Viimeinen tuomio - rakkauden perusta?
Tuomiosunnuntai: kun ihmiset jaetaan lampaisiin ja vuohiin, sen mukaan, mitä kukin on tehnyt elämässään
Suomen ortodoksisen kirkon kotisivuilla kirjoitetaan:
”Tuomiosunnuntai johdattaa suureen paastoon
Tuomiosunnuntai on kolmas ja viimeinen suureen paastoon valmistavista sunnuntaista. Sitä vietetään viikkoa ennen laskiais- eli sovintosunnuntaita, jonka illasta alkaa pääsiäiseen valmistava kuuden viikon suuri paasto.
Sunnuntai nimi tulee päivän evankeliumista (Matt. 25:31–46), joka on Jeesuksen vertaus viimeisestä tuomiosta. Päivä on omistettu Kristuksen toiselle tulemiselle. Päivän sanoma ei kuitenkaan ole tuomio, vaan rakkaus, joka vertauksen mukaan on Jumalan tuomion mittapuu. Vertauksen opetuksen kautta kirkko muistuttaa rakkaudesta toimintamme perustana ja motiivina.
Tuomiosunnuntaita kutsutaan myös lihapyhälaskuksi eli liharuoasta luopumisen sunnuntaiksi. Kirkko ohjaa vähitellen valmistautumaan paastoon paitsi rukouksen, myös ruoan osalta. Jo viikkoa ennen paaston alkamista luovutaan liharuoasta. Lihapyhälaskusta siirrytään maitopyhälaskuviikkoon, johon kuuluvat blinit ja muut maitoruoat, joita nautitaan viimeisen kerran laskiaissunnuntaina.
Tuomiosunnuntain aatto on sielujen lauantai eli vainajien muistopäivä. Edesmenneiden muistaminen rukouksessa on osoitus rakkaudesta, joka ylittää kuoleman tuovan rajan tämän maailman ja tuonpuoleisen välillä. Suuren paaston aikana erityisiä vainajien muistamiselle omistettuja päiviä ovat myös toisen, kolmannen ja neljännen paastoviikon lauantait.
Kun sinä, Jumala, tulet kunniassa maan päälle ja kun kaikki pelosta vapisevat, kun tulinen virta sinun tuomioistuimesi edessä vyöryy ja kirjat avataan sekä salaiset asiat julkaistaan, niin silloin, vanhurskain Tuomari, päästä minut sammumattomasta tulesta ja tee minut kelvolliseksi seisomaan sinun oikealla puolellasi ”
Viimeinen tuomio – rakkauden perusta?
Kyseisissä Matteuksen evankeliumin jakeissa kirjoitetaan siitä, kuinka ne, jotka auttoivat Jeesusta hänen kärsiessään päätyvät lampaiksi, jotka pelastetaan. Ne jotka eivät vähäisiä veljiä ole auttaneet päätyvät vuohiin, ikuiseen tuleen ja Saatanan tykö. Tätä kohtaa uskonnossa minun on ollut aina vaikea ymmärtää.
Minun on ollut vaikea uskoa viimeiseen tuomioon, tai olen ajatellut, että minut tuomitaan, niin kuin minut tuomitaan tuolla hetkellä. Olen toiminut, niin kuin olen toiminut. Kristuksen toisen tulemisen mukaan, hän osoittaa minulle jompaakumpaa ryhmää. Siinä Kristus määrittelee, onko rakkaus ollut toimintani perusta ja motiivi. Se on minulle aivan oikein.
Minun on ollut vaikea ymmärtää, miksi kaikki ihmiset eivät pääsisi taivaaseen, tai minun on ollut vaikea ymmärtää, miksi juuri oikea usko toimisi vedenjakajana viimeisellä tuomiolla. Viimeinen tuomio, muttei viimeistä pelastusta.
Missä seurakunnassa on se oikea Jumala ja ovatko muiden esim. kristillisten kirkkojen Jumalat niitä oikeita?
Kertomus siitä, kuka heittää ensimmäisen kiven, on useimman muistissa.
Tuomion häpeä – palauttaa ihminen inhimilliseen kokoonsa?
Tommy Hellsten kirjoitti yhdessä kirjoistaan, että häpeän tehtävänä on palauttaa ihminen omaan kokoonsa, kun on elänyt häpeämättömästi. Häpeän tehtävänä ei ole nitistää, eikä nujertaa, vaan palauttaa ihminen omaan inhimilliseen kokoonsa.
Hellsten kirjoittaa kirjassa Ihmisen kohtaaminen, että häpeän kokemus ja itsensä tuomitseminen edeltävät itsensä hyväksymistä.
Tällä viikolla on mielessä ollut esimerkiksi se, että kun joku suhteellisen tavallinen ihminen tekee suuren synnin (esim. rikoksen) ja joutuu hyljityksi, vähäiseksi veljeksemme, niin hän saa tuntea ihmisten inhon ja vihan tykönään. Hyppäys tavallisesta ihmisestä lurjukseksi on yllättävän lyhyt. Ihmiset ovat valmiit tuomitsemaan hyvin heppoisin tiedoin.
Muistan lukemastani terapiakirjallisuudesta tarinan, joka kertoo näkökulman vaihtamisen tarpeesta. Mies tuli lapsikatraan kanssa metroon, lapset mekkaloivat, olivat vallattomia ja selvästi häiritsivät muita matkustajia. Eräs matkustajista ei enää malttanut pidätellä närkästystään ja sanoi: ” Hyvä herra, voisitteko pitää lapsillenne vähän kuria!”. Mies vastasi: ”Olen pahoillani lasteni aiheuttamasta häiriöstä, tulemme juuri sairaalasta, jossa heidän äitinsä kuoli.” Joillekin kanssamatkustajista tällä tiedolla voi olla merkitystä näkökulman vaihtamiseksi.
Tällä viikolla olen tavannut ihmisiä, jotka joutuvat nöyrtymään oikeasti häpeämättömien tekojensa vuoksi. He valittavat, että heidät tuomitaan väärin perustein. He kertovat, miltä tuntuu, kun muut ylenkatsovat heitä – he kertovat sen olevan epäoikeudenmukaista. He kertovat, että tietävät tehneensä väärin. He pystyvät samastumaan vähäisiin veljiimme, joita ylenkatsotaan.
Heidän kertomuksissaan paljastuu se, että ihmiset eivät muista ohjetta ”vihaa syntiä, eikä syntistä”. Tuomitsijoille synti ja syntinen ovat yksi ja sama asia.
1970-luvulla Anatol Pikas kirjoitti kirjassaan ”Sovitaan pois”, että on kolme ehtoa, jotka ovat voimassa, kun jotakuta yksilöä ryhdytään oman ryhmän toimesta kohtelemaan kaltoin: ensiksi hänen täytyy olla poikkeava, toiseksi hänen täytyy olla jotenkin peloissaan ja kolmanneksi hänen täytyy provosoitua tai provosoida.
Täyttyvätkö nuo syntisissä, jotka eivät kadu, sitä en osaa sanoa.
Nämä syntisten ja halveksittujen luokkaan joutuneet ihmiset kertovat, että on helppo nyt erottaa, ketkä ovat todellisia ystäviä ja ketkä eivät kai ole koskaan olleetkaan. Omien vaikeuksien hyökyessä ylitse on helppo tunnistaa ne, jotka oikeasti ovat hyviä ihmisiä ja ne, jotka sitä eivät ole. Ystävät jakautuvat suurien vaikeuksien kohdalla helpostikin lampaisiin ja vuohiin.
Useille on tuskaista nähdä, miten välinpitämättömiä ja itsekkäitä ihmiset lopulta olevat. Varsinkin niille, jotka ovat aiheuttaneet häpeämättömän tekonsa itsepäisyyden ja ylpeyden tietä. He mielellään syyttäisivät muita ongelmistaan: muita ihmisiä, olosuhteita tai mitä tahansa.
Hellsten kirjoitti kirjassaaan Ihmisen kohtaaminen, että kun ihminen nöyrtyy, niin tarve tuomita toisia vähenee. Kun ihminen oppii hyväksymään itsensä epätäydellisenä, niin hänelle ei tule niin helposti tunnetta, että muut tuomitsisivat hänet.
Matkalla itsensä hyväksymiseen monet kokevat ehkä sen, mistä Sartre kirjoitti: eksistentiaalisen ahdistuksen, kun ihminen on yksin heitetty maailmankaikkeuteen. Olenko hyljätty yksinäisyyteen universiumissa? Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?, huusi Jeesuskin epätoivon hetkellä.
Mystikko Eckhardt taasen kirjoitti, että kaikkein pimeintä on juuri hetki ennen aamunkoittoa. Aamunkoitto alkaa koska tahansa, kun lakkaa tuomitsemasta ja hyväksyy itsensä ja muut.
Kauanko tuomioni kestää?
Oma tuomio omista virheistään on joillekin ihmisille lähes ylitsepääsemätön asia. He ovat itselleen julmempia kuin heitä ympäröivät ihmiset. Joillekin ihmisille on itselleen anteeksiantaminen ylivoimaisen vaikeaa. Se on heille vaikeampaa kuin muiden hyväksynnän hyväksyminen. Heille on helpompaa olla toisten vihaama ja tuomitsema. Tai vaikka ypöyksin mielummin kuin paljastaa tunteensa ja tarpeensa toisille. Heille on helpompaa olla vihattuna kuin antaa itselleen anteeksi tekemänsä virheet.
Osa ihmisistä ei täydellisyydentavoittelussaan voi nähdä itselleen syntyvää poislähtemätöntä arpea, joka heille jää heidän kokemuksensa jälkeen loppuiäksi. He ryhtyvät parantelemaan jo tekemäänsä virhettä. Hätäillessään ihminen yleensä pahentaa virhettään. Osa ihmisistä kokee heikkoutensa ja puutteellisuutensa myöntämisen elämänjatkamistakin vaikeammaksi.
Riippuvuuskäyttäytymisessä, jossa riippuvainen on jo pidemmän aikaa koettanut taivuttaa todellisuutta riippuvuutensa mukaiseksi. Alkoholin, huumeiden, anoreksian ja peliriippuvuuden pahetessa ihminen on yrittänyt säätää ja neuvotella todellisuuden kanssa, mutta todellisuus iskee lopulta kovaa takaisin, kun lopulta suostuu myöntämään virheensä. Pelkkä virheidensä täydellinen myöntäminen ja muutoksen aloittaminen vaikka miten pienistä askelista auttaisi, mutta…
Oululaisen oma-apuryhmän seinällä oli lause: se joka ei tuomitse, sen ei tarvitse pyytää anteeksi.
Polttomerkki, stigma, anteeksiantamattomat virheet, ovat monelle ihmiselle aivan liian suuria mielessään kannettavaksi. Monet ajattelevat tekemiensä virheiden kanssa on mahdoton elää. Jotkut ajattelevat, että ainut tapa niiden sovittamiseksi on itsemurha – he ajattelevat usein, etteivät kestä häpeää, jonka joutuvat kohtaamaan. He ovat väärässä, kaikenlaisten virheiden kanssa voi elää. Aluksi ihminen voi tuomionsa kanssa elää, vaikkapa vain muutama sekunti kerrallaan.
Rangaistuksensakin kanssa voi elää kunhan vain tietää, kuinka kauan se kestää. Ajatonta rangaistusta on vaikeaa kestää. Monet sairaudet kestävät läpi elämän, mikä voi olla mahdotonta hyväksyä.
20 % ihmisillä on elämänsä aikana hoitoa vaativia mielenterveysongelmia, liian monet heistä kantavat sitä piilotettavan polttomerkin,tuomion, lailla. He piilottelevat ja salailevat asiaa. Päihdeongelmat ja rikolliset teot ovat myös raskaita taakkoja, joista ei tahdo päästä eroon koko elämässään, vaikka voisi kuinka hyvin mieleltään terveenä ja raittiina. Virheitä ei tietenkään tekisi, jos arvot olisivat kohdallaan alusta pitäen.
Tapaan usein työviikollani myös ihmisiä, jotka eivät tunne mitään syyllisyyttä tekemisistään. He saattavat kyllä syyttää ja tuomita muita, kun muut eivät tee juuri niin kuin he halauavat.
Ja tapaan niitä, jotka kokevat tehneensä muidenkin synnit, joita kantavat mukanaan. Heidän mielensä kääntäminen on vaikeaa,koska he eivät voi useinkaan nähdä synkkyytensä tuolle puolen, ongelmien ratkeamiseen.
Kun pitäisi vihata syntiä, eikä syntistä, niin psykologiassa periaate on käännetty muotoon, että on olemassa kahdenlaista syyllisyyttä. On syyllisyyttä (kuin syntiä), jonka voi saada anteeksi sovittamalla tekonsa tai kärsimällä rangaistuksensa. Ja on syyllisyyttä, joka koskee olemusta (syntinen), jonka vuoksi saada anteeksiantamisen kautta.
Kanssaihmisten tapa tuomita poikkeavat on yksi vahvimmista asioista, joka yhdistää niitä, jotka jäävät tuomittujen joukkoon: rikollisjengeihin, huumeidenkäyttöporukoihin ja muihin ”pahantekijöiden” joukkioihin. Vassilikos kirjoitti joskus viisaasti: Jos ihminen ei voi olla ihailtu tai rakastettu, hän haluaa olla vihattu, sillä kukaan ei halua olla yksinäinen.
Väärintekemisestä ihmisen tulee saada rangaistus, joka hänelle kuuluu. Kun ihminen on sovittanut rangaistuksensa, hän voi jatkaa elämäänsä yhteiskunnan jäsenenä.
Kun ihminen nöyrtyy omaan epätäydellisyyteensä ja hyväksyy tekemänsä virheet, niin hän ei tunne tarvetta tuomita toisia. Tuomitsemattomuudesta on lyhyt matka siihen, että oppii hyväksymään itsensäkin. Tuomitsemattomuus helpottaa taas sovinnon tekemistä.
13.2.2012
Suomen ortodoksisen kirkon kotisivuilla kirjoitetaan:
”Tuomiosunnuntai johdattaa suureen paastoon
Tuomiosunnuntai on kolmas ja viimeinen suureen paastoon valmistavista sunnuntaista. Sitä vietetään viikkoa ennen laskiais- eli sovintosunnuntaita, jonka illasta alkaa pääsiäiseen valmistava kuuden viikon suuri paasto.
Sunnuntai nimi tulee päivän evankeliumista (Matt. 25:31–46), joka on Jeesuksen vertaus viimeisestä tuomiosta. Päivä on omistettu Kristuksen toiselle tulemiselle. Päivän sanoma ei kuitenkaan ole tuomio, vaan rakkaus, joka vertauksen mukaan on Jumalan tuomion mittapuu. Vertauksen opetuksen kautta kirkko muistuttaa rakkaudesta toimintamme perustana ja motiivina.
Tuomiosunnuntaita kutsutaan myös lihapyhälaskuksi eli liharuoasta luopumisen sunnuntaiksi. Kirkko ohjaa vähitellen valmistautumaan paastoon paitsi rukouksen, myös ruoan osalta. Jo viikkoa ennen paaston alkamista luovutaan liharuoasta. Lihapyhälaskusta siirrytään maitopyhälaskuviikkoon, johon kuuluvat blinit ja muut maitoruoat, joita nautitaan viimeisen kerran laskiaissunnuntaina.
Tuomiosunnuntain aatto on sielujen lauantai eli vainajien muistopäivä. Edesmenneiden muistaminen rukouksessa on osoitus rakkaudesta, joka ylittää kuoleman tuovan rajan tämän maailman ja tuonpuoleisen välillä. Suuren paaston aikana erityisiä vainajien muistamiselle omistettuja päiviä ovat myös toisen, kolmannen ja neljännen paastoviikon lauantait.
Kun sinä, Jumala, tulet kunniassa maan päälle ja kun kaikki pelosta vapisevat, kun tulinen virta sinun tuomioistuimesi edessä vyöryy ja kirjat avataan sekä salaiset asiat julkaistaan, niin silloin, vanhurskain Tuomari, päästä minut sammumattomasta tulesta ja tee minut kelvolliseksi seisomaan sinun oikealla puolellasi ”
Viimeinen tuomio – rakkauden perusta?
Kyseisissä Matteuksen evankeliumin jakeissa kirjoitetaan siitä, kuinka ne, jotka auttoivat Jeesusta hänen kärsiessään päätyvät lampaiksi, jotka pelastetaan. Ne jotka eivät vähäisiä veljiä ole auttaneet päätyvät vuohiin, ikuiseen tuleen ja Saatanan tykö. Tätä kohtaa uskonnossa minun on ollut aina vaikea ymmärtää.
Minun on ollut vaikea uskoa viimeiseen tuomioon, tai olen ajatellut, että minut tuomitaan, niin kuin minut tuomitaan tuolla hetkellä. Olen toiminut, niin kuin olen toiminut. Kristuksen toisen tulemisen mukaan, hän osoittaa minulle jompaakumpaa ryhmää. Siinä Kristus määrittelee, onko rakkaus ollut toimintani perusta ja motiivi. Se on minulle aivan oikein.
Minun on ollut vaikea ymmärtää, miksi kaikki ihmiset eivät pääsisi taivaaseen, tai minun on ollut vaikea ymmärtää, miksi juuri oikea usko toimisi vedenjakajana viimeisellä tuomiolla. Viimeinen tuomio, muttei viimeistä pelastusta.
Missä seurakunnassa on se oikea Jumala ja ovatko muiden esim. kristillisten kirkkojen Jumalat niitä oikeita?
Kertomus siitä, kuka heittää ensimmäisen kiven, on useimman muistissa.
Tuomion häpeä – palauttaa ihminen inhimilliseen kokoonsa?
Tommy Hellsten kirjoitti yhdessä kirjoistaan, että häpeän tehtävänä on palauttaa ihminen omaan kokoonsa, kun on elänyt häpeämättömästi. Häpeän tehtävänä ei ole nitistää, eikä nujertaa, vaan palauttaa ihminen omaan inhimilliseen kokoonsa.
Hellsten kirjoittaa kirjassa Ihmisen kohtaaminen, että häpeän kokemus ja itsensä tuomitseminen edeltävät itsensä hyväksymistä.
Tällä viikolla on mielessä ollut esimerkiksi se, että kun joku suhteellisen tavallinen ihminen tekee suuren synnin (esim. rikoksen) ja joutuu hyljityksi, vähäiseksi veljeksemme, niin hän saa tuntea ihmisten inhon ja vihan tykönään. Hyppäys tavallisesta ihmisestä lurjukseksi on yllättävän lyhyt. Ihmiset ovat valmiit tuomitsemaan hyvin heppoisin tiedoin.
Muistan lukemastani terapiakirjallisuudesta tarinan, joka kertoo näkökulman vaihtamisen tarpeesta. Mies tuli lapsikatraan kanssa metroon, lapset mekkaloivat, olivat vallattomia ja selvästi häiritsivät muita matkustajia. Eräs matkustajista ei enää malttanut pidätellä närkästystään ja sanoi: ” Hyvä herra, voisitteko pitää lapsillenne vähän kuria!”. Mies vastasi: ”Olen pahoillani lasteni aiheuttamasta häiriöstä, tulemme juuri sairaalasta, jossa heidän äitinsä kuoli.” Joillekin kanssamatkustajista tällä tiedolla voi olla merkitystä näkökulman vaihtamiseksi.
Tällä viikolla olen tavannut ihmisiä, jotka joutuvat nöyrtymään oikeasti häpeämättömien tekojensa vuoksi. He valittavat, että heidät tuomitaan väärin perustein. He kertovat, miltä tuntuu, kun muut ylenkatsovat heitä – he kertovat sen olevan epäoikeudenmukaista. He kertovat, että tietävät tehneensä väärin. He pystyvät samastumaan vähäisiin veljiimme, joita ylenkatsotaan.
Heidän kertomuksissaan paljastuu se, että ihmiset eivät muista ohjetta ”vihaa syntiä, eikä syntistä”. Tuomitsijoille synti ja syntinen ovat yksi ja sama asia.
1970-luvulla Anatol Pikas kirjoitti kirjassaan ”Sovitaan pois”, että on kolme ehtoa, jotka ovat voimassa, kun jotakuta yksilöä ryhdytään oman ryhmän toimesta kohtelemaan kaltoin: ensiksi hänen täytyy olla poikkeava, toiseksi hänen täytyy olla jotenkin peloissaan ja kolmanneksi hänen täytyy provosoitua tai provosoida.
Täyttyvätkö nuo syntisissä, jotka eivät kadu, sitä en osaa sanoa.
Nämä syntisten ja halveksittujen luokkaan joutuneet ihmiset kertovat, että on helppo nyt erottaa, ketkä ovat todellisia ystäviä ja ketkä eivät kai ole koskaan olleetkaan. Omien vaikeuksien hyökyessä ylitse on helppo tunnistaa ne, jotka oikeasti ovat hyviä ihmisiä ja ne, jotka sitä eivät ole. Ystävät jakautuvat suurien vaikeuksien kohdalla helpostikin lampaisiin ja vuohiin.
Useille on tuskaista nähdä, miten välinpitämättömiä ja itsekkäitä ihmiset lopulta olevat. Varsinkin niille, jotka ovat aiheuttaneet häpeämättömän tekonsa itsepäisyyden ja ylpeyden tietä. He mielellään syyttäisivät muita ongelmistaan: muita ihmisiä, olosuhteita tai mitä tahansa.
Hellsten kirjoitti kirjassaaan Ihmisen kohtaaminen, että kun ihminen nöyrtyy, niin tarve tuomita toisia vähenee. Kun ihminen oppii hyväksymään itsensä epätäydellisenä, niin hänelle ei tule niin helposti tunnetta, että muut tuomitsisivat hänet.
Matkalla itsensä hyväksymiseen monet kokevat ehkä sen, mistä Sartre kirjoitti: eksistentiaalisen ahdistuksen, kun ihminen on yksin heitetty maailmankaikkeuteen. Olenko hyljätty yksinäisyyteen universiumissa? Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?, huusi Jeesuskin epätoivon hetkellä.
Mystikko Eckhardt taasen kirjoitti, että kaikkein pimeintä on juuri hetki ennen aamunkoittoa. Aamunkoitto alkaa koska tahansa, kun lakkaa tuomitsemasta ja hyväksyy itsensä ja muut.
Kauanko tuomioni kestää?
Oma tuomio omista virheistään on joillekin ihmisille lähes ylitsepääsemätön asia. He ovat itselleen julmempia kuin heitä ympäröivät ihmiset. Joillekin ihmisille on itselleen anteeksiantaminen ylivoimaisen vaikeaa. Se on heille vaikeampaa kuin muiden hyväksynnän hyväksyminen. Heille on helpompaa olla toisten vihaama ja tuomitsema. Tai vaikka ypöyksin mielummin kuin paljastaa tunteensa ja tarpeensa toisille. Heille on helpompaa olla vihattuna kuin antaa itselleen anteeksi tekemänsä virheet.
Osa ihmisistä ei täydellisyydentavoittelussaan voi nähdä itselleen syntyvää poislähtemätöntä arpea, joka heille jää heidän kokemuksensa jälkeen loppuiäksi. He ryhtyvät parantelemaan jo tekemäänsä virhettä. Hätäillessään ihminen yleensä pahentaa virhettään. Osa ihmisistä kokee heikkoutensa ja puutteellisuutensa myöntämisen elämänjatkamistakin vaikeammaksi.
Riippuvuuskäyttäytymisessä, jossa riippuvainen on jo pidemmän aikaa koettanut taivuttaa todellisuutta riippuvuutensa mukaiseksi. Alkoholin, huumeiden, anoreksian ja peliriippuvuuden pahetessa ihminen on yrittänyt säätää ja neuvotella todellisuuden kanssa, mutta todellisuus iskee lopulta kovaa takaisin, kun lopulta suostuu myöntämään virheensä. Pelkkä virheidensä täydellinen myöntäminen ja muutoksen aloittaminen vaikka miten pienistä askelista auttaisi, mutta…
Oululaisen oma-apuryhmän seinällä oli lause: se joka ei tuomitse, sen ei tarvitse pyytää anteeksi.
Polttomerkki, stigma, anteeksiantamattomat virheet, ovat monelle ihmiselle aivan liian suuria mielessään kannettavaksi. Monet ajattelevat tekemiensä virheiden kanssa on mahdoton elää. Jotkut ajattelevat, että ainut tapa niiden sovittamiseksi on itsemurha – he ajattelevat usein, etteivät kestä häpeää, jonka joutuvat kohtaamaan. He ovat väärässä, kaikenlaisten virheiden kanssa voi elää. Aluksi ihminen voi tuomionsa kanssa elää, vaikkapa vain muutama sekunti kerrallaan.
Rangaistuksensakin kanssa voi elää kunhan vain tietää, kuinka kauan se kestää. Ajatonta rangaistusta on vaikeaa kestää. Monet sairaudet kestävät läpi elämän, mikä voi olla mahdotonta hyväksyä.
20 % ihmisillä on elämänsä aikana hoitoa vaativia mielenterveysongelmia, liian monet heistä kantavat sitä piilotettavan polttomerkin,tuomion, lailla. He piilottelevat ja salailevat asiaa. Päihdeongelmat ja rikolliset teot ovat myös raskaita taakkoja, joista ei tahdo päästä eroon koko elämässään, vaikka voisi kuinka hyvin mieleltään terveenä ja raittiina. Virheitä ei tietenkään tekisi, jos arvot olisivat kohdallaan alusta pitäen.
Tapaan usein työviikollani myös ihmisiä, jotka eivät tunne mitään syyllisyyttä tekemisistään. He saattavat kyllä syyttää ja tuomita muita, kun muut eivät tee juuri niin kuin he halauavat.
Ja tapaan niitä, jotka kokevat tehneensä muidenkin synnit, joita kantavat mukanaan. Heidän mielensä kääntäminen on vaikeaa,koska he eivät voi useinkaan nähdä synkkyytensä tuolle puolen, ongelmien ratkeamiseen.
Kun pitäisi vihata syntiä, eikä syntistä, niin psykologiassa periaate on käännetty muotoon, että on olemassa kahdenlaista syyllisyyttä. On syyllisyyttä (kuin syntiä), jonka voi saada anteeksi sovittamalla tekonsa tai kärsimällä rangaistuksensa. Ja on syyllisyyttä, joka koskee olemusta (syntinen), jonka vuoksi saada anteeksiantamisen kautta.
Kanssaihmisten tapa tuomita poikkeavat on yksi vahvimmista asioista, joka yhdistää niitä, jotka jäävät tuomittujen joukkoon: rikollisjengeihin, huumeidenkäyttöporukoihin ja muihin ”pahantekijöiden” joukkioihin. Vassilikos kirjoitti joskus viisaasti: Jos ihminen ei voi olla ihailtu tai rakastettu, hän haluaa olla vihattu, sillä kukaan ei halua olla yksinäinen.
Väärintekemisestä ihmisen tulee saada rangaistus, joka hänelle kuuluu. Kun ihminen on sovittanut rangaistuksensa, hän voi jatkaa elämäänsä yhteiskunnan jäsenenä.
Kun ihminen nöyrtyy omaan epätäydellisyyteensä ja hyväksyy tekemänsä virheet, niin hän ei tunne tarvetta tuomita toisia. Tuomitsemattomuudesta on lyhyt matka siihen, että oppii hyväksymään itsensäkin. Tuomitsemattomuus helpottaa taas sovinnon tekemistä.
13.2.2012