Sheldon Koppin seitsemäs kirja This Side of Tragedy: Psychotherapy as Theater. (Tällä puolen tragediaa: psykoterapia teatterina), 1977 Osa XI Traaginen sankari
Koppin kirjan viimeinen ja kolmas osa on nimetty Tragedy and Beyond (“Tragedia ja sen tuolle puolen”). Kolmannen osan ensimmäinen luku on The Tragic Hero (”traaginen sankari”).
Kopp aloittaa luvun kirjoittamalla, että on olemassa ihmisille yhteisiä yleisiä kokemuksia, joihin ei kuitenkaan kuulu tragedia. Kaikissa kielissä on sana pyhälle ja pyhän kokemukselle. Mutta tragedia sana tulee kreikankielestä kuudennelta vuosisadalta, yli 2500 vuotta sitten. Alkuperäisestä kreikkalaisesta teatterista.
Tragedia ei ole biologinen välttämättömyys – se on kallis ja raskas arvioinnin jalostus, kulttuurisesti luotu lisä ja historiallinen tuhlaus. Teatteria on ollut kaikissa kulttuureissa, mutta tragedian synty on kuudennen vuosisadan Kreikassa. Teatterin kolme elementtiä syntyivät Koppin mukaan: näyttelijä joka lauloi tai puhui itsenäisesti kuorosta erillään, dialogi jossa oli ristiriidan elementti, ja yleisö jonka osallistuminen oli rajoitettu emotionaaliseen reagointiin.
Näyttelijät ottivat aikaisemmin papeille kuuluneen paikan, eikä enää näytelmät olleet vain temppeleissä. Klassiset tragediat muotoutuivat seuraavien kirjoittajien kehittämänä: rohkea Aiskhylos, taitava Sofokles ja ovela Euripides. Dionysoksen alttarin ympärillä laulava kuoro muuttui, kun ”thespis” (engl. thespians tarkoittaa tänäänkin näyttelijää) eli näyttelijä tuli erilleen kuorosta näytelläkseen jumalan osaa ja hänen juhlittuja tekojaan.
Aiskhylos lisäsi toisen henkilön, esitteli dialogin eli vuoropuhelun, mikä vähensi kuoron merkitystä. Sofokles muutti kolmiosaisen näytelmän yksiosaiseksi. Euripides teki henkilöistä ja juonesta monimutkaisempaa tuomalla näyttämölle sosiaalisia, poliittisia ja filosofisia aiheita. Euripides lisäsi myös tavallisten inhimillisten ihmisten inhimillisiä psykologisia draamoja aikaisempien kohtalon ja korkeimpien voimien säätelemiin ihmiskohtaloihin.
Ensimmäisiä näytelmänkirjoittajia kutsuttiin tragedoi´ksi. Termi viittasi vuohen lauluun. Parhaan näytelmänkirjoittajan voitto oli alkuaan vuohi. Alkuperäinen satyyrien kuoro piti yllään vuohen nahkoja. Vuohi oli Dionysoksen pyhä eläin. Satyyrit, puoli-ihmiset/ puolieläimet, vuodenpuvuissaan tarjosivat koomista vapautusta traagisten kolmiosaisten näytelmien katsojille.
Alkuperäisen tragedian teemana oli hyvän joutuminen epäsuosioon. Tragedia on kirjallisuuden muoto, joka käsittelee ”nöyrää kärsimystä”. Dramaattinen tapa, joka pyrkii esittämään ihmiset parempina kuin he ovat arkielämässä. Tragedia on, Kopp siteeraa, paradoksaalinen yhdistelmä pelokasta oikeassa olemisen tunnetta (sankarin täytyy langeta) ja säälittävää vääryyttä (on sääli, että sankari lankeaa).
Traagiset sankarit ovat tunnistettavissa etukäteen. Kohtalo (deux ex machina) toimittaa traagisen sankarin lopullisen rankaisemisen, mutta traaginen sankari itse toimillaan, jotka tuntuvat tapahtuvan omalla painollaan, aiheuttaa kohtalonsa. Jumalat vain oikaisevat välttämättömän kohtalon.
Kohtalo vetää sankaria tai sankaritarta puoleensa kohti kamalaa loppuaan jollakin luonteen ”traagisella heikkoudella”. Tämä kohtalomainen heikkous on tavallisimmin jonkin hyveen liiallisuus, kuten ylpeys tai omistautuminen. Traaginen sankari saa aina mitä tahtoo – ja maksaa siitä täyden hinnan. Traaginen sankari tuntuu heiluttavan jotakin jumalallista tai universaalia tasapainoa, joka korjaa itse itsensä näytelmän viimeisessä osassa. Tragedia kertoo siis hieman enemmän kuin itse totuus – liioittelemalla nöyryyttä, velvollisuutta tai hyvettä. Suuruudesta romahtamista armoon ja luonnollisen järjestyksen väistämätöntä palautumista.
Kuten ihmiset, jotka hakeutuvat psykoterapiaan, niin traagiset sankarit ja sankarittaret klassisissa kreikkalaisissa näytelmissä näkevät itsensä erityisesti valituiksi julman kohtalon uhreiksi kärsimään pakenematonta välttämättömyyttä. Tämä kaikki siksi, että he ovat – niin he tuntevat – jotenkin liian hyviä, liian sitoutuneita korkeimpiin arvoihin. Liian herkkiä tai mitä tahansa liian. Se mitä näiltä traagisilta sankareilta puuttuu, ei ole itsetietoisuutta vaan perspektiiviä ja huumoria. He ottavat itsensä ja tilanteensa liian vakavasti. Ja elämän absurdiuden liian vähän vakavasti. Ja siksi eivät voi muuta kuin osallistua oman onnettoman elämänsä dramatisointiin. Ja tekevät sen ikään kuin se ei olisi ollenkaan heidän omaa syytään…
Koppin mielestä hänelle Freudin suurin oivallus on mitä tulee psykoterapeutin neuvoihin potilaalle:
” Totta kai kohtalo voi vapauttaa sinut helpommin sairaudestasi kuin minä, mutta voit ja kykenet vakuuttamaan itsesi, että paljon on saavutettavissa, jos me onnistumme muuttamaan hysteerisen kurjuutesi tavalliseksi onnettomaksi elämäksi.”
Koppin mielestä Freudin oivallus on se, että jokaiseen elämään kuuluu turhautumista, tuskaa ja pettymystä. Elämä sinällään ei nosta noita universaaleja, kaikille yhteisiä kokemuksia tavallisuutta ihmeellisemmäksi, mutta neuroosi on se, joka kohottaa elämän onnettomuudet hysteerisen kurjuuden traagiseen äärimmäisyyteen.
Neurootikon itsepäisyys, omavoimaisuus ja päättäväisyys, ei luonteen traaginen heikkous sinänsä, siis käyttäytymistapa muuttaa ratkaistavan ongelman sietämättömäksi elämäksi kestää. Onnistuneessa psykoterapiassa on mahdollisuus viettää aikaa turvallisessa, ei-syyttävässä ja kuitenkin ristiriitoja esille ottavassa terapiasuhteessa korjatakseen asioita, joita on voinut joutua kohtaamaan elämässään liian varhain tai liian usein, niin ettei ole niiden kanssa selvinnyt ilman neuroosin muodostamista. Psykoterapian voi nähdä toisena mahdollisuutena, jossa voi korjata aikaisempia elämän vääriä roolijakoja tai huonoa elämän käsikirjoitusta.
Psykoterapian turvin voi oppia joustavasti vuorottelemaan näyttelemisen ja ohjaamisen välillä. Harjoiteltujen esitysten ja spontaanin ilmaisun välillä. Kyky improvisoida lisääntyy ja elämisen repertuaari laajenee.
Tragedialla on ollut vuosien saatossa eri tulkinnat: Aristoteles, Nietzsche, Hegel, Unamuno ja muut ovat kukin tulkinneet 32 myöhemmille sukupolville säilynyttä kreikkalaista tragediaa. Koppin mukaan myös hänen tulkintansa oman aikansa mukaisesti vääristynyt. Yhtä harhaan johtava kuin valaisevakin. Näissä rajoituksissa hän avoimesti ja innokkaasti tulkitsee omalla tavallaan kreikkalaisia tragedioita.
Kopp kertoo tekosyikseen, että vaikka pitääkin teatterista, on liian laiska hankkimaan lippuja. Lainaa kirjastosta näytelmiä, muttei saa niitä luetuksi ennen palautusaikaa. Osaksi siksi hän päätti kirjoittaa kirjan psykoterapiasta ja teatterista, koska siten saa itsensä huiputetuksi menemään teatteriin ja lukemaan näytelmiä sekä keskustelemaan näyttelijöiden kanssa. Ensin Kopp kertoo lukeneensa filosofisia, historiallisia ja esteettisiä kirjoituksia tragedioista. Sitten hän luki läpi kaikki 32 säilynyttä Aiskhyloksen, Sofokleen ja Euripideen tragedianäytelmää. Ja tämä kaikki toimi, kuten aina. Ihmisen ikuinen kiusaus henkiseen laiskuuteen väistyi. Kuten keho ja henki tarvitsevat säännöllistä herättelyä, niin tarvitsee mielikin.
Kopp keskittyy tragedioista 2500 vuotta sitten kirjoitettuun Sofokleen Oidipus-trilogian viimeiseen näytelmään – Antigoneen. Antigone on yksi Oidipuksen tyttäristä. Oidipushan Delfoin oraakkelin ennustuksen mukaan tietämättään tappoi isänsä Laioksen ja meni naimisiin äitinsä Iokasteen kanssa. Oidipus koetti paeta synkkiä ennustuksia, mutta itsepäisyytensä ja ylpeän johdonmukaisuutensa vuoksi vain toteutti synkät ennustukset. Epätoivoissaan Iokaste hirtti itsensä, Oidipus sokaisi silmänsä ja pyysi karkotusta maaseudulle. Antigone-tytär seurasi isäänsä maanpakoon ja palasi Thebaan isän kuoltua. Oidipuksen pojat Polynikes ja Eteokles taistelivat Oidipuksen jättämästä vallasta ja lopulta veljet tappavat taistelussa toisensa. Iokasteen veli Kreon nousee Theban kuninkaaksi.
Kreonin mielestä Eteokles puolusti Thebaa ja Polynikes oli hyökännyt kotimaataan vastaan. Hän määrää Eteoklesin ruumiin poltettavaksi kunnian kera. Polynikesin ruumis sen sijaan jätetään Kreonin mahtikäskyllä mätänemään lintujen ja muiden eläinten syötäväksi. Kuka puuttuu Polynikesin ruumiiseen, niin hänet kivitetään kuoliaaksi.
Antigone rakkaudesta ja lojaalisuudesta perhettään kohtaan, kuten isän seuraamisessa maanpakoon, haluaa haudata rakkaan veljensä Polyniken. Riippumatta siitä, mitä Kreon on politiikassaan määrännyt. Antigone pyytää sisartaan Ismeneä mukaan hautaamaan veljeään. Ismene ei uskalla uhmata lakia, mikä ei Antigonea estä. Antigone halveksii sisartaan.
Antigone puhuu rakkauden, perhelojaalisuuden ja luonnonlain puolesta ja asettaa itsensä Kreonin Järkeä, poliittista oikeutta ja valtion jumalia vastaan. Antigone asettaa perheensä maan edun edelle. Sankarillisuuden avuttomuuden edelle. Samalla Antigone käynnistää tuhoavat voimat kohti dramaattista yhteenottoa Kreonin kanssa. Tarkoituksellisesti hän glamorisoi oman kovan kohtalonsa sanoen sisarelleen Ismenelle:
”Mene vaan, minä aion haudata veljen,
Ja kuolla sen vuoksi, mikä ilo se onkaan!
Syvästä kunnioituksesta – olen tyytyväinen
Ja makaan veljeni, jota rakastan, vieressä.”
Sotilas tulee kertomaan, että joku uskaltaa uhmata kuninkaan käskyä ja yrittää haudata Polynikesta. Kreon arvelee, että joku tuntematon kansalainen ei tottele, koska on kapinallinen. Kuoro koettaa varoittaa Kreonia, että hän voi erehtyä itsepäisen määräyksensä vuoksi. Se voi oikeasti olla jumalten teko. Kuoro varoittaa, että Kreon ei mieti seurauksia vaan on tekemässä moraalittoman teon. ” Yksinäisessä ylpeydessä hän tulee elämänsä päättämään”, kuoro laulaa varoitustaan.
Sotilas on hakenut hautaamista yrittävän Antigonen. Kreon yrittää päästää Antigonen vapaaksi, sillä varjolla, ettei tämä olisi tiennyt rikkovansa lakia. Antigone vastaa tietävänsä täysin mitä on tekemässä – rikkomassa kuninkaan käskyä.
”En pidä käskyäsi tarpeeksi vahvana,
ettei kirjoittamatonta ja muuttamatonta lakia voisi olla noudattamatta,
voi jumala ja taivas sentään, sinähän olet vain ihminen.”
Antigone sanoo kuolevansa mielellään. Se on Kreon, joka on typerä. Kuoro varoittaa Antigonea, että hän osoittaa isänsä itsepäistä henkeä. Ei ole koskaan liian myöhäistä oppia antamaan periksi. Kreon varoittaa tragedian moraalisella sävyllä, että yli-itsepäinen henki on ensimmäisenä rikkoutuva, kuten vahvin teräs napsahtaa pirstaleiksi, jos on ahjotulella liian kauan. Mutta Antigonen juhlinta marttyyrimäisestä ja kunniallisesta rikoksestaan lisääntyy hänen avuttomuutensa mittoihin. Mitä pahemmaksi tilanne tulee, sitä halveksivammaksi Antigone tulee. Kreon pyytää Antigonen sisarta Ismeneä jakamaan Antigonen rangaistuksen. Nyt Ismene jakaisi mielellään sisarensa kohtalon, mutta Antigone hylkää sisaren tarjouksen päästä syytöksen valokeilaan.
Ismene pyytää armoa sisarelleen. Ismene muistuttaa, että Antigonen piti mennä naimisiin Kreonin pojan, Haemonin kanssa. Mutta Kreon pitäytyy autoritaarisena patriarkkana. Hän pitää täysin kiinni sosiaalisesta ja poliittisesta järjestyksestä mitä tahansa se vaatiikin huolehtivien tunteiden tai henkilökohtaisten suhteiden osalta. Kreon sanoo, että laki on muuttamaton ja Antigone täytyy kivittää kuoliaaksi, kun on rikkonut kuninkaan käskyä.
Haemon tulee isänsä luo. Hän kertoo haluavansa olla kunnioittavan tottelevainen poika, mutta toivoo armahdusta rakkaalleen. Haemon koettaa kertoa isälleen, että hänen ongelmia aiheuttava käskynsä on epäsuosittu kansalaisten keskuudessa, mikä vain lisää Kreonin vihantunnetta. Kreon sanoo pojalleen, että on parempi tulla miehen hakkaamaksi kuin naisen johtamaksi. Haemon on raivoissaan isälleen, joka ei kunnioita hän en tunteitaan, mutta yrittää silti tarjota kompromissia.
- Ei ole heikkous viisaimmallekaan miehelle, tietää milloin on väärässä ja antaa periksi, Haemon sanoo isälleen.
Kreon vastaa tulemalla vielä partiarkaalisemmaksi, koska ei voi kuvitella ottavansa neuvoa pojaltaan. Hän on sentään kuningas ja vain vastuussa vain itselleen. Valtio kuulu hänelle. Hän tietää, mikä on parhaaksi kenellekin. Haemon jättää isänsä sanomalla, että tämä olisi loistava kuningas – autiolla saarella.
Tässä vaiheessa näytelmässä kaikki ovat jumissa ja kaikilla on kurjaa, mikä on myös Koppille tuttu tilanne psykoterapeutin vastaanotolta. Jokainen on perheessä sitä mieltä, että kaikki olisi hyvin, jos vain joku muu perheenjäsenistä antaisi periksi ja muuttuisi. Jokainen haluaa, että psykoterapeutti muuttaa asiat paremmaksi ja korjaa rikkimenneen maailman. Jos Kopp kysyy potilaalta, että mikä on hänen osuutensa sotkun aiheuttamisesta, niin hän tavallisesti vain nostaa oikeassa olemisen ja omavoimaisuuden sankarillisen hahmon mittoihin. Potilas kertoo tekevänsä juuri oikeita asioita ja juuri oikeista syistä – häntä ei vain arvosteta. Eikä hän voi kulkea omaa tietään. Ja lopultakin hän haluaa katsoa loppuun sen, ettei alistu kenenkään toisen vaatimuksiin.
Antigone-näytelmässä juuri tässä kohtaa Kreon alkaa menettää voimansa – ainakin traagisessa mielessä. Antigonen on saatava rangaistuksensa, mutta kivittämisen sijaan teljettävä hautakammioon. Tässä kohtaan Kreon alkaa tiedostaa jotain inhimillisestä erehtyväisyydestään. Se on yritys antaa Antigonelle toinen mahdollisuus tälle ymmärtää oma ylpeä itsepäisyytensä. Ehkä Antigone muuttuu ja antaa periksi. Nyt näytelmästä häviää jumalallisten periaatteiden noudattaminen ja paljastuu inhimillisyys ja ihmisen ikuinen houkutus typeryyteen. Jos vain joku asiaansa ajavista taipuisi, niin kenenkään ei tarvitsisi mennä rikki. Mutta tragedian luonteeseen kuuluu, kuten neurootikon elämäänkin, ettei sellaista antautumista tule. Kuoro laulaa surullisesti:
- Olet oman itsepäisyytesi uhri.
Sekä Antigone että Kreon käyttäytyvät kuin olisivat haavoittumattomia ja erehtymättömiä. Samat tarinat, jotka suojelevat heitä avuttomuuden ja epävarmuuden ylivoimaisilta tunteilta, niin ne johtavat heidät myös tuhoonsa. Antigone tukahduttaa kaikki epäilykset ja kieltää oman vastuunsa epäonneensa. Hän projisoi vastuun muihin tai tarjoaa tekosyyksi, että tulee epäonnisesta Oidipuksen perheestä. Koppin mukaan tämä on samanlainen tekosyy kuin 1900-luvun freudilainen oppi – mutta kun minulla oli onneton lapsuus.
Antigone-näytelmässä seuraavaksi tulee paikalle sokea näkijä (ja Kopp lisää paikan psykoterapeutti). Hän haastaa Kreonin tuhoisan itsepäisyyden:
” … uutiseksi sinulle; ja neuvoksi jos voit kiinnittää siihen huomiosi.
Tauti joka meissä on, perustuu tekemiseemme…
Vain typerystä hallitsee jääräpäisyys.”
Ja sokea näkijä, paikallinen psykoterapeutti Teiresias varoittaa:
”… jopa nyt koston sävyttämissä hautajaisissa,
helvetin metsästäjät seuraavat ja tuhoavat,
väijyvät sinua ja tulet olemaan heidän saaliinsa,
paha jonka olet tehnyt muille, koituu lopulta kohtaloksi sinulle itsellesi.”
Teiresias ei taistele kuninkaansa kanssa, hän neuvoo esimerkillä parhaansa tehdäkseen, ehdottaen antaa periksi ja antaa asian, jota ei voi hallita, olla vain. Kreon ymmärtää Teiresiaksen sanojen viisauden – antaa periksi ennen kuin on liian myöhäistä. Mutta Kreonin ei ole helppo antautua, ei edes itselleen. Kreon kertoo 2500 vuotta sitten asian, jonka me tiedämme ja joka meidän täytyy aina oppia uudestaan:
” On vaikeaa antaa periksi, ja on vaikeaa seistä määräyksen takana.
Tuleva kirous. Molemmat tavat ovat vaikeita.”
Kreon on lopulta ei-sankarillinen, kun on tullut valaistuksi asian suhteen. Miten vaikeaa se onkin hänelle myöntää erehtymisensä, hän silti pyörtää määräyksensä. Hän kiirehtii hautaamaan kunniattoman Polynikeksen ja sitten hän vapauttaa Antigonen. Hyväksymällä tappionsa ja kompromissinsa, Kreon alistuu inhimillisiin rajoituksiinsa. Hän yrittää sietää loukattua ylpeyttään ja avuttomuuttaan. Mielummin kuin jatkaa sankarillista ryntäystään kohti traagista tuhoaan. Kuoro laulaa hänelle ylistyslaulua, kun Kreon laittoi yleisen hyvinvoinnin itsepäisen ylpeyden edelle.
Mutta Kreon ei ole antautunut liian vähän, vaan liian myöhään. Kun hän tulee Antigonen hautakammioon, on Antigone hirttänyt itsensä.
Antigone on mennyt oman tiensä loppuun saakka. Antigone on tehnyt omat lakinsa ja määräyksensä. Ylimielisesti hän on kieltäytynyt elämästä. Tästä epätäydellisestä ja mitä sillä on vielä hänelle tarjota. Jos hän olisi tehnyt toisin, olisi hän nähnyt Kreonin muuttaneen mieltään.
Lopultakaan, Kopp kirjoittaa, että traaginen sankarillisuus ei eroa arkipäivän ilkeydestä ja häijyydestä.
Kopp kysyy: Kuka ihminen, joka tekee itsemurhan, ei tee sitä ilman salaisen koomista tunnetta itsetyydytyksestä ja utuista ylemmyyden tunnetta?
Klassisessa tragedian perinteessä, yksi katastrofi seuraa toistaan. Amerikkalaisten itsepäisyys johti Vietnamin sotaan, eikä amerikkalaiset voineet lähteä rauhassa – ei ilman kunniaa. Kopp kirjoittaa, että meidän traaginen heikkoutemme, ylpeys, ei salli hyväksyä avuttomuuttamme, virheitämme, eikä periaatteiden absurdiutta. Me jätämme huomiotta luovuttamisen välttämättömyyden ja kotiin menemisen. Meidän johtajamme, Kopp kirjoittaa, eivät voineet myöntää, että emme olleet sankarillisia, emmekä yhtään parempia kuin kukaan muukaan tyhmässä näytelmässä, jota myös Vietnamin sodaksi kutsuttiin.
Antigonen opetus on se, että Haemon löytää rakastettuna kuolleena omin käsin kiukunpuuskansa vuoksi. Kiukunpuuskan tartuttamana Haemon yrittää tappaa isänsä miekallaan. Vanha mies, Kreon, ei enää tarvitse traagista sankaruutta ja pakenee turvaan. Väärän identiteetin tapauksena, Haemon sen sijaan tappaa itsensä. Haemonin äiti tapahtuman johdosta – tietysti - tappaa itsensä.
Kreon on ainut, joka on ymmärtänyt perheessä oman hulluutensa ja hänellä on riittävästi oikeaa itsekunnioitusta ja nöyryyttä nähdä, että on tehnyt suuren virheen. Vain säälittävä Kreon on jäljellä perheestä, jossa on perheen jälkisäädöksenä syyllisyys, suru ja avuttomuus. Kreon-parka on ainut, joka oivalsi, omasi epäitsekkään motivaation ja halukkuuden muuttua. Ainut säällinen tulevaisuus psykoterapialle on, Kopp muistuttaa, ihmisen pitkittynyt itku elämän haaksirikosta. Kuinka olisikaan Kopp toivonut, että Oidipuksen perhe olisi ajoissa löytänyt hyvän neuvonantajan, olisi oppinut nauramaan itselleen, olisi surrut menetyksiään ja olisi jatkanut kohti uutta elämää?
Mutta ei, kuudennen vuosisadan Antigone-näytelmä päättyy kuoron moralisoivaan lauluun:
”Kruunun onnellisuudessa
ja ylimmässä osassa
on viisaus ja kyky säilyttää se.
Jumalatkin sitä ihailevat.
Tämä on laki.
Sillä, kyky nähdä rikkoutuneen sydämen läpi,
Ylpeyden petettyä,
Me opimme sen viisauden vasta kun olemme vanhoja.”
Koppin mukaan kreikkalaisen tragedian maailmaa määräävät jumalalliset periaatteet. Aina kun jumalallinen ja maallinen ovat törmäyskurssilla, jälkimmäinen häviää. Aina silloin tällöin sankari tai sankaritar koettaa sankarillisesti hyökätä näitä taivaallisia periaatteita vastaan: itsepäisyyttään, liiallisella hyveellisyydellä tai liiallisella ylpeydellä. Sankari tai sankaritar näkee itsensä haavoittumattomana ja olettaa omaavansa kyselemättömän oikeuden tehdä, mitä milloinkin on tekemässä. Juuri silloin hän on alttiina jumalten kostolle. Jumalat palauttavat järjestyksen aiheuttamalla sankarin traagisen putoamisen. Sankari tai sankaritar kohtaa varmasti katastrofaaliset seuraukset omista ylpeistä toimistaan ja kärsii väistämättömän kohtalonsa.
Koppin mukaan traagisen sankarin tulisi oppia kokemuksestaan ja kärsimyksestään. Hänen tulisi oppia elämään kohtuudessa. Ei tulisi uhmata jumalallisia periaatteita. Ainut tapa jumalallisten periaatteiden kanssa elämisessä on oppia hyväksymään universaalin traagisen moraalisen lain opetus: traaginen sankari aina saa mitä haluaa – ja aina hän maksaa siitä täyden hinnan.
Koppin mukaan meillä on paljon opittavaa kreikkalaisista tragedioista ja ihmisen merkityksettömyydestä. Mutta hän ei ymmärrä vaatimusta korkeammasta järjestyksestä. Jumalalliset periaatteet väistämättä sisältävät tarpeetonta ei-onnellisuutta. Kopp ei ymmärrä, miksi meidän pitäisi käyttäytyä kuin hyvin käyttäytyvät lapset, jotta voisimme olla hyviä ja löytäisimme optimaalisen olemassaolon tasapainoisessa maailmassa.
Koppin mukaan ihmiset kärsivät juuri siitä, että ottavat itsensä liian vakavasti elämässä. Oman elämänsä traagiset sankarit. Se on keskeinen teema psykoterapeutin vastaanotolla –neuroottisten potilaiden avun hakemisessa. Kuten Antigone ja Kreon, neurootikko on henkilö, joka on hukannut perspektiivin. Omien tekojensa ajama henkilö, joka toimillaan aiheuttaa tarpeettoman kärsimyksensä. Neurootikolla ei ole välttämättä luonteen traagista vikaa. Silti hän kärsii kuin kreikkalaisen tragedian traagiset sankarit – jonkin ylimäärästä. Jonkin piirteen, joka oikeissa mittasuhteissa olisi hyveellistä, luovaa, arvokasta tai ainakin hauskaa.
On olemassa, kuten kreikkalaisen tragedian mukaisesti sanottaisiin, joitakin yliluonnollisia (demonisia) ominaisuuksia, jotka lisäävät mielihyvää ja tuottavuutta, intoa ja väriä elämäämme. Nuo samat voimat voivat olla myös tuhoavia, kuten jo 2500 vuotta sitten kirjoitetussa Antigone-näytelmässä tiedetään. Koppin mukaan seksuaalinen kaipaus, viha, ylpeys ja vallanhimo voivat muuttua hyveestä paheeksi. Alkuperäinen hyvä tarkoitus voi muuttua vastakohdakseen ja menettää sen hyvyyden, mitä se hyveenä tuo ihmiselle.
Antigone-näytelmässä on kaksi protagonistia, jotka vievät liiallisuuksiin ”hyveensä”. Näytelmän on sanottu esittävän vertauskuvallisesti eri asioita. Koppin mielestä se kuvaa Jungin arkkityypeiksi kuvaavia ilmiöitä. Perhe-elämän motiivit ovat toistuvasti esillä unissa ja myyteissä. Alkuperäinen luominen, suuri äiti hedelmällisenä kohtuna ja syövänä tuhoajattarena. Suuri isä taivaan herrana ja viisaana miehenä sekä äärimmäisen vihaisena tuomarina. Lapsi linkkinä menneisyyteen.
Koppin mukaan, jos emme kehitä itsetietoisuuttamme, niin nämä pimeät antiikkiset voimat saavat vallan. Tämä tapahtuu daemonisen haltuunoton kautta, alamme omistaa pimeyttä, elää arkkityyppiemme mukaan. Kaikki psykoterapeutit ovat tavanneet neuroottisia potilaita, joilla on moralistinen pakkomielle aina karikatyyriin asti: ideaali velvollisuuden ideaalista, pakkomaisesta pakonomaisuudesta jota toimintaa leimaavat sekä järjestyksen ideaalin kunnia, että myös halveksittavuus. Liikaa kaikkea.
Näytelmän Antigone ja Kreon eivät ole vain kaksi ihmistä, joilla on mielipide-ero, vaan he ovat arkkityyppisen voiman vietävänä. Voiman joka ohjaa heidän jokaista toimintaansa ja muovaa heidän koko persoonallisuuttaan. He eivät enää ole mies ja nainen väittelemässä, vaan Eros vastaan Logos, suuri äiti vastaan suuri isä, tunne vastaan järki, lojaalisuus vastaan oikeus ja omatunto vastaan auktoriteetti. Antigone palvelee pimeitä maallisia voimia ja Kreon kohottaa tottelevaisuutensa taivaan jumalalliseen järjestykseen.
Kreikkalainen käsitys (engl. daemonic) jonkin asian demonisesta haltuunotosta tarkoittaa tietynlaista vaarallista ekstaasia, jumalaista hulluutta, joka sopii hyvin dionysolaiseen teatraaliseen juhlintaan. Henkilö siirtyy hetkellisestä luovasta inspiraatiosta krooniseen syvään sukellukseen omaehtoiseen ja itsepäiseen arkkityyppiseen uppoutumiseen. Se mikä alkaa pelkkänä lumoutumisena dramaattisesta oivalluksesta päättyy koko helvetin näytelmän katsomiseen alusta loppuun. Kuin oivalluksesta psykoosiin.
Antigonen rakkauden periaatteelle sitoutuminen ylittää vähimmän vastuksen rajan. Se alkaa inhimillisyyden parhaiden piirteiden korostamisena. Mutta kun hän sukeltaa traagisen sankaririlliseen tyyliin, joka on enemmän kuin inhimillinen rakkaus, niin hän menettää kykynsä pitää rakkaudellista huolta ihmisistä, jotka ovat hänen ympärillä. Se johtaa Antigonen kieltämään rakkauden muissa ihmisissä.
Kreonin alkuperäinen mielenkiinto kohdistui siihen, mikä on reilua, mutta se laajeni isommaksi asiaksi kuin tehdä oikeita asioita. Se johti hänet olemaan tyrannisen epäoikeudenmukainen, arkkityyppisten oikeuden pimeyden voimien ruumiillistuma. Hän ei ole enää reilu, ei edes itselleen.
Koppin mukaan neuroottisessa potilaan elämässä on kysymys elämää suuremmasta asiasta. Ironisesti itseään suojelevasta elämästä. Mutta maailma ei ole vain näyttämö, eikä miehet ja naiset vain näyttelijöitä. Elämä ei ole traagista, paitsi neurootikolle. Ja silloin se on huonoa teatteria.
Teatteriesitys vaatii yleisönsä. Teatteri ei elä ilman yleisöä. Kuten ei neuroosikaan. Kaikki näyttämöllä tapahtuvat asiat ovat merkittäviä juonen kannalta. Jokainen puheenvuoro kuvastaa puhujansa luonnetta. Näyttämöllä ei ole tilaa epäjohdonmukaisuuksille, toistoille eikä mahdolliselle ikävystymiselle. Mutta elämä sen sijaan on sattumanvarainen, toistoa täynnä ja usein merkityksettömämpi kuin hyvä näytelmä. Mutta vain neurootikolle elämä on tyylitelty, kuin ylinäytelty, traagisesti intensiivinen kuin huono näytelmä. Neurootikon yleisö voi kyllästyä hänen elämänsä seuraamiseen. Vain osallistumalla neurootikon elämään siinä näytelmässä on mieltä. Joka ei osallistu neurootikon elämään, on ihmeissään.
Kopp kertoo, että kuinka paljon onnellisemmaksi hän tuntee itsensä, kun hänen ei tarvitse näytellä traagisen sankarin roolia. Kopp kertoo olevansa varmempi, ettei hänen tarvitse seurata tiettyjä perinteisiä dramaattisia toimintatapoja. Hän kertoo voivansa heittää menemään valmiiksi käsikirjoitetut jutut elämässään. Jumalallisen viisauden järjestymättömässä maailmassa hän on vapaa vanhempien ohjauksesta, arvostelusta ja taputuksista. Sellaisessa maailmassa, mikä tahansa toiminta on sallittua. Nyt elämän seuraukset ovat jossain määrin ennustettavissa, mutta aina epävarmoja. Se mikä on varmaa tulevaisuudessa, on se, että oman toiminnan seuraukset on kohdattava. Mitä tahansa ne ovatkin. Ne joko palkitaan tai rangaistaan.
Tämä on Koppille epäsankarillinen, absurdi tavallinen universumi, sattumanvarainen maailmankaikkeus ilman lopullista järjestystä. Sellaisessa maailmassa ei tarvitse olla mikään etukäteen roolitettu, vaan kaikki vuorosanat voivat olla spontaaneja. Mikään ei ole vihje etukäteen valmistellusta puheesta. Kopp kertoo tällöin tulevansa uteliaaksi siitä, mitä elämällä on seuraavaksi tarjottavana. Sellaisina hetkinä hän voi nousta oman elämäntarinansa neuroottisten väärin roolien ja väärän käsikirjoituksen tuolle puolen. Sellaisina hetkinä hän voi elää elävää katujen spontaanisuuden teatteria.
Lappeenrannassa 21.5.2017
Kopp aloittaa luvun kirjoittamalla, että on olemassa ihmisille yhteisiä yleisiä kokemuksia, joihin ei kuitenkaan kuulu tragedia. Kaikissa kielissä on sana pyhälle ja pyhän kokemukselle. Mutta tragedia sana tulee kreikankielestä kuudennelta vuosisadalta, yli 2500 vuotta sitten. Alkuperäisestä kreikkalaisesta teatterista.
Tragedia ei ole biologinen välttämättömyys – se on kallis ja raskas arvioinnin jalostus, kulttuurisesti luotu lisä ja historiallinen tuhlaus. Teatteria on ollut kaikissa kulttuureissa, mutta tragedian synty on kuudennen vuosisadan Kreikassa. Teatterin kolme elementtiä syntyivät Koppin mukaan: näyttelijä joka lauloi tai puhui itsenäisesti kuorosta erillään, dialogi jossa oli ristiriidan elementti, ja yleisö jonka osallistuminen oli rajoitettu emotionaaliseen reagointiin.
Näyttelijät ottivat aikaisemmin papeille kuuluneen paikan, eikä enää näytelmät olleet vain temppeleissä. Klassiset tragediat muotoutuivat seuraavien kirjoittajien kehittämänä: rohkea Aiskhylos, taitava Sofokles ja ovela Euripides. Dionysoksen alttarin ympärillä laulava kuoro muuttui, kun ”thespis” (engl. thespians tarkoittaa tänäänkin näyttelijää) eli näyttelijä tuli erilleen kuorosta näytelläkseen jumalan osaa ja hänen juhlittuja tekojaan.
Aiskhylos lisäsi toisen henkilön, esitteli dialogin eli vuoropuhelun, mikä vähensi kuoron merkitystä. Sofokles muutti kolmiosaisen näytelmän yksiosaiseksi. Euripides teki henkilöistä ja juonesta monimutkaisempaa tuomalla näyttämölle sosiaalisia, poliittisia ja filosofisia aiheita. Euripides lisäsi myös tavallisten inhimillisten ihmisten inhimillisiä psykologisia draamoja aikaisempien kohtalon ja korkeimpien voimien säätelemiin ihmiskohtaloihin.
Ensimmäisiä näytelmänkirjoittajia kutsuttiin tragedoi´ksi. Termi viittasi vuohen lauluun. Parhaan näytelmänkirjoittajan voitto oli alkuaan vuohi. Alkuperäinen satyyrien kuoro piti yllään vuohen nahkoja. Vuohi oli Dionysoksen pyhä eläin. Satyyrit, puoli-ihmiset/ puolieläimet, vuodenpuvuissaan tarjosivat koomista vapautusta traagisten kolmiosaisten näytelmien katsojille.
Alkuperäisen tragedian teemana oli hyvän joutuminen epäsuosioon. Tragedia on kirjallisuuden muoto, joka käsittelee ”nöyrää kärsimystä”. Dramaattinen tapa, joka pyrkii esittämään ihmiset parempina kuin he ovat arkielämässä. Tragedia on, Kopp siteeraa, paradoksaalinen yhdistelmä pelokasta oikeassa olemisen tunnetta (sankarin täytyy langeta) ja säälittävää vääryyttä (on sääli, että sankari lankeaa).
Traagiset sankarit ovat tunnistettavissa etukäteen. Kohtalo (deux ex machina) toimittaa traagisen sankarin lopullisen rankaisemisen, mutta traaginen sankari itse toimillaan, jotka tuntuvat tapahtuvan omalla painollaan, aiheuttaa kohtalonsa. Jumalat vain oikaisevat välttämättömän kohtalon.
Kohtalo vetää sankaria tai sankaritarta puoleensa kohti kamalaa loppuaan jollakin luonteen ”traagisella heikkoudella”. Tämä kohtalomainen heikkous on tavallisimmin jonkin hyveen liiallisuus, kuten ylpeys tai omistautuminen. Traaginen sankari saa aina mitä tahtoo – ja maksaa siitä täyden hinnan. Traaginen sankari tuntuu heiluttavan jotakin jumalallista tai universaalia tasapainoa, joka korjaa itse itsensä näytelmän viimeisessä osassa. Tragedia kertoo siis hieman enemmän kuin itse totuus – liioittelemalla nöyryyttä, velvollisuutta tai hyvettä. Suuruudesta romahtamista armoon ja luonnollisen järjestyksen väistämätöntä palautumista.
Kuten ihmiset, jotka hakeutuvat psykoterapiaan, niin traagiset sankarit ja sankarittaret klassisissa kreikkalaisissa näytelmissä näkevät itsensä erityisesti valituiksi julman kohtalon uhreiksi kärsimään pakenematonta välttämättömyyttä. Tämä kaikki siksi, että he ovat – niin he tuntevat – jotenkin liian hyviä, liian sitoutuneita korkeimpiin arvoihin. Liian herkkiä tai mitä tahansa liian. Se mitä näiltä traagisilta sankareilta puuttuu, ei ole itsetietoisuutta vaan perspektiiviä ja huumoria. He ottavat itsensä ja tilanteensa liian vakavasti. Ja elämän absurdiuden liian vähän vakavasti. Ja siksi eivät voi muuta kuin osallistua oman onnettoman elämänsä dramatisointiin. Ja tekevät sen ikään kuin se ei olisi ollenkaan heidän omaa syytään…
Koppin mielestä hänelle Freudin suurin oivallus on mitä tulee psykoterapeutin neuvoihin potilaalle:
” Totta kai kohtalo voi vapauttaa sinut helpommin sairaudestasi kuin minä, mutta voit ja kykenet vakuuttamaan itsesi, että paljon on saavutettavissa, jos me onnistumme muuttamaan hysteerisen kurjuutesi tavalliseksi onnettomaksi elämäksi.”
Koppin mielestä Freudin oivallus on se, että jokaiseen elämään kuuluu turhautumista, tuskaa ja pettymystä. Elämä sinällään ei nosta noita universaaleja, kaikille yhteisiä kokemuksia tavallisuutta ihmeellisemmäksi, mutta neuroosi on se, joka kohottaa elämän onnettomuudet hysteerisen kurjuuden traagiseen äärimmäisyyteen.
Neurootikon itsepäisyys, omavoimaisuus ja päättäväisyys, ei luonteen traaginen heikkous sinänsä, siis käyttäytymistapa muuttaa ratkaistavan ongelman sietämättömäksi elämäksi kestää. Onnistuneessa psykoterapiassa on mahdollisuus viettää aikaa turvallisessa, ei-syyttävässä ja kuitenkin ristiriitoja esille ottavassa terapiasuhteessa korjatakseen asioita, joita on voinut joutua kohtaamaan elämässään liian varhain tai liian usein, niin ettei ole niiden kanssa selvinnyt ilman neuroosin muodostamista. Psykoterapian voi nähdä toisena mahdollisuutena, jossa voi korjata aikaisempia elämän vääriä roolijakoja tai huonoa elämän käsikirjoitusta.
Psykoterapian turvin voi oppia joustavasti vuorottelemaan näyttelemisen ja ohjaamisen välillä. Harjoiteltujen esitysten ja spontaanin ilmaisun välillä. Kyky improvisoida lisääntyy ja elämisen repertuaari laajenee.
Tragedialla on ollut vuosien saatossa eri tulkinnat: Aristoteles, Nietzsche, Hegel, Unamuno ja muut ovat kukin tulkinneet 32 myöhemmille sukupolville säilynyttä kreikkalaista tragediaa. Koppin mukaan myös hänen tulkintansa oman aikansa mukaisesti vääristynyt. Yhtä harhaan johtava kuin valaisevakin. Näissä rajoituksissa hän avoimesti ja innokkaasti tulkitsee omalla tavallaan kreikkalaisia tragedioita.
Kopp kertoo tekosyikseen, että vaikka pitääkin teatterista, on liian laiska hankkimaan lippuja. Lainaa kirjastosta näytelmiä, muttei saa niitä luetuksi ennen palautusaikaa. Osaksi siksi hän päätti kirjoittaa kirjan psykoterapiasta ja teatterista, koska siten saa itsensä huiputetuksi menemään teatteriin ja lukemaan näytelmiä sekä keskustelemaan näyttelijöiden kanssa. Ensin Kopp kertoo lukeneensa filosofisia, historiallisia ja esteettisiä kirjoituksia tragedioista. Sitten hän luki läpi kaikki 32 säilynyttä Aiskhyloksen, Sofokleen ja Euripideen tragedianäytelmää. Ja tämä kaikki toimi, kuten aina. Ihmisen ikuinen kiusaus henkiseen laiskuuteen väistyi. Kuten keho ja henki tarvitsevat säännöllistä herättelyä, niin tarvitsee mielikin.
Kopp keskittyy tragedioista 2500 vuotta sitten kirjoitettuun Sofokleen Oidipus-trilogian viimeiseen näytelmään – Antigoneen. Antigone on yksi Oidipuksen tyttäristä. Oidipushan Delfoin oraakkelin ennustuksen mukaan tietämättään tappoi isänsä Laioksen ja meni naimisiin äitinsä Iokasteen kanssa. Oidipus koetti paeta synkkiä ennustuksia, mutta itsepäisyytensä ja ylpeän johdonmukaisuutensa vuoksi vain toteutti synkät ennustukset. Epätoivoissaan Iokaste hirtti itsensä, Oidipus sokaisi silmänsä ja pyysi karkotusta maaseudulle. Antigone-tytär seurasi isäänsä maanpakoon ja palasi Thebaan isän kuoltua. Oidipuksen pojat Polynikes ja Eteokles taistelivat Oidipuksen jättämästä vallasta ja lopulta veljet tappavat taistelussa toisensa. Iokasteen veli Kreon nousee Theban kuninkaaksi.
Kreonin mielestä Eteokles puolusti Thebaa ja Polynikes oli hyökännyt kotimaataan vastaan. Hän määrää Eteoklesin ruumiin poltettavaksi kunnian kera. Polynikesin ruumis sen sijaan jätetään Kreonin mahtikäskyllä mätänemään lintujen ja muiden eläinten syötäväksi. Kuka puuttuu Polynikesin ruumiiseen, niin hänet kivitetään kuoliaaksi.
Antigone rakkaudesta ja lojaalisuudesta perhettään kohtaan, kuten isän seuraamisessa maanpakoon, haluaa haudata rakkaan veljensä Polyniken. Riippumatta siitä, mitä Kreon on politiikassaan määrännyt. Antigone pyytää sisartaan Ismeneä mukaan hautaamaan veljeään. Ismene ei uskalla uhmata lakia, mikä ei Antigonea estä. Antigone halveksii sisartaan.
Antigone puhuu rakkauden, perhelojaalisuuden ja luonnonlain puolesta ja asettaa itsensä Kreonin Järkeä, poliittista oikeutta ja valtion jumalia vastaan. Antigone asettaa perheensä maan edun edelle. Sankarillisuuden avuttomuuden edelle. Samalla Antigone käynnistää tuhoavat voimat kohti dramaattista yhteenottoa Kreonin kanssa. Tarkoituksellisesti hän glamorisoi oman kovan kohtalonsa sanoen sisarelleen Ismenelle:
”Mene vaan, minä aion haudata veljen,
Ja kuolla sen vuoksi, mikä ilo se onkaan!
Syvästä kunnioituksesta – olen tyytyväinen
Ja makaan veljeni, jota rakastan, vieressä.”
Sotilas tulee kertomaan, että joku uskaltaa uhmata kuninkaan käskyä ja yrittää haudata Polynikesta. Kreon arvelee, että joku tuntematon kansalainen ei tottele, koska on kapinallinen. Kuoro koettaa varoittaa Kreonia, että hän voi erehtyä itsepäisen määräyksensä vuoksi. Se voi oikeasti olla jumalten teko. Kuoro varoittaa, että Kreon ei mieti seurauksia vaan on tekemässä moraalittoman teon. ” Yksinäisessä ylpeydessä hän tulee elämänsä päättämään”, kuoro laulaa varoitustaan.
Sotilas on hakenut hautaamista yrittävän Antigonen. Kreon yrittää päästää Antigonen vapaaksi, sillä varjolla, ettei tämä olisi tiennyt rikkovansa lakia. Antigone vastaa tietävänsä täysin mitä on tekemässä – rikkomassa kuninkaan käskyä.
”En pidä käskyäsi tarpeeksi vahvana,
ettei kirjoittamatonta ja muuttamatonta lakia voisi olla noudattamatta,
voi jumala ja taivas sentään, sinähän olet vain ihminen.”
Antigone sanoo kuolevansa mielellään. Se on Kreon, joka on typerä. Kuoro varoittaa Antigonea, että hän osoittaa isänsä itsepäistä henkeä. Ei ole koskaan liian myöhäistä oppia antamaan periksi. Kreon varoittaa tragedian moraalisella sävyllä, että yli-itsepäinen henki on ensimmäisenä rikkoutuva, kuten vahvin teräs napsahtaa pirstaleiksi, jos on ahjotulella liian kauan. Mutta Antigonen juhlinta marttyyrimäisestä ja kunniallisesta rikoksestaan lisääntyy hänen avuttomuutensa mittoihin. Mitä pahemmaksi tilanne tulee, sitä halveksivammaksi Antigone tulee. Kreon pyytää Antigonen sisarta Ismeneä jakamaan Antigonen rangaistuksen. Nyt Ismene jakaisi mielellään sisarensa kohtalon, mutta Antigone hylkää sisaren tarjouksen päästä syytöksen valokeilaan.
Ismene pyytää armoa sisarelleen. Ismene muistuttaa, että Antigonen piti mennä naimisiin Kreonin pojan, Haemonin kanssa. Mutta Kreon pitäytyy autoritaarisena patriarkkana. Hän pitää täysin kiinni sosiaalisesta ja poliittisesta järjestyksestä mitä tahansa se vaatiikin huolehtivien tunteiden tai henkilökohtaisten suhteiden osalta. Kreon sanoo, että laki on muuttamaton ja Antigone täytyy kivittää kuoliaaksi, kun on rikkonut kuninkaan käskyä.
Haemon tulee isänsä luo. Hän kertoo haluavansa olla kunnioittavan tottelevainen poika, mutta toivoo armahdusta rakkaalleen. Haemon koettaa kertoa isälleen, että hänen ongelmia aiheuttava käskynsä on epäsuosittu kansalaisten keskuudessa, mikä vain lisää Kreonin vihantunnetta. Kreon sanoo pojalleen, että on parempi tulla miehen hakkaamaksi kuin naisen johtamaksi. Haemon on raivoissaan isälleen, joka ei kunnioita hän en tunteitaan, mutta yrittää silti tarjota kompromissia.
- Ei ole heikkous viisaimmallekaan miehelle, tietää milloin on väärässä ja antaa periksi, Haemon sanoo isälleen.
Kreon vastaa tulemalla vielä partiarkaalisemmaksi, koska ei voi kuvitella ottavansa neuvoa pojaltaan. Hän on sentään kuningas ja vain vastuussa vain itselleen. Valtio kuulu hänelle. Hän tietää, mikä on parhaaksi kenellekin. Haemon jättää isänsä sanomalla, että tämä olisi loistava kuningas – autiolla saarella.
Tässä vaiheessa näytelmässä kaikki ovat jumissa ja kaikilla on kurjaa, mikä on myös Koppille tuttu tilanne psykoterapeutin vastaanotolta. Jokainen on perheessä sitä mieltä, että kaikki olisi hyvin, jos vain joku muu perheenjäsenistä antaisi periksi ja muuttuisi. Jokainen haluaa, että psykoterapeutti muuttaa asiat paremmaksi ja korjaa rikkimenneen maailman. Jos Kopp kysyy potilaalta, että mikä on hänen osuutensa sotkun aiheuttamisesta, niin hän tavallisesti vain nostaa oikeassa olemisen ja omavoimaisuuden sankarillisen hahmon mittoihin. Potilas kertoo tekevänsä juuri oikeita asioita ja juuri oikeista syistä – häntä ei vain arvosteta. Eikä hän voi kulkea omaa tietään. Ja lopultakin hän haluaa katsoa loppuun sen, ettei alistu kenenkään toisen vaatimuksiin.
Antigone-näytelmässä juuri tässä kohtaa Kreon alkaa menettää voimansa – ainakin traagisessa mielessä. Antigonen on saatava rangaistuksensa, mutta kivittämisen sijaan teljettävä hautakammioon. Tässä kohtaan Kreon alkaa tiedostaa jotain inhimillisestä erehtyväisyydestään. Se on yritys antaa Antigonelle toinen mahdollisuus tälle ymmärtää oma ylpeä itsepäisyytensä. Ehkä Antigone muuttuu ja antaa periksi. Nyt näytelmästä häviää jumalallisten periaatteiden noudattaminen ja paljastuu inhimillisyys ja ihmisen ikuinen houkutus typeryyteen. Jos vain joku asiaansa ajavista taipuisi, niin kenenkään ei tarvitsisi mennä rikki. Mutta tragedian luonteeseen kuuluu, kuten neurootikon elämäänkin, ettei sellaista antautumista tule. Kuoro laulaa surullisesti:
- Olet oman itsepäisyytesi uhri.
Sekä Antigone että Kreon käyttäytyvät kuin olisivat haavoittumattomia ja erehtymättömiä. Samat tarinat, jotka suojelevat heitä avuttomuuden ja epävarmuuden ylivoimaisilta tunteilta, niin ne johtavat heidät myös tuhoonsa. Antigone tukahduttaa kaikki epäilykset ja kieltää oman vastuunsa epäonneensa. Hän projisoi vastuun muihin tai tarjoaa tekosyyksi, että tulee epäonnisesta Oidipuksen perheestä. Koppin mukaan tämä on samanlainen tekosyy kuin 1900-luvun freudilainen oppi – mutta kun minulla oli onneton lapsuus.
Antigone-näytelmässä seuraavaksi tulee paikalle sokea näkijä (ja Kopp lisää paikan psykoterapeutti). Hän haastaa Kreonin tuhoisan itsepäisyyden:
” … uutiseksi sinulle; ja neuvoksi jos voit kiinnittää siihen huomiosi.
Tauti joka meissä on, perustuu tekemiseemme…
Vain typerystä hallitsee jääräpäisyys.”
Ja sokea näkijä, paikallinen psykoterapeutti Teiresias varoittaa:
”… jopa nyt koston sävyttämissä hautajaisissa,
helvetin metsästäjät seuraavat ja tuhoavat,
väijyvät sinua ja tulet olemaan heidän saaliinsa,
paha jonka olet tehnyt muille, koituu lopulta kohtaloksi sinulle itsellesi.”
Teiresias ei taistele kuninkaansa kanssa, hän neuvoo esimerkillä parhaansa tehdäkseen, ehdottaen antaa periksi ja antaa asian, jota ei voi hallita, olla vain. Kreon ymmärtää Teiresiaksen sanojen viisauden – antaa periksi ennen kuin on liian myöhäistä. Mutta Kreonin ei ole helppo antautua, ei edes itselleen. Kreon kertoo 2500 vuotta sitten asian, jonka me tiedämme ja joka meidän täytyy aina oppia uudestaan:
” On vaikeaa antaa periksi, ja on vaikeaa seistä määräyksen takana.
Tuleva kirous. Molemmat tavat ovat vaikeita.”
Kreon on lopulta ei-sankarillinen, kun on tullut valaistuksi asian suhteen. Miten vaikeaa se onkin hänelle myöntää erehtymisensä, hän silti pyörtää määräyksensä. Hän kiirehtii hautaamaan kunniattoman Polynikeksen ja sitten hän vapauttaa Antigonen. Hyväksymällä tappionsa ja kompromissinsa, Kreon alistuu inhimillisiin rajoituksiinsa. Hän yrittää sietää loukattua ylpeyttään ja avuttomuuttaan. Mielummin kuin jatkaa sankarillista ryntäystään kohti traagista tuhoaan. Kuoro laulaa hänelle ylistyslaulua, kun Kreon laittoi yleisen hyvinvoinnin itsepäisen ylpeyden edelle.
Mutta Kreon ei ole antautunut liian vähän, vaan liian myöhään. Kun hän tulee Antigonen hautakammioon, on Antigone hirttänyt itsensä.
Antigone on mennyt oman tiensä loppuun saakka. Antigone on tehnyt omat lakinsa ja määräyksensä. Ylimielisesti hän on kieltäytynyt elämästä. Tästä epätäydellisestä ja mitä sillä on vielä hänelle tarjota. Jos hän olisi tehnyt toisin, olisi hän nähnyt Kreonin muuttaneen mieltään.
Lopultakaan, Kopp kirjoittaa, että traaginen sankarillisuus ei eroa arkipäivän ilkeydestä ja häijyydestä.
Kopp kysyy: Kuka ihminen, joka tekee itsemurhan, ei tee sitä ilman salaisen koomista tunnetta itsetyydytyksestä ja utuista ylemmyyden tunnetta?
Klassisessa tragedian perinteessä, yksi katastrofi seuraa toistaan. Amerikkalaisten itsepäisyys johti Vietnamin sotaan, eikä amerikkalaiset voineet lähteä rauhassa – ei ilman kunniaa. Kopp kirjoittaa, että meidän traaginen heikkoutemme, ylpeys, ei salli hyväksyä avuttomuuttamme, virheitämme, eikä periaatteiden absurdiutta. Me jätämme huomiotta luovuttamisen välttämättömyyden ja kotiin menemisen. Meidän johtajamme, Kopp kirjoittaa, eivät voineet myöntää, että emme olleet sankarillisia, emmekä yhtään parempia kuin kukaan muukaan tyhmässä näytelmässä, jota myös Vietnamin sodaksi kutsuttiin.
Antigonen opetus on se, että Haemon löytää rakastettuna kuolleena omin käsin kiukunpuuskansa vuoksi. Kiukunpuuskan tartuttamana Haemon yrittää tappaa isänsä miekallaan. Vanha mies, Kreon, ei enää tarvitse traagista sankaruutta ja pakenee turvaan. Väärän identiteetin tapauksena, Haemon sen sijaan tappaa itsensä. Haemonin äiti tapahtuman johdosta – tietysti - tappaa itsensä.
Kreon on ainut, joka on ymmärtänyt perheessä oman hulluutensa ja hänellä on riittävästi oikeaa itsekunnioitusta ja nöyryyttä nähdä, että on tehnyt suuren virheen. Vain säälittävä Kreon on jäljellä perheestä, jossa on perheen jälkisäädöksenä syyllisyys, suru ja avuttomuus. Kreon-parka on ainut, joka oivalsi, omasi epäitsekkään motivaation ja halukkuuden muuttua. Ainut säällinen tulevaisuus psykoterapialle on, Kopp muistuttaa, ihmisen pitkittynyt itku elämän haaksirikosta. Kuinka olisikaan Kopp toivonut, että Oidipuksen perhe olisi ajoissa löytänyt hyvän neuvonantajan, olisi oppinut nauramaan itselleen, olisi surrut menetyksiään ja olisi jatkanut kohti uutta elämää?
Mutta ei, kuudennen vuosisadan Antigone-näytelmä päättyy kuoron moralisoivaan lauluun:
”Kruunun onnellisuudessa
ja ylimmässä osassa
on viisaus ja kyky säilyttää se.
Jumalatkin sitä ihailevat.
Tämä on laki.
Sillä, kyky nähdä rikkoutuneen sydämen läpi,
Ylpeyden petettyä,
Me opimme sen viisauden vasta kun olemme vanhoja.”
Koppin mukaan kreikkalaisen tragedian maailmaa määräävät jumalalliset periaatteet. Aina kun jumalallinen ja maallinen ovat törmäyskurssilla, jälkimmäinen häviää. Aina silloin tällöin sankari tai sankaritar koettaa sankarillisesti hyökätä näitä taivaallisia periaatteita vastaan: itsepäisyyttään, liiallisella hyveellisyydellä tai liiallisella ylpeydellä. Sankari tai sankaritar näkee itsensä haavoittumattomana ja olettaa omaavansa kyselemättömän oikeuden tehdä, mitä milloinkin on tekemässä. Juuri silloin hän on alttiina jumalten kostolle. Jumalat palauttavat järjestyksen aiheuttamalla sankarin traagisen putoamisen. Sankari tai sankaritar kohtaa varmasti katastrofaaliset seuraukset omista ylpeistä toimistaan ja kärsii väistämättömän kohtalonsa.
Koppin mukaan traagisen sankarin tulisi oppia kokemuksestaan ja kärsimyksestään. Hänen tulisi oppia elämään kohtuudessa. Ei tulisi uhmata jumalallisia periaatteita. Ainut tapa jumalallisten periaatteiden kanssa elämisessä on oppia hyväksymään universaalin traagisen moraalisen lain opetus: traaginen sankari aina saa mitä haluaa – ja aina hän maksaa siitä täyden hinnan.
Koppin mukaan meillä on paljon opittavaa kreikkalaisista tragedioista ja ihmisen merkityksettömyydestä. Mutta hän ei ymmärrä vaatimusta korkeammasta järjestyksestä. Jumalalliset periaatteet väistämättä sisältävät tarpeetonta ei-onnellisuutta. Kopp ei ymmärrä, miksi meidän pitäisi käyttäytyä kuin hyvin käyttäytyvät lapset, jotta voisimme olla hyviä ja löytäisimme optimaalisen olemassaolon tasapainoisessa maailmassa.
Koppin mukaan ihmiset kärsivät juuri siitä, että ottavat itsensä liian vakavasti elämässä. Oman elämänsä traagiset sankarit. Se on keskeinen teema psykoterapeutin vastaanotolla –neuroottisten potilaiden avun hakemisessa. Kuten Antigone ja Kreon, neurootikko on henkilö, joka on hukannut perspektiivin. Omien tekojensa ajama henkilö, joka toimillaan aiheuttaa tarpeettoman kärsimyksensä. Neurootikolla ei ole välttämättä luonteen traagista vikaa. Silti hän kärsii kuin kreikkalaisen tragedian traagiset sankarit – jonkin ylimäärästä. Jonkin piirteen, joka oikeissa mittasuhteissa olisi hyveellistä, luovaa, arvokasta tai ainakin hauskaa.
On olemassa, kuten kreikkalaisen tragedian mukaisesti sanottaisiin, joitakin yliluonnollisia (demonisia) ominaisuuksia, jotka lisäävät mielihyvää ja tuottavuutta, intoa ja väriä elämäämme. Nuo samat voimat voivat olla myös tuhoavia, kuten jo 2500 vuotta sitten kirjoitetussa Antigone-näytelmässä tiedetään. Koppin mukaan seksuaalinen kaipaus, viha, ylpeys ja vallanhimo voivat muuttua hyveestä paheeksi. Alkuperäinen hyvä tarkoitus voi muuttua vastakohdakseen ja menettää sen hyvyyden, mitä se hyveenä tuo ihmiselle.
Antigone-näytelmässä on kaksi protagonistia, jotka vievät liiallisuuksiin ”hyveensä”. Näytelmän on sanottu esittävän vertauskuvallisesti eri asioita. Koppin mielestä se kuvaa Jungin arkkityypeiksi kuvaavia ilmiöitä. Perhe-elämän motiivit ovat toistuvasti esillä unissa ja myyteissä. Alkuperäinen luominen, suuri äiti hedelmällisenä kohtuna ja syövänä tuhoajattarena. Suuri isä taivaan herrana ja viisaana miehenä sekä äärimmäisen vihaisena tuomarina. Lapsi linkkinä menneisyyteen.
Koppin mukaan, jos emme kehitä itsetietoisuuttamme, niin nämä pimeät antiikkiset voimat saavat vallan. Tämä tapahtuu daemonisen haltuunoton kautta, alamme omistaa pimeyttä, elää arkkityyppiemme mukaan. Kaikki psykoterapeutit ovat tavanneet neuroottisia potilaita, joilla on moralistinen pakkomielle aina karikatyyriin asti: ideaali velvollisuuden ideaalista, pakkomaisesta pakonomaisuudesta jota toimintaa leimaavat sekä järjestyksen ideaalin kunnia, että myös halveksittavuus. Liikaa kaikkea.
Näytelmän Antigone ja Kreon eivät ole vain kaksi ihmistä, joilla on mielipide-ero, vaan he ovat arkkityyppisen voiman vietävänä. Voiman joka ohjaa heidän jokaista toimintaansa ja muovaa heidän koko persoonallisuuttaan. He eivät enää ole mies ja nainen väittelemässä, vaan Eros vastaan Logos, suuri äiti vastaan suuri isä, tunne vastaan järki, lojaalisuus vastaan oikeus ja omatunto vastaan auktoriteetti. Antigone palvelee pimeitä maallisia voimia ja Kreon kohottaa tottelevaisuutensa taivaan jumalalliseen järjestykseen.
Kreikkalainen käsitys (engl. daemonic) jonkin asian demonisesta haltuunotosta tarkoittaa tietynlaista vaarallista ekstaasia, jumalaista hulluutta, joka sopii hyvin dionysolaiseen teatraaliseen juhlintaan. Henkilö siirtyy hetkellisestä luovasta inspiraatiosta krooniseen syvään sukellukseen omaehtoiseen ja itsepäiseen arkkityyppiseen uppoutumiseen. Se mikä alkaa pelkkänä lumoutumisena dramaattisesta oivalluksesta päättyy koko helvetin näytelmän katsomiseen alusta loppuun. Kuin oivalluksesta psykoosiin.
Antigonen rakkauden periaatteelle sitoutuminen ylittää vähimmän vastuksen rajan. Se alkaa inhimillisyyden parhaiden piirteiden korostamisena. Mutta kun hän sukeltaa traagisen sankaririlliseen tyyliin, joka on enemmän kuin inhimillinen rakkaus, niin hän menettää kykynsä pitää rakkaudellista huolta ihmisistä, jotka ovat hänen ympärillä. Se johtaa Antigonen kieltämään rakkauden muissa ihmisissä.
Kreonin alkuperäinen mielenkiinto kohdistui siihen, mikä on reilua, mutta se laajeni isommaksi asiaksi kuin tehdä oikeita asioita. Se johti hänet olemaan tyrannisen epäoikeudenmukainen, arkkityyppisten oikeuden pimeyden voimien ruumiillistuma. Hän ei ole enää reilu, ei edes itselleen.
Koppin mukaan neuroottisessa potilaan elämässä on kysymys elämää suuremmasta asiasta. Ironisesti itseään suojelevasta elämästä. Mutta maailma ei ole vain näyttämö, eikä miehet ja naiset vain näyttelijöitä. Elämä ei ole traagista, paitsi neurootikolle. Ja silloin se on huonoa teatteria.
Teatteriesitys vaatii yleisönsä. Teatteri ei elä ilman yleisöä. Kuten ei neuroosikaan. Kaikki näyttämöllä tapahtuvat asiat ovat merkittäviä juonen kannalta. Jokainen puheenvuoro kuvastaa puhujansa luonnetta. Näyttämöllä ei ole tilaa epäjohdonmukaisuuksille, toistoille eikä mahdolliselle ikävystymiselle. Mutta elämä sen sijaan on sattumanvarainen, toistoa täynnä ja usein merkityksettömämpi kuin hyvä näytelmä. Mutta vain neurootikolle elämä on tyylitelty, kuin ylinäytelty, traagisesti intensiivinen kuin huono näytelmä. Neurootikon yleisö voi kyllästyä hänen elämänsä seuraamiseen. Vain osallistumalla neurootikon elämään siinä näytelmässä on mieltä. Joka ei osallistu neurootikon elämään, on ihmeissään.
Kopp kertoo, että kuinka paljon onnellisemmaksi hän tuntee itsensä, kun hänen ei tarvitse näytellä traagisen sankarin roolia. Kopp kertoo olevansa varmempi, ettei hänen tarvitse seurata tiettyjä perinteisiä dramaattisia toimintatapoja. Hän kertoo voivansa heittää menemään valmiiksi käsikirjoitetut jutut elämässään. Jumalallisen viisauden järjestymättömässä maailmassa hän on vapaa vanhempien ohjauksesta, arvostelusta ja taputuksista. Sellaisessa maailmassa, mikä tahansa toiminta on sallittua. Nyt elämän seuraukset ovat jossain määrin ennustettavissa, mutta aina epävarmoja. Se mikä on varmaa tulevaisuudessa, on se, että oman toiminnan seuraukset on kohdattava. Mitä tahansa ne ovatkin. Ne joko palkitaan tai rangaistaan.
Tämä on Koppille epäsankarillinen, absurdi tavallinen universumi, sattumanvarainen maailmankaikkeus ilman lopullista järjestystä. Sellaisessa maailmassa ei tarvitse olla mikään etukäteen roolitettu, vaan kaikki vuorosanat voivat olla spontaaneja. Mikään ei ole vihje etukäteen valmistellusta puheesta. Kopp kertoo tällöin tulevansa uteliaaksi siitä, mitä elämällä on seuraavaksi tarjottavana. Sellaisina hetkinä hän voi nousta oman elämäntarinansa neuroottisten väärin roolien ja väärän käsikirjoituksen tuolle puolen. Sellaisina hetkinä hän voi elää elävää katujen spontaanisuuden teatteria.
Lappeenrannassa 21.5.2017