Matti Virtanen Ääripäät - Miten identiteettipolitiikka hajottaa Suomea? (2021)
Matti Virtanen Ääripäät - Miten identiteettipolitiikka hajottaa Suomea? Kirja on vuodelta 2021.
Kirja alkaa kertomuksella Amerikasta, josta identiteettipolitiikka Suomeen on yrittänyt levitä. Black Lives Matter -liikkeestä on aluksi, mutta hyppään sen yli referaatissani.
Luvussa kerrotaan, kuinka amerikkalaisten perinteisen itseymmärryksen tilalle on viime vuosikymmeninä noussut erilaisten identiteettien heimopolitiikkaa, jossa rodulla, sukupuolella ja seksuaalisuudella on korostunut merkitys.
Kirjoittaja muistuttaa käsitteestä Overtonin ikkuna. Siis siitä, minkälaiset ideat kelpaavat poliittiselle agendalle milloinkin. Kirjoittaja kertoo etsivänsä kirjassa suomalaista uutta kokoavaa identiteettiä, muttei taida sitä löytää.
Kirjoittaja päätyy johtopäätökseen, että suomalaisten etninen identiteetti on yhä valtaosin topeliaanisen homogeeninen, valkoinen ja pikkuporvarillinen.
Kirjoittaja kirjoittaa, että kaikki vihaavat identiteettipolitiikkaa, paitsi ehkä vihreät, jotka ovat säännön vahvistava poikkeus Muiden mielestä identiteettipolitiikka on liian vasemmistolaista, liian oikeistolaista, liian liberaalia, liian konservatiivista ja oikeastaan tuontitavaraa ulkomailta. Identiteettipolitiikan äärioikeistolainen versio on Ranskasta ja vasemmistolainen punavihreä versio Yhdysvalloista.
Kirjoittaja tuo esille väitteen, että maahanmuuttokysymykset jakavat kansamme kahtia, että se on vale. Ääripäiden välissä on valtava enemmistö tolkun ihmiset. Sauli Niinistön ajatus, joka on lainattu.
Toisaalta tavallinen kirjailija Matti Virtanen muistuttaa, että ääripäiden mielipiteitä ei kuitenkaan voi edes yrittää ymmärtää saati kumota, ellei heitä kuuntele. Ja niinpä eläkkeellä oleva toimittaja päättää kuunnella heitä kirjan verran.
Herra toimittaja sanoo, että ääripäissä oleilu ei sinänsä ole häpeällistä. Huonot argumentit sen sijaan ovat .
Kirjoittaja sivistää ihmisiä siinä, että Joseph de Gobineau oli se ranskalainen aristokraatti ja diplomaatti, joka kirjoitti vallankumousvuoden 1848 jälkeen runsaasti kansainvälistäkin huomiota saaneen teoksen Essai sur l'inégalité des races humaines. Eli pitkässä esseessä käsiteltiin eri ihmisrotujen välistä eriarvoisuutta tai tasoeroja. Kolme päärotua olivat: Valkoinen, musta ja keltainen. Ja kirjoittaja totesi, että valkoisten alaryhmistä Euroopan aristokraatit ovat korkeatasoisinta ainesta .
2001 journalisti Guillaume Faye kirjoitti kirjan ”Miksi taistelemme? Eurooppalaisen vastarinnan manifesti”, että koko Euroopan sivistys on uhattuna ja siksi vastarinta on välttämätöntä .
Journalistin mielestä ongelmina olivat se, että etelän ja islamin kansat nopeasti ja massiivisesti miehittävät ja kolonisoivat Euroopan ja samaan aikaan Eurooppaa miehittää Amerikan taloudellinen, strateginen ja kulttuurinen maailmanjärjestys. Nämä kaksi kulkevat käsi kädessä ja aiheuttavat eurooppalaisen ideologian rappion.
Sivistys alenee kohti primitiivisyyttä ja jäljelle jää vaan voimaton hyvinvoinnin jäljittely. Eurooppa on maailman sairas mies, Faye kirjoitti.
Amerikkalainen identiteettipolitiikan ajatuksen esitti Combahee-joelta 70-luvulla toiminut vasemmistolainen mustien feministien ja lesbojen yhteisö. Kirjoittajan mukaan tämä yhteisö toimi ja toimii mallina monille poliittisille liikkeille, jotka keskittyivät vähemmistöjen aseman parantamiseen.
Liikkeen manifestissa todetaan, että alunperin heidät toi yhteen antirasistinen ja antiseksistinen positio, mutta kun he kehittyivät poliittisesti, niin he ottivat kohteekseen heteroseksismin sekä kapitalismiin kuuluvan taloudellisen sorron. He päättivät taistella valkoista ylivaltaa ja patriakaattia vastaan, lisäten siihen seksuaalivähemmistöjen asiat ja siirtyminen sosialismiin.
Liikkeen perustaja Barbara Smith vastusti vasemmistolaista universalismia, jossa kaikki sorretut käyvät taistoon yhtenä rintamana. Sen sijaan hän sanoi, että kaikkein syvällisin ja potentiaalisesti radikaalein politiikka syntyy oman identiteetin puolustamisesta, ei jonkun muun kokeman sorron lopettamisesta. Identiteetistä!
Kirjoittaja kertoo, että ironista on se, että identiteettipolitiikan käsite nousi maailmanmaineeseen valkoisten miesten ansiosta.
Maineikas termi intersektionaalisuus, jota poliitikko Ohisalokin viljeli julkisuudessa, on alun perin mustien naisten oikeuksien puolustamiseksi syntynyt käsite, jonka teki tunnetuksi oikeustieteen professori Kimberlé Crenshaw 1989 artikkelissaan. Artikkelin pohjalta syntyi postmoderni kriittinen rotuteoria (CRT) erilaisine sorron kategorioineen ja risteämäkohtineen, joka on ollut Amerikan akateemisten piirien suosiossa jo kolmekymmentä vuotta, mutta 2010-luvulla sitä alettiin arvostella ankarasti. Varsinkin kun lokakuussa 2020 presidentti Trump kielsi sen opettamisen liittovaltion kustannuksella.
Kirjoittaja tuo esille, että ensimmäinen historioitsija , joka havahtui identiteettipolitiikan merkitykseen, oli Eric Hobsbawm. Hän oli marxilainen tutkija ja jonka kirjoitukset vaikuttivat niin sanotun eurokommunismin syntyyn kylmän sodan vuosina. Kirjoittaja kirjoittaa: "Kun lännen kommunisteilla ei Stalinin aikana ollut juuri muuta vaihtoehtoa kuin toimia Kremlin sätkynukkeina, 1950-luvun lopulta lähtien suurin osa länsimaiden kommunisteista käänsi Neuvostoliitolle selkänsä ja alkoi kannattaa monipuoluedemokratiaa, jotkut jopa markkinataloutta."
Kirjoittaja kirjoittaa Suomen puoluekentän hajoamisesta, mutta hyppäämme senkin yli. Tai ehkä maininta siitä, että laitavasemmiston puolueet ovat olleet taipuvaisimpia hajoamaan kuppikuntiin ja puhdistamaan rivejään ideologisista hoipertelijoista jo Karl Marxin ajoilta. Kirjassa todetaan, että kun ensimmäistä internationaalia perustettiin 1860-luvulla. Väärinajattelijat erotettiin järjestöstä jo sen toisessa kokouksessa. Kirjoittaja mainitsee, että oikeistolla on yleensä helpompaa. Riittää, että uskotaan markkinoihin ja kevennetään verotusta
Kirjoittaja kirjoittaa, että identiteetti- ja heimopolitiikan välille voi vetää yhtäläisyysmerkit. Heimopolitiikassa ihmisiä yhdistää jokin muu kuin ideologia. Sen tilalla on tietyn etnisen ryhmän, heimon tai kansanryhmän etujen puolustaminen. Identiteettipolitiikassa heimon korvaa mikä tahansa yhden asian liike, vaikkapa oikeus käydä kaupassa ilman hengityssuojaa.
Kirjoittaja muistuttaa, että Kööpenhaminan yliopiston professori Marlene Wind kirjoitti 2020 kirjan, jossa hän oli huolissaan heimopolitikoinnista. Windin mielestä kulttuuriin, etnisyyteen tai kansallismielisyyteen perustuva heimopolitontikointi on vaarallinen ilmiö, koska se uhmaa Euroopan liberaaleja ja demokraattisia arvoja. Hänen mukaansa osa tätä uutta politikointia ei perustu aitoon heimotunteeseen, vaan se on keinotekoista tyhjästä nyhjäistyä. Vaaran uhatessa heimoilla on tapana tiivistää rivejään. Windin mukaan Iso-Britannian lähtö EU:sta oli tyypillinen heimopolitiikan tulos.
Kirjoittaja muistuttaa myös Francis Fukuyaman teoksesta ”Identiteetti”, joka ilmestyi 2018. Fukuyaman mukaan kaikki ihmiset ja kansakunnat kaipaavat hyväksyntää ja arvostusta. Fukuyama käyttää Sokrateen termiä thymos, joka tarkoittaa sitä sielun osaa, jossa sijaitsevat oma arvontunto ja sen vastakohta itseinho. Fukuyaman mukaan ihmisille riittää yleensä se, että he saavat tuntea arvostusta yhtä paljon kuin muut, ja hän nimittää tämän vaatimuksen isotymiaksi. Poikkeustapauksessa yksilö voi kuitenkin vaatia itselleen enemmän arvostusta kuin muille, ja tällöin kyseessä on megalotymia, josta ilmeinen esimerkki on Donald Trump.
Suomalaisesta politiikasta kirjoittaja kirjoittaa aika paljon, mutta eräs mielenkiintoinen nosto kirjasta on, että vihreät ovat alkaneet pitää kirjan mukaan itseään demareita vasemmistolaisimpina. Haaviston mukaan tämä muutos tapahtui Ville Niinistön puheenjohtajakaudella 2011–2017. Se oli merkittävä muutos, koska Suomen vihreiden ydin oli aikaisemmin ollut liberaalisessa kansanpuolueessa.
Sitten kirjoittaja tapaa etnonationalisteja, mutta hypätään sekin yli. Kirja vilisee täynnä termejä, jotka allekirjoittaneelle ovat vieraita, mutta kirjan lopussa on luettelo mitä tarkoittaa esimerkiksi deplatforming elikkä julkinen vaientaminen. Kirjoittaja esittelee äärioikeistoa ja äärivasemmistoa, ja ainakin itselle nimet ovat lähes kaikki täysin vieraita.
Kirjassa esitellään hauska ajatus, kun feministit ovat harmissaan puhuneet, että on koko ajan ”all male panel”, niin ainakin itselle televisiota katsoessa voi päätyä päinvastaiseen ” all female paneeliin ”.
Kirjassa käydään keskustelua sukupuolesta. Kuinka monta niitä on? Kirjan mukaan kahdesta kolmeenkymmeneen. Ja myös keskustelua sukupuolen vaihtamisesta. Ja siitä, että viimeksi mainittu pitäisi olla ilmoitusasia. Hmmm.
Suomalaisenkin taideoppilaitoksen järjettömyydestä, joka on levinnyt Amerikasta Suomeenkin: Shakespearea ei pysty lukemaan, koska siellä on rasismia tai muuta vastaavaa. OMG!
Kirjoja lukiessa tulee vastaan aina viitteitä johonkin mainittuihin mielenkiintoisiin kirjoihin ja sen kaltainen on myös Hayden ja Lukianoffin 2019 julkaisema kirja ”The Coddling of the American Mind: How Good Intentions and Bad Ideas are Setting Up a Generation for Failure”. Eli suomeksi suunnilleen amerikkalaisen mielen paapominen. Miten hyvät aikomukset ja huonot ideat johtavat sukupolven epäonnistumaan. Kirjoittajat vaativat, että niin sanottujen helikopterivanhempien pitäisi lopettaa lastensa paapominen ja antaa heidän leikkiä vapaasti ikätoveriensa kanssa myös ilman aikuisten valvontaa.
Kirjoittajat muistuttavat, että yliopistoissa ongelmaksi on muodostunut se, että fyysisen turvallisuuden lisäksi opiskelijat vaativat myös henkistä ja tunteellista turvallisuutta. Kuten Suomen Taidekorkeakoulun opiskelijat eivät pysty käsittelemään ikäviä asioita järkyttymättä. Pahanolon medikalisointi on lisännyt nuorten vaikeuksia selviytyä tavallisista vastoinkäymisistä, kuten avioeroista tai omaisten kuolemantapauksista, jotka kirjoittajan mukaan liian usein nähdään hoitoa vaativina traumoina sen sijaan, että ne ymmärrettäisiin osaksi elämää.
Haidt on perustanut tutkijoiden kanssa yhteisön Heterodox Academy. Heterodox tulee kreikan kielen sanasta, joka tarkoittaa toisinajattelua. Eli on tarkoitus, että pystyisi keskustelemaan myös niitten kanssa, jotka ovat eri mieltä kanssasi.
Ja sitten kirjoittaja käsittelee saamelaista ja lappalaista kulttuuria ja niihin liittyviä kysymyksiä, saamenpuvun rauhasta ja kulttuurisesta omimisesta. Mutta hypätään tämäkin yli Joskin yksi nosto sieltä voisi ottaa. Haastatellessaan erästä henkilöä kirjaansa varten, niin kirjoittaja tuo esille Keijon .
Keijo Kaarisade on nettihenkilö, joka parodioi yhteiskunnallista keskustelua netissä. Hän kertoo mielenkiintoisen ajatuksen, että punavihreillä on aika vahva mielipidehegemonia. He ovat toteuttaneet pitkän marssin instituutioiden läpi, eli punavihreillä on dominanssi lehdistössä, mediassa, yliopistoissa, koulutusjärjestelmässä eli niin sanotussa älymystössä. Oikeisto on sitten tyhmyyttään tai laiskuuttaan luovuttanut.
Keijo kertoo esimerkkinä sen, että kun puhutaan kansalaistottelemattomuudesta, alkavat maltillisetkin henkilöt puhua juridisista pikkuasioista eikä siitä, miten Elokapina-liike hyödyntää oikeusvaltion porsaanreikiä hivuttamalla itselleen näkyvyyttä muun muassa provosoimalla poliisia. Ne tuntevat hyvin sen asetelman, joka ei ole tasapuolinen molemmille osapuolille, koska heidän kannattajansa ovat jo miehittäneet tietyt instituutiot.
Kirjoittaja siteeraa vanhaa natsijuristia Carl Schmittiä, joka sanoi tai hänen suuhunsa on laitettu sanonta, että suvereeni on se, joka määrittelee poikkeustilan. Eli suvereeni saa määrätä sen, milloin säännöt eivät päde ja nimenomaan sen, milloin säännöt eivät päde häneen itseensä. Siinä on ehkä liberaalidemokraattisen maailmanjärjestyksen sokea piste.
Sitten pohditaan, minkä takia somessa ja stand up -komiikassa ei ole juuri vasemmistolaista huumoria. Radio Jerevanin perillistä ei ole ilmaantunut Suomeen.
Vapaasta itseidentifikaatiosta puhutaan, että liberaalin korvissa se on kaunis ajatus, mutta se johtaa käytännössä hyvin vaikeisiin tilanteisiin. Monet sukupuolikorjauksen lääketieteelliset hoidot läpikäyneet transihmiset ovat jälkeenpäin katuneet muutostaan ja näitä ihmisiä joudutaan sitten hoitamaan niin sanotulla detransitiohoidolla. Siitä on kirjakin kirjoitettu. Abigail Shrier 2020” Irreversible Damage”.
Shrier kirjoittaa, että teinityttöjen keskuudessa leviävä ilmiö on erilainen kuin varsinainen sukupuolidysforia. Transidentifikaatio tarjoaa vapauden ahdistuksesta. Se tyydyttää syvällisen hyväksytyksi tulemisen, jännittävän rajojen rikkomisen ja yhteisöllisyyden tarpeita. Transidentifikaatiolla kirjoittaja tarkoittaa etenkin identiteettiongelmista kärsivien murrosikäisten nuorten naisten muotivillitystä. .
Kirjoittaja kirjoittaa woke-viruksesta yliopistolla ja kertoo tapahtumasta, jossa perussuomalaisten Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila kävi elokuussa 2017 Turun yliopiston sosiaaliset taloudelliset verkostot -kurssilla kertomassa opiskelijoille persujen sometaktiikasta. Joukko naamioituneita mielenosoittajia yritti häiritä tilaisuuden alkua huutelemalla. Yleisö halusi kuitenkin kuunnella Turkkilaa eikä lähtenyt mukaan protestiin. Joku sanoi mielenosoittajille, että lähtekää nyt pois, tuo on tosi noloa.
Tavallinen Matti Virtanen kertoo kirjassaan, että 1970-luvun vasemmistolaiset opiskelijat ovat 80-luvun lopulta lähtien professorioituneet. Kun Neuvostoliitto meni nurin, yliopistoihin ilmestyy sosiaalista konstruktivismia, jonka mukaan objektiivista totuutta ei ole enää olemassa, vaan kielipelejä ja kätkettyjä valtarakenteista. Sanamagiasta tuli suosittua.
Kirjoittaja haastattelee Jokisipilää, joka on apulaisprofessori ja tutkinut Suomen puolueita. Jokisipilä muistelee 1996 Sokal skandaalia. New Yorkin yliopiston ja Lontoon University Collegen fysiikan professori Benoit B. Sokal julkaisi tuolloin kulttuuritutkimuksen Social Text -lehdessä artikkelin nimeltään Transgressing the Boundaries: Towards a Transformative Hermeneutics of Quantum Gravity.
Artikkeli oli kieli poskessa kirjoitettua siansaksaa, joka parodioi sosialitieteittenmuodikasta sanamagiaa. Sokalin mukaan juttu hyväksyttiin julkaistavaksi, koska se kuulosti hyvältä ja vahvisti toimituskunnan ideologisia ennakkoluuloja.
Onnistunut huijaus teki niin sanotun akateemisen postmodernismin naurunalaiseksi, mutta ei postmodernismi minnekään kadonnut, muutti vain hieman muotoaan. Tämän vuosituhannen puolella muotiin tulivat erilaiset kriittiseen teoriaan perustuvat alat, kuten kriittinen rotuteoria, postkoloniaalinen teoria, sukupuolentutkimus, queer-teoria, intersektionaalinen feminismi ja lihavuustutkimus.
2017–2018 kolme tutkijaa James Lindsay, Helen Pluckrose and Peter Boghossian laativat Sokalin menetelmää käyttäen kakskymmentä valetutkimusta ja lähettivät niitä erilaisiin sosiaalitieteellisiin lehtiin julkaistaviksi. Jutuista seitsemän läpäisi toimitusten akateemisen seulan. Kolmikko valitsi kohteekseen lehtiä mainituilta tutkimusaloilta, jotka kutsuvat yleisnimillä vaatimustieteet, grievance studies. Artikkelissa esitettiin muun muassa, että koirapuistoissa havaittu eläimien käytös edistää raiskauskulttuuria tai että miehet voisivat vähentää transfobiaansa käyttämällä useammin anaalidildoja. Kaksi tutkijoista on kuvannut tempaustaan aiheesta kirjassa nimeltä Cynical Theories.
Kirjassa Jokisipilä muistuttaa tärkeästä erosta, että on vaarallista, että tiedettä esitetään ratkaisuksi kaikkiin poliittisiin ongelmiin. Silloin ei ymmärretä tieteellisen tiedon luonnetta. Tieteen vastaukset saattavat vaihtua, korjaantua. Lainsäädäntötyö ei ole mitään tieteellisen tiedon toimeenpanoa. Eduskunnan on lakeja säätäessään tehtävä kokonaisharkintaprosessi, joka ei ole yksiselitteisesti tieteellisen tiedon soveltamista. Jos tiede olisi aina oikeassa, kansanedustajat voisi korvata kahdellasadalla professorilla. Sittenkin paljastuisi koulukuntariitoja.
Kirjassa kerrotaan, että mistä on peräisin sanonta "Liirum laarum lappalainen, haista paska kappalainen. Siinä sulle paras keino. Ystäväsi Eino Leino". Eli Eino Leino lähetti viestin pohjoissuomalaiselle kirkonmiehelle, joka oli tukenut häntä taloudellisesti, mutta rahalähetykset lopettanut, kun kyllästyi lyyrikon ryyppäämiseen.
Kirjoittaja kirjoittaa oikeista saamelaisista ja muistuttaa, että saamen kieliä Suomessakin on kolme, pohjoissaame, inarinsaame ja koltansaame. Saamelaiskysymys on kirjassa hienosti esitetty, mutta hypätään sekin yli . Samanlainen kiista tuntuu jatkuvan vuosisatoja, alkuperäinen kiista on kauan sitten jäänyt taakse, mutta kiista vain jatkuu.
Minulla oli potilaana romanimies ja tulin kysyneeksi romanien perinteisistä sukualueista Suomessa. Hän naurahtaen totesi, että ne on järjettömiä ja että kiista, joista se joskus on alkanut, ovat jo aikaa sitten kuolleet, mutta verikosto ja muita periaatteita vielä pidetään voimassa, vaikka useimmat ei muista, että mitä niiden taustalla oli ja mitä ne oikein ovat.
Kirjassa kerrotaan Elokapinasta eli Extinction Rebellion Finland -kansanliikkeestä, joka käyttää niin sanottua väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta yrittäessään edistää ympäristöasioita. He tarkoituksella yrittävät saada poliisin provosoitumaan. Ja vaikka poliisit saisivatkin oikeudessa vapauttavan tuomion, niin tarkoitus on tuottaa kolausta poliisin arvovallalle.
Kirjoittaja muistuttaa, että liike on alkanut aikanaan. Kansalaiskokousidean isä ja koko XR-liikkeen perustaja on Robert Hallam joka on vuonna 1966 syntynyt walesiläinen entinen luomuviljelijä, joka ryhtyi ilmastoaktiiviksi huonojen säiden tuhottua hänen satonsa. Hän protestoi pitkään yksin kadulla vähän samaan tapaan kuin ruotsalainen ilmastoaktivisti Greta Thunberg, mutta yli viiskymmentävuotias äijä ei kuitenkaan saanut sanomaansa julkisuuteen yhtä helposti kuin enkelikasvoinen teinityttö.
XR-liikkeen ajatuksena oli se, että nykyinen poliitinen järjestelmä pitäisi syrjäyttää kansalliskokouksella, johon valitaan jäsenet satunnaisesti, siis arpomalla. Täten saataisiin koolle päättäjäjoukko, joka on valmis radikaalimpaan ilmasto- ja ympäristöpolitiikkaan kuin vaaleilla valittu parlamentti.
Kirjoittajan mukaan Elokapinan tavoiteaikataulu on ilmeisesti tahallaan kiristetty mahdottomaksi. Siis että Suomen pitäis olla hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä, jotta sen jäsenet pysyisivät ahdistuneina ja liikkeellä säilyisi viestinnässä hegemonia-asema. Kirjoittajan mukaan liike ei ole tosin julkistanut niitä käytännön toimenpiteitä, joilla se aikoo saavuttaa tavoitteensa. Se tehtävä kuuluukin yllä mainitulle kansalaiskokoukselle, jonka jäsenet joku valitsee arpomalla.
Sitten kirjoittaja kirjoittaa kuinka helposti voi vaihtaa äidinkielensä ruotsinkieliseksi niinkun hän itse tekee. Hän odotti jonkinlaista tenttiä. Miksi haluatte vaihtaa tai osaatteko varmasti ruotsia? Mutta semmoista ei ollut. Kirjoittaja käy läpi rantaruotsin murteita ja högssvenskaa,, joka ei paikallisten mielestä ole mikään aito kieli. Suomen ruotsi ei siis ole mikään aito kieli, vaan se on vallan työkalu, jonka avulla määritellään, miten asiat ovat poliittisesti. Aitoa ruotsia ovat vain murteet. Allekirjoittaneella on kokemusta, että Närpiön ja Pietarsaaren murteet eivät kyllä kouluruotsilla tule ymmärretyksi.
Kirjoittaja kertoo, kuinka murreruotsalaisilla oli ongelmia Helsinkiin mennessään, että heistäkin haluttiin murteet pois vähän samaan tapaan kuin karjalaisilla pitäisi olla jotain häveliäisyyttä mien ja sien kanssa.
Kirjan lopuksi tutkittava kirjoittaa ajattelun heimoistumisesta ja ajattelun kärjistymisestä, joka luikertelee tavallisten ihmisten arkeen. Kirjoittaja muistuttaa myös sitä, että Suomen kansassa ollaan onnellisia ja tyytymättömiä yhtä aikaa. Tyytymättömiä ollaan yleensä kollektiiviseen olemiseen, mutta tyytyväisiä omaan olemiseen. Tutkijat ovat koettaneet selittää tätä ilmiötä niin sanotulla onnellisuusmuurilla, joka tarkoittaa, että ihmisten on vaikea sanoa haastattelijalle tai myöntää itselleen olevansa onneton tai masentunut. Toinen selitys on optimistisuusharha, että ihminen ajattelee olevansa esimerkiksi keskimääräistä parempi kuski.
Kirjoittaja kirjoittaa, että duunariammatit alkavat olla katoavaa kansanperinnettä. Nykysuomalaiset ansaitsevat leipäänsä istumalla päätteiden ääressä luomassa tekstiä, slidea tai muuta contentia seuraavaan preseen, jota sitten demotaan seuraavassa Teams-palaverissa. Ihan sama mikä ala, mikä koulutus ja intohimo, kaikki näyttävät tekevän samaa työtä. Ja jatkaa, ettei ole ihme, jos identiteetti on kateissa ja elämälle pitää etsiä sisältöä jostain internetin heimoista.
Sitten kirjoittaja tuo esille vihreiden entisen kansanedustajan Eero Paloheimon idean. Hänellä on missio, että Suomen pitäisi saada Euroopan unionin käynnistämään hanke Saharan ja Sahelin metsittämiseksi. Se tarjoaisi alueen kasvavalle väestölle työtä ja toimeentuloa, hidastaisi muuttopainetta Eurooppaan ja sitoisi onnistuessaan ilmakehästä niin paljon hiilidioksidia, että ilmaston lämpeneminen hidastuisi. Ei haittaa, vaikka hankkeen hintalappu on kymmeniä ellei satoja miljardeja. Uusia identiteetti löytyy, jos on riittävän kunnianhimoisia tavoitteita. Tuo on selvästi idea, josta pidän ja sitä kyllä ehdotti eräs vetytalouden professori aikanaan, mutta se ei kelvannut, ei suomalaisille eikä afrikkalaisille.
Kirjassa Ilkka Taipale muistuttaa, että suomalaiset eivät ole tehneet pelkästään teknisiä innovaatioita, vaan myös sosiaalisia innovaatioita, kuten esimerkiksi järjestöt, joita Suomessa on yli satatuhatta. Kunnallinen hallinto, jossa palvelut tulevat alhaalta käsin, ei valtiolta. Naisten ja miesten tasa-arvo, jossa on pitkät perinteet. Konsensusyhteiskunta, jossa tehdään kompromisseja. Ei voida heittää toisia helvettiin. Maksuton koulutus. Lasten päivähoito. Hmmm.
Teemu Keskisaari kertoo kirjassa, että luterilaisuus on häviämässä kiihkeimmille totalitaarisemmille ideologioille ja se on hänen mielestään sääli, koska luterilaisuus on hänestä sopinut Suomeen oikein hyvin tai suomalaiseen kansanluonteeseen ja se on hänestä ollut yksi Suomen menestystekijä. Suomessa on ollut hyvin fiksuja pappeja monta sataa vuotta.
Keskisaari on pahoillaan siitä, että kaikki palvovat yhtä ja samaa Molokkia, internetin keinoelämää ja tekotodellisuutta. Se on se, joka nyt yhdistää ja hänen mielestä pilaa kaiken.
Matti Virtasen kirja ” Ääripäät Miten identiteettipolitiikka hajottaa Suomen ” (2021) on hyvin käytännöllinen ja pragmaattinen, ja se ei oikeastaan etene syvällisiin selvittelyihin, mutta antaa kyllä hyvän kuvan suomalaisesta identiteettipolitiikasta.
17.3.2026 Lappeenrannassa