassa, jotta he oppisivat maistamaan oman kasvunsa tuskaa ja taistelua. Vain siten he oppisivat kunnioittamaan ihmisiä, joita hoitavat.
Koppin mielestä pääasiallisesti hänen ammatillinen psykoterapeuttinen koulutus oli heikkoa ja epäoleellista. Suurimmasta osasta hänen muodollisesta psykoterapeutin koulutuksestaan ei ollut hänelle mitään hyötyä.
16.4.2016 Lappeenrannassa
Wikipedian mukaan Back to One on kuudes kirja, mutta Sheldon Kopp kirjoittaa, että se on hänen seitsemäs kirja. En tiedä, sisältyykö siihen Sheldon Koppille tyypillistä pilailua elämän kanssa.
Koppin kuvauksen mukaan kirja on hänen henkilökohtaisesta kehityksestä sekä psykoterapeuttina että kirjoittajana. Kopp kuvaa, että vaikka hän on kiinnostunut itämaisesta filosofiasta, niin hän on länsimainen psykoterapeutti. Hän ei halua saavuttaa täydellisyyttä, vaan hyväksyä epätäydellisyytensä. Hän on kiinnostunut itsekurin teemoista sen jälkeen, kun on tutkinut hylkäämisen ja itseilmaisun teemoja.
Kopp kertoo saaneensa kirjeen Judith Smithiltä, joka teki väitöskirjaansa Psychotherapy as Paths of Being (” psykoterapia väylänä olemiseen”) eli psykoterapeuttien henkilökohtaisista lähestymistavoista psykoterapiaan. Kirjeessä oli joukko kysymyksiä, joihin väitöskirjaa tekevä henkilö toivoi vastattavan. Kopp kertoo, ettei hän tavallisesti vastaa tällaisiin kirjeisiin, mutta nyt vastasi. Myöhemmin hän sai Smithin väitöskirjan postissa.
Kopp kirjoittaa, että pimeyden voimat iskivät taas: karma toteutui, hän sai juuri sitä mitä silloin tarvitsi. Hän alkoi vastailla hänelle tehtyihin kysymyksiin.
Kopp kertoo aloittaneensa psykoterapian 1951, eli 16 vuotta ennen kuin Back to One- kirja julkaistaan. Kysymykseen, miksi hän halusi tulla psykoterapeutiksi, hän vastaa, että 15-vuotiaana hän luki Kraft-Ebbingin kirjaa Psychopathia Sexualis (“seksuaalisuuden psykopatologiat”). Kopp kuvaa kirjoittajan kuvanneen ne kaikki masturbointifantasiat, jotka hänellä oli, mikä johti siihen, että hän halusi välittömästi tulla psykiatriksi, joka pelastaa nämä kurjat sielut. Ja totta kai, hän halusi samalla parantaa hullun perheensä. Syvällisemmät ja empaattisemmat motiivit tulivat joskus myöhemmin. Koppista psykoterapeutiksi tuleminen oli kuin museossa käynti, aluksi sinne menee katsomaan mahtipontista rakennusta, mutta sitten ihastuukin museon maalauksiin.
Kopp kertoo psykologin koulutuksestaan. Kysymykseen miksi valitsi juuri tämän koulutuksen, Kopp vastaa, ettei tiennyt paremmasta tai jostain muusta. Koppin mukaan hänen koulutuksensa oli pääosin täysin irrelevanttia asiaan kuulumatonta ja jopa haitallista hänen kunnianhimolleen tulla psykoterapeutiksi. Hän toivoo jälkikäteen, että olisi tuntenut jonkun, joka olisi osannut ohjata häntä alkutaipaleella.
Varhainen visio ihanteellisesta kokemuksesta psykoterapeuttina olemiseen
Kopp kuvaa, että hänellä oli alussa mielessään monta eri metaforaa, vertauskuvaa siitä, millaiseksi psykoterapeutiksi hän halusi tulla. Vahtijaenkeliksi. Mooseksen retki, johdattaa Israelin lapset turvaan. Siiten hän väsyi ja kyllästyi kiipeämään yksin vuorenhuipulle ja hänessä heräsi syvä halu matkustaa laakson syvyyksiin, sielun pimeyksiin.
Kopp kuvaa, että hän tunsi itsensä kipeän oudoksi ja erilaiseksi muista, että sen vuoksi hakeutui hoitamaan äärimmäisyysihmisiä: omituisia, eksentrisiä, katutyyppejä, rikollisia, melkein rikollisia tai sellaisiksi pyrkiviä ihmisiä. Yhteisöstään pakenevia ihmisiä. Oman yhteiskuntansa maanpakolaisia.
Hänen varhaisina innostajinaan eivät olleet terapeutit, vaan kirjat. Baudelaire, Verlaine ja Rimbaud. Ihmisiä, jotka tekivät pimeitä matkoja ihmissielun kuiluihin. Erityisesti Simone de Beauvoirin essee ”Pitäisikö de Sade polttaa?”. De sade avasi Koppille oivalluksen kirjoituksessaan vaatimalla, että kaikki oli sallittua.
Kopp kuvaa, että hän oli aluksi oman kasvunsa vuoksi puolirikollinen, elämyksiä etsivä eksistentiaalinen seikkailija. Jollain tapaa itsensä moraalisesti oikeuttava, ylimielisen tietämätön omista puutteistaan, kapea-alainen henkilö, joka omasta mielestään tiesi kaiken. Sitten hän paneutui itsensä pilkkaamisen komiikkaan, minkä jälkeen hän aikoi tulla vain yksinkertaiseksi pyhimykseksi. Lopulta hän oli yhdistelmä noita kaikkia. Riittävästi jaettuaan omaa tuskaansa hänestä tuli melko kunnollinen, antava lähimmäinen, joka oli vähemmän nolona omista virheistään. Hänestä tuli kiinnostuneempi siitä, mitä hän tekee kuin mitä tuloksia hän saa aikaiseksi.
Kopp kertoo, että hän hakeutui omaan psykoterapiaan 21-vuotiaana, kun hän halusi irti eroon perheestään ja saada omat paskansa käsitellyksi. Sitten hän teki väitöskirjaa, mutta oli halvaantua, koska tajusi, että teki sitä muiden mieliksi. Sitten hän meni ryhmäpsykoterapiaan, ettei pyörittelisi tuollaisia ajatuksia ja voisi saavuttaa jotain elämässään.
Sitten hän sairastui aivokasvaimeen, johon liittyi paljon kipuja. Hän halusi tappaa itsensä, mutta ennen sitä päätti vielä kerran mennä psykoterapiaan, joka hänen mukaansa pelasti hänen elämänsä. Kysymys ei ollut enää henkilökohtaisesta kasvusta, vaan itsensä hyväksymisestä.
Kopp kirjoittaa, että totta kai avioliitto, suhde omaan vaimoon, lasten syntymä ja kasvaminen, ystävät ja viholliset vaikuttivat oman osansa.
Kopp ei enää toivo itsessään mitään muutosta sinänsä, vaan hieman enemmän itsensä hyväksymistä, enemmän iloa, elää asioiden kanssa niin kuin elämässä eteen tulevat, tulla suvaitsevamammaksi ja vähemmän itseään virheistä ja typeryydestään syyttäväksi. Ja että eläisi fyysisten kipujensa kanssa armollisemmin. Hän toivoo, että osaisi hoitaa ihmisiä enemmän ”hyvänlaatuisella välinpitämättömyydellä” (benign indifference), mikä tarkoittaa, että hyväksyy heidät enemmän sellaisena kuin he ovat, eikä välttämättä yritä muuttaa heitä.
Kopp toivoo, että hän olisi enemmän elossa ja tietoisempi tunteistaan, että tuntisi asioita syvemmin ja nauttisi jännityksenaiheistaan.
Hän aktualisoi toiveitaan kirjoittamalla, joka on Koppille ”ei-ritualistista meditaatiota”. Pelkkä psykoterapian tekeminen tarkoittaa, että on itse tavallaan psykoterapiassa koko loppuelämänsä.
Koppin mukaan hänen teoreettinen suhtautuminen on muuttunut psykoterapian tekemisen aikana. Hänen mielestään kaikki ihmiset ovat yhtä heikkoja tai yhtä vahvoja, kaikki ovat haavoittuvia. Jokainen tekee virheitä ja ryssii elämässään. Ihmisillä on ilahduttavat puolet, joiden kanssa hän haluaa tehdä töitä.
Psykoterapian tavoitteet toteutuvat vain, jos ihminen uskaltaa riskeerata tutun ja turvallisen ulkopuolelle
Psykoterapiassa hän odottaa odottamattomien asioiden tapahtuvan, hyväksymään epätäydellisyyden tapahtuvan ja yrittää ymmärtää syyttämättä ihmisiä, että ihmiset ovat vastuussa omasta elämästään.
Koppin mielestä itsensä toteuttaminen (self-actualization) on mahdollista vain, kun ihminen uskaltautuu, ottaa riskin astua oman rajoittuneen, riskejä välttelevän, turvallisen ja tutun stereotyyppisen elämänsä ulkopuolelle. Ei muuten. Tietysti ongelmaksi muodostaa, kuinka se muutos aktualisoituu turvallisessa ja ravitsevassa psykoterapeuttisessa suhteessa.
Kopp tehdessään psykoterapiaa avautuu itsestään omista heikkouksistaan ja vahvuuksistaan, koska se on ainut keino oppia tuntemaan toinen toisensa ja saada syntymään keskinäinen luottamus. Kopp kertoo, että hän ottaa potilaakseen enää ihmisiä, joista pitää heti alkujaan. Hän ei vaadi heitä muuttumaan.
Kopp kertoo, että psykoterapian tekoa aloittaessaan hän suhtautui potilaisiin kuin mielenkiintoiseen näytteeseen, kuin parannettavaan tapaukseen. Nyt potilaat tulevat hänelle pikkuhiljaa tärkeiksi ja sellaisiksi, joille hän itse voi olla haavoittuvainen. Välillä hänelle tulee ihmisestä potilas, joskus käy päinvastoin, potilas opettaa häntä. Silti hän näkee itsensä asiantuntijana siinä mielessä, että hän yrittää tehdä parhaansa, olla hyödyllinen potilaalle ja auttaa potilasta olemaan onnellisempi. Hän johtaa terapiaa, potilas johtaa omaa elämäänsä. Hän työskentelee ihmisten kanssa, jotka tulevat potilaaksi parantuakseen, mutta hän ei välitä, mitä he elämälleen tekevät.
Välttämättä se, että tekeekö hän psykoterapiassa oikein, ei vaikuta siihen muuttuuko potilas vai ei. Joskus hän vain tekee sinnepäin psykoterapiaa, jota potilas pystyy hyödyntämään omassa kasvussaan noukkimalla jutun sieltä ja toisen tuolta. Koppin itsensä tavoitteena on Carlos Castanedan romaanien Don Juanin tavoin ”virheetön sotilas”, vain tehdä työnsä hyvin. Voidakseen toimia parhaiten psykoterapeuttina hänen täytyy vapautua tulosten saamisen ahdistuksesta. Muutos tarkoittaa osittain kunnioittavampi potilaita kohtaan, vähemmän ylimielinen itselleen ja enemmän irti tiukasta tuijottamisesta siihen, mitä tekee.
Kun väitöskirjan tekijä kysyy, ketkä ovat häneen henkilöinä vaikuttaneet psykoterapian tekemisen suhteen, niin Kopp nimeää sekä lukemaansa että kohtaamaansa. Aikalaispsykoterapeuteista eniten vaikutti Carl Whitaker, koska hän oli niin kotonaan omassa hulluudessaan. Carl Rogers, joka oli niin säällinen ja puuttumaton psykoterapeutti. Fritz Perls, joka oli oikein älykäs, mutta taitava taikuri. Carl Jung, joka epämääräisyydestään huolimatta opetti tajuamaan omia henkisiä voimia. Sitten on vielä ihmisiä, jotka joko kirjoituksillaan tai tekemisellään ovat vaikuttaneet häneen: Martin Buber, the Baal Shem Tov, zenmestarit, Baba Ram Dass, Laotse, Albert Camus, Erwin Goffman, Erving Polster, Joen Fagan, Don Lathrop, Dylan Thomas. Bessie Smith maanläheisyydellään, Wiiliam Faulkner hienostuneisuudellaan, Ernest Hemingway yksinkertaisuudellaan, TS Eliot eleganssillaan.
Oman itsepäisyytensä vuoksi hän oli psykoterapeuttiuransa alussa kiinnostuneempi potilaista, jotka eivät tuntuneet hyötyvän psykoterapiasta: psykopaatit, luonnehäiriöiset ja skitsofreenikot. Sittemmin Kopp kiinnostui ihmisistä, jotka olivat kovempia itselleen kuin muille, eli neurootikoista, jotka eivät voi hyväksyä itseään. Aluksi hän valitsi vaikeimpia potilaita, sittemmin helpoimpia potilaita.
Aluksi Kopp teki ongelmiin keskittyvää psykoterapiaa, ihmisten ongelmien ratkaisua tai ihmisten tiettyjen häiriöiden ”parantamista”. Sittemmin hän ajatteli tekevänsä enemmän ihmisen kasvuun liittyvää psykoterapiaa. Hän haluaa, että psykoterapiapotilaat matkaavat omien ongelmansa ulkopuolelle. Heillä ei välttämättä tarvitse edes olla ongelmia tullakseen Koppin psykoterapiaan.
Ihmisten ongelmat ovat Koppin mukaan seurausta siitä, mihin ihmiset kiinnittävät huomionsa. He juuttuvat emotionaalisiin ongelmiin kiinni. Emotionaaliset ongelmat ovat tarkkailun ongelmia. Jos Kopp saa ihmiset juuttumisestaan irti tietoisuutta lisäämällä, niin uusia asioita voi alkaa tapahtua. Tietyllä tavalla Kopp johdattaa ihmisen nykyisen käyttäytymisensä mahdottomuuteen. Keskellä hämmennystä entisen käyttäytymistavan mahdottomuudesta, potilas alkaa tehdä asioita uudella tavalla, joka avaa uutta tilaa tukkoiseen tilanteeseen.
Ihmisillä on ansana kuvata itsensä paremmaksi tai huonommaksi kuin itse asiassa on. Kopp itse ei aluksi avautunut itsestään psykoterapiassa, mikä paljasti potilaille hänen pelokkuutensa. Sitten hän koetti avautua vain ongelmista, jotka hän oli ratkaissut, mikä tietysti näyttäytyi potilaille vain Koppin oman moraalinsa oikeutuksena ja oman epätäydellisyytensä havaitsemattomuutena.
Joitain vuosia takaperin Kopp oli erittäin masentunut ja jopa vainoharhainen aivoleikkauksensa jälkeen. Häntä jopa epäilytti voiko hän tehdä psykoterapiaa siinä tilassa. Eräs potilas kuvasi sen ryhmäpsykoterapiassa, mitä potilaat olivatkin havainneet: ” Kyllä, me tiesimme, että olit vähän hullussa tilassa ja tajusimme kyllä, mitä kävit läpi, mutta silti teit melko hyvää työtä”. Kopp ei voinut olla itkemättä.
Miten tulevaisuuden psykoterapeutteja tulisi kouluttaa (kysymys 1977)?
Koppin mielestä psykoterapia on kansantaidetta. Suurin osa tieteellisestä koulutuksesta on täyttä roskaa, josta ei ole mitään hyötyä. Suurin osa tieteellisestä koulutuksesta tähtää ajattelun korostamiseen, pois tunteista, pois intuitiosta, pois välittömän kokemuksen kohtaamisesta. Ottaa vuosia päästä irti akateemisen psykoterapiakoulutuksen roskasta.
Psykiatreja opetetaan koulutusohjelmalla, joka ehdottaa, että potilaat ovat tapauksia, joita täytyy lähestyä kuin lääketieteellisiä ongelmia. Psykologeja opetetaan käsitebusineksella, jolloin he kielteisesti irrottautuvat ajattelemaan tieteelisin termein subjekteja, pikemmin kuin ihmisiä. Sosiaalityöntekijöitä koulutetaan olemaan superhyväsydämisiä, mahdollistamaan äänettömien äänen, olemaan eräänlaisilla kaiken mahdollistavia leidejä. Pappeja koulutetaan Kristuksen rooliin. Kaikki tuo koulutus on vain hyödytöntä, ellei jopa vahingollista potilaille.
Parhaiten opetus tapahtuisi pienissä kokeellisissa ryhmissä, joissa olisi kokenut psykoterapeutti, ohjaaja tai guru, joka työskentelisi suuren potilasryhmän kanssa.
Koppin mielestä psykoterapeuttien pitäisi käydä itse psykoterapiassa, jotta he oppisivat maistamaan oman kasvunsa tuskaa ja taistelua. Vain siten he oppisivat kunnioittamaan ihmisiä, joita hoitavat.
Koppin mielestä pääasiallisesti hänen ammatillinen psykoterapeuttinen koulutus oli heikkoa ja epäoleellista. Suurimmasta osasta hänen muodollisesta psykoterapeutin koulutuksestaan ei ollut hänelle mitään hyötyä.
16.4.2016 Lappeenrannassa