Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater. (Tällä puolen tragediaa: psykoterapia teatterina), 1977 Osa IV
Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater. (“Tällä puolen tragediaa: psykoterapia teatterina”), 1977 Osa IV
Ensimmäisen osan viimeisessä luvussa Kopp kirjoittaa otsikolla ” Therapy as Theater” (terapia teatterina). Ja aloittaa lauseella: Usein elämänosaansa sopimaton persoona, joka on kehittänyt neuroottisen luonnetyylinsä, havaitsee, että hänen traagisen sankarillinen roolinsa tuottaa hänelle enemmän tarpeetonta kärsimystä kuin tyydytystä. Ihminen huomaa, että hänen elämäntarinansa kantaminen sietämällä onnettomia tunteita, eikä jotain erityistä, alkaa käydä raskaaksi. Hän saattaa etsiä psykoterapeuttia, joka auttaisi häntä hänen elämäntilanteessaan.
Kopp kirjoittaa, että kun ihminen hakeutuu psykoterapiaan, niin tyypillisesti ihmiset eivät etsi keinoa luopua traagisesta hahmostaan. Psykoterapiaan saapuva ihminen haluaa jonkinlaisen onnellisen lopun jotenkin. Kopp kertoo, että hän koettaa panna parastaan psykoterapeuttina, jotta tämä psykoterapiaan saapunut ihminen lopettaisi traagisen elämäntarinansa elämisen. Ja löytäisi leikkisämmän, valmistelemattoman ja spontaanin elämänkokemuksen. Potilaat eivät ole Koppin mukaan välittömästi halukkaita liittymään Absurdin Teatterin improvisoituun elämään, jota Kopp tarjoaa. Potilaat haluavat sen sijaan, että psykoterapeutti ottaa osaa potilaan traagiseen draamaan.
Psykoterapiaan saapunut ihminen on menestyksellisesti ollut sopimaton elämänosaansa ja elämändraamaansa, jota hän saattanut harjoittaa kauemmin kuin psykoterapeutti on ollut psykoterapeuttina. Jo lapsena hänet kutsuttiin näyttelemään jotakin muuta kuin mitä hän oli. Totta kai hän pani alussa hanttiin, mutta ne pienet palkkiot toisensa jälkeen ohjasivat hänet näyttelemään osaansa elämänsä draamassa. Lopulta hän siis teeskenteli, ettei teeskennellyt elämäänsä.
Kun koko elämänsä oppii teeskentelemään, ettei teeskentele, niin sellaisella tuotannolla on Koppin mukaan teatterillinen magiikka, joka tuottaa oman todellisuutensa. Jos pieni yhteinen hetki saa teatteriyleisön teeskentelyn maagisella voimalla sympatiseeraamaan, vihaamaan, huolestumaan ja helpottumaan, niin mitä se tekee ihmiselle, joka on kasvanut koko elämänsä sellaisessa kuvitteellisessa ympäristössä? Kopp hämmästelee sitä, mistä tämä paradoksaalinen teeskentely saa maagisen voimansa? Mistä nämä kafkamaiset sosiaaliset kokemukset ovat peräisin?
Kopp kertoo tarinan mustasta magiasta. Tarinan Meksikon zuni-intiaanipojasta joka viettelee nuoren tytön, joka taas alkaa saada kouristuksia. Pappien edessä poika koettaa syöttää erilaisia tarinoita, kuinka musta magia sai hänet tekemään sen. Viisaat papit pakottavat pojan paljastamaan, kuinka hän sen teki ja kuinka lopulta paljastuu, ettei pojalla ole mitään mustan magian taitoja, koska hän ”menettänyt” ne. Poika vapautuu mustan magian syytöksistä, josta heimossa rangaistuksena on kuolema.
Koppin mukaan psykoterapiapotilas koettaa zuni-intiaanipojan tavoin pelastaa itsensä. Koppin toimistoon tullessaan elämäntarinaansa sopimaton ihminen etsii psykoterapeuttia, joka auttaisi häntä ongelmissaan. Potilas saapuu kuitenkin toisenlaisen teatterin lavalle, psykoterapian teatterin lavalle. Kopp myöntää, että hän johdattaa potilaansa elämäänsä, joka on osin tehty illuusioista. On ilmeistä, ettei psykoterapeutiksi voi valmistua vain pelkän hyvän uskon varassa – myös psykoterapeutin toimistossa on teeskentelyllä osansa.
Kopp vertailee psykoterapeutin työtä usein shamaanin työhön. Shamaani oli primitiivisen yhteisön vastine psykoterapeutille, kirjoitti Kopp 1977. Institutionaalinen koulutus ja todistukset ovat vain lavastuksellinen länsimainen vastine länsimaiseksi parantajaksi valmistumiselle. Ne lakkaavat olemasta illuusioita vain siinä määrin kuin olemme oppineet teeskentelemään, etteivät ne ole teeskentelyn muotoja. Kopp täräyttää: ” Tämä kaikki ei ole enemmän mitään muuta kuin teatteria”.
Kopp kuvaa kanadanintiaanin Quesalidin valmistumista shamaaniksi. Alun perin kriittinen nuori mies menee vain ”tutustumaan” shamaaniksi valmistumiseen, mutta monien kokemusten jälkeen hänestä tulee arvostettu shamaani, joka vanhempana vielä vahvasti puolustelee muiden hyökkäyksiä shamanismia vastaan. Radikaali nuori päätyy lopulta suorittamaan osaansa shamaanina, hyvin tunnollisesti ja arvokkaasti.
Quesalidista ei tullut suurta shamaania siksi, että hän paransi potilaita, vaan potilaat paranivat siksi, että hänestä oli tullut suuri shamaani.
Todellisia shamaaneja on kuitenkin olemassa. Quesalid oppi, kun hän kohtasi vanhan arvostetun shamaanin, joka kysyi, että kuinka hän paransi hänen heimonsa potilaan, jota hän ei oman heimonsa edessä kyennyt parantamaan. Lopulta Quesalid paljasti, mitä shamaanitemppuja hän oli käyttänyt. Vanha shamaani perheineen katoaa seuraavana yönä heimosta. Heimo pelkää vanhan shamaanin kostoa. Turhaan sillä vanha shamaani palaa vuoden kuluttua, vanha shamaani ja hänen tyttärensä ovat tulleet hulluksi. Vanha shamaani kuolee parin vuoden kuluttua kylään paluustaan. Quesalid oppi, että todellista shamanismia on olemassa.
Kopp muistuttaa kuitenkin taitavien psykoterapeuttien sanonnasta, ettei ole olemassa mahtavia psykoterapeutteja, on vain mahtavia potilaita.
Kopp mainitsee erään hypnoterapeutin, joka oli kuuluisa siitä, että saattoi hypnotisoida lähes kenet tahansa. Koppin tiedustellessa kuinka tämä oli mahdollista, niin hypnoterapeutti vastasi, että kun potilas jo odotushuoneeseen tullessaan tietää tulevansa kuuluisan hypnoterapeutin vastaanotolle, niin potilas jo odotushuoneessa vaipuu tietynlaiseen transsiin, jota hän hyödyntää hypnotisoitaessa. Sitä samaa shamaanien jo osaamaa temppua, jonka Quesalid opetteli nelivuotisessa shamaanikoulutuksessaan. Toinen taitava hypnoterapeutti ilmaisi asian niin, että tarvitaan äärimmäisen hyvä hypnotisoija tietämään, että kuka hypnotisoi kenetkin.
Ihmisen havainnot ja ymmärrys, siis jokainen kokemus, ovat osin alitajuisen mielikuvituksen värittämiä.
Kopp kertoo, että psykoterapiapotilaan tullessa terapiaan, hän väistämättä joutuu vastaamaan potilaan neuroosin alla olevaan psykologiseen rakenteeseen. Ollessaan yhä uudestaan potilaan kanssa psykoterapeutti uppoutuu psykologiseen tilanteeseen, jossa joutuu potilaan neuroottisen systeemin muovaamaksi. Kuten myös potilas joutuu psykoterapeutin psykologiseen systeemiin. Kumpikaan ei voi tulla tilanteeseen joutumatta osaksi toisen psykologista systeemia ja elämäntilannetta.
1977 Kopp kirjoittaa, että kun potilas saapuu psykoterapiaan, niin psykoterapeutista ei tule, kuten Freud ehdotti, ”isähahmo” tai joku muu merkittävä lapsuuden hahmo. Pikemminkin psykoterapeutti astuu potilaan näytelmään, toisin kuin mitä Freud esitti. Koppin mukaan Jungin oli oikeassa potilaan ja psykoterapeutin suhteesta. Sekä potilas että psykoterapeutti, jonkin aikaa, yrittävät saada toinen toisensa ottamaan näytelmässään osan, jonka toinen tarjoaa. Koppin mukaan tästä ei pidä ketään syyttämän. Niin siinä vain käy, aluksi.
Pikkuhiljaa Koppin mukaan psykoterapeutti alkaa tulee tietoiseksi tavoista, jolla hänet kiedotaan potilaan systeemeihin. Ja sitten alkaa jännittävä yhdessä löytämisen retki, kun nämä ”alla olevat rakenteet” alkavat paljastua. Jos oikein hyvin käy psykoterapiassa, niin terapeuttinen systeemi korvaa neuroottisen systeemin. Psykoterapeutti voi yhä enemmän vaikuttaa potilaan tilanteeseen. Jos oikein onnellisesti käy, niin potilaan elämäntarinan kirjoitus (script) muuttuu. Potilaasta tulee kykenevämpi improvisoimaan elämässään. Potilaalla on suurempi valinnanvapaus elämänsä suhteen.
Kopp alleviivaa, että psykoterapeutin pitää olla valmis riskeeraamaan, valmis siihen, että potilas muuttaa psykoterapeuttia. Psykoterapeutin oman elämän sopimattomien roolien idut toimivat. Psykoterapeutin omat ratkaisemattomat kompleksit, lapsuuden väärien roolien jäänteet. Kopp myöntää, että hän potilaasta syntyvistä tunteista johtuen (teknisemmin vastatransferessi) hän saattaa välillä heittää potilaan lapsuusnäkymiensä rooleihin. Kaikki, mitä potilas tuo psykoterapiaan, tietoisesti ja tiedostamatta, vaikuttaa psykoterapeuttiin. Mutta toivottavasti potilas tuo psykoterapiatilanteeseen enemmän omaa systeemiään kuin mitä psykoterapeutti. Psykoterapeutti joutuu potilaan psykologisen systeemin ympäröimäksi.
Kopp siteeraa Levensonia, jonka mukaan psykoterapeutin pitää olla halukas riskeeraamaan oma identiteettinsä. ” This willingness to risk his own identity, to ´trip´with the patient, is the keystone of helpers from shamans to psychoanalysts”. Siis psykoterapeutin olemaan valmis lähtemään psykologiselle tripille potilaan maailmaan.
Kopp muistelee, kuinka hän aloittelevana psykoterapeuttina koetti olla todella objektiivinen. Hän kutsuu sitä ”tyhjien ratkaisujen ajaksi”. Tällä kerralla ja tämän potilaan kanssa en joudu manipuloiduksi, en osallistu potilaan hulluuteen. Mutta joka kerta kävi niin, että Kopp ei voinut jäädä ”irrallaan olevaksi asiantuntijaksi”, analyyttisen distanssin päähän potilaasta. Hän aina joutui potilaan psykologisen tanssin tanssipariksi. Ei niin, että Kopp olisi menettänyt havaintokykynsä psykoterapiassa, mutta hän huomasi, että hänen tapansa tehdä psykoterapiaa oli väärä tapa.
Koppin mukaan hänen psykoterapeuttiuransa alkuajan tapa, olla objektiivinen, palveli vain tapoja, joilla hän sotkeentui potilaan psykologisiin systeemeihin, niitä ymmärtämättä.
Kopp kertoo esimerkin potilaasta, joka tuli hänen vastaanotolleen. Nuori mies tuli psykoterapiaan valittaen, ettei hänellä ollut itseluottamusta (”heikko itsetunto”) omiin johtopäätöksiinsä ja tunne siitä, että hänen tapansa nähdä asiat hyväksyttiin harvoin muiden toimesta. Erityisesti auktoriteettien toimesta. Nuori mies kertoi, että hänen isällään oli ollut tapana sanoa hänelle, ettei hän tiennyt, mistä hän puhui. Nuori mies pelkäsi, että Kopp tulisi kohtelemaan häntä samalla kriittisen halveksuvalla tavalla.
Kopp ymmärsi, että potilaan odotukset psykoterapiaa kohtaan olivat ns. transferenssireaktio. Miettimättä sen kauempaa Kopp vastasi heti tulkinnalla potilaalle. Hän kertoi potilaalle, että se mitä potilaalla itse asiassa oli tapahtumassa, oli se, että hän koki auktoriteettien käyttäytymisen IKÄÄN KUIN kohtelisivat häntä yhtä kriittisesti kuin isä oli tehnyt.
Kopp kirjoittaa nyt myöhemmin ymmärtävänsä, että hänen tulkinta oli väärä. Sen sijaan, että hän olisi rohkaissut potilasta käsittelemään suoraan riskejä, joita liittyy ihmissuhteen kehittämiseen – hän kutsui potilaan pelaamaan turvallista älyllistä peliä kanssaan. Potilas totteli ja he kävivät edistymätöntä psykoterapiaa, jonka valetodellisuuskäsikirjoituksen oli laatinut aloitteleva psykoterapeutti. Aikaa tuhlaava, riskejä välttelevä ja tylsistyttävä rutiini oli tullut edistyksellisen psykoterapian tappavaksi rutiiniksi. Väärä ja väärin ajoitettu tulkinta, josta Koppin mukaan tuolloin kumpikaan heistä ei ollut tietoinen. Tulkitsemalla potilaan käyttäytymisen, kuten hän oli tehnyt, psykoterapeutti selitti potilaalle hänen käyttäytymisensä. Hän otti halveksivan isän roolin potilaan neuroottisessa käsikirjoituksessa. Eli potilas ei tiennyt, mitä puhui, mutta psykoterapeutti tiesi. Tai luuli tietävänsä. Potilas vastusti tulkintaa, mutta psykoterapeutti selitti sen olevan ”psykoterapian vastustusta”. Potilaan olisi pitänyt jatkaa teeskentelemistä, ettei teeskentele.
Myöhemmin Kopp kertoo ottaneensa toisen tyylin psykoterapiatyössään. Ei ole mitään keinoa välttää joutumasta potilaan elämänosaansa sopimattoman käsikirjoituksen osaksi. Nykyään hän antautuu tuolle kokemukselle halukkaasti (yrittämättä edes olla ”objektiivinen”). Jo varhain psykoterapian alussa hän kertoo potilaalle tavastaan työskennellä eli mitä on odotettavissa. Siitä että potilaalla tulee olemaan hänen kanssaan samanlaisia ongelmia, kuin niiden ihmisten kanssa, jotka hän on antanut tulla merkitykselliseksi elämässään. Että hän tulee osaksi potilaan (ja ehkä omaansakin hulluutta) hulluutta ja rutiineja. Hän koettaa vakuuttaa potilaan siitä, että tämä on toivottava hoidon komplikaatio. Näissä toisiinsa kietoutuneissa kokemuksissa on mahdollisuus kokea yhdessä se, minkä kanssa potilas tuskailee ja uupuu. Ehkä he yhdessä löytävät ratkaisunkin.
Kopp painottaa, että potilaan pitää ymmärtää psykoterapeutin haavoittuvuus joutua potilaan neuroottistraagisen elämäntarinan vietäväksi. Usein hän psykoterapeuttina tarvitsee potilaan apua kyetäkseen auttamaan potilasta. Potilaankin täytyy katsoa, mitä heidän välillään tapahtuu.
Kopp myöntää, että monet uudet potilaat ovat kyseisen selvityksen kuultuaan silmät pyöreinä ja eivät ole uskoa psykoterapeutin vastausta. He ovat tulleet psykoterapiaan odottaen, että psykoterapeutti on heitä terveempi, tai ainakin mitä potilaat itsestään luulevat. Potilaat uskovat, että psykoterapeutti on tarpeeksi voimakas ottaakseen hulluuden heistä pois. Jos Kopp olisi halunnut olla se täydellinen vanhempi, jota potilaat odottavat, Kopp olisi toiminut toisin.
Monet potilaat, jotka odottavat täydellistä vanhempaa, ovat valmiit kuluttamaan vuosia ja paljon rahaa osoittaakseen, että haavoittumaksi asemoituva psykoterapeutti on haavoittuvainen. Nämä potilaat haluavat osoittaa, että psykoterapeutti on ainakin yhtä hullu kuin he ovat. Koppin mukaan tämä voidaan välttää jo alussa, jossa psykoterapeutti paljastaa oman haavoittuvuutensa ihmisenä jo heti kättelyssä.
Koppin mukaan potilailta vie jonkin verran aikaa hyväksyä se, ettei hän psykoterapeuttina ole se jumala, joka tarjoaa taivaallisella mekanismilla onnellisen lopun hänen epäonniseen elämäänsä. Vielä enemmän aikaa vie hyväksyä se, ettei psykoterapeutti ole edes erityisen sankarillinen luonne. Tämä ymmärrys uhkaa sitä oivallusta, että molemmat ovat tavallisia ihmisiä. Potilaalle on vaikea hyväksyä, ettei ole pienempiä eikä isompia luonteita elämässä. Ei ole olemassa, aikuisen oikeasti, mahtavia psykoterapeutteja, on vain mahtavia potilaita. He itse. Koppin mukaan tähän oivallukseen voi mennä vuosia.
Kopp kirjoittaa, että hän myöntää kaiken sen käyttäytymisen, josta potilas häntä syyttää. Hän antaa potilaan tietää, että kun hän pitää Koppia kriittisenä, tarkkaamattomana, ylisuojelevana, hyväksikäyttävänä tai minä tahansa, niin potilas on aina oikeassa. Hän kylläkin kysyy, että, mikä on se näyttö, johon potilas tämän havaintonsa perustaa. Totta kai potilas voi siirtää häneen tunteita omasta mielikuvituksestaan, mutta useimmiten he molemmat yhdessä ovat kutoneet sen traagisen elämän käsikirjoituksen fantasiakudelman, josta potilaan havainnot nousevat.
Potilas ja psykoterapeutti muodostavat systeemin, muistuttaa Kopp. Potilaan tapa nähdä psykoterapeutti ei ole vääristymä. Kun psykoterapeutti tekee työtä potilaan kanssa, niin psykoterapeutti muuttuu. Potilas voi nähdä psykoterapeutin jotenkin liioiteltuna tai karikatyyrisenäkin, kun psykoterapeutti kohtaa potilaan traagisen elämäntarinan sankarilliset mittasuhteet. Potilaan neuroottiset (”transferenttiset” eli tunteensiirtohavainnot) havainnot psykoterapeutista ovat hyvin todellisia ja niitä on syytä kunnioittaa.
Vain osallistumalla potilaan dramaattiseen elämäntyyliin, riskeeraamalla psykoterapeuttisen ”objektiivisuutensa”, psykoterapeutti voi lisätä molempien ymmärrystä siitä, mikä on tapahtumassa elämässä parhaillaan ja miten potilas voisi käyttäytyä toisin elämänsä traagisena sankarina. Tämä yhdessä lisääntyvä ymmärrys sallii luopua teeskentelystä, ettei teeskentele.
Potilas ja psykoterapeutti voivat tulla kykeneviksi elämään raskaan, mutta lopulta vapauttavan metateatterillisen tietoisuuden kanssa. Kohdata elämän, jossa ei ole lopullista, korkeampaa eikä objektiivisempaa todellisuutta. Meille kaikille on olemassa vain meidän tavallinen henkilökohtainen kokemuksemme siitä, mikä on todellista. Ja sen pakottavasta vaikutuksesta toinen toisiimme.
Psykoterapiassa psykoterapeutti osallistuu, jonkin aikaa, potilaan henkilökohtaiseen draamaan, kuten potilas psykoterapeutin henkilökohtaiseen draamaan.
26.11.16 Lappeenrannassa
Ensimmäisen osan viimeisessä luvussa Kopp kirjoittaa otsikolla ” Therapy as Theater” (terapia teatterina). Ja aloittaa lauseella: Usein elämänosaansa sopimaton persoona, joka on kehittänyt neuroottisen luonnetyylinsä, havaitsee, että hänen traagisen sankarillinen roolinsa tuottaa hänelle enemmän tarpeetonta kärsimystä kuin tyydytystä. Ihminen huomaa, että hänen elämäntarinansa kantaminen sietämällä onnettomia tunteita, eikä jotain erityistä, alkaa käydä raskaaksi. Hän saattaa etsiä psykoterapeuttia, joka auttaisi häntä hänen elämäntilanteessaan.
Kopp kirjoittaa, että kun ihminen hakeutuu psykoterapiaan, niin tyypillisesti ihmiset eivät etsi keinoa luopua traagisesta hahmostaan. Psykoterapiaan saapuva ihminen haluaa jonkinlaisen onnellisen lopun jotenkin. Kopp kertoo, että hän koettaa panna parastaan psykoterapeuttina, jotta tämä psykoterapiaan saapunut ihminen lopettaisi traagisen elämäntarinansa elämisen. Ja löytäisi leikkisämmän, valmistelemattoman ja spontaanin elämänkokemuksen. Potilaat eivät ole Koppin mukaan välittömästi halukkaita liittymään Absurdin Teatterin improvisoituun elämään, jota Kopp tarjoaa. Potilaat haluavat sen sijaan, että psykoterapeutti ottaa osaa potilaan traagiseen draamaan.
Psykoterapiaan saapunut ihminen on menestyksellisesti ollut sopimaton elämänosaansa ja elämändraamaansa, jota hän saattanut harjoittaa kauemmin kuin psykoterapeutti on ollut psykoterapeuttina. Jo lapsena hänet kutsuttiin näyttelemään jotakin muuta kuin mitä hän oli. Totta kai hän pani alussa hanttiin, mutta ne pienet palkkiot toisensa jälkeen ohjasivat hänet näyttelemään osaansa elämänsä draamassa. Lopulta hän siis teeskenteli, ettei teeskennellyt elämäänsä.
Kun koko elämänsä oppii teeskentelemään, ettei teeskentele, niin sellaisella tuotannolla on Koppin mukaan teatterillinen magiikka, joka tuottaa oman todellisuutensa. Jos pieni yhteinen hetki saa teatteriyleisön teeskentelyn maagisella voimalla sympatiseeraamaan, vihaamaan, huolestumaan ja helpottumaan, niin mitä se tekee ihmiselle, joka on kasvanut koko elämänsä sellaisessa kuvitteellisessa ympäristössä? Kopp hämmästelee sitä, mistä tämä paradoksaalinen teeskentely saa maagisen voimansa? Mistä nämä kafkamaiset sosiaaliset kokemukset ovat peräisin?
Kopp kertoo tarinan mustasta magiasta. Tarinan Meksikon zuni-intiaanipojasta joka viettelee nuoren tytön, joka taas alkaa saada kouristuksia. Pappien edessä poika koettaa syöttää erilaisia tarinoita, kuinka musta magia sai hänet tekemään sen. Viisaat papit pakottavat pojan paljastamaan, kuinka hän sen teki ja kuinka lopulta paljastuu, ettei pojalla ole mitään mustan magian taitoja, koska hän ”menettänyt” ne. Poika vapautuu mustan magian syytöksistä, josta heimossa rangaistuksena on kuolema.
Koppin mukaan psykoterapiapotilas koettaa zuni-intiaanipojan tavoin pelastaa itsensä. Koppin toimistoon tullessaan elämäntarinaansa sopimaton ihminen etsii psykoterapeuttia, joka auttaisi häntä ongelmissaan. Potilas saapuu kuitenkin toisenlaisen teatterin lavalle, psykoterapian teatterin lavalle. Kopp myöntää, että hän johdattaa potilaansa elämäänsä, joka on osin tehty illuusioista. On ilmeistä, ettei psykoterapeutiksi voi valmistua vain pelkän hyvän uskon varassa – myös psykoterapeutin toimistossa on teeskentelyllä osansa.
Kopp vertailee psykoterapeutin työtä usein shamaanin työhön. Shamaani oli primitiivisen yhteisön vastine psykoterapeutille, kirjoitti Kopp 1977. Institutionaalinen koulutus ja todistukset ovat vain lavastuksellinen länsimainen vastine länsimaiseksi parantajaksi valmistumiselle. Ne lakkaavat olemasta illuusioita vain siinä määrin kuin olemme oppineet teeskentelemään, etteivät ne ole teeskentelyn muotoja. Kopp täräyttää: ” Tämä kaikki ei ole enemmän mitään muuta kuin teatteria”.
Kopp kuvaa kanadanintiaanin Quesalidin valmistumista shamaaniksi. Alun perin kriittinen nuori mies menee vain ”tutustumaan” shamaaniksi valmistumiseen, mutta monien kokemusten jälkeen hänestä tulee arvostettu shamaani, joka vanhempana vielä vahvasti puolustelee muiden hyökkäyksiä shamanismia vastaan. Radikaali nuori päätyy lopulta suorittamaan osaansa shamaanina, hyvin tunnollisesti ja arvokkaasti.
Quesalidista ei tullut suurta shamaania siksi, että hän paransi potilaita, vaan potilaat paranivat siksi, että hänestä oli tullut suuri shamaani.
Todellisia shamaaneja on kuitenkin olemassa. Quesalid oppi, kun hän kohtasi vanhan arvostetun shamaanin, joka kysyi, että kuinka hän paransi hänen heimonsa potilaan, jota hän ei oman heimonsa edessä kyennyt parantamaan. Lopulta Quesalid paljasti, mitä shamaanitemppuja hän oli käyttänyt. Vanha shamaani perheineen katoaa seuraavana yönä heimosta. Heimo pelkää vanhan shamaanin kostoa. Turhaan sillä vanha shamaani palaa vuoden kuluttua, vanha shamaani ja hänen tyttärensä ovat tulleet hulluksi. Vanha shamaani kuolee parin vuoden kuluttua kylään paluustaan. Quesalid oppi, että todellista shamanismia on olemassa.
Kopp muistuttaa kuitenkin taitavien psykoterapeuttien sanonnasta, ettei ole olemassa mahtavia psykoterapeutteja, on vain mahtavia potilaita.
Kopp mainitsee erään hypnoterapeutin, joka oli kuuluisa siitä, että saattoi hypnotisoida lähes kenet tahansa. Koppin tiedustellessa kuinka tämä oli mahdollista, niin hypnoterapeutti vastasi, että kun potilas jo odotushuoneeseen tullessaan tietää tulevansa kuuluisan hypnoterapeutin vastaanotolle, niin potilas jo odotushuoneessa vaipuu tietynlaiseen transsiin, jota hän hyödyntää hypnotisoitaessa. Sitä samaa shamaanien jo osaamaa temppua, jonka Quesalid opetteli nelivuotisessa shamaanikoulutuksessaan. Toinen taitava hypnoterapeutti ilmaisi asian niin, että tarvitaan äärimmäisen hyvä hypnotisoija tietämään, että kuka hypnotisoi kenetkin.
Ihmisen havainnot ja ymmärrys, siis jokainen kokemus, ovat osin alitajuisen mielikuvituksen värittämiä.
Kopp kertoo, että psykoterapiapotilaan tullessa terapiaan, hän väistämättä joutuu vastaamaan potilaan neuroosin alla olevaan psykologiseen rakenteeseen. Ollessaan yhä uudestaan potilaan kanssa psykoterapeutti uppoutuu psykologiseen tilanteeseen, jossa joutuu potilaan neuroottisen systeemin muovaamaksi. Kuten myös potilas joutuu psykoterapeutin psykologiseen systeemiin. Kumpikaan ei voi tulla tilanteeseen joutumatta osaksi toisen psykologista systeemia ja elämäntilannetta.
1977 Kopp kirjoittaa, että kun potilas saapuu psykoterapiaan, niin psykoterapeutista ei tule, kuten Freud ehdotti, ”isähahmo” tai joku muu merkittävä lapsuuden hahmo. Pikemminkin psykoterapeutti astuu potilaan näytelmään, toisin kuin mitä Freud esitti. Koppin mukaan Jungin oli oikeassa potilaan ja psykoterapeutin suhteesta. Sekä potilas että psykoterapeutti, jonkin aikaa, yrittävät saada toinen toisensa ottamaan näytelmässään osan, jonka toinen tarjoaa. Koppin mukaan tästä ei pidä ketään syyttämän. Niin siinä vain käy, aluksi.
Pikkuhiljaa Koppin mukaan psykoterapeutti alkaa tulee tietoiseksi tavoista, jolla hänet kiedotaan potilaan systeemeihin. Ja sitten alkaa jännittävä yhdessä löytämisen retki, kun nämä ”alla olevat rakenteet” alkavat paljastua. Jos oikein hyvin käy psykoterapiassa, niin terapeuttinen systeemi korvaa neuroottisen systeemin. Psykoterapeutti voi yhä enemmän vaikuttaa potilaan tilanteeseen. Jos oikein onnellisesti käy, niin potilaan elämäntarinan kirjoitus (script) muuttuu. Potilaasta tulee kykenevämpi improvisoimaan elämässään. Potilaalla on suurempi valinnanvapaus elämänsä suhteen.
Kopp alleviivaa, että psykoterapeutin pitää olla valmis riskeeraamaan, valmis siihen, että potilas muuttaa psykoterapeuttia. Psykoterapeutin oman elämän sopimattomien roolien idut toimivat. Psykoterapeutin omat ratkaisemattomat kompleksit, lapsuuden väärien roolien jäänteet. Kopp myöntää, että hän potilaasta syntyvistä tunteista johtuen (teknisemmin vastatransferessi) hän saattaa välillä heittää potilaan lapsuusnäkymiensä rooleihin. Kaikki, mitä potilas tuo psykoterapiaan, tietoisesti ja tiedostamatta, vaikuttaa psykoterapeuttiin. Mutta toivottavasti potilas tuo psykoterapiatilanteeseen enemmän omaa systeemiään kuin mitä psykoterapeutti. Psykoterapeutti joutuu potilaan psykologisen systeemin ympäröimäksi.
Kopp siteeraa Levensonia, jonka mukaan psykoterapeutin pitää olla halukas riskeeraamaan oma identiteettinsä. ” This willingness to risk his own identity, to ´trip´with the patient, is the keystone of helpers from shamans to psychoanalysts”. Siis psykoterapeutin olemaan valmis lähtemään psykologiselle tripille potilaan maailmaan.
Kopp muistelee, kuinka hän aloittelevana psykoterapeuttina koetti olla todella objektiivinen. Hän kutsuu sitä ”tyhjien ratkaisujen ajaksi”. Tällä kerralla ja tämän potilaan kanssa en joudu manipuloiduksi, en osallistu potilaan hulluuteen. Mutta joka kerta kävi niin, että Kopp ei voinut jäädä ”irrallaan olevaksi asiantuntijaksi”, analyyttisen distanssin päähän potilaasta. Hän aina joutui potilaan psykologisen tanssin tanssipariksi. Ei niin, että Kopp olisi menettänyt havaintokykynsä psykoterapiassa, mutta hän huomasi, että hänen tapansa tehdä psykoterapiaa oli väärä tapa.
Koppin mukaan hänen psykoterapeuttiuransa alkuajan tapa, olla objektiivinen, palveli vain tapoja, joilla hän sotkeentui potilaan psykologisiin systeemeihin, niitä ymmärtämättä.
Kopp kertoo esimerkin potilaasta, joka tuli hänen vastaanotolleen. Nuori mies tuli psykoterapiaan valittaen, ettei hänellä ollut itseluottamusta (”heikko itsetunto”) omiin johtopäätöksiinsä ja tunne siitä, että hänen tapansa nähdä asiat hyväksyttiin harvoin muiden toimesta. Erityisesti auktoriteettien toimesta. Nuori mies kertoi, että hänen isällään oli ollut tapana sanoa hänelle, ettei hän tiennyt, mistä hän puhui. Nuori mies pelkäsi, että Kopp tulisi kohtelemaan häntä samalla kriittisen halveksuvalla tavalla.
Kopp ymmärsi, että potilaan odotukset psykoterapiaa kohtaan olivat ns. transferenssireaktio. Miettimättä sen kauempaa Kopp vastasi heti tulkinnalla potilaalle. Hän kertoi potilaalle, että se mitä potilaalla itse asiassa oli tapahtumassa, oli se, että hän koki auktoriteettien käyttäytymisen IKÄÄN KUIN kohtelisivat häntä yhtä kriittisesti kuin isä oli tehnyt.
Kopp kirjoittaa nyt myöhemmin ymmärtävänsä, että hänen tulkinta oli väärä. Sen sijaan, että hän olisi rohkaissut potilasta käsittelemään suoraan riskejä, joita liittyy ihmissuhteen kehittämiseen – hän kutsui potilaan pelaamaan turvallista älyllistä peliä kanssaan. Potilas totteli ja he kävivät edistymätöntä psykoterapiaa, jonka valetodellisuuskäsikirjoituksen oli laatinut aloitteleva psykoterapeutti. Aikaa tuhlaava, riskejä välttelevä ja tylsistyttävä rutiini oli tullut edistyksellisen psykoterapian tappavaksi rutiiniksi. Väärä ja väärin ajoitettu tulkinta, josta Koppin mukaan tuolloin kumpikaan heistä ei ollut tietoinen. Tulkitsemalla potilaan käyttäytymisen, kuten hän oli tehnyt, psykoterapeutti selitti potilaalle hänen käyttäytymisensä. Hän otti halveksivan isän roolin potilaan neuroottisessa käsikirjoituksessa. Eli potilas ei tiennyt, mitä puhui, mutta psykoterapeutti tiesi. Tai luuli tietävänsä. Potilas vastusti tulkintaa, mutta psykoterapeutti selitti sen olevan ”psykoterapian vastustusta”. Potilaan olisi pitänyt jatkaa teeskentelemistä, ettei teeskentele.
Myöhemmin Kopp kertoo ottaneensa toisen tyylin psykoterapiatyössään. Ei ole mitään keinoa välttää joutumasta potilaan elämänosaansa sopimattoman käsikirjoituksen osaksi. Nykyään hän antautuu tuolle kokemukselle halukkaasti (yrittämättä edes olla ”objektiivinen”). Jo varhain psykoterapian alussa hän kertoo potilaalle tavastaan työskennellä eli mitä on odotettavissa. Siitä että potilaalla tulee olemaan hänen kanssaan samanlaisia ongelmia, kuin niiden ihmisten kanssa, jotka hän on antanut tulla merkitykselliseksi elämässään. Että hän tulee osaksi potilaan (ja ehkä omaansakin hulluutta) hulluutta ja rutiineja. Hän koettaa vakuuttaa potilaan siitä, että tämä on toivottava hoidon komplikaatio. Näissä toisiinsa kietoutuneissa kokemuksissa on mahdollisuus kokea yhdessä se, minkä kanssa potilas tuskailee ja uupuu. Ehkä he yhdessä löytävät ratkaisunkin.
Kopp painottaa, että potilaan pitää ymmärtää psykoterapeutin haavoittuvuus joutua potilaan neuroottistraagisen elämäntarinan vietäväksi. Usein hän psykoterapeuttina tarvitsee potilaan apua kyetäkseen auttamaan potilasta. Potilaankin täytyy katsoa, mitä heidän välillään tapahtuu.
Kopp myöntää, että monet uudet potilaat ovat kyseisen selvityksen kuultuaan silmät pyöreinä ja eivät ole uskoa psykoterapeutin vastausta. He ovat tulleet psykoterapiaan odottaen, että psykoterapeutti on heitä terveempi, tai ainakin mitä potilaat itsestään luulevat. Potilaat uskovat, että psykoterapeutti on tarpeeksi voimakas ottaakseen hulluuden heistä pois. Jos Kopp olisi halunnut olla se täydellinen vanhempi, jota potilaat odottavat, Kopp olisi toiminut toisin.
Monet potilaat, jotka odottavat täydellistä vanhempaa, ovat valmiit kuluttamaan vuosia ja paljon rahaa osoittaakseen, että haavoittumaksi asemoituva psykoterapeutti on haavoittuvainen. Nämä potilaat haluavat osoittaa, että psykoterapeutti on ainakin yhtä hullu kuin he ovat. Koppin mukaan tämä voidaan välttää jo alussa, jossa psykoterapeutti paljastaa oman haavoittuvuutensa ihmisenä jo heti kättelyssä.
Koppin mukaan potilailta vie jonkin verran aikaa hyväksyä se, ettei hän psykoterapeuttina ole se jumala, joka tarjoaa taivaallisella mekanismilla onnellisen lopun hänen epäonniseen elämäänsä. Vielä enemmän aikaa vie hyväksyä se, ettei psykoterapeutti ole edes erityisen sankarillinen luonne. Tämä ymmärrys uhkaa sitä oivallusta, että molemmat ovat tavallisia ihmisiä. Potilaalle on vaikea hyväksyä, ettei ole pienempiä eikä isompia luonteita elämässä. Ei ole olemassa, aikuisen oikeasti, mahtavia psykoterapeutteja, on vain mahtavia potilaita. He itse. Koppin mukaan tähän oivallukseen voi mennä vuosia.
Kopp kirjoittaa, että hän myöntää kaiken sen käyttäytymisen, josta potilas häntä syyttää. Hän antaa potilaan tietää, että kun hän pitää Koppia kriittisenä, tarkkaamattomana, ylisuojelevana, hyväksikäyttävänä tai minä tahansa, niin potilas on aina oikeassa. Hän kylläkin kysyy, että, mikä on se näyttö, johon potilas tämän havaintonsa perustaa. Totta kai potilas voi siirtää häneen tunteita omasta mielikuvituksestaan, mutta useimmiten he molemmat yhdessä ovat kutoneet sen traagisen elämän käsikirjoituksen fantasiakudelman, josta potilaan havainnot nousevat.
Potilas ja psykoterapeutti muodostavat systeemin, muistuttaa Kopp. Potilaan tapa nähdä psykoterapeutti ei ole vääristymä. Kun psykoterapeutti tekee työtä potilaan kanssa, niin psykoterapeutti muuttuu. Potilas voi nähdä psykoterapeutin jotenkin liioiteltuna tai karikatyyrisenäkin, kun psykoterapeutti kohtaa potilaan traagisen elämäntarinan sankarilliset mittasuhteet. Potilaan neuroottiset (”transferenttiset” eli tunteensiirtohavainnot) havainnot psykoterapeutista ovat hyvin todellisia ja niitä on syytä kunnioittaa.
Vain osallistumalla potilaan dramaattiseen elämäntyyliin, riskeeraamalla psykoterapeuttisen ”objektiivisuutensa”, psykoterapeutti voi lisätä molempien ymmärrystä siitä, mikä on tapahtumassa elämässä parhaillaan ja miten potilas voisi käyttäytyä toisin elämänsä traagisena sankarina. Tämä yhdessä lisääntyvä ymmärrys sallii luopua teeskentelystä, ettei teeskentele.
Potilas ja psykoterapeutti voivat tulla kykeneviksi elämään raskaan, mutta lopulta vapauttavan metateatterillisen tietoisuuden kanssa. Kohdata elämän, jossa ei ole lopullista, korkeampaa eikä objektiivisempaa todellisuutta. Meille kaikille on olemassa vain meidän tavallinen henkilökohtainen kokemuksemme siitä, mikä on todellista. Ja sen pakottavasta vaikutuksesta toinen toisiimme.
Psykoterapiassa psykoterapeutti osallistuu, jonkin aikaa, potilaan henkilökohtaiseen draamaan, kuten potilas psykoterapeutin henkilökohtaiseen draamaan.
26.11.16 Lappeenrannassa