Toiminnot

Steve de Shazer (1988) Clues - investigating solutions in brief therapy. New York: W.W. Norton

Muistiinmerkintöjä kirjasta:
Steve de Shazer (1988) Clues  investigating solutions in brief therapy. New York: W.W. Norton

Kun terapiassa keskitytään ongelmien sijasta ratkaisuihin, niin terapiasta tulee väistämättä lyhyttä. Joskus lyhytterapia kestää vain yhden kerran.

Jo 1980-luvulla Brief Family Therapy Centerissä (BFTC) työskenteli lyhytterapian kehittäjä Steve de Shazer työryhmineen ja tutki lyhytterapian tieteellistä teoriaa. He kehittivät tietokonepohjaista (asiantuntijasysteemiä) lyhytterapiaa koodattavan haastatteluprosessin analysointia varten. He huomasivat filosofiasta tutun Occamin partaveitsen tehoavan myös psykoterapiaan. Monimutkaiset selitykset vain hämärtävät yksinkertaisen ratkaisun löytymistä.

Lyhytterapian haastattelutekniikka johtaa interventioon eli väliintulostrategiaan ja sitä kautta kotitehtäviin, joista Steve de Shazer on kirjoittanut kahdessa edellisessä kirjassaan Keys to Solutions ja Patterns of Brief Family Therapy Center.

Tutkimushaastattelujen tieteellinen tutkiminen johti muutokseen lyhytterapian tekemisessä, lopussa annettavasta kotitehtävästä huomio suunnattiin asiakkaan terapiaan tuoman ongelman tarkkaan muotoiluun.
Huomattiin  että usein jo ENNEN 1.terapiaistuntoa terapeuttinen muutos oli alkanut, jos vain haastattelija huomasi sitä kysyä. Terapeutti saattoi siis siirtyä tutkimaan jo alkanutta muutosta. Terapiassa ryhdyttiin tutkimaan muutoksen aikaansaamiseksi poikkeavuuksia ongelmassa, sen sijaan että olisi tutkittu ongelmaa ja myllätty ongelman etiologisia oletuksia.

Lyhytterapian teoria puristui terapiahaastattelujen videoanalysoinnin kautta lyhytterapian teorian kaavamaiseen esitykseen, jota de Shazer kutsuu The Central Map:iksi. Lyhytterapia todettiin vaikuttavaksi ja kustannustehokkaaksi.

Toivotun muutoksen tekeminen perustuu asiakkaan jo ennen terapiaan tuloa tekemiin asioihin, minkä vuoksi yhteistyö asiakkaan ja terapeutin välillä on helppoa, koska asiakas jatkaa sen tekemistä, mikä jo toimii.
Muutos voidaan tehdä jo terapiaistunnossa, eikä välttämättä vasta kotitehtävien aikana. Asiakas ja terapeutti tekevät istunnossa asioita, jotka ovat hyödyllisiä toivotulle muutokselle ja ongelman ratkaisulle.

Ongelmallisen tilanteen läpi asiakas oppii näkemään uudella tavalla, uudelleenmäärittelyn avulla. Sattuma- tai onnenkantamoispoikkeuksista asiakas pystyy siirtymään tilanteeseen, jossa hän itse tuottaa toivotun poikkeuksen, toivotun muutoksen.

Ongelmista ja ongelmien syy-seuraussuhteista ei terapiassa puhuta juuri ollenkaan. Ei siitä , että johtuuko ongelma lapsuudesta tai muusta sellaisesta. Terapiailmapiiristä ratkaisuihin keskittyvässä terapiassa tulee hauskaa Steve de Shazerin kuvaamalla tavalla tehtynä.  Ei  ikävien muistojen tunkkaista kaivelua.

Muutos on jo alkanut terapiaan tullessa

Terapiakeskuksessa vuosien terapiaistuntojen videointien jälkeen BFTC:n työryhmä huomasi, että terapiaistunnot olivat tapahtumasarjoiltaan hyvin samanlaisia. Ja koska ne olivat hyvin samanlaisia, niin erot terapiaistunnoissa olivat hyvin tärkeitä. Siksi syntyi aluksi 1.istunnon lopulla annettava tehtävä.
1.istunnon lopulla annettava tehtävä (Formula First Session Task, FFST) on muotoa:
Tämän hetken ja ensi kerran välillä haluaisin, että kiinnitätte huomionne, jotta voitte kuvata sitä ensi kerralla, mitä tapahtuu Teissä (parisuhteessanne, perheessänne) sellaista, minkä haluaisitte tapahtuvan jatkossakin.
Kyseistä tehtävää varten asiakkaan eikä terapeutin tarvitse kyetä kuvaamaan edes sitä, mikä tai minkälainen ongelma on.

Tavallisesti seuraavassa istunnossa asiakas (pari, perhe) raportoivat jotakin havaittua toivottavaa, mitä ovat tehneet eri tavalla kuin ennen. Toivotun muutoksen suuntaan tehtävällä tarkkailulla asiakas kertoo, missä suunnassa ongelman ratkaisu on. Toisessa istunnossa tuli tarkastelun kohteeksi se, että oliko tämä havaittu ero se ero, jolla olisi merkitystä muutoksen kannalta.

Asiakkaiden oireiden, ongelmien tai syndroomien tms:n tarkkailun sijasta huomio BFTC:ssä kiinnitettiin ongelman kuvausten tapoihin ja muotoihin. Ja mikä oli istunnossa havaittavaa, toistettavaa ja kommunikoitavaa olivat juuri ongelman kuvausten tavat ja muodot. Se taas johti ajatukseen, että hyvin monenlaisiin ongelmiin kävisi samanlainen interventio eli väliintulo (De Shazer puhuu keys and skeleton keys).

Toinen asia, joka De Shazerin työryhmälle selvisi, oli se, että ongelmaksi koetusta asiasta oli runsaasti poikkeuksia, eli tilanteita, jolloin ongelmaa ei ollut. Poikkeukset olivat joko spontaaneja tai tarkoituksella saavutettuja. Interventioksi (new skeleton key) tuli aktiivisesti poikkeusten etsiminen. Erityisesti poikkeuksen, jolla voisi olla merkitystä toivotun muutoksen tekemisessä. Poikkeuksien löytäminen nostatti toivoa toivotun muutoksen pysyvästä aikaansaamisesta.

Esim. jos alkoholisti ei koko ajan juo, niin mitä hän tekee silloin, kun hän ei juo  terapian tavoitteeksi tuli sitten tehdä lisää samaa sitä, mikä lisää ei-juomisen aikoja. Tämä poikkeus oli otettava hoidon keskipisteeksi, johon myönteistä muutosta oli rakennettava. Oli siis tutkittava toivottavaa muutosta, joka OLI JO tapahtunut. Kotitehtäväksi oli annettava tehdä sitä, mitä ongelmasta poikkeavaa asiakas oli jo tehnyt, ei jotain uutta tekemistä.

Terapeuttinen todellisuus oli siis sitä, että muutos ei ala terapiaistunnossa, vaan oli jo alkanut ennen sitä. Asiakas teki jo jotain, mikä toimi, vaikkei hän itse välttämättä tiennyt, että hän tiesi  ratkaisun. Interventiossa asiakasta pyydettiin jatkamaan toimivan asian tekemistä.

Ratkaisuihin keskittyminen

Ratkaisu- (ja edistys)keskeiselle terapialle on tyypillistä ns. ihmekysymys:
Kuvitelkaa, että yhtenä iltana kun nukutte, niin tapahtuu ihme ja tämä ongelma on ratkennut. Mistä tietäisit aamulla, että ongelma on ratkennut? Mikä olisi eri tavalla? Kuinka läheisesi tietäisi ilman että sanot sanaakaan hänelle, että ongelma on ratkennut?

Kysymys esitetään melkein aina ensimmäisessä istunnossa, koska vastauksessaan asiakas kertoo terapeuttisen ongelman ratkaisun. Jos asiakkailta kysyy terapian tavoitetta suoraan, niin he vastaavat voida paremmin, kommunikoida paremmin tai jotain muuta epämääräistä ja globaalia. Ihmekysymyksellä, jolla kysytään tavoitetta epäsuoraan, asiakkaat kuvaavat terapian päämääräänsä konkreettisemmin ja erityisemmin käyttäytymisenä.

Tulevaisuuden tarkastelu on nopea tapa terapiassa asettaa tavoitteita ja saada kuvaus siitä, koska ongelma on ratkaistu. Terapian suunta on tulevaisuutta kohti, edistys- ja ratkaisukeskeinen.

Monet asiakkaat tulevat terapiaan toivoen ihmettä tapahtuvaksi. Ihmekysymyksellä sekä asiakas ja terapeutti saavat selvän kuvan mahdollisesta ratkaisusta, vaikka itse ongelma olisi epämääräinen tai huonosti kuvattu.
Tulevaisuus ilman ongelmaa on myös hyödyllinen arvioitaessa poikkeusten merkityksellisyyttä ongelman ratkaisulle. Jos poikkeus ei ole tulevaisuuden ihmeen suunnassa, niin silloin asiakas ei ole oikealla tiellä kohti toivottua tulevaisuutta. Ongelma on määritettävä tuolloin uudelleen.

Historiallisesti psykoterapia on keskittynyt ongelmiin, ei ratkaisuihin. Psykoterapialle on tullut sokea piste, sillä ratkaisun käsite on kehitettävä ennen kuin jotakin voi edes kutsua ongelmaksi. Ongelmasta tulee ilman ratkaisua vain yksi elämän tosiasioista.

Ihmiset eivät voi lopettaa ajattelemasta, että ongelmalla täytyy olla sille välttämätön selitys. Ihmiset juuttuvat helposti ajattelemaan, että ratkaistaksemme ongelman meidän täytyy ajatella syvällisesti: ongelmalla täytyy olla ymmärrettävä ja välttämätön selitys, jotta ongelma on yleensä ratkaistavissa. Silti ongelman ratkaisu on paras ongelman selitys.

Ongelmat ovat lopulta vain ongelmia ja ongelmat voidaan parhaiten ymmärtää vain suhteessa ratkaisuihin. Ongelmat ylläpitävät itseään, koska tapahtuvat tietyssä kontekstissa. Ongelmat ovat ongelmia, koska ne kuvataan ongelmiksi. Ratkaisu edellyttää, että joku toimii kontekstissa eri tavalla, mikä johtaa muutokseen.
Ongelman kontekstissa terapiassa asiakkaalle ohjeeksi on: tee siis jotain toisin, mikä voi johtaa muutokseen ja ongelman ratkaisuun.

Kurinalainen havainnointi

Luulisi että terapeuttisen haastattelun tehtävänä on kerätä tietoa. Monet terapeutit kertovat tietoja kerätessään olevansa ratkaisemassa ongelmaa. Jonkin asian kutsuminen ongelmaksi on yksi tavoista, joilla he tekevät järkeväksi sitä, mitä ihmisten elämässä tapahtuu.

Ongelmat ovat terapeuttisen suhteen tai terapiatilanteen ulkopuolisessa kontekstissa, ongelmat tapahtuvat muualla kuin terapiaistunnossa. Ongelmalliset ajatukset, tunteet, tilanteet, havainnot ja käyttäytyminen tapahtuvat terapiatilanteen ulkopuolella, terapeutti käsittelee lähinnä asiakkaan kertomuksia tai kuvauksia noista ongelmista.

Muutokset tapahtuvat, jos tapahtuvat, asiakkaan oikeassa elämässä terapiatilanteen ulkopuolella. Asiakas työskentelee todellisten ongelmien maastossa, kun taas terapeutti käsittelee vain karttaa tuosta maastosta, eli asiakkaan kuvauksia ongelmien maastostaan. Asiakas ja terapeutti työskentelevät ikään kuin muutokset kartassa edustavat muutoksia maastossa. Karttaa ei pidä kuitenkaan sekoittaa maastoon.

Deissler (1986) ehdottaa, että terapeutti ja asiakas yhdessä luovat todellisuutta terapeuttisessa haastattelussa ja he ovat molemmat luomassa yhteisesti jaettua todellisuutta.

Lyhytterapiaterapeutin vaihtoehdot, mitä lyhytterapeutti oikeasti tekee?

Kaikki palaverin palat ovat läsnä terapeuttisessa haastattelussa, terapeutin tehtävä on katsoa paloja huolellisesti ja järjestää ne. Mikroskooppiin katsojan on tiedettävä mitä sieltä etsii, sillä muutoin näkyvässä kuvassa ei näytä olevan mieltä.

Kun terapeutti tietää mitä näkee ja havaitsee, niin näkymä vaikuttaa järkevältä.

Jos asiakas haluaa tehdä jotain ongelmalleen, niin terapiassa ei anneta tehtävää, ei ainakaan puhtaasti havaitsemistehtävää.
Jos asiakas kuvaa jo menossa olevaa myönteistä poikkeusta, niin jonkin lopettamiseen tähtäävää tehtävää hänelle ei anneta.

Jos asiakkaan luottamus on korkealla sen suhteen, että hän voi jatkaa myönteistä poikkeuksellista käyttäytymistä, niin hänelle ei anneta satunnais- eikä ennustustehtäviä.

BFTC:ssä kehitettiin tietokonepohjainen asiantuntijaohjelma (BRIEFER I ja II) helpottamaan 1.istunnon tehtäväksiantoa. Vastaukset kysymyksiin, onko myönteinen poikkeus ongelmaan olemassa, on kyllä tai ei. Kysymyksistä ja vastauksista muodostuu hyvin ennustettava terapiaistunto, asiantuntijaohjelman tarkoitus oli saada ryhmän terapeuttinen tieto paremmin kommunikoitavammaksi ja eksplisiittisemmäksi. Asiantuntijaohjelma oli tutkimustyökalu teorian rakentamiseen.

Myönteiseen poikkeukseen vastaaminen kyllä tai ei johtaa ensimmäisen istunnon eri muotoihin ja istunnon kulku on erilainen vastauksesta riippuen.

Ratkaisuterapian keskeinen kohta ON myönteisen poikkeuksen menestyksellinen tai ei-menestyksellinen etsintä. Teorian rakentamisen vaati, että kehittyvä kartta oli tieteellisen täsmällinen. Ei riitä, että yksi askel seurasi loogisesti seuraavaa, vaan toisiaan seuraavat askeleet tuli olla ennustettavissa.

Terapiatilanne ei ole laboratorio-olosuhde, terapiatilanteessa on vaikea tarkasti eritellä, mitä terapeutti tekee. Tietokonepohjainen asiantuntijasysteemi on kykenevä vain seuraamaan tiukasti ohjelmaan laadittuja sääntöjä. Sääntöjä seuraamalla päädytään tiettyyn johtopäätökseen. BRIEFER I käsitteli tilanteita, joissa terapeutti kykeni auttamaan asiakasta kuvaamaan poikkeuksen, joka käsitti toivotun muutoksen asiakkaan käyttäytymisessä.

Asiantuntijaohjelman ensimmäinen sääntö käsitteli sitä, että oli olemassa harkitusti tehty poikkeus JA asiakas oli selvillä siitä käyttäytymisestä, jota se vaati JA asiakas oli luottavainen siihen, että hän voi suorittaa tuon käyttäytymisen uudelleen, NIIN SITTEN terapeutti voi yksinkertaisesti ehdottaa, että asiakas jatkaa tuota käyttäytymistä.

Jos asiakkaan kysymys ihmekysymykseen on johdonmukainen poikkeuksen kanssa (sama käyttäytyminen, joka on myönteisessä poikkeuksessa, nähdään osana ratkaisua), niin se vahvistaa, että toimivan poikkeuksen jatkaminen on hyvä ohje.

Mikäli asiakas vastaa epäjohdonmukaisesti ihmekysymykseen, eli hän ei näe poikkeusta, vaikka se on tehokas, ratkaisuun kuuluvaksi.

Jos terapeutti ajattelee, että asiakas luottaa kykyynsä tuottaa myönteisen poikkeuksellista käyttäytymistä, niin terapeutti ehdottaa, että asiakas tekee lisää sitä, mikä toimii.

Jos terapeutti ajattelee, ettei asiakas ole luottavainen kykyynsä suorittaa myönteisen poikkeuksen käyttäytymistä, niin asiantuntijaohjelma suosittelee konservatiivisempaa lähestymistapaa. Eli terapeuttia neuvotaan ehdottamaan asiakkaalle, että hän kiinnittäisi huomiota (havainnoitsisi) siihen, mitä tapahtuu, kun asiakas kykenee tuottamaan poikkeuksellisen käyttäytymisen.

Asiantuntijaohjelman tarkoituksena oli kouluttaa havaitsemaan asioita terapiaistunnossa. Interventioiden rakentamisen säännöt terapeuteille johtivat tiukan johdonmukaiseen karttaan (THE CENTRAL MAP). Kartta perustui enemmän ennustettavuudelle kuin logiikalle ja heuristisille peukalosäännöille.

Mitä terapiassa tapahtuu?

BFTC:ssä ei ennen asiakkaan tapaamista terapeutti tiennyt asiakkaasta muuta kuin nimen, osoitteen, puhelinnumeron ja että asiakas oli tullut päivystyskäynnille. Tällä järjestelyllä pyrittiin välttämään terapeuttivinouma (therapist bias).

Tavallisesti terapiassa ihmiset eivät pysty tekemään päätöksiä, jos heillä ei ole vaihtoehtoja, eivätkä he ole varmoja tekevätkö oikeita päätöksiä. Psykologisesti jos ihmisellä kolme hyvää vaihtoehtoa, niin hän on psykologisesti itsenäisimmillään tekemään harkitun valinnan.

Steve de Shazer kuvaa kirjassaan asiantuntijaohjelman käyttöä terapiaistunnossa. Kun poikkeus oli löydetty, niin BRIEFER I:n mukaan selvitettiin, oliko poikkeus ongelmasta harkittu vai spontaani. Kun poikkeus oli löydetty, niin tarkasteltiin poikkeuksen luonnetta.

Poikkeus:
1)      Voiko poikkeuksen ilmaista käyttäytymistermein?
2)      Onko poikkeus ilmennyt äskettäin?
3)      Oliko poikkeuksella merkitystä ratkaisulle?
4)      Ilmeneekö poikkeus satunnaisesti?
5)      Tietääkö asiakas / asiakkaat mitä heidän on tehtävä, että poikkeus tapahtuu taas?
6)      Onko asiakas/asiakkaat vakuuttuneita siitä, että voivat saada sen aikaiseksi uudelleen?
7)      Onko ihmekysymys kysytty?
Muut asiantuntijaohjelman kysymykset käsittelivät sitä, kuinka muotoilla tavoitteita ja rakentaa sitä, että mistä tiedämme, että ongelma on ratkennut.

Jos ei ole ollut terapiaistuntoa edeltäviä muutoksia, eikä poikkeuksia, niin asiantuntijaohjelma kysyy kysymyksiä hypoteettisista, oletetuista ratkaisuista. Näitä ei kysytä, jos on olemassa poikkeuksia.
1)      Oliko muita ihmisiä paikalla?
2)      Kykenikö terapeutti seuraamaan ei-verbaalisia johtolankoja?
3)      Nyökkäsikö asiakas istunnon aikana  osoittaen ei-sanallista yksimielisyyttä?
4)      Onko asiakas aina eri mieltä terapeutin kanssa?
5)      Ovatko muut ihmiset vaikuttamassa ongelmaan?
6)      Onko joku, joka on välttämätön ratkaisulle, poissa tästä istunnosta?
7)      Onko terapeutilla tunne, että asiakas ei ehkä tee käyttäytymiseen liittyvää kotitehtävää?
8)      Onko terapeutilla tunne, ettei asiakas tee havaitsemiseen liittyvää kotitehtävää?

Asiantuntijaohjelma BRIEFER I antoi tässä kohtaa neuvon kysymyksiin liittyvien vastausten perusteella.
Sääntö 200 ehdottaa: on olemassa hyödyllinen poikkeus. Eräät muut säännöt neuvovat: lisää osaksi kotitehtävää ennustamis- tai kolikonheitto tai satunnaistamistehtävä, anna tehtävä kiinnittää huomiota mitä tapahtuu kun myönteinen poikkeus on läsnä, anna tehtävä kiinnittää huomiota mikä on poikkeuksellista kun myönteinen poikkeus on läsnä, harkitse tehtävän antamista, mikä keskeyttää asiakkaan ongelmallisen käytöksen.

Jos mikään sääntö ei lataudu, niin annetaan FFST-tehtävä (eli myönteisen tulevaisuuden kuvittelu). Jos taas asiantuntijaohjelma ehdottaa samaa sääntöä kahdesti, niin se vahvasti viittaa siihen, että neuvo on hyödyllinen. Tarvittaessa asiantuntijaohjelmaohjelman säännön takana olevan tarkemman selityksen pystyi ottamaan esille.

Asiantuntijaohjelman sääntöjä testattiin siitä, kuinka hyvin ne sopivat todellisiin tapauksiin. Asiantuntijaohjelma jätti lopullisen ratkaisun terapeutille. BRIEFER I  ohjelma oli rakennettu muotoon , että jos tämä, sitten tuo, BRIEFER II taas jos tämä, sitten ei tuo.

BRIEFER II:n mukaan jos terapeutti ei pysty yhdessä asiakkaan määrittelemään ongelmaa, niin asiakkaalle annetaan myönteistä palautetta, että hän tuli paikalle. BRIEFER II-ohjelma luokittelee asiakkaita eri luokkiin. Mainitun tapauksen asiakas kuuluu luokkaan Vierailija, koska asiakas-terapeutti- suhteessa haastattelun aikana ei kyetty kuvaamaan ongelmaa, eikä täten terapeutti kykene etsimään myönteistä poikkeusta.
Asiakas-terapeutti-suhteen luokkia oli kolme: vierailija (visitor), kertoja (complainant) ja tosiasiakas (customer). Kertojasuhteessa terapiaistunnossa asiakas ja terapeutti kykenivät muodostamaan ongelmasta odotuksen muutoksesta. Tosiasiakas on kertoja-suhteen erityismuoto, jossa asiakas haluaa tehdä ongelmalleen jotain.

Myönteiset poikkeukset tuli kuvata käyttäytymistermein, ei epämääräisin haluaisin tai toivoisin sitä ja tätä.

Tehtäväksi terapeutti pystyi ohjelman II-version mukaan antamaan
1)      Tee enemmän (käyttäytymistermein kuvattava myönteinen poikkeus oli todistetusti olemassa, terapiasuhde oli kertoja-suhde) Ohje: Koska näyttää siltä, että tiedät, mikä toimii sinulla, voin vain ehdottaa, että teet lisää samaa, mikä toimii
2)      Ennustustehtävä
3)      Havainnointitehtävä
4)      Tee enemmän ja havainnoi
5)      Tee eri tavalla

BRIEFER II kysyi myös sitä, kuinka luottavainen asiakas/asiakkaat olivat sen suhteen, mitä heidän piti olla: tietävät mitä tehdä, kuulostavat luottavaiselta ja kuulostavat päättäväisiltä.
Ohjelma pyysi tarkistamaan, oliko ihmekysymyksen vastaus linjassa poikkeuksen kanssa. Eli mikä oli asiakkaan näkemys siitä, millainen tilanne on silloin, kun ongelma on ratkennut ja oliko myönteinen poikkeus samassa suunnassa kuin asiakkaan tavoite (ihmekysymyksen vastaus). Silloin terapeutti antaa ohjeen, että tee lisää sitä samaa, mikä toimii sinulla.

Jos asiakas ei tiedä mitä tehdä (kuten kirjan esimerkkitapauksessa, ottaako pettänyt ja epäluotettava aviomies takaisin vai ei), niin sattumanvarainen ongelma saa tehtäväksiannoksi heittää kolikkoa. Jos ex-mies haluaa tavata, mutta asiakas ei tiedä haluaako vai ei, niin hän heittää kolikkoa ja toimii kolikonheiton mukaan (esim. klaava: en tapaa, kruuna: tapaan). Kolikonheitto tuo tunnetta ongelman hallitsemisesta, mikä auttaa asiakasta lopullisessa päätöksenteossa.

BRIEFER I ja II:n tehtävänä oli opettaa terapeuttia erityisesti kurinalaisessa havainnoinnissa ja saada asiakkaalle tehtyihin kysymyksiin kyllä-tai-ei  vastauksia. Edellä mainittu auttoi terapeuttia saamaan selville sen, minkätyyppistä interventiota eli väliintuloa kannatti ehdottaa. BRIEFER I ehdotti lisäksi millä tavalla tehdä.

Tietokoneohjelman kehittämisen ajatuksena ei ollut korvata terapeuttia, vaan opettaa kurinalaista havainnointia ja ajattelua.
1)      Onko olemassa ongelma? (kyllä ei)
2)      Onko olemassa myönteinen poikkeus? (kyllä ei)
3)      Onko olemassa tavoite? (kyllä ei)
4)      Onko tavoite suhteessa myönteisen poikkeuksen jatkumisen? (kyllä ei)
Jos ensimmäiseen kysymykseen asiakas vastaa kyllä, niin terapiasuhde on kertoja- tai tosiasiakastyyppiä ja terapia voi alkaa. Jos asiakas vastaa kaikkiin neljään kysymykseen kyllä, niin interventio on, että asiakas tekee lisää sitä mikä toimii.

Jos ensimmäiseen ja kolmanteen kysymykseen asiakkaan vastaus on kyllä, toiseen ja neljänteen kysymykseen ei, niin tehtävää ei asiakkaalle voi antaa, koska terapia ei ole vielä edes alkanut.
Jokainen kysymys asiakkaalle voi sisältää vastausten tarkentamista, mutta lopuksi pyritään kyllä vai ei- tyyppiseen erotteluun. Jos terapia asiakkaan kanssa ei ala kunnolla (eli jos terapian tavoitetta ei ole määritelty), niin ei terapia voi päättyäkään kunnolla (ei tiedetä, milloin terapian tavoitteet on saavutettu).
Kysymykset kiinnittävät huomion siihen, mitä terapiassa puhutaan, eikä siihen mikä terapian muoto tai järjestämistapa on.

Kuinka tietää, mitä tehdä

Terapeutin pääasiallisin huoli on usein, kuinka tietää terapiassa, koska tehdä ja mitä tehdä. Toiseksi huolena on, kuinka tehdä, mitä tiedät, että pitäisi tehdä ja kun tiedät mitä, niin milloin se pitäisi tehdä.

Vastaus ensimmäiseen huoleen tulee terapeutin teoriasta tai mallista. Toiseen huoleen de Shazerin vastaus on, että terapian tekeminen on osaksi tiedettä, osaksi taidetta eli taitoon perustuvaa tekemistä.

FFST (Formula First Session Task, de Shazer, 1985), tehtävä perustuu Milton Ericksonin tekniikkaan, jonka mukaan harjoittelu johtaa täydellisyyteen. Aloitetulla toiminnalla on pyrkimys jatkua. Teot ovat toivon ja odotuksen alullepanijoita. Ericksonin ideat hyväksikäytettiin luomaan terapeuttinen tilanne, jossa asiakas voi reagoida tehokkaan psykologisesti toivottuihin terapeuttisiin tavoitteisiin, niin kuin ne olisivat jo saavutettuna todellisuutena. Tämä saavutetaan käyttämällä hypnoosia ja ikäregressiota, eli tulevaisuuteen suuntautumisen tekniikkaa. Asiakasta autetaan saavuttamaan subjektiivinen näkemys ajasta, jossa hän uskoo jo saavuttaneensa tavoitteensa.

de Shazer ei käytä Ericksonin tavoin muodollista hypnoosia ja transsi-induktiota, vaan terapeutti ja asiakas tietoisesti ja harkitusti suunnittelevat yhdessä sen, mitä se vaatii, jotta asiakas saavuttaisi terapiatavoitteensa. Terapiassa kuvitellaan yksityiskohtaisesti tilannetta, jolloin asiakkaan ongelma on ratkennut. Tämä herättää odotuksia siitä, että ongelma tulee ratkaistuksi. Kun odotus on muodostunut, niin se auttaa asiakasta ajattelemaan ja käyttäytymään tavalla, jotka johtavat tämän odotuksen täyttymykseen.

Asiakas rakentaa ajatuksissaan ratkaisunsa, joka perustuu hänen omiin resursseihin ja menestykseen. Tämä on suuressa ristiriidassa sen perinteisen terapeuttisen idean kanssa, että asiakkaassa on jotain vikaa, joka terapeutin pitää hoitaa ja parantaa.

BFTC:n terapeuttiset interventiot minimoivat puhumisen ongelmista ja valituksista. Ongelmapuhetta ei rohkaistu terapiaistunnossa.

BFTC:n kehittämässä lyhytterapiassa ei terapiaa aloita asiakkaan terapiaan tuoman ongelman syväkairauksella eli tutkimalla valitusta hyvin tarkasti eri näkökulmista, milloin ongelma ON. Ei märehditty ongelman kurjuudessa. Ratkaisukeskeisessä terapiassa tämä ongelman esittämisen vaihe on erittäin lyhyt, eikä sitä sinänsä pidetä tärkeänä.

Hyvin nopeasti terapian alettua ratkaisu- ja edistyskeskeinen terapeutti aloittaa ratkaisun rakentamisen etsimällä myönteisiä poikkeuksia s.o. terapeutti tutkii tarkkaan aikoja, jolloin ongelmaa EI OLE. Ongelmapuheesta siirrytään hyvin nopeasti tutkimaan tilanteita, jolloin ongelmaa ei ole.  Seuraavaksi asiakasta pyydetään kuvaamaan hyvin yksityiskohtaisesti näkymää tulevaisuudessa, jolloin ongelma on ratkennut. Kaikki tämä pystytään tekemään ilman että on saatu täyttä kuvausta koko ongelmasta ja/tai sen etiologiasta.

Seuraavaksi terapiassa edetään pohtimaan, mikä olisi seuraava askel ongelman ratkeamisen näkemyksen suunnassa kohti ongelmanratkaisun todellisuutta. Seuraavassa istunnossa asiakas kuvaa, miten askeleet kohti ongelmanratkaisua ovat edenneet ja seuraava askel kohti ongelmanratkaisua määritellään ja sitten taas seuraava askel, kunnes ongelma on ratkennut.

Kaikki tapaukset eivät sovi tähän helppoon ongelmanratkaisun kuvaukseen, mutta yleensä ratkaisukeskeinen lyhytterapiaprosessi säilyy kuvatunkaltaisena.

Ratkaisun ei siis tarvitse liittyä millään tavalla asiakkaan ilmoittamaan ongelmaan, joka tulee ratkaistuksi osana ratkaisua. Asiakkaan ongelma voidaan ratkaista tutkimatta syvällisesti tai tarkasti ongelmaa tai puhumatta pidempään ongelmasta. Etiologisia oletuksia ei tarvita ratkaisun aikaansaamiseksi.

Kuinka tämä on mahdollista, ettei ongelmapuhetta tarvita?

Kuinka voi terapia ratkaista asiakkaan ongelman, jota ei ole täydellisesti ymmärretty? BFTC:ssä terapeutit huomasivat, että  kaikki asiakkaiden ongelmat olivat samanlaisia. Melkein kaikissa tapauksissa asiakkaiden ongelmat, valituksen aiheet, sisälsivät halun JONKIN POISSAOLOON ilman, että asiakkaalla oli mitään ajatusta, mikä järkevä asiantila poissaolon tilalle olisi. Asiakas haluaa lopettaa olemasta masentunut, muttei tiedä kuinka sen tekisi. Asiakas haluaa lopettaa juomisen, muttei tiedä, kuinka sen tekisi.

Terapeutti sanoo, että OK, mutta mitä olet tekemässä silloin kun et ole masentunut tai kun et juo. Useimmat asiakkaat eivät 2010-luvullakaan poikkea de Shazerin 1980-luvun asiakkaista. Useimmat asiakkaista menevät mykäksi, eivätkä osaa sanoa mitään, koska ovat niin tottuneita ongelmapuheeseen.
Usein asiakkaan ensimmäinen vastaus on  Olisin onnellisempi, mikä on varmasti totta, mutta mitä asiakas silloin TEKEE?. Vaikeus on siinä, että jonkin poissaoloa ei voi todistaa. Mistä tietää, ettei enää depressio palaa? Mistä tietää, ettei enää juo? Mistä tietää, että myönteinen poikkeus tai tulevaisuuteen kuviteltu ratkaisu on osa ratkaisua?

Sitten täytyy mitata poikkeuksien tapaustiheyttä tai aloittaa poikkeuksen tekeminen  ja nähdä että, onko se todella osa ratkaisua. Jos myönteistä poikkeusta tekee riittävän kauan, siitä tulee normi, eli tapa. Jos poikkeus ei ole oikealla tiellä olemista, niin sitten jokaisen täytyy vain tehdä taas jotakin eri tavalla, rikkoa ongelman esiintymisjärjestys.

Mikään ei tapahdu koko ajan, ongelma ei ole koko ajan olemassa

Yksinkertaisuus ei yleensä tule spontaanisti, vaan usein pitkän ajan kuluessa runsaan monimutkaisen ajattelun kautta.

Jokaiseen sääntöön on olemassa poikkeus- kansanviisaudesta BFTC:ssä ryhdyttiin määrittelemään sitä, mitä poikkeuksia: mitä tapahtuu silloin, kun ongelma ei ole läsnä.

Varsinkin jos asiakkaan kuvaama ongelma ei ole hyvin kuvattu, niin ei pysty määrittelemään, mitä tapahtui ennen ongelmaa, sen aikana ja sen jälkeen. Usein terapeutti ei pysty kuvaamaan ongelman selkeää muotoa, eikä siksi kykene olemaan asiakkaalle avuksi. Tällöin ei auta ongelman muodon hahmottamisessa, vaikka yhdensuuntaisen peilin takana olisi työryhmä tai että myöhemmin istuntoa katsottaisiin videolta.

Mutta se voi olla noin yksinkertaista

Terapiassa BFTC:ssä huomattiin, että poikkeusten etsiminen ja löytäminen opetti, että kaikkiin ongelmiin on olemassa poikkeuksia. Asiakas ei ole valituksestaan huolimatta koko ajan masentunut, hän ei koko ajan juo, lapsi ei koko ajan kastele sänkyään jne. Siis asiakas tietää joissakin konteksteissa ongelman ratkaisun. Järkyttävän yksinkertainen idea!

Yksinkertaisen idean löytyminen pakotti lyhytterapian kartan ja teorian uudelleenmäärittelyyn. Työryhmälle tuli villi idea: Onko olemassa aikoja, jolloin ei edes tarvitse tietää interventioita edistääkseen ratkaisua?

Tämä johti ajatukseen, että poikkeukset johtavat ratkaisun äärelle: mitä tapahtuu kun ongelmaa ei ole, mitä asiakas tekee silloin? Ensimmäisen istunnon alkuvaiheissa, niin varhain kuin se ongelmastaan valittavan asiakkaan kohdalla käytännössä on mahdollista, kysyttiin ongelmasta myönteisiä poikkeuksia.

Aikaisemmin esim. sänkyään kastelevan lapsen kohdalla ajateltiin, että kastunut sänky ja kuiva sänky ovat saman muodon eri versioita. Mutta sitten tehtiin yksinkertaisempi oletus: ne kuvattiin ongelmatapauksen ERI muotoina. Molemmat ongelmatapauksen eri muodot voitiin kuvata, mutta ensisijaisesti oltiin kiinnostuneita ongelman ei-ilmenemisestä ja toissijaisesti siitä, että millä tavalla ne olivat erilaisia. Vaikka sängynkasteluöitä olisi 6/7 viikossa, niin oltiin kiinnostuneita siitä yhdestä kuivasta yöstä. Tämä myönteisten poikkeuksien korostaminen johti jopa siihen, että vaikka kastunut sänky ilmenikin, niin perhettä pyydettiin käyttäytymään, niin kuin sänky olisi ollut kuiva. Vaikka työryhmällä ei ollut mitään ajatusta myönteisen poikkeuksen tapausmuodon yksityiskohdista, niin silti ohje annettiin.

Kun mikä tahansa ongelmaan liittyvä odotus muuttuu, niin muuttuu myös ongelman muoto. Kun tiedät mikä toimii, tee sitä lisää.

Ellei se toimi, tee jotakin toisella tavalla

Ihmiset meidän kulttuurissamme ovat kauan olettaneet, että ongelman luonne määrittelee sen, minkälainen ratkaisu ongelmaan tarvitaan. Usein ajatellaan, että ongelman ymmärtäminen on ensimmäinen askel ratkaisun löytämiseksi. Tämä oletus TUNTUU LOOGISELTA, ja ehkä enemmänkin kuin loogiselta. Niin ne asiat vain ovat. Tämän ajattelun mukaan, minkä tahansa ongelman ratkaisun pitää olla loogisessa suhteessa ongelman luonteeseen.

Lyhytterapiassa opittiin, ettei ratkaisun tarvitse liittyä loogisesti millään tavalla ongelmaan. Ongelmat viettävät itsenäistä elämää. Esimerkkitapauksessa de Shazer kertoo yöllä hampaita narskuttelevasta vaimosta, joka saa ohjeeksi muuttaa sängynpuolia miehensä kanssa. Koe tepsi ja hampaiden narskuttelu loppui. Sama ohje on tehonnut painajaisiin, unettomuuteen, kuorsaukseen, vuoteen kasteluun ja seksikertojen ongelmiin. Kaikissa näissä tapauksissa sänky ja uniasento ovat osa kontekstia, jossa ongelma tapahtuu.

Ihmiset meidän kulttuurissamme olettavat myös, että meidän täytyy tuntea ongelman syy, jotta voisimme ratkaista ongelman. Uskotaan, että kun kerran tiedät ongelman syyn, voit tehdä jotakin, mikä ratkaisee ongelman. Terapeutit usein sitten etsivät kausaalisyytä alitajuisista konflikteista, menneistä traumoista, parisuhdeongelmista, perheongelmista ja/tai työongelmista.

Lyhytterapeutit eivät de Shazerin mukaan kannata kausaalisia syyoletuksia ja siksi lyhtyterapeutit toimivat radikaalisti eri tavalla. Lyhytterapia on tilannekeskeistä, ei henkilö- eikä perhekeskeistä.  Ongelman syy täytyy olla lyhytterapeuttien mukaan kontekstissa/ympäristössä, jossa se tapahtuu ja odotuksessa, että ongelma jatkuu.

Oletetaan usein myös, että ongelmainen käyttäytyminen jatkuu, koska se jollakin tavalla palkitsee tekijäänsä. Mitä palkitseminen sitten lieneekin. Tämä ajattelu johtaa siihen käsitykseen, että ko. henkilön täytyy kokea jotain yhtä palkitsevaa, jotta hän voi lopettaa ongelmakäyttäytymisen.

Lyhytterapeutit ajattelevat, että ongelmat ovat itse ylläpidettyjä - ja siinä kaikki. Tämä ajatus johtaa siihen, että MIKÄ TAHANSA ero käyttäytymisessä, ajattelussa, tunteissa, havainnoissa ja/tai kontekstissa omaa mahdollisuuden tehdä jotain eri tavalla, mikä ratkaisee koko kyseessä olevan ongelman.

Vaikka lyhytterapeutit eivät tue em. yleisiä järkeviä olettamuksia, niin he ovat tietoisia siitä, että muut ihmiset tekevät niin. Terapiaistunnossa on asiakkaan oletuksista keskusteltava ja otettava ne huomioon.
Se, mitä terapeutti tekee ja se mitä hän ajattelee asiakkaansa tilanteesta, riippuu tilanteen kartasta.

Teorian rakentaminen: kohti ratkaisun teoriaa

Se, mitä teemme (käytäntö) ja se, miten puhumme tai kuvaamme sitä, mitä teemme (teoria), niin niiden välillä on vahva suhde lyhytperheterapian teorian kehittelyssä. Teoria ei ole selitys, vaan johdonmukainen kuvaus tapahtumien erityisestä järjestyksestä erityisessä kontekstissa. de Shazer sanoo teoriastaan, ettei se ole mahdollisesti riittävän tieteellinen ja joillekin se voi olla liian reduktionistinen. Teoria on joka tapauksessa tiukan tinkimätön ja johdonmukainen.

Kun terapeutti ryhtyy etsimään poikkeusta, niin tiedämme, että asiakas on kyennyt kuvaamaan ongelman. Terapeutti ja asiakas luovat yhteisen sosiaalisen todellisuuden kommunikoimalla keskenään (radikaali konstruktivismi, von Glasersfeld 1975 tai verbaalinen realismi, Wilder-Mott 1981).

Asiakkaan ongelmat voidaan nähdä heidän sosiaalisen elämänsä piirteitä käsittelevinä rakennelmina, joita asiakas tuottaa konkreettisessa sosiaalisessa suhteessa ja ympäristössä. Terapeutti ja asiakas yhdessä muodostavat terapeuttisen todellisuuden, jossa he työskentelevät yhdessä.

BFTC:ssä terapiaistuntoja ryhdyttiin analysoimaan. Istuntojen aikaiset terapeuttiin liittyvät sisällöt olivat:
(I) Informaation kerääminen/istunnon ylläpito
Kysyy asiakasta kuvaamaan/selittämään ongelmaa
Sisältää ylläpitotehtäviä s.o. yhteenvetäminen, selventäminen, tehdä sosiaaliseksi jne.
Sisältävät muutokset, joita asiakas kuvaa, mutta joita terapeutti ei tunnista muutoksiksi
Kun terapeutti kysyy erityisesti myönteisestä muutoksesta, koodaa E
 
(C) Muutosta edistävät interventiot eli väliintulot
Uudelleenmäärittelee s.o. terapeutti ehdottaa erilaista tapaa nähdä asiakkaan tilanne; terapeutti vakuuttaa, että havaittu ero tuottaa poikkeuksen; sisältää normalisoinnin, muutoksen tunnistamisen ja nimeämisen, kyllä-setin vakiinnuttamisen jne.
Koodi C, kun terapeutti yrittää saada aikaan muutoksen TULEVAISUUDESSA
 
(E) Houkuttelee esiin muutoksen/kotitehtävän/poikkeuksen
Kysyy asiakasta kertomaan, selvittämään tai yksityiskohtaisemmin kuvaamaan myönteistä muutosta
Kysyy asiakkaalta poikkeusta ongelmaan
Pyytää asiakasta selittämään maailmannäkemyksensä
E viittaa muutokseen, joka on JO TAPAHTUNUT
 
(A) Suurentaa tai vahvistaa myönteistä muutosta (cheerleading)
Koodi A kun terapeutti suurentaa tai vahvistaa muutosta, jonka asiakas on kertonut tai demonstroinut
Terapeutti kehuu tai antaa myönteistä palautetta muutoksesta, jonka ASIAKAS ON KERTONUT TAI TUNNUSTANUT
Koodi A on usein huudahduksen muodossa (esim. Vau)
 
(G) Neuvottelee tavoitteista/ myönteisen muutoksen merkeistä
Koodi G, kun terapeutti yrittää saada asiakasta tarkentamaan tai sopimaan yhdessä terapian tavoitteesta
Neuvottelee kuinka paljon muutosta on välttämätöntä
Sisältävät uudelleenneuvottelut tavoitteista myöhemmissä istunnoissa
 
 
Asiakkaaseen liittyvät sisällöt:
 
(I )Informaatio/ylläpito/ business
Ongelma jatkuu/ ei myönteistä muutosta
Jutustelu, ei terapiaistunto
Kysyy tai pyytää terapeuttia selittämään ongelmaa
 
(C)  Myönteinen muutos ongelma- ja/tai muulla alueella
Asiakas kuvaa/kertoo myönteisestä muutoksesta ongelmaan/tilanteeseen
Asiakas selittää/selventää myönteistä muutosta
Asiakas kuvaa/kertoo myönteisestä muutoksesta siinä, kuinka hän näkee ongelman
Asiakas kuvaa/kertoo tunnistetun poikkeuksen ongelmatavassa
Koodi C kun asiakas kuvaa kuinka asiat olivat, selittääkseen kuinka asiat nyt ovat eri tavalla
Kun asiakas kuvaa kuinka asiat voisivat olla eri tavalla, mutta paljastaa ettei odota niiden olevan tulevaisuudessa eri tavalla, koodaa I
 
(U) Tunnistamaton myönteinen muutos
Asiakas kertoo muutoksesta mutta ei tunnu tunnistavan sitä siksi
Kertoo tunnistamattomasta poikkeuksesta ongelmaan
 
(G) Asiakas erittelee tarkasti muutostavoitteen/-merkin
Asiakas kuvaa, kuinka asiat voisivat olla toisin. s.o. neuvottelee muutoksen tavoitteista/merkeistä
Koodaa G vain jos asiakas osoittaa uskomusta tai tarkoitusta saavuttaa tavoitteet
 
(Y) Kyllä- setti
Asiakas osoittaa hyväksyvänsä viestin, jonka terapeutti on jakamassa
Asiakas näyttää avointa mieltä sille, mitä terapeutti on sanomassa
 
 
Tutkimusprojektia edeltävien terapiaistuntojen analysointi paljasti, että asiakasinformaatio (I) oli valtaosassa ensimmäistä istuntoa. Muutospuhe (C) oli tavallista toisessa ja sitä seuraavissa istunnoissa. Muutospuhe ilmeni neljä kertaa useammin sen jälkeen, kun terapeutti oli koettanut houkutella muutospuhetta esiin (E) ja muutospuheella oli taipumus jatkua, kun terapeutti vastasi myönteisellä tavalla (A).

Tutkimusprojektin aikana muutospuhe (C), muutospuheen esiinhoukuttelu (E) ja myönteisen muutoksen vahvistaminen(A) lisääntyivät jo ensimmäisessä istunnossa. Asiakasinformaatio (I) väheni ensimmäisessä istunnossa.

Tiukka poikkeusten, ja kuinka asiakas tietää, että ongelma on ratkennut, etsiminen löydettiin hyödylliseksi tavaksi edistää muutospuhetta ensimmäisessä istunnossa. Vanhankaltainen ensimmäinen istunto jäi pois, entisestä toisesta istunnosta tuli ensimmäinen istunto. Ennen projektia lyhytterapiaistuntojen määrä oli keskimäärin kuusi, projektin jälkeen viisi istuntoa.

Mikä ei ole kartalla

Kuten mikä tahansa kartta, on tärkeää muistaa, että kartta ei ole sama kuin kuvaamansa maastoalue. Kartassa (THE CENTRAL MAP) ei ole mitään haastattelutekniikasta, jota terapeutti käyttää auttaakseen ongelmasääntöön poikkeuksien etsinnässä. Kartassa ei ole mitään, kuinka terapeutti ja asiakas kuvaavat ongelman ja poikkeuksien eroja. Kartassa ei ole mitään puhuvatko asiakas ja terapeutti ongelman fysiologisista vs. sosiologisista piirteistä.

Kartta on de-scriptive (kuvaileva) pikemmin kuin pre-scribtive (määräävä). Kartta kuvaa, mitä ratkaisukeskeisen tekee pikemmin kuin tulisi tehdä. Kartta ei siis ole oikea tapa, ainut tapa eikä edes paras tapa. Se on kartta, jolla BFTC:n terapeutit käyttäytyivät terapiaistunnon aikana. Se osoittaa, että ratkaisukeskeisillä haastatteluilla on keskenään perheyhtäläisyyttä (Wittgenstein, 1968). Kartta ei myöskään kerro, miten tehdään vääränlainen ratkaisukeskeinen terapia. THE CENTRAL MAP on  silti tiivistynyt kuvaus BFTC:n käyttämästä lyhytterapeuttisesta tekniikasta.

Asiakas-terapeuttisuhteen muodot

Kartassa (THE CENTRAL MAP) kuvataan asiakas vierailijana (visitor), kertojana (complainants) ja tosiasiakkaana(customers). Näitä termejä ei saa yhtäläistää motivaatioon tai valmius terapiaan tai mihinkään asiakkaan piirteeseen.

Vierailija vierailee jonkun luona, kertoja kertoo jollekin ja tosiasiakas ostaa jotakin joltakin toiselta. Vuorovaikutuksen erottelun tarkoitus on antaa terapian havainnoitsijalle peukalohankakuvaus asiakkaan ja terapeutin suhteen laadusta.

Vierailija (visitor)
Joskus terapeutin luo tulee ihmisiä muiden pyynnöstä tai määräyksestä, vaikka he itse eivät koe heillä olevan ongelmia. Koska heillä ei ole ongelmaa, niin terapia ei voi alkaa. Terapeutilta on väärin yrittää tehdä väliintulo ongelmaan, olkoon se terapeutille miten ilmeinen tahansa, jos tulija ei sitä näe. Vierailijalla itsellään ei siis ole ongelmaa, minkä vuoksi kaikki terapeuttiset interventiot (väliintulot) ongelmaan tulevat hylätyiksi. Jos terapeutti ei tunnista näitä ihmisiä vierailijoiksi, niin terapeutti voi kuvata asiakkaat klassisen vastustavaksi suhteeksi.  Terapeutti voi väittää itselleen ja muille, että asiakas kieltää ongelmansa. Saman istunnon aikana sama asiakas voi vaihdella vierailijan, kertojan ja tosiasiakkaan välillä eri ongelmien suhteen.
Sen sijaan että terapeutti koettaisi pakottaa asiakkaan terapiaan, on parempi ajatella tilannetta vierailuna. Yhteistyö on epätodennäköistä, jos asiakas sanoo, ettei tarvitse terapiaa, mutta terapeutti ajattelee ja sanoo, että kyllä vain asiakas tarvitsee terapiaa.
Ohjeet terapeutille vierailija-suhteessa ovat:
(1)   Ole niin mukava kuin mahdollista
(2)   Terapeutti on aina haastateltavien ihmisten kanssa samalla puolella
(3)   Etsi sitä mikä toimii pikemmin kuin mikä ei toimi
Vierailijoille annetaan kiitosta istunnon lopulla, muttei kotitehtävää. Jos neuvoa ei ole pyydetty, niin älä anna neuvoa, vaikka olisit kuinka viisas terapeutti.
Monesti terapiaan pakotetut sanovat edellä mainituilla ohjeilla, että ensimmäistä kertaa joku ammatti-ihminen oli mukava heitä kohtaan. Tällainen terapiailmapiiri voi tuoda saman henkilön terapiaan ongelma mukanaan joskus myöhemmin.

Kertoja (complainants)

Terapeuttisen keskustelun voi paikantaa alkavan ongelmasta. Olkoon ongelma miten epäselvä, epämääräinen, epämääräisen yleinen tai hyvin erityinen, niin mikä tahansa ongelma on merkki siitä, että terapeutti ja asiakas(asiakkaat) voivat aloittaa terapian.
Kertoja on koodinimi business-kaltaiselle suhteelle, jossa asiakas on kehittänyt joitain odotuksia ongelman ratkaisusta haastattelun seurauksena. Käsillä oleva tehtävä tulee selväksi kaikille terapiassa.
Pari- ja perheterapiassa joku terapiaan tulijoista voi olla kertojasuhteessa, toinen vierailijasuhteessa. Pari- ja perheterapiassa kertojalle voi antaa tehtävän, jota yhdessä asiakas ja terapeutti työstävät. Jos vierailija tekee tehtävän (vaikka vierailijalle ei koskaan anneta tehtävää), niin hänelle voi antaa siitä myönteistä palautetta ja tarkistaa terapiasuhteen laatu uudelleen. Seuraavaan istuntoon kannattaa kutsua vain kertoja, vierailija voi pysäyttää tai sekoittaa terapian.
Kertojalle annetaan terapiaistunnossa havainto- tai ajattelutehtäviä, ei käyttäytymistehtävää.

Tosiasiakas (customers)

Kun kertoja ei ole vain halukas, vaan tahtoo tehdä jotakin ongelmalleen, niin asiakas-terapeutti-suhde on tosiasiakas-suhde. Tosiasiakkaalle terapeutti voi antaa käyttäytymistehtävän suurella luottamuksella siihen, että asiakas tekee annetun tehtävän ja pitää sitä hyödyllisenä.
Kotitehtävästä saatava palaute kertoo siitä, oliko tehtävämuoto oikea. Jos asiakas kuvaa kotitehtävää käyttäytymistermein, niin käyttäytymistehtävä saattaa osoittautua hyödylliseksi. Jos asiakas kuvaa kotitehtävää havainto- ja käsitetermein, niin ei-käyttäytymistehtävä todennäköisesti sopii paremmin.

Kehitä fit (työskentelyilmapiiri)

Terapeutti on vastuussa siitä, mitä terapiaistunnossa tapahtuu. Se ei ole tavallista jutustelua, joka voisi tapahtua paikallisessa pubissakin näiden ihmisten kanssa.
Sopivan haastatteluilmapiirin luominen vaatii terapeutilta tietyntyyppistä läheisyyttä, reagointikykyä tai harmoniaa. Kun fit on luotu, kaikki osanottajat kiinnittävät läheistä huomiota siihen, mitä muut ovat sanomassa.

Fit on kahdenkeskinen prosessi, jossa terapeutti ja asiakas keskustelevat toisiinsa luottavaisina, kiinnittäen huomiota siihen, mitä toinen sanoo ja hyväksyy toisen maailmankatsomuksen pätevänä, arvokkaana ja merkityksellisenä.

On paljon helpompi kuvailla fit:iä kuin kertoa jollekin, kuinka se luodaan. Terapeutin tulee käyttäytyä niin, että asiakkaalle tulee selväksi, että hänellä on kaikki tieto ja osaaminen, mitä tarvitaan ongelman ratkaisemiseksi. Ainut ongelma on, että asiakas ei tiedä, että hän itse asiassa tietää, kuinka ratkaista hänen ongelma.

Erickson sanoi:  Sinun tietoinen mielesi on hyvin älykäs ja sinun ei-tietoinen mielesi on helvetin paljon fiksumpi kuin sinä olet.

Kun fit on luotu, niin terapeutti voi luottaa siihen, että asiakas käyttää annettua kotitehtävää parhaaksi hyödykseen.

Myönteisten poikkeuksien etsiminen sallii terapeutin keskittyä keskustelussa siihen, mitä asiakas tekee oikein tai hyödyllistä ja siksi fit (työskentelyilmapiiri) kehittyy suhteellisen helposti. Olettamalla, että asiakas aikoo muodostaa yhteistyösuhteen, etsimällä poikkeuksia ja olemalla aina asiakkaan puolella, fit kehittyy nopeasti jo ensimmäisessä istunnossa.

Tavoitteiden asettaminen

Työskentelyilmapiiriä edistää se että, kun terapian tavoitteet on asetettu, mikä taas auttaa asiakasta ja terapeuttia tietämään, milloin ongelma on ratkennut. Ilman tätä, terapia voi jatkua ikuisuuksia.
Erityisten tavoitteiden asettaminen selvästi vaikuttaa terapian lopputuloksiin. Erityisesti ne terapian tavoitteet, joita asiakas pitää saavutettavina ja vaikeina, ei siis epämääräisiä tai helppoja tavoitteita.
Jos ongelma on epämääräinen ja/tai myönteisiä poikkeuksia ei ole, niin tavoitteiden asettaminen edistää oven avaamista ratkaisulle.

( THE CENTRAL MAP):ssä
POIKKEUSTEN ETSIMINEN --> Ei ole à Hypoteettinen (kuviteltu) ratkaisuà kuvaile hypoteettisen ratkaisun ja ongelman välisiä eroja --> Aseta tavoitteita à Määrää:  Tee helpointa, mikä toimii
Asiakkaalle annettavia kotitehtäviä voi helposti suunnitella, kun asiakkaan kuvaus ongelman hypoteettisesta(kuvitteellisesta) ratkaisusta sisältää riittävästi käyttäytymiseen liittyviä yksityiskohtia (s.o. konkreettisia ja erityisiä tavoitteita). Silloin kotitehtävät voi antaa tehtävinä tai ikään kuin ne olisivat poikkeuksia.

Kohteliaisuudet

Kaikki, mitä asiakas terapiassa sanoo hyödyllistä, tehokasta, hyvää ja hauskaa, kannattaa kehua. Se edistää työskentelyilmapiiriä ja yhteistyötä.
Jatkoistunnoissa kohteliaisuuksien pääkohde on tavoitteen suunnassa edistymisen kehuminen.

Kaikkien kotitehtävien kokoelma (set)

Tapausten muotoanalyysi ehdottaa terapeuttisen intervention tilanteellisesti erityistä luonnetta. Mitä tahansa kotitehtävää voi siirtää ja modifioida sopimaan erityisiin kliinisiin tilanteisiin. Hyvin erilaisia ongelmia voi ratkaista samantyyppisen tehtävän eri versioilla.

Uusien tehtävien suunnittelun tai keksimisen sääntökokoelma

Tavoitteet helpottavat sekä asiakasta että terapeuttia tietämään yhtä aikaa, milloin ongelma on ratkennut.
Lyhytterapeuteille kotitehtävät ovat kuin nuolia, joilla tavoitellaan kohdetta. Kun hyvä nuoli on löydetty, se täytyy asettaa kunnolla paikalleen jousessa, ennen kuin nuolen voi ampua. Haastattelun kuluessa nuolta asetetaan jouseen. Poikkeusten etsiminen ja ongelman ratkaisun määritteleminen ovat kaksi tekniikkaa, jotka on suunniteltu houkuttelemaan esiin ja edistämään ratkaisun tuovaa muutospuhetta.

Hyvin suunnitellun kotitehtävän tehokkuus riippuu, ainakin osin, siitä, kuinka loogiselta ja järkevältä se näyttää asiakkaasta. Tämä logiikka ja järkevyys rakennetaan terapiaistunnonaikaiselle muutospuheelle.

Yleisiä ohjeita
(1)   Huomioi millaisia asioita asiakas tekee hyvin, hyödyllisesti ja tehokkaasti
(2)   Huomioi mitä eroja on, kun poikkeuksia tapahtuu ja kun ongelmia esiintyy. Edistä poikkeuksia.
(3)   Milloin mahdollista, niin erottele askel askeleelta minkä tahansa poikkeuksen kuvauksia (a) Selvitä mikä toimii ja/tai
(b) Selvitä mikä on toiminut ja/tai
(c) Selvitä mikä voisi toimia, ja sitten
(d) määrää helpoin
Jos jotkut poikkeuksen (tai ongelman) piirteet ovat luonteeltaan satunnaisia, niin
(e) sisällytä jotakin mielivaltaisia kotitehtäviä tai tee myönnytys satunnaisuuteen kotitehtävässä.
 
(4)   Milloin tarpeellista, erottele askel askeleelta ongelman kuvaus
(5)   Huomioi erot hypoteettisten (kuvitteellisten) ratkaisujen ja ongelman välillä
(6)   Kuvittele ongelmallisen tilanteen ratkaisuversio
(a)    tekemällä poikkeuksia sääntöön
(b)   muuttamalla ongelmatavan paikkaa
(c)    muuttamalla ketä ongelmatavassa on mukana
(d)   muuttamalla ongelmatavan askelten järjestystä
(e)    lisäämällä uusi elementti tai askel ongelmatapaan
(f)    lisäämällä ongelmatavan kestoa
(g)   esittelemällä mielivaltainen aloitus tai lopetus
(h)   lisäämällä ongelmatavan frekvenssiä
(i)     muuttamalla ongelmallisen käyttäytymisen modaliteettia (tapaa jolla siitä ajatellaan)
(7)   Päätä mikä voisi sopia kertojalle/tosiasiakkaalle s.o. mikä kotitehtävä, perustuen em. muuttujiin (a-i) on järkevä asiakkaalle. Minkä kertoja todennäköisimmin hyväksyisi? Minkä tosiasiakas todennäköisimmin suorittaisi?
Jos on parin tai perheen yhteisongelma, niin määrää heille yhteistehtävä. Jos toinen on kertoja ja toinen tosiasiakas, niin anna kertojalle havaitsemistehtävä ja tosiasiakkaalle käyttäytymistehtävä.
 
 
Dekonstruktio: Tapa kehittää fokus
 
Konstruktivistiset filosofit (Watzlawick, 1984) ovat ehdottaneet, että todellisuus on enemmän sitä, miksi me teemme sen, kuin sitä, mitä se oikeasti on. Tästä on seurannut lyhyt- ja perheterapialle tärkeä uudelleenkehystämisen periaate:
          muuttaa käsitteellistä ja/tai emotionaalista ympäristöä tai näkökulmaa suhteessa    tilanteeseen, jossa ongelma koetaan ja sijoittaa se sitten toiseen kehykseen, johon  sopivat yhtä hyvin tai jopa paremmin saman konkreettisen tilanteen tosiasiat,  ja siksi uudelleen kehystäminen muuttaa ongelman merkityksen           (Watzlawick ym, 1974).
 
Erving Goffmanin (1974) mukaan tilanteen määrittelyt, kehykset (frames) ovat sääntöjä, joilla me konstruoimme todellisuutemme. Eri säännöt sopivat eri tilanteisiin.
 
Uudelleen kehystäminen (reframing) on siis prosessi, jossa asiakasta autetaan muuttamaan hänen sääntöjään erityisen ongelmatilanteen merkityksen luomiselle.
 
Tilanteen kehystämisestä tulee  elämän tosiasiat. Elämän tosiasioista tulevat elämän päättelyn esioletukset, premissit. Kun asiakas alkaa epäillä elämänsä kehystämisen premissejä, niin odotus myönteiselle muutokselle on luotu ja eri käyttäytyminen ja erilaiset ideat tulevat ainakin todennäköisimmiksi.
 
Dekonstruointi, kehyksen osiin hajottaminen
 
Valtaosassa istunnoissa poikkeusten etsiminen ja niiden suhde ratkaisuihin tarjoaa terapeutille ja asiakkaalle fokuksen, mihin keskittyä terapiaistuntojen aikana.
 
Kun asiakkaan ongelmatilanteen kehystäminen tapahtuu globaalilla (hyvin yleisellä) tavalla, niin fokuksesta tuleekin vaikeaa, koska mikä tahansa ja kaikki tuntuu terapian tavoitteelta. Globaali kehys vaatii kehyksen hajottamista osiin (dekonstruointia).
 
Terapiaistunnossa terapeutti auttaa asiakasta ensin etsimään myönteisiä poikkeuksia, sitten kuvitellaan ongelmasta vapaata tulevaisuutta eli ongelmatilanteen kehystämistä pilkotaan pienempiin osiin. Kun asiakkaalla on globaali kehys (näin se vain on) ongelmatilanteelle, niin terapeutti auttaa asiakasta pilkkomaan kehyksen pienempiin osiin.
 
Ongelmatilanteen globaalin (näin se vain on) kehyksen pilkkomisella on kolme tarkoitusta:
(1)   Terapeutti osoittaa hyväksyvänsä asiakkaan juuri kuuntelemalla tarkasti ja kysymällä huolellisesti kysymyksiä,
(2)   terapeutti yrittää esitellä joitakin epäilyksiä globaaliin kehykseen,
(3)   terapeutti etsii kehyksen rakentamisen paloja, joihin voi ratkaisun rakentaa.

Hämmennystekniikka (confusion technique) on eräs tämän dekonstruktioprosessin versio, jossa asiakasta johdatetaan selkeyteen ja erityisyyteen. Terapiaistuntoa johdatetaan kohti jotakin epäloogista (undecidable), kohtaa, jossa koko globaalin (näin se vain on) kehyksen logiikka vaatii globaalin kehyksen ulkopuolisia ajatuksia, tunteita tai käyttäytymistä. Tässä tekniikassa asiakkaalle näytetään, ettei hän noudata logiikkaansa loppuun saakka, tai että hänen ongelmansa keskittyy liian kapealle tai yksittäiselle elämänalueelle. Terapeutti etsii jotain ongelman kapean kehyksen ulkopuolista asiaa.

Tarkoitus on, että terapeutti ja asiakas työskentelevät yhdessä globaalin (näin se vain on) kehyksen hajottamisessa osiin (dekonstruktio) ja/tai ongelma tuottaa undecidable kohdan, johon ratkaisun voi rakentaa. Undecidable toimii järjestystä rikkovana (disorganisoivana) interventiona, joka kaivaa maata globaalin kehyksen alta tai tekee reikiä asiakkaan globaaliin  (näin se vain on) kehykseen. Undecidable sallii hyödyllisemmän kehyksen rakentamisen.

Tavallisesti tämä tekniikka on asiakkaalle sekoittavaa ja hämmentävää, koska hän ei voi päätellä, mitä on tulossa, entisen tavallisen järkeilynsä perusteella. Terapeutti etsii siis kohtaa, mitä tahansa kohtaa, jossa asiakkaan looginen systeemi on epälooginen: kohta joka tuo alas koko ongelmallisen rakenteen. Ehkä se ei niin olekaan.

Vaikeita tapauksia

Kehykset värittävät sitä, kuinka kehyksen omistaja käyttäytyy muita ihmisiä kohtaan, ja kuinka muut käyttäytyvät häntä kohtaan. Mead (1934) ehdotti, että henkilön oma kuva perustuu siihen, kuinka hän näkee muiden ihmisten katsovan itseään.

Jos terapeutti kehystää tapauksen vaikeaksi (valehtelija, paha, parantumaton), niin terapeutti käyttäytyy tavalla, joka on sopivaa vaikeille tapauksille. Tavallisesti ihmiset, jotka käyttäytyvät oudosti ja/tai joilla on outoja ajatuksia, niin heitä terapeutit tavallisesti pitävät vaikeina tapauksina. Oudot ideat ja omituinen käyttäytyminen vaativat sitten monimutkaisia kuvauksia ja erityisen huoliteltuja selitysvertauskuvia. Kehyksestä vaikea tapaus tulee lopulta itsensä toteuttava ennuste.

Ajatukset uudelleenkehystämisestä (reframing) ja oma-kuvasta ehdottavat kuitenkin, että kun terapeutti kehystää asiat eri tavalla ja reagoi (myönteisesti) eri tavalla, mitä asiakas odottaa, niin asiakas näkee itsensä eri tavalla. Asiakkaan kehys tulee epäilyksenalaiseksi ja asiakas voi käyttäytyä hyödyllisemmällä tavalla.
Systeemiteoriassa on kauan ollut aksiooma, että ero yhdessä osassa systeemiä, johtaa systeemin muiden osien muutokseen. Tämä yksinkertainen idea on ollut lyhytterapian perusta (Weakland ym, 1974, de Shazer ym, 1986).

Tapauksissa, joissa asiakas esittää globaalin (näin se vain on) kehyksen, hän ja terapeutti hyvin epätodennäköisesti onnistuvat tai ovat menestyksellisiä poikkeuksen löytämisessä. Vaikka terapeutti ja/tai työryhmä näkisivät jotakin mahdollisesti hyödyllisenä poikkeuksena, niin poikkeus ei ole todennäköisesti merkityksellinen globaalin kehyksen asiakkaalle.

Ongelman monimutkainen selitys ei tarkoita, että ongelmalla olisi monimutkainen todellisuus takana, eikä sitä että terapian ratkaisun pitäisi olla monimutkaista. Kartta ei ole alue. Kuvaus ei ole ongelma, jota se kuvaa.

Minkä tahansa kartan käyttäjä tarvitsee, että kartta on vain riittävän hyvä, jotta kartta olisi hyödyllinen  eli saisi käyttäjän sinne, minne hän haluaa mennä.

THE CENTRAL MAP neuvoo: Onko olemassa ongelma?àKylläà Onko olemassa poikkeus? (ei voi etsiä harkittuja eikä spontaaneja poikkeuksia)à Onko olemassa hypoteettinen ratkaisu? à EiàOngelma konkreettinen ja spesifi? àOnko ongelma epämääräinen ja sekava? à Eià Sitten, ryhdy dekonstruoimaan ongelmaa.
Kartan tunnusteleva sääntö sanoo: Dekonstruktion prosessi sisältää se, että hyväksyy ihmisten kehyksen loogisena aina siihen saakka, jossa se tuottaa ongelmallista käytöstä. Tutki kokonaistilannetta, kunnes undecidable tai mahdollinen polttopistekohta (focal point)  kehittyy. Sitten, kyseenalaista ihmisen kehyksen käyttäytymislogiikka.

Tietenkään mikään terapeuttinen lähestymistapa ei toimi aina. Vaikeissa tapauksissa epäonnistuminen seuraa siitä, ettei hyväksy asiakkaan ongelmaa täydesti. Todellisuus lopultakin rakennetaan melko hatarista aineksista, ei konkreettisesta eikä kivestä. Jopa perinteisesti vaikeina pidetyt ongelmat ovat alttiita nopeille muutoksille oikeissa olosuhteissa.

(1)   Asiakkaan kehys tilanteestaan näyttää globaalilta (näin se vain on) tai kaiken kattavalta. Asiakas pitää kehystä  elämän faktana. Tämä yksi keskeinen idea näyttää määrittelevän monta erilaista käyttäytymistä, ajatuksia, tunteita ja havaintoja monissa eri konteksteissa.
(2)   Aikaisemmin terapeutit ja muut merkittävät henkilöt ovat yrittäneet järkevään kohtaan asti osoittaa virheitä tässä kehyksessä.
(3)   Dekonstruktio sisältää sen, että terapeutti hyväksyy asiakkaan kehyksen loogisuuden siihen saakka, missä se tuottaa ongelmallista käyttäytymistä, ajattelua, tuntemista ja havaitsemista.
(4)   Dekonstruktio, hajottaminen osiin, edellyttää, että terapeutti tutkii asiakkaan tilannetta, joskus hyvin yksityiskohtaisesti ja pitkään etsien polttopistettä (focal point) tai epäloogisuutta (undecidable).
(5)   Kun polttopiste kehittyy, niin terapeutti kyseenalaistaa asiakkaan käyttäytymisen, ajattelun, tunteiden ja havaitsemisen logiikan asiakkaan kehyksessä.
(6)   Terapeutti auttaa muita läheisesti ongelmaan liittyviä ihmisiä käyttäytymään ikään kuin hyväksyisivät asiakkaan todellisuuskehyksen. Tämä tavallisesti edellyttää tyypilliselle käyttäytymiselle täysin päinvastaista käyttäytymistä.
(7)   Terapeutti edistää mitä tahansa, jota asiakas tekee hyödyllistä, tehokasta, hyvää tai mukavaa.
(8)   Terapeutti yrittää löytää sen, milloin kehys ei ole toiminnassa, vaikka asiakas ja hänen merkittävät ihmiset odottaisivat, että kehys olisi toiminnassa.
 
Teorian käyttäminen

Se miten terapeutti kuvaa tapauksen itselleen varhain ensimmäisessä istunnossa, niin se rajoittaa mahdollisten ratkaisujen määrää. Alkuperäinen ongelman kuvaus ja/tai väite, vaikka usein epämääräinen, auttaa määrittelemään, mistä poikkeuksien etsimisen voi alkaa.

Jos et kysy poikkeuksia, niin asiakas ei niitä kerro.

Väärä valinta johtaa työskentelyilmapiirin (fit) puutokseen, kotitehtävien heikkoon valintaan ja terapian epäonnistumiseen. Paras tapa epäonnistua terapiassa on määrittää heikko kuvaus ongelmasta. Jos terapian tavoite on huonosti määritelty terapian alussa, niin terapia voi jatkua ikuisuuksia. Ei ole mitään järkeä jatkaa tekemästä jotakin, mikä ei toimi.

On houkuttelevaa havaita, että jos terapiassa ei ole selkeyttä, fokusta eikä suuntaa, niin kyseinen tapaus on merkki vaikeasta tapauksesta. Asiakas lopulta tietää, mikä on hänen ongelmansa ratkaisu, oli hänen tapauksensa miten vaikea tahansa. Terapian epämääräisyys on ongelma vain, jos se johtaa merkittävään erimielisyyteen siitä, mitä on tapahtumassa.

Lyhytterapiassa sekä asiakkaan että terapeutin on tiedettävä, milloin ongelma on ratkaistu.

Terapiassa epäonnistumisen sääntöjä ovat:
(1)   On huonosti määritelty ongelma
(2)   On huonosti muotoiltu tavoite
(3)   On tavoite  vaikka kuinka hyvin muotoiltu  joka saavutettuna, ei tee eroa ongelmaan
(4)   On epäselvä tavoite
(5)   On konkreettinen tavoite ilman tietoa siitä, mitä odotetaan tapahtuvaksi, kun tavoite on saavutettu.

THE CENTRAL MAP: Onko olemassa ongelma? --> Kyllä à Onko olemassa poikkeus? --> Kyllä (Kuvaile eroa ongelman ja poikkeuks(i)en välillä) --> Onko poikkeus tietoinen? --> Ei (Sitten, sisällytä mihin tahansa tehtävään sattuman mahdollisuus)--> Onko olemassa tavoite? --> Kyllä à Havainnointitehtävä (nyt ja ensi kerran välillä havainnoi, mitä teet eri tavalla, kun ongelmaa ei ole) à Parannusta? à Eià Tarkista tehtävän suoritus --> Kyllä --> Dekonstruoi ongelmatapa --> Valitse: Yksi kaikista tunnetuista tehtävistä --> Parannusta? --> Ei --> Toinen kerta tässä, uudelleenmäärittele ongelma tai dekonstruoi ongelmatapa
Tee jotain eri tavalla  ohje noudatettuna rikkoo ongelmatavan logiikan.

Kartta: Onko olemassa ongelma? --> Kyllä à Onko olemassa poikkeus? --> Ei à Onko olemassa hypoteettinen ratkaisu? --> Ei --> Onko ongelma epämääräinen ja/tai sekava? --> Kyllä --> Dekontruoi ongelma --> Kehitä fokus johonkin pieneen ja helppoon, minkä voi tehdä kokeena.

Käyttäytymistehtävä sisältää asiakkaalle implisiittisesti viestin, jossa  Olen avuton uhri asenne muuttuu  minulla on kontrolli - näkymäksi.

Kartta: Parannusta? --> Ei --> Tarkista tehtävän suoritus --> Kyllä --> Osittain --> Auttoi hieman --> Valitse: Satunnaistava tehtävä.

Tehtävä oli auttanut vähän, mikä tarkoittaa sitä, että tehtävän on tehtävä tilaa hänen päätökselle, koska tehdä se, eli tehtävä tarvitsee satunnaisuutta mahdollisuutena ongelman häviämiseen.

Jokaisessa tapauksessa terapeutilla on miljoonia mahdollisia päätöksiä tehtävänä. Peukalosääntönä voi pitää sitä, että kaikista konservatiivisinta päätöstä suositaan. Jos terapeutti on epävarma siitä, onko asiakas kertoja- vai tosiasiakassuhteessa, kannattaa valita kertojasuhde.

Jos terapeutti epäröi havainnointi- ja ajatustehtävän vai käyttäytymistehtävän välillä, niin ensin mainittu kannattaa valita kertojasuhteessa, koska se vähentää ei-suorittamisen ja terapeuttisen suhteen mahdollisia ongelmia.

Poikkeukset: ratkaisujen rakentaminen

Poikkeuksia ei keksitä, ne löydetään asiakkaan ja terapeutin välisissä keskusteluissa.

Jos asiakas ei havaitse harkittuja poikkeuksia ongelmaan, hänelle voidaan antaa ennustustehtävä (prediction task), joka sisältää implisiittisesti sen ajatuksen, että ongelmattomia tilanteita voi olla. Ne lupaavat hyviä päiviä. Ennustustehtävät sopivat työskentelyilmapiiriin (fit), jossa poikkeusten luonnetta voisi kuvata onnenkantamoiseksi tai spontaaniksi.

Ihmekysymys tuli tavaksi BFTC:ssä tarkistaa asiakkaan odotuksia ja tavoitteiden asettamista. Asiakkaan vastaus ihmekysymykseen toimii terapian tavoiteväitteenä.

Ihmekysymys:
-          Kuvittele, että yhtenä iltana, kun nukut, tapahtuu nukkuessasi ihme ja tämä ongelmasi on ratkennut. Mikä olisi eri tavalla herätessäsi?
-          Kuvittele, että meillä olisi jotain sinulle, joka toimii aivan varmasti tähän ongelmaan, niin tekisitkö sen? Mitä se voisi olla?

Toisessa (tai sitä seuraavissa) istunnossa asiakas:
Kartta: Parannusta? --> Kyllä --> Tavoitteet saavutettu? --> Ei --> Tee enemmän samaa mikä toimii. Seuraava interventio pitää olla samantyyppinen kuin edellinen, koska se toimii.

Parannusta? --> Kyllä --> Tavoitteet saavutettu? --> Kyllä --> Lopeta terapia tai ainakin keskustele terapian lopettamisesta. Lopettamista saattaa joutua viivyttämään, kunnes asiakas omaa luottamusta ratkaisuun.

Käytettäessä työryhmää istunnossa tauon jälkeinen palaute toimii kuten transsi-induktio asiakkaalle, joka odotti ja oli vastaanottavaisempi sille, mitä terapeutti sanoi tauon jälkeen. Tauolta palatessa kohteliaisuuksien jälkeen, kehutaan mitä asiakas teki oikein, hyvin ja tehokkaasti, mikä mahdollistaa kyllä-setin jatkumisen, hypnoottisen transsin kaltaisen päännyökyttelyn, mikä lisää asiakkaan odotuksia terapeuttisille ehdotuksille. Kyllä-setin aikana annetun tehtävän asiakkaat todennäköisemmin myös tekevät.

Asteikkokysymyksillä voi mitata asiakkaan terapiassa edistymistä ja menestystä ongelman ratkaisussa sekä sitä, kuinka todennäköisenä asiakas pitää onnistumisensa todennäköisyyttä.

Vaikka terapian tekemisestä annettaisiin erittäin selkeät säännöt, niin sääntöjen soveltaminen vaatii terapeutilta aina omaa harkintaa ja taitoa. Kartta, THE CENTRAL MAP, on lopulta vain esitys terapian kuvauksesta.
 
Vierailija/kertoja/tosiasiakas  valinta tulee tehdä ennen kuin tehtäviä annetaan.

Terapiassa pitäisi aluksi kokeilla kaikkein minimaalisinta lähestymistapaa. William Ockhamilainen sanoisi että, älä koskaan esittele monimutkaista kuvausta, kun yksinkertaisempi käy. Ockhamin partaveitsi varoittaa: Sen minkä voi tehdä vähemmillä keinoilla, se tehdään turhaan monilla.

Jotta lyhytterapia olisi asiakkaalle tyydyttävää, niin nykyisyyden pitää olla merkityksellistä tulevaisuudelle, muutoin ei mitään mieltä asiakkaan tehdä jotain toisin tai nähdä jotakin eri tavalla.

Kun tulevaisuus on kuvattu terapiassa tavoitetermeinä ja kun tulevaisuus on hahmotettu erityiseksi, eli käyttäytymistermein (mitä asiakas tekee, kun ongelma on ratkennut), niin jonkin tekeminen nyt (nykyisyydessä) saavuttaakseen nuo tavoitteet tuntuu järkevältä.

Kun asiakas on asettanut terapialle tavoitteet, niin jonkin tekeminen nyt (nykyisyydessä) saavuttaakseen nuo tavoitteet tuntuu järkevältä.

Tavoitteet pitää kuvata mahdollisimman vähäisin termein. Tavoitteiden pitää olla saavutettavissa. Tavoitteiden pitää olla asiakkaan kannalta havaittu riittävän vaikeiksi ja ponnistuksia vaativiksi.

Kun poikkeukset (ja/tai) hypoteettiset ratkaisut ovat asiakkaan näkemänä eron tekeviä ja yhteydessä tavoitteeseen, niin nykyisyys on selvästi merkityksellistä asiakkaan tulevaisuudelle ja asiakkaan tehtävät tulevat niiksi, jotka tekevät poikkeuksesta säännön.

Olkoon tulevaisuus miten heikosti tahansa kuvattu, niin tulevaisuuden merkitys on ensisijainen. Ilman odotusta, että asiat tulevat olemaan paremmin, ei terapiassa ole mitään järkeä. Itse asiassa, odotus että asiat voivat olla paremmin, on keskeinen oletus kaikkien terapioiden takana.
 
11.9. 2011 Lappeenrannassa