Sheldon Kopp Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance 1980. Osa II My Own Dark Brother ("Minun oma pimeä veljeni")
Sheldon Koppin kymmenes kirja Mirror, Mask, and Shadow: The Risk and Rewards of Self-acceptance. Macmillan. 1980. Osa II "Minun pimeä veljeni"
Ensimmäisen osan toisessa luvussa My Own Dark Brother (”Minun oma pimeä veljeni”) Kopp kertoo aluksi, että monet onnettomat ihmiset, jotka tulevat psykoterapiaan ( kuten hän itsekin aikanaan), kärsivät - vakavasti rajoittuneesta itsensä hyväksymisestä, mikä aiheutti kivuliaita ongelmia. Psykoterapeuttina Koppin tehtävä on auttaa ihmisiä paremmin tuntemaan itsensä täydellisemmin.
Kopp muistuttaa, että hyväksyvässä ja tuomitsemattomassa ilmapiirissä, vähitellen potilas kokee itsensä riittävän turvalliseksi kohtaamaan omia kätkettyjä puoliaan. Lisääntyneen itseymmärryksen myötä tulee lisääntynyt itsensä hyväksyminen. Ja kun itsensä hyväksyminen tapahtuu, niin henkilökohtainen vapaus lisääntyy. Tarpeeton kärsimys vähenee. Itsensä piilossa olevien osien kieltäminen on se hinta, joka tarpeettomana kärsimyksenä maksetaan. Itsensä laajempi hyväksyminen antaa mahdollisuuksia rikkaammalle elämälle.
Kopp muistuttaa kuitenkin, ettei kukaan ei voi hyväksyä itseään täysin. Haitalliset lapsuuden kokemukset jättävät osan ihmisistä repaleisemmaksi, vaikeammin jakautuneiksi kuin muut. Nämä minältään jakautuneet ihmiset Kopp jakaa karkeasti 1980-luvun psykiatrisen ajattelun mukaan kolmeen luokkaan: psykoottiset, rajatilat ja neuroottiset. Koppin ajattelun mukaan psykoosi johtuu varhaislapsuuden kaltoinkohtelusta ensimmäisten elinkuukausien aikana niin ettei saa muodostetuksi tunnetta koossapitävästä minästä. 2000-luvun psykiatriassa psykoosi on aivosairaus.
Koppin mukaan joillakin lapsilla on ollut riittävän hyvää vanhemmuutta, eivätkä he muodosta uhkaa neuroottisille vanhemmilleen. Heillä on riittävästi vapautta ja tukea kehittää mieltä koossapitävä minä. Myöhemmin nämä vanhemmat reagoivat kasvavan lapsen seksuaalisuuteen ja aggressiivisuuteen kuin vaarallisiin voimiin, jotka pitää ottaa tiukan kontrollin alle. Uhatuksi itsensä kokevat vanhemmat asettavat näille vaarallisille voimille kohtuuttomia rangaistuksia. Rangaistuksen pelko, joka on lapsessa sisäistetty syyllisyydeksi, johtaa näiden ongelmallisten viettivoimien hyväksymättömyyteen. Psyykkiset puolustusmekanismit kehittyvät neuroottisilla tukemaan torjunnan seinää pitääkseen erillään idealisoidun tietoisen minän ja sen ei-hyväksyttävät alkukantaiset yllykkeet.
Kopp tähdentää, että jotkut jakautuneet persoonallisuudet eivät ole tulleet niin huonosti kohdelluiksi, etteivät voisi kehittää sopeutuvaa minää, mutteivat myöskään minää, joka osaisi pitää hauskaa. Ensimmäiset kaksi-kolme elinvuotta näitä lapsia kohdeltiin epäpersoonallisesti. Vanhemman omat tarpeet tai ajankohtaiset elämäntilanteen vaatimukset menivät pienen lapsen tarpeiden edelle. Toistuvien tunkeutumisten ja laiminlyöntien vuoksi lapsi oppi laittamaan omat tarpeet syrjään. Ainut tapa selvitä tässä ympäristössä lapselle oli muodostaa ”väärä minä” (a false self), joka voisi ottaa itsekeskeisten vanhempien tarpeet tai ajankohtaiset elämän vaatimukset huomioon. Kasvaessaan nämä, Koppin mukaan, rajatilaiset persoonallisuudet pitävät yllä pystysuoraa eroa muodostetun tyhjän ja myöntyväisen väärän minän ja arkaaisen häpeämättömän suuruudenhullun todellisen minän välillä. Tämän mielensisäisen jaon ylläpitäminen tekee ihmiselle haavoittuvan asenteen, epävarman identiteetin, ja tyhjän elämän.
Koppin mukaan hän helposti jo psykoterapian alussa huomaa, että potilaan vaikeudet ovat peräisin hänen varhaisista elinvuosistaan – minkä he nyt tuntevat omina minänsä vaikeuksina. He eivät voi tietenkään muistaa varhaisia kokemuksiaan. Eivät siksikään koska käsitteelliset kyvyt symboliseen ajatteluun eivät ole kehittyneet. Kieli ei ole myöskään kehittynyt kokemuksia rekisteröimään. Aivojen kehittyessä vasta noin neljävuotiaana on mahdollista muodostaa kielellisiä mielikuvia.
Kopp kertoo, että päästäkseen nauttimaan itsensä hyväksymisen palkkioista, Koppin täytyy kertoa heille, miten he ovat tilanteeseensa tulleet: miten heistä tuli niitä, joita he nyt ovat. He yhdessä muodostavat kuvan menneestä.
Minän keksimisessä, mikä tahansa toimii vähän aikaa, muttei kauan. Kopp kertoo hänen omien vanhempiensa määritelleen hänet ”pahaksi pojaksi”, joka voisi tulla miksi haluaisi. Koppin yritykset nuorisorikollisen uralle eivät oikein sopineet hänelle. Hän ei ollut siinä koko sydämellään mukana. Hän oli enemmän hylkiö (outcast) kuin lain rikkoja. Vajavainen nuorisorikolliseksi. Välillä hän halusi teininä repäistä jotain eksoottista, villiä - ja samalla lempeää. Näiden tekoirstailujen välillä hän halusi mennä isän ja äidin luo kotiin tekemään läksyt.
Kopp luuli teininä vedättäneensä kaikkia, mikä ei kuitenkaan tehnyt hänen oloaan hyväksi, vaan se jätti hänet itsensä häiritsevän levottomaksi. Jos he todella oppivat tuntemaan hänet, niin hyväksyisivätkö he hänet. Itsepetos sai hänet heilumaan pinnallisen näyttelemisen ja uhrautuvan työskentelyn välillä. Ja se oli juuri se, mitä vanhemmat olivat ennustaneet – hän ei tekisi mitään ikinä oikein. He olivat pettyneet häneen, lisäksi hän vielä itse itseensä. Kaksikymmenvuotiaana Koppin jakautuneesta minästä tuli esille hallitsevaksi salaisen ahkera ”hyvä poika”- piirre. Pakonomainen, ylisuoriutuva opiskelija professoreille. Opiskelijatovereille hän yritti olla kapinallisen hallitsematon, itseohjautuva anarkisti. Kun hän saapui Greenwich Villagen kahviloihin, kotitehtävät oli kaikki tehty. Tekopyhyys oli molempiin suuntiin, Kopp lakonisesti toteaa tuosta ajasta.
Kopp kertoo tuolloin menneensä itse psykoterapiaan. Itsenäisyys ja sitoutuminen olivat hänen periaatteitaan, jännitys ja masennus periaatteista seuranneita psykiatrisia oireita. Nukahtaminen illalla oli mahdotonta ennen kuin oli kelannut päivän tärkeät tapahtumat. Joskus niitä oli niin paljon, ettei nukahtamisesta tullut mitään. Aamulla herätessä tuntui aina, että on maanantai, vaikka todennäköisyys siihen oli kuuden suhde yhteen, ettei ollut. Vaikka hän tiesi ajatuksen järjettömyyden, niin se ei auttanut sitä poistumaan. Maanantai tarkoitti, että joka päivä oli mahdollisuus oppia uutta.
Kopp yritti uskotella itselleen, että hän voisi kohdata minkä tahansa haasteen elämä hänen eteensä tuo. Oli vaikea hyväksyä se tosiasia, että vaikeiden tehtävien ottaminen oli vähemmän sankaruutta ja enemmän tapa vieroittaa itsensä elämän houkutuksista ja mahdollisesta hauskanpidosta.
Nuori Kopp oli hyvin valmistautunut ensimmäiselle psykoterapiatunnilleen. Hän kävi systemaattisesti ongelmansa läpi. Hän oletti psykoterapeutin kyselevän hänen taustastaan, joten Kopp suunnitteli antavansa loistavan elämänkerrallisen selonteon itsestään. Esityksen lopuksi Kopp oli järkyttynyt siitä, että oli jotain unohtanut pois.
- Tohtori, on vielä kertomatta jotain, joka jäi pois, luulen että se johtuu tunteitteni torjunnasta. Minä nimittäin toisinaan pelkään, että minä olen kehittymässä skitsofreenikoksi, teini-Kopp paljasti lopuksi psykoterapeutille.
Huvittuneisuuttaan peitellen psykoterapeutti pyysi luettelemaan skitsofrenian prepsykoottistia oireita. Kopp toivoi eniten maailmassa, että olisi löytänyt edes jotain epäilyksien tuolla olevaa todistetta siitä, että hänen katastrofaalinen ennusteensa olisi totta. Mutta hän ei löytänyt ensimmäistäkään.
Psykoterapeutti pelasti Koppin kasvojensa menettämiseltä kysymällä millaisen Kopp arveli olevan täydellinen skitsofrenia. Opiskelija-Kopp kuvaa menettävänsä kaiken, mitä kaikkea tärkeää hänellä sillä hetkellä oli, mihin psykoterapeutti vastasi, ettei vaikuta skitsofrenialta, pikemminkin neuroosilta.
- Ehkä jonakin päivänä, voit hyväksyä tarvitsevuutesi täydellisesti. Ja ottaa iisisti ilman että pelkää tulevansa hulluksi, jatkoi psykoterapeutti, ehkä opit, että sinulla on koko elämä aikaa voida paremmin ja saavuttaa haluamasi asiat.
Kopp kertoo, että 40 vuotta myöhemmin, hän välillä tavoittaa itsensä painimassa samojen ongelmien kanssa. Ensin hän kuvitteli voivansa herätä aamulla ja todeta, että nyt on sunnuntai. Tietäisi, että kaikki työ on tehty. Nyt hän voi lopultakin vain levätä.
Kopp kertoo, että kesti jonkin aikaa oivaltaa, että voi herätä, miettimättä mikä päivä itseasiassa oli. Hän voi itse valita, että työskenteleekö vai pitääkö hauskaa.
Kopp kertoo, että psykoterapiassaan hän paisutteli hyviä tarkoituksiaan, kovaa työtään, salaista viehtymystään pahaan, ja kuinka rappioituneet henkilöt vetivät häntä puoleensa. Jopa perverssit seksuaaliset fantasiansa hän paljasti psykoterapeutille. Pahuutensa kuvattuaan teini-Kopp odotti, että psykoterapeutti olisi muuttanut neuroosidiagnoosiaan, koska ehkä hänestä olikin tulossa psykopaatti.
- Ehkä voit jossain vaiheessa luopua superrehellisyyden tarpeesta ja kutistaa sen elämänkokoiseksi, vastasi psykoterapeutti jälleen potilaan kasvot säilyttäen, et ehkä kuitenkaan kuljeskele tulevaisuudessa ympäriinsä fantasioitasi toteuttaen ja muiden ihmisten oikeuksia polkien.
Kopp ei ottanut helposti rauhoittelua vastaan, ja myöntää vielä kokonainen elämänaika myöhemmin, hän painiskelee hyväksyäkseen - lapsuudessa selviytymiseen vaadittujen itsen kiellettyjen osien palauttamisen. Vasta viisi vuotta ennen 10.kirjan kirjoittamista Kopp kertoo kätkettyjen minän osiensa hyväksymisen olleen mahdollista.
Kopp kertoo unestaan. Hän uneksii olevansa Bostonissa, Cape Annissa, joka on hänen lempipaikkojaan. Hän on unessa pimeässä, ilman lamppua. Aivoleikkausten jäljiltä hän on kömpelö valoissakin ympäristössä. Hän inhoaa yleisesti kädestä pitämistä, kun jokin unessa haluaa pitää häntä kädestä. Mutta nyt hän ei enää vastusta. Hän tietää samalla, ettei enää ole yksin. Aikaisemmin hän mieluimmin kuin ystävystyy, hän nöyryyttää ihmisiä, jotka pyrkivät hänen lähelle. Kädestä pitäjä tuntuu aluksi koiralta, mutta paljastuu kiiluvasilmäiseksi sudeksi. No hän pohtii arkiseen tapaansa, että hänen on tapettava susi. Mutta sitten hän huomaakin yhtäkkiä koko ajatuksen absurdiksi. Miten hän, kömpelösti kävelevä mies, pimeässä, tappaa paljain käsin suden? Hän tajuaa unessa, että hänen on ystävystyttävä suden kanssa. Tässä kohtaa Kopp herää unesta.
Kopp tajuaa herätessään avanneensa oven itsessään johonkin, jota ei tiedä mihin se johtaa. Unen susi on tietenkin hänen villi sielunsa, sydämen kauhu, salainen varjonsa, joka haluaa tulla kohdatuksi. Kopp toivoo Luojan auttavan häntä kohtaamaan itsensä kielletyt osat, jotta voi kohdata elämässä mitä tahansa. Väärän minän mestarillisesti kehittyneet tavat on kuitenkin kokonaan unohdettava, jotta voi voittaa kauhunsa – ja kohdata itsensä hyväksyvästi. Hänen täytyy siis oppia kohtaamaan, ystävystymään ja rakastamaan aikaisemmin kiellettyjä osia itsestään – unen sutta, joka on hänen pimeä veljensä. Nykypsykiatria puhuu pimeän veljen hyväksymisestä "self-attachmenttina", siinä aikuinen muodostaa sisäisen suhteen "lapseen itsessään".
Lappeenrannassa 25.4.2020
Ensimmäisen osan toisessa luvussa My Own Dark Brother (”Minun oma pimeä veljeni”) Kopp kertoo aluksi, että monet onnettomat ihmiset, jotka tulevat psykoterapiaan ( kuten hän itsekin aikanaan), kärsivät - vakavasti rajoittuneesta itsensä hyväksymisestä, mikä aiheutti kivuliaita ongelmia. Psykoterapeuttina Koppin tehtävä on auttaa ihmisiä paremmin tuntemaan itsensä täydellisemmin.
Kopp muistuttaa, että hyväksyvässä ja tuomitsemattomassa ilmapiirissä, vähitellen potilas kokee itsensä riittävän turvalliseksi kohtaamaan omia kätkettyjä puoliaan. Lisääntyneen itseymmärryksen myötä tulee lisääntynyt itsensä hyväksyminen. Ja kun itsensä hyväksyminen tapahtuu, niin henkilökohtainen vapaus lisääntyy. Tarpeeton kärsimys vähenee. Itsensä piilossa olevien osien kieltäminen on se hinta, joka tarpeettomana kärsimyksenä maksetaan. Itsensä laajempi hyväksyminen antaa mahdollisuuksia rikkaammalle elämälle.
Kopp muistuttaa kuitenkin, ettei kukaan ei voi hyväksyä itseään täysin. Haitalliset lapsuuden kokemukset jättävät osan ihmisistä repaleisemmaksi, vaikeammin jakautuneiksi kuin muut. Nämä minältään jakautuneet ihmiset Kopp jakaa karkeasti 1980-luvun psykiatrisen ajattelun mukaan kolmeen luokkaan: psykoottiset, rajatilat ja neuroottiset. Koppin ajattelun mukaan psykoosi johtuu varhaislapsuuden kaltoinkohtelusta ensimmäisten elinkuukausien aikana niin ettei saa muodostetuksi tunnetta koossapitävästä minästä. 2000-luvun psykiatriassa psykoosi on aivosairaus.
Koppin mukaan joillakin lapsilla on ollut riittävän hyvää vanhemmuutta, eivätkä he muodosta uhkaa neuroottisille vanhemmilleen. Heillä on riittävästi vapautta ja tukea kehittää mieltä koossapitävä minä. Myöhemmin nämä vanhemmat reagoivat kasvavan lapsen seksuaalisuuteen ja aggressiivisuuteen kuin vaarallisiin voimiin, jotka pitää ottaa tiukan kontrollin alle. Uhatuksi itsensä kokevat vanhemmat asettavat näille vaarallisille voimille kohtuuttomia rangaistuksia. Rangaistuksen pelko, joka on lapsessa sisäistetty syyllisyydeksi, johtaa näiden ongelmallisten viettivoimien hyväksymättömyyteen. Psyykkiset puolustusmekanismit kehittyvät neuroottisilla tukemaan torjunnan seinää pitääkseen erillään idealisoidun tietoisen minän ja sen ei-hyväksyttävät alkukantaiset yllykkeet.
Kopp tähdentää, että jotkut jakautuneet persoonallisuudet eivät ole tulleet niin huonosti kohdelluiksi, etteivät voisi kehittää sopeutuvaa minää, mutteivat myöskään minää, joka osaisi pitää hauskaa. Ensimmäiset kaksi-kolme elinvuotta näitä lapsia kohdeltiin epäpersoonallisesti. Vanhemman omat tarpeet tai ajankohtaiset elämäntilanteen vaatimukset menivät pienen lapsen tarpeiden edelle. Toistuvien tunkeutumisten ja laiminlyöntien vuoksi lapsi oppi laittamaan omat tarpeet syrjään. Ainut tapa selvitä tässä ympäristössä lapselle oli muodostaa ”väärä minä” (a false self), joka voisi ottaa itsekeskeisten vanhempien tarpeet tai ajankohtaiset elämän vaatimukset huomioon. Kasvaessaan nämä, Koppin mukaan, rajatilaiset persoonallisuudet pitävät yllä pystysuoraa eroa muodostetun tyhjän ja myöntyväisen väärän minän ja arkaaisen häpeämättömän suuruudenhullun todellisen minän välillä. Tämän mielensisäisen jaon ylläpitäminen tekee ihmiselle haavoittuvan asenteen, epävarman identiteetin, ja tyhjän elämän.
Koppin mukaan hän helposti jo psykoterapian alussa huomaa, että potilaan vaikeudet ovat peräisin hänen varhaisista elinvuosistaan – minkä he nyt tuntevat omina minänsä vaikeuksina. He eivät voi tietenkään muistaa varhaisia kokemuksiaan. Eivät siksikään koska käsitteelliset kyvyt symboliseen ajatteluun eivät ole kehittyneet. Kieli ei ole myöskään kehittynyt kokemuksia rekisteröimään. Aivojen kehittyessä vasta noin neljävuotiaana on mahdollista muodostaa kielellisiä mielikuvia.
Kopp kertoo, että päästäkseen nauttimaan itsensä hyväksymisen palkkioista, Koppin täytyy kertoa heille, miten he ovat tilanteeseensa tulleet: miten heistä tuli niitä, joita he nyt ovat. He yhdessä muodostavat kuvan menneestä.
Minän keksimisessä, mikä tahansa toimii vähän aikaa, muttei kauan. Kopp kertoo hänen omien vanhempiensa määritelleen hänet ”pahaksi pojaksi”, joka voisi tulla miksi haluaisi. Koppin yritykset nuorisorikollisen uralle eivät oikein sopineet hänelle. Hän ei ollut siinä koko sydämellään mukana. Hän oli enemmän hylkiö (outcast) kuin lain rikkoja. Vajavainen nuorisorikolliseksi. Välillä hän halusi teininä repäistä jotain eksoottista, villiä - ja samalla lempeää. Näiden tekoirstailujen välillä hän halusi mennä isän ja äidin luo kotiin tekemään läksyt.
Kopp luuli teininä vedättäneensä kaikkia, mikä ei kuitenkaan tehnyt hänen oloaan hyväksi, vaan se jätti hänet itsensä häiritsevän levottomaksi. Jos he todella oppivat tuntemaan hänet, niin hyväksyisivätkö he hänet. Itsepetos sai hänet heilumaan pinnallisen näyttelemisen ja uhrautuvan työskentelyn välillä. Ja se oli juuri se, mitä vanhemmat olivat ennustaneet – hän ei tekisi mitään ikinä oikein. He olivat pettyneet häneen, lisäksi hän vielä itse itseensä. Kaksikymmenvuotiaana Koppin jakautuneesta minästä tuli esille hallitsevaksi salaisen ahkera ”hyvä poika”- piirre. Pakonomainen, ylisuoriutuva opiskelija professoreille. Opiskelijatovereille hän yritti olla kapinallisen hallitsematon, itseohjautuva anarkisti. Kun hän saapui Greenwich Villagen kahviloihin, kotitehtävät oli kaikki tehty. Tekopyhyys oli molempiin suuntiin, Kopp lakonisesti toteaa tuosta ajasta.
Kopp kertoo tuolloin menneensä itse psykoterapiaan. Itsenäisyys ja sitoutuminen olivat hänen periaatteitaan, jännitys ja masennus periaatteista seuranneita psykiatrisia oireita. Nukahtaminen illalla oli mahdotonta ennen kuin oli kelannut päivän tärkeät tapahtumat. Joskus niitä oli niin paljon, ettei nukahtamisesta tullut mitään. Aamulla herätessä tuntui aina, että on maanantai, vaikka todennäköisyys siihen oli kuuden suhde yhteen, ettei ollut. Vaikka hän tiesi ajatuksen järjettömyyden, niin se ei auttanut sitä poistumaan. Maanantai tarkoitti, että joka päivä oli mahdollisuus oppia uutta.
Kopp yritti uskotella itselleen, että hän voisi kohdata minkä tahansa haasteen elämä hänen eteensä tuo. Oli vaikea hyväksyä se tosiasia, että vaikeiden tehtävien ottaminen oli vähemmän sankaruutta ja enemmän tapa vieroittaa itsensä elämän houkutuksista ja mahdollisesta hauskanpidosta.
Nuori Kopp oli hyvin valmistautunut ensimmäiselle psykoterapiatunnilleen. Hän kävi systemaattisesti ongelmansa läpi. Hän oletti psykoterapeutin kyselevän hänen taustastaan, joten Kopp suunnitteli antavansa loistavan elämänkerrallisen selonteon itsestään. Esityksen lopuksi Kopp oli järkyttynyt siitä, että oli jotain unohtanut pois.
- Tohtori, on vielä kertomatta jotain, joka jäi pois, luulen että se johtuu tunteitteni torjunnasta. Minä nimittäin toisinaan pelkään, että minä olen kehittymässä skitsofreenikoksi, teini-Kopp paljasti lopuksi psykoterapeutille.
Huvittuneisuuttaan peitellen psykoterapeutti pyysi luettelemaan skitsofrenian prepsykoottistia oireita. Kopp toivoi eniten maailmassa, että olisi löytänyt edes jotain epäilyksien tuolla olevaa todistetta siitä, että hänen katastrofaalinen ennusteensa olisi totta. Mutta hän ei löytänyt ensimmäistäkään.
Psykoterapeutti pelasti Koppin kasvojensa menettämiseltä kysymällä millaisen Kopp arveli olevan täydellinen skitsofrenia. Opiskelija-Kopp kuvaa menettävänsä kaiken, mitä kaikkea tärkeää hänellä sillä hetkellä oli, mihin psykoterapeutti vastasi, ettei vaikuta skitsofrenialta, pikemminkin neuroosilta.
- Ehkä jonakin päivänä, voit hyväksyä tarvitsevuutesi täydellisesti. Ja ottaa iisisti ilman että pelkää tulevansa hulluksi, jatkoi psykoterapeutti, ehkä opit, että sinulla on koko elämä aikaa voida paremmin ja saavuttaa haluamasi asiat.
Kopp kertoo, että 40 vuotta myöhemmin, hän välillä tavoittaa itsensä painimassa samojen ongelmien kanssa. Ensin hän kuvitteli voivansa herätä aamulla ja todeta, että nyt on sunnuntai. Tietäisi, että kaikki työ on tehty. Nyt hän voi lopultakin vain levätä.
Kopp kertoo, että kesti jonkin aikaa oivaltaa, että voi herätä, miettimättä mikä päivä itseasiassa oli. Hän voi itse valita, että työskenteleekö vai pitääkö hauskaa.
Kopp kertoo, että psykoterapiassaan hän paisutteli hyviä tarkoituksiaan, kovaa työtään, salaista viehtymystään pahaan, ja kuinka rappioituneet henkilöt vetivät häntä puoleensa. Jopa perverssit seksuaaliset fantasiansa hän paljasti psykoterapeutille. Pahuutensa kuvattuaan teini-Kopp odotti, että psykoterapeutti olisi muuttanut neuroosidiagnoosiaan, koska ehkä hänestä olikin tulossa psykopaatti.
- Ehkä voit jossain vaiheessa luopua superrehellisyyden tarpeesta ja kutistaa sen elämänkokoiseksi, vastasi psykoterapeutti jälleen potilaan kasvot säilyttäen, et ehkä kuitenkaan kuljeskele tulevaisuudessa ympäriinsä fantasioitasi toteuttaen ja muiden ihmisten oikeuksia polkien.
Kopp ei ottanut helposti rauhoittelua vastaan, ja myöntää vielä kokonainen elämänaika myöhemmin, hän painiskelee hyväksyäkseen - lapsuudessa selviytymiseen vaadittujen itsen kiellettyjen osien palauttamisen. Vasta viisi vuotta ennen 10.kirjan kirjoittamista Kopp kertoo kätkettyjen minän osiensa hyväksymisen olleen mahdollista.
Kopp kertoo unestaan. Hän uneksii olevansa Bostonissa, Cape Annissa, joka on hänen lempipaikkojaan. Hän on unessa pimeässä, ilman lamppua. Aivoleikkausten jäljiltä hän on kömpelö valoissakin ympäristössä. Hän inhoaa yleisesti kädestä pitämistä, kun jokin unessa haluaa pitää häntä kädestä. Mutta nyt hän ei enää vastusta. Hän tietää samalla, ettei enää ole yksin. Aikaisemmin hän mieluimmin kuin ystävystyy, hän nöyryyttää ihmisiä, jotka pyrkivät hänen lähelle. Kädestä pitäjä tuntuu aluksi koiralta, mutta paljastuu kiiluvasilmäiseksi sudeksi. No hän pohtii arkiseen tapaansa, että hänen on tapettava susi. Mutta sitten hän huomaakin yhtäkkiä koko ajatuksen absurdiksi. Miten hän, kömpelösti kävelevä mies, pimeässä, tappaa paljain käsin suden? Hän tajuaa unessa, että hänen on ystävystyttävä suden kanssa. Tässä kohtaa Kopp herää unesta.
Kopp tajuaa herätessään avanneensa oven itsessään johonkin, jota ei tiedä mihin se johtaa. Unen susi on tietenkin hänen villi sielunsa, sydämen kauhu, salainen varjonsa, joka haluaa tulla kohdatuksi. Kopp toivoo Luojan auttavan häntä kohtaamaan itsensä kielletyt osat, jotta voi kohdata elämässä mitä tahansa. Väärän minän mestarillisesti kehittyneet tavat on kuitenkin kokonaan unohdettava, jotta voi voittaa kauhunsa – ja kohdata itsensä hyväksyvästi. Hänen täytyy siis oppia kohtaamaan, ystävystymään ja rakastamaan aikaisemmin kiellettyjä osia itsestään – unen sutta, joka on hänen pimeä veljensä. Nykypsykiatria puhuu pimeän veljen hyväksymisestä "self-attachmenttina", siinä aikuinen muodostaa sisäisen suhteen "lapseen itsessään".
Lappeenrannassa 25.4.2020