A Sort of Homecoming - kotiinpaluu
A Sort of Homecoming – kotiinpaluu
Tuo U2:n kappale on monesti nuorena miehenä pyörinyt mielessä – musiikki, ei sanat. En ole kuunnellut sanoja pahemmin. Minulla on vaikeuksia kuunnella laulun sanoja, kuten huomaan, että kielentaidon kohentamisen kannalta on opeteltava kuuntelemaan enemmän. Kun huomioi kuulonalentumani molemmissa korvissa, niin haastetta taas riittää. Kuulla enemmän jatkossa, englanniksi, on matkan selvä motiivi.
Konan lentokentällä on lämmintä, Hawaijin saaren ilta on tullut. On mukava aloittaa paluumatka kotiin pieneltä lentokentältä, koska ei ole suuria jonoja, eikä pitkiä jonotusaikoja, saa tavarat sujuvasti koneeseen ja lentokentillä vaihdot sujuvat pelkkiä käsimatkatavaroita roudaten. Kaikilla on mukavaa kuin pienessä onnellisessa kylässä.
Matka Konalta Los Angelesiin oli pienellä ja vanhalla Hawaijiairlinesin koneella. Kone on ahdas, enkä saanut yötä vasten nukutuksi kuin puolen tunnin verran, sen verran, että nukahdin ja heräsin heti. Hyvää nukkumisasentoa ei löytynyt millään – näinä hetkinä toivoo olevansa rikkaampi ja matkustavansa business-luokassa. Mutta kun ei ole, niin ei ole.
Mietin kaikenlaisia kun lentokone ryskyttää toistuvasti turbulenssikohdissa. Jukan kanssa puhumamme asiat – eläkepäivillä ei ole hyvää syytä, miksi jäisi kylmään, sateiseen ja pimeään Suomeen. Bungalow Hawaijilla, pienet kulut ja menot, niin vähälläkin pärjää. On loistava vaihtoehto mökille Saimaalla ja taitaa tulla hinnaltaan halvemmaksi. Rakentaminen on kallista Hawaijilla, kun kaikki pitää tuoda saarelle muualta. Onhan niitä totta vie muitakin maita – ja halvempia maapallolla. Pysyisiköhän hengissä köyhissä maissa, Haitilla tai Dominikaanisessa tasavallassa? Indonesiassa? Jossakin ,jossa selviää vähällä rahalla.
Kone saapuu Losiin ja loistavasti seuraava koneeseen astuminen on aivan vieressä ja alle tunnin kuluessa – pika-aamiainen mahaan, jotta jaksaa taas. Minä ehdin käydä kirjakaupassa, siltä varalta, ettei toisellakaan välillä nukuta. Lentokentältä ostan myös tuon pehmeän tyynyn, jonka pitäisi helpottaa nukkumista – se tosiaan tarjoaa päälle paljon paremman tuen kuin nuo mahdottomat tyynyt, joita matkustusvälineissä on.
Paikka on koneessa American Airlinesissa parempi kuin edellisessä lentoyhtiössä. Alan pitää väsyneenäkin tuosta amerikkalaisesta tavasta: Hey, how are you?. Kysymyksestä, joka ei oikeasti ole tarkoitettu tervehdykseksi, mutta on tapa ottaa kontaktia, jossa ei tarvitse miettiä niitä ensimmäisiä repliikkejä. Ne ovat samat kaikille, kuka tahansa voi ne ottaa. Eli kukan tahansa osaa aloittaa kontaktin. Vastapuoli vastaa yleensä aina voivansa tervehdyksen vastakysymykseen loistavasti. Mikä sen mukavampaa – minä ja sinä tässä autiotalossa, jota myös maapalloksi kutsutaan. Täydellisessä kuplassa.
Nukahdan juuri koneen lähtö- ja laskeutumishetkillä ehkä noin puolen tunnin verran, eli olen New Yorkiin saapuessani nukkunut 10 tunnin matkustamisesta noin tunnin. Matkustaminen businessluokassa olisi 2-3 –kertaisesti kalliimpaa. Lentoyhtiöt yrittävät sähköisen sisäänkirjautumisen yhteydessä iltalypsynomaisesti saada asiakkaat tuhlaamaan lisää rahaa saadakseen paremman paikan – minua moinen iltalypsy ärsyttää. Mutta ymmärrän tuotteistajaa… toisaalta JFK:lla tuntuu, että se olisi rahansa väärti. Pakkoko sitä on yrittää halvimmalla selvitä?
Losin kentältä ostettu Atul Gawanden kirja The Checklist Manifesto – How To Get Things Right ( 2010) osoittautuu loistavaksi kirja, kuten yleensä New Times Bestsellerit. Gawanden kirjoitusta kehutaan alkusivuilla ja se on tosiaan sujuvan mukavaa, niin että kirja tempaisee mukaansa. Yleiskirurgi, joka on innostunut tarkistuslistojen tuomisesta lentokoneista lääketieteeseen, kirjoittaa hienoja tarinoita kirurgiasta ja lääketieteestä. Samalla hän perustelee, miksi tarkistuslistat ovat tarpeen kaikkialla.
Viime vuonna Hawaijilla kysyin suomalaiselta sosiologian professorilta, onko hänellä tietoa Suomessa lääketieteessä tarkistuslistojen käytössä ja erityisesti psykiatriassa – hän ei tiennyt. Minusta Gawande osoittaa kirjassaan selvästi, että näin pitäisi olla. Kirjaa lukiessa saan monta hyvää ideaa Innsbruckin artikkelin viimeistelyä varten. Runsaan kuukauden kuluttua on esitys artikkelistamme Innsbruckissa.
Nuorimmaiseni matkaa hienosti, vaikka hänkään ei saa oikein nukutuksi. Konalla hän julistaa, ettei ole ollut koti-ikävä koko aikana. Ehkä alkumatkalla saattoi olla, mutta elämässä on parempi muistaa ne hyvät hetket. Hän on loistavaa matkaseuraa, Jukan 16- ja 19-vuotiaat ihmettelevät, että on vaikea uskoa, että nuorimmaiseni on 13-vuotias. Nuorimmaisenikin on fiksu likka.
Huonoilla hetkillä on tapana muistuttaa itsestään ilman muisteluakin – meidän aivomme on rakennettu sillä tavalla, selviämään hengissä, että muistetaan tai muistutellaan, miten tästä selvittiin. Siksi on järjetöntä tässä lyhyessä elämässä muistuttaa itseään kaikesta huonosta, mitä on elämässään kohdannut.
Samalla kun U2:n loistava albumi The Unforgettable Fire (1984) jatkaa korvissa soimista, niin minulle palaa mieleen nuo 1980-luvun matkustelut. Tavoitan tuon huolettomuuden ja matkalle lähtemisen tunteen, vaikka kaikki asiat eivät menneet, niin kuin olisin halunnut. Onneksi ihmisen muisti valehtelee niin paljon, että se täyttää muistiaukot sepitteillä myöhemmin. No huonotkin kokemukset hautaantuvat jatkuvan informaatiokuonan alle.
Se vapauden tunne, aistin ja muistan kehossani siitä osan, vaikka matkustamisen epämukavuudet koettavat muistuttaa, että olisi mukavampaa istua omassa kirjastossa suorittamassa nojatuolimatkailua. Mutta jos ei ole mitä muistella, niin en tiedä pystyykö kuvittelemaan, miltä tuntuu ajaa avoautossa Oahun saarella lähes kolmenkymmenen asteen lämmössä, tai miltä tuntuu katsella auringonlaskua Hawaijin saarella, kun niitä värejä ei osaa vangita minkään vempaimen kanssa – kuvat muistuttavat haaleasti siitä, mikä oikeasti oli. Koska kokokeho muistaa paremmin - lämpö iholla on kuin naisen käden sively kehollasi.
Ehkä unohdan liikaakin sen ympäri Eurooppaa matkustavan nuoren miehen ahdistuneisuuden ja tuskan, sen itsensäetsimisen kiduttavuuden, sen mitä näkivät, jotka elivät ympärilläni tuolloin – totta minä muistan niitä vuosia, jolloin etsin itseäni kovinkin. Minä muistan nuo naiset, jotka tapasin. Ranskassa, Sveitsissä ja Espanjassa. Kyllä minä muistan, kuinka he koettivat puhua minulle järkeä päähän, minä en osannut kuunnella heitä. Minä kaipasin jotakin niin kipeästi, etten edes tiennyt mitä se oli, missä se oli. Mutta minä tiesin syvällä sisimmässäni, että se olisi olemassa. Jossain. Jossakin. Joskus.
Tai ehkä muistan eniten siitä tuskasta vapautumisesta, tuon heideggerilaisen tyhjyyden kohtaamisesta ja siitä kuinka minulla meni yli vuoden ymmärtää, mitä olin kohdannut. Tiesin, että muut eivät voineet mitenkään tietää, mitä minä kohtasin. Eivät edes he, jotka rakastivat minua tuolloin kovin. Tiedän, että aiheutin monille tuskaa seurata sitä kaikkea itsestäetsimisen tuskaa vierestä, mutta kun ihminen luo nahkaansa, niin se vaatii aikansa. Kuinka kauan, sitä ei juuri kukaan tiedä.
Elämä on jalo majesteetti sille, joka on itselleen jalo ja rehellinen etsiessään omaa tietänsä, jolle muut ovat voineet laittaa lisää haasteita. Itsensä löytäminen paikasta, josta sitä ei osannut etsiä, on kokemus, joka muuttaa sinut lopullisesti. Ihminen voi kasvaa omiin mittoihinsa, jos on valmis tekemään sen mitä vaaditaan. Liikaa narisematta, tekemään oman osuutensa kasvusta, ei sen enempää, mutta ei totta vie vähempääkään. Useimmat eivöät viitsi tehdä omaa osuuttaan. Suurin osa ei pysty siihen ilman toista ihmistä. Aivot toimivat niin, että jotkut asiat ymmärtää vasta kun näkee toisessa ja kokee itsessa. Ja toisinpäin. Ilman yhteyttä ei jaksa kasvaa omaksi itsekseen. Ei kukaan. Mutta yhteys ei tarkoita välttämättä ihmistä.
Sheldon Koppilla on hauska kirja: Even A Stone Can Be A Teacher - Learning and Growing from the Experiences of Everyday Life (1985), jossa hän kirjoittaa kirjan johdannossaan :
- Every personal encounter offers something worth learning. Any experience can be enlightening. Even a stone can be a teacher. Still, each situation requires itse own solution. It remains my responsibility to recognize, to accept, and ultimately to choose that particular aspect of instruction to which I will respond.
Sinun tehtäväksi jää valita, mitä teet, kun elämä on tyrmännyt sinut. Minut elämä tyrmäsi pariin kertaan, ennen kuin aloin uskoa omaan onnellisuuteeni,siihen ainoaan jonka lopulta omistin ja joka syntyy olemalla niin ystävällinen kuin voit. Jokaiselle joka on edessäsi. Aivot muuttuvat tuon kokemuksen ansiosta niin, että koet jatkuvaa onnellisuutta – ilman mitään ulkopuolisia ja keinotekoisia apuvälineitä. Et tarvitse turhia ajanvietteitä, päihteitä, et edes niitä ihmisiä todellisuudessa. Riittää, että kuvittelet maailman onnelliseksi paikaksi asua. Tulevaisuudessa minulla on kaikki on hyvin, ja minä menen kohti tuota minun onnellista tulevaisuutta.
Tai tietenkin voit ryhtyä valittamaan ja etsimään malkaa toisen silmästä ja erittelemään, miksi maailma oli epäoikeudenmukainen ja vaatia jotakuta ihmistä, systeemiä tai mitä tahansa vastuuseen tuosta epäoikeudenmukaisuudesta. Varo vain, jos saatki heidät vastuuseen, koska silloin sinulta loppuvat tekosyyt itsesi kanssa. Ehdotan, että valitse mahdollisimman epämääräisen, ei-aikamääreisen ja sellaisen, johon muutkin voivat sinisilmäisesti uskoa. Ehdotan kapitalismia, koska rikkaat ihmiset ovat usein, vastoin yleistä luuloa, hyväntuulisia.
Tai voit valita myönteisemmän tien, kumarrat jumalien edessä, isket heille silmää ja kiität koettelemuksesta, jonka he ovat antaneet sinun kantaaksesi. Kulje oma tiesi, vaikka kompastelisitkin.
- Yes Sir, koetan oppia seuraavaa kertaa varten, tulee vastata jumalten koettelemuksiin.
Ja tuon jälkeen sinulla on aina ”camelbootsit jalassa”, kuten aikoinaan vanha mainos kertoi.Flow siitä, että elämä on hienoa. Minä muistan, kuinka läksin lentoon tuolloin 1980-luvulla. Minusta lento jatkuu vieläkin. Toisissa puitteissa, jos niin haluat.
- Kuinka pitkä matka on Helsinkiin?, kysyy JFK:n kentällä nuorimmainen lapseni. Vieressä on Finnairin lentoemo, joka näpyttää puhelimeensa, joten päätän kysyä häneltä. Hän ei vastaa mitään.
Ai niin, en taas mielenlennossa tätä muistanutkaan, Welcome to Finland, millaista palvelua Suomessa helposti saa. Iltapäivälehti siteeraa siltainsinööriä – täydellistä, just perfect ! Ällös vaihda pois kotimaatas ihanaa, sanotaan eräässä laulussa, jota enollani on tapana siteraata kyseisessä tilanteessa. Silloin kun ei pitäisi ottaa Suomeen menevää konetta ollenkaan.
En tiedä, onko maan vaihtaminen niin ylivoimaista. Monet sukulaisistani ovat tehneet niin. Meidän suvussa on usein matkustettu toisaalle, jos nykyinen tilanne ei miellytä. Useat eivät ole enää palanneet Suomeen. Minä pyörittelen yhä enemmän mielessäni mahdollista ajatusta maailmalle lähtemisestä. Muutosta nykyiseen.
Lapseni lähettää äidilleen viestin, jossa saa vastauksen vajaa kahdeksan tuntia kestää lento New Yorkin JFK:lta Helsinki-Vantaalle. Koetan etsiä mainostettuja Bosen korvakuulokkeita lentokentältä, mutta ystävällinen nuori mies kertoo, ettei heillä ole Bosen edustusta ja koettaa kaupata ”toista yhtä hyvää merkkiä”. Lupaan miettiä asiaa. Mainos oli houkuttava ja lehdessä oli hieno juttu asiasta. Näin sitä mainoksen matoa meille syötetään: pidä esillä nimi, kun ihminen alkaa ostaa kyseistä asiaa, niin mainoksen nimi on se joka nousee ensimmäisenä mieleen. Tähän psykologiseen jujuun perustuvat mainokset. Eivät ne välttämättä mitään informaatiota anna, muistuttavat sinua oikeasta brändistä, kun ostoksesi aika on.
Lentokoneessa on englanninkielinen juttu suomalaisista, jossa esitellään ukkoja avantouinnilla. Finnairin tervetulotoivotus on sinänsä ok, mutta naismainen mies hieman ihmetyttää, eikö Finnairin mainoksessa olisi voinut olla miehekäs mies sanomassa, että hyvä herra tai rouva, tervetuloa Suomeen, voinko jotenkin tehdä matkastasi ikimuistoisen. Toisaalta tuo naismainen mies kuvaa hyvin suomalaisten miesten nykytilannetta. Melkoisia pullasorsia suurin osa.
Finnairin koneessa on New Yorkista palaavia venäläisiä typeryskolmikymppisiä. Miten niin ei saa juoda omia juomia lentokoneessa? Lentoemännät koettavat tarjota yhtenä vaihtoehtona jäädä JFK.lle juomaan omia juomia, ei ole halua jäädä. He puhuvat lähes aamuun asti, siis barbaarisinta typeryyttä, mitä lentokoneessa voi tehdä. Eivät edes pienet lapset itke, kun nämä idiootit keskustelevat kovaan ääneen – onneksi venäjäksi, koska luulen, että heidän tarinoidensa taso ei päätä huimaa.
Olen hyvin suvaitsematon lähes vuorokauden valvomisen jälkeen, kaipaisin hienotunteisuutta kanssamatkustajaltani, nyt. Suomalaiset nuoret ovat myös päihtyneenä, mutta eivät häiritse muita, paitsi mitä nyt kaveri rutistelemalla juomapurkkiaan samalla kun katsoo elokuvaa korvakuulokkeista. Eli ei itse huomaa, mutta tiedättekö? Väsyneenä, aamuyöstä, kun yrität epätoivoisesti nukahtaa, niin kuuluu sellainen metallinen naks, taukoa vähän väliä, naks, taukoa vähän väliä, naks. Alat etsiä, mistä moinen ääni tulee. Nuori mies katselee elokuvaa autuaan tietämättömän, että hänen purkin puristelunsa voi ärsyttää.
Laitan Gawanden kirjan sivuun, nyt en jaksa edes lukea. Liika on liikaa. Enkä löytänyt niitä Bosen korvakuulokkeita, jotka lupaavat ”noicen jäämistä ulkopuolelle”. Mainos on loistava, mies kulkee huutavan väkijoukon läpi – omassa maailmassaan, Bosen maailmassa. kukaan ei kuulu sinun yksityiseen maailmaasi. Loistava markkinalupaus, lupautuuko? Tuo purkinpuristelija ja typerät venäläiset eivät kuuluisi ja oma musiikkisi soisi ja veisi sinut unimaailmaasi. Missä se on, ostan sen heti !
Maailma on omassa maailmassa elävien. Kaikki ovat oman älyvempaimensa transsissa. Tulevaisuudessa voi matkustella, jos sallitte futuristisen kuvitelman, niin että on kuin metsässä kävelisi. Ihmiset ovat noiden älyvempaintensa lumoissa, niin että he ovat kuin puita, joihin ei saa inhimillistä kontaktia.
Ainut joka yrittää ottaa sinuun kontaktia, on päihdeongelmainen, joka koettaa pummata rahaa. Tai eläkeläinen, joka mielellään avautuisi sairauskertomuksestaan. Siitä jota kukaan ei jaksa kuunnella loppuun ensitahdit kuultuaan. Millaista ihmisen tarinaa jaksaa kuunnella?
Rouva on vastassa Helsinki-Vantaan lentokentällä. Nuorimmaiseni huomioidaan ensin, sitten minut, kuten hyvä tapa vaatii. Silmäkulmat kyynelissä rouva kertoo, kuinka ikävä on ollut. Minä olen onnellinen mies siinä mielessä, että joku joka rakastaa, odottaa minua. Aina. Rouva kertoo autossa paljon asioita, joita on jo kertonut, eli hänellä ei ole minua keskusteluseurana. Autonmatkan lopulla, kun lumi alkaa peittää Suomea ja asteita on 40 astetta vähemmän kuin päivä aikaisemmin, niin jaksan enää nyökkäillä ja vastata arkipsykologisen viisaasti: Juu, aivan niin, hmm ja muuta yhtä järkevää. Minä alan väsähtää 30 tunnin matkustamisen ja valvomisen jälkeen.
Minulla oli vain pikkutakki mukanani, matkalaukkua kotiin kantaessa pikkukengissä, on kylmä. Ja myös nuorimmaiseni valittelee sitä, että talossamme on kylmä. Minullakin on niin kylmä, että haluan sytyttää takan. En jaksa katsoa edes Englannin liigaa, joten olen hyvin väsynyt.
Saan nukutuksi katkonaisesti kuusi tuntia, kunnes herään keskellä yötä. Ja siirryn kirjastooni – lukemaan, kirjoittamaan ja elämään elämääni. Näitä hiljaisia aamuyön tunteja kirjastossani, jossa voin keksittyä asioihin, joista nautin. Tätä on kyllä vaikea siirtää kokonaan pienelle Tyynen valtameren saarelle. Tätä ihanaista elämääni!
Vaimolleni ja keskimmäiselle lapselle näytän illalla Hawaijin kuvia. Keskimmäiseni sanoo, että hänellä on aivan kova matkakuume. Hän nauraa, kun näkee teinikuvat nuorimmaisestani. Älä kuvaa, älä ole tyhmä, ei kiinnosta – kommentit tuntuvat niin tutulta, että keskimmäiseni nauraa nuorimmaiselle ja samalla itselleen. Onneksi murrosikä menee ohi. Useimmat aikuiset ainakin jotenkin ohittavat murrosiän. Päihdeongelmaiset yleensä pysähtyvät psyykkiseen murrosikään, joten heitä tapaan paljon. Silti monet kasvavat ulos psyykkisestä murrosiästään.
Halusta matkustaa sen sijaan paranee huonosti. Kaipuusta kaukomaille myös on luvassa vain osittainen parantuminen, pahanlaisia jäännösoireita jää, kuten sellaisia, että milloinka se seuraava matka olikaan?
Lappeenrannassa 13.1.2014
Tuo U2:n kappale on monesti nuorena miehenä pyörinyt mielessä – musiikki, ei sanat. En ole kuunnellut sanoja pahemmin. Minulla on vaikeuksia kuunnella laulun sanoja, kuten huomaan, että kielentaidon kohentamisen kannalta on opeteltava kuuntelemaan enemmän. Kun huomioi kuulonalentumani molemmissa korvissa, niin haastetta taas riittää. Kuulla enemmän jatkossa, englanniksi, on matkan selvä motiivi.
Konan lentokentällä on lämmintä, Hawaijin saaren ilta on tullut. On mukava aloittaa paluumatka kotiin pieneltä lentokentältä, koska ei ole suuria jonoja, eikä pitkiä jonotusaikoja, saa tavarat sujuvasti koneeseen ja lentokentillä vaihdot sujuvat pelkkiä käsimatkatavaroita roudaten. Kaikilla on mukavaa kuin pienessä onnellisessa kylässä.
Matka Konalta Los Angelesiin oli pienellä ja vanhalla Hawaijiairlinesin koneella. Kone on ahdas, enkä saanut yötä vasten nukutuksi kuin puolen tunnin verran, sen verran, että nukahdin ja heräsin heti. Hyvää nukkumisasentoa ei löytynyt millään – näinä hetkinä toivoo olevansa rikkaampi ja matkustavansa business-luokassa. Mutta kun ei ole, niin ei ole.
Mietin kaikenlaisia kun lentokone ryskyttää toistuvasti turbulenssikohdissa. Jukan kanssa puhumamme asiat – eläkepäivillä ei ole hyvää syytä, miksi jäisi kylmään, sateiseen ja pimeään Suomeen. Bungalow Hawaijilla, pienet kulut ja menot, niin vähälläkin pärjää. On loistava vaihtoehto mökille Saimaalla ja taitaa tulla hinnaltaan halvemmaksi. Rakentaminen on kallista Hawaijilla, kun kaikki pitää tuoda saarelle muualta. Onhan niitä totta vie muitakin maita – ja halvempia maapallolla. Pysyisiköhän hengissä köyhissä maissa, Haitilla tai Dominikaanisessa tasavallassa? Indonesiassa? Jossakin ,jossa selviää vähällä rahalla.
Kone saapuu Losiin ja loistavasti seuraava koneeseen astuminen on aivan vieressä ja alle tunnin kuluessa – pika-aamiainen mahaan, jotta jaksaa taas. Minä ehdin käydä kirjakaupassa, siltä varalta, ettei toisellakaan välillä nukuta. Lentokentältä ostan myös tuon pehmeän tyynyn, jonka pitäisi helpottaa nukkumista – se tosiaan tarjoaa päälle paljon paremman tuen kuin nuo mahdottomat tyynyt, joita matkustusvälineissä on.
Paikka on koneessa American Airlinesissa parempi kuin edellisessä lentoyhtiössä. Alan pitää väsyneenäkin tuosta amerikkalaisesta tavasta: Hey, how are you?. Kysymyksestä, joka ei oikeasti ole tarkoitettu tervehdykseksi, mutta on tapa ottaa kontaktia, jossa ei tarvitse miettiä niitä ensimmäisiä repliikkejä. Ne ovat samat kaikille, kuka tahansa voi ne ottaa. Eli kukan tahansa osaa aloittaa kontaktin. Vastapuoli vastaa yleensä aina voivansa tervehdyksen vastakysymykseen loistavasti. Mikä sen mukavampaa – minä ja sinä tässä autiotalossa, jota myös maapalloksi kutsutaan. Täydellisessä kuplassa.
Nukahdan juuri koneen lähtö- ja laskeutumishetkillä ehkä noin puolen tunnin verran, eli olen New Yorkiin saapuessani nukkunut 10 tunnin matkustamisesta noin tunnin. Matkustaminen businessluokassa olisi 2-3 –kertaisesti kalliimpaa. Lentoyhtiöt yrittävät sähköisen sisäänkirjautumisen yhteydessä iltalypsynomaisesti saada asiakkaat tuhlaamaan lisää rahaa saadakseen paremman paikan – minua moinen iltalypsy ärsyttää. Mutta ymmärrän tuotteistajaa… toisaalta JFK:lla tuntuu, että se olisi rahansa väärti. Pakkoko sitä on yrittää halvimmalla selvitä?
Losin kentältä ostettu Atul Gawanden kirja The Checklist Manifesto – How To Get Things Right ( 2010) osoittautuu loistavaksi kirja, kuten yleensä New Times Bestsellerit. Gawanden kirjoitusta kehutaan alkusivuilla ja se on tosiaan sujuvan mukavaa, niin että kirja tempaisee mukaansa. Yleiskirurgi, joka on innostunut tarkistuslistojen tuomisesta lentokoneista lääketieteeseen, kirjoittaa hienoja tarinoita kirurgiasta ja lääketieteestä. Samalla hän perustelee, miksi tarkistuslistat ovat tarpeen kaikkialla.
Viime vuonna Hawaijilla kysyin suomalaiselta sosiologian professorilta, onko hänellä tietoa Suomessa lääketieteessä tarkistuslistojen käytössä ja erityisesti psykiatriassa – hän ei tiennyt. Minusta Gawande osoittaa kirjassaan selvästi, että näin pitäisi olla. Kirjaa lukiessa saan monta hyvää ideaa Innsbruckin artikkelin viimeistelyä varten. Runsaan kuukauden kuluttua on esitys artikkelistamme Innsbruckissa.
Nuorimmaiseni matkaa hienosti, vaikka hänkään ei saa oikein nukutuksi. Konalla hän julistaa, ettei ole ollut koti-ikävä koko aikana. Ehkä alkumatkalla saattoi olla, mutta elämässä on parempi muistaa ne hyvät hetket. Hän on loistavaa matkaseuraa, Jukan 16- ja 19-vuotiaat ihmettelevät, että on vaikea uskoa, että nuorimmaiseni on 13-vuotias. Nuorimmaisenikin on fiksu likka.
Huonoilla hetkillä on tapana muistuttaa itsestään ilman muisteluakin – meidän aivomme on rakennettu sillä tavalla, selviämään hengissä, että muistetaan tai muistutellaan, miten tästä selvittiin. Siksi on järjetöntä tässä lyhyessä elämässä muistuttaa itseään kaikesta huonosta, mitä on elämässään kohdannut.
Samalla kun U2:n loistava albumi The Unforgettable Fire (1984) jatkaa korvissa soimista, niin minulle palaa mieleen nuo 1980-luvun matkustelut. Tavoitan tuon huolettomuuden ja matkalle lähtemisen tunteen, vaikka kaikki asiat eivät menneet, niin kuin olisin halunnut. Onneksi ihmisen muisti valehtelee niin paljon, että se täyttää muistiaukot sepitteillä myöhemmin. No huonotkin kokemukset hautaantuvat jatkuvan informaatiokuonan alle.
Se vapauden tunne, aistin ja muistan kehossani siitä osan, vaikka matkustamisen epämukavuudet koettavat muistuttaa, että olisi mukavampaa istua omassa kirjastossa suorittamassa nojatuolimatkailua. Mutta jos ei ole mitä muistella, niin en tiedä pystyykö kuvittelemaan, miltä tuntuu ajaa avoautossa Oahun saarella lähes kolmenkymmenen asteen lämmössä, tai miltä tuntuu katsella auringonlaskua Hawaijin saarella, kun niitä värejä ei osaa vangita minkään vempaimen kanssa – kuvat muistuttavat haaleasti siitä, mikä oikeasti oli. Koska kokokeho muistaa paremmin - lämpö iholla on kuin naisen käden sively kehollasi.
Ehkä unohdan liikaakin sen ympäri Eurooppaa matkustavan nuoren miehen ahdistuneisuuden ja tuskan, sen itsensäetsimisen kiduttavuuden, sen mitä näkivät, jotka elivät ympärilläni tuolloin – totta minä muistan niitä vuosia, jolloin etsin itseäni kovinkin. Minä muistan nuo naiset, jotka tapasin. Ranskassa, Sveitsissä ja Espanjassa. Kyllä minä muistan, kuinka he koettivat puhua minulle järkeä päähän, minä en osannut kuunnella heitä. Minä kaipasin jotakin niin kipeästi, etten edes tiennyt mitä se oli, missä se oli. Mutta minä tiesin syvällä sisimmässäni, että se olisi olemassa. Jossain. Jossakin. Joskus.
Tai ehkä muistan eniten siitä tuskasta vapautumisesta, tuon heideggerilaisen tyhjyyden kohtaamisesta ja siitä kuinka minulla meni yli vuoden ymmärtää, mitä olin kohdannut. Tiesin, että muut eivät voineet mitenkään tietää, mitä minä kohtasin. Eivät edes he, jotka rakastivat minua tuolloin kovin. Tiedän, että aiheutin monille tuskaa seurata sitä kaikkea itsestäetsimisen tuskaa vierestä, mutta kun ihminen luo nahkaansa, niin se vaatii aikansa. Kuinka kauan, sitä ei juuri kukaan tiedä.
Elämä on jalo majesteetti sille, joka on itselleen jalo ja rehellinen etsiessään omaa tietänsä, jolle muut ovat voineet laittaa lisää haasteita. Itsensä löytäminen paikasta, josta sitä ei osannut etsiä, on kokemus, joka muuttaa sinut lopullisesti. Ihminen voi kasvaa omiin mittoihinsa, jos on valmis tekemään sen mitä vaaditaan. Liikaa narisematta, tekemään oman osuutensa kasvusta, ei sen enempää, mutta ei totta vie vähempääkään. Useimmat eivöät viitsi tehdä omaa osuuttaan. Suurin osa ei pysty siihen ilman toista ihmistä. Aivot toimivat niin, että jotkut asiat ymmärtää vasta kun näkee toisessa ja kokee itsessa. Ja toisinpäin. Ilman yhteyttä ei jaksa kasvaa omaksi itsekseen. Ei kukaan. Mutta yhteys ei tarkoita välttämättä ihmistä.
Sheldon Koppilla on hauska kirja: Even A Stone Can Be A Teacher - Learning and Growing from the Experiences of Everyday Life (1985), jossa hän kirjoittaa kirjan johdannossaan :
- Every personal encounter offers something worth learning. Any experience can be enlightening. Even a stone can be a teacher. Still, each situation requires itse own solution. It remains my responsibility to recognize, to accept, and ultimately to choose that particular aspect of instruction to which I will respond.
Sinun tehtäväksi jää valita, mitä teet, kun elämä on tyrmännyt sinut. Minut elämä tyrmäsi pariin kertaan, ennen kuin aloin uskoa omaan onnellisuuteeni,siihen ainoaan jonka lopulta omistin ja joka syntyy olemalla niin ystävällinen kuin voit. Jokaiselle joka on edessäsi. Aivot muuttuvat tuon kokemuksen ansiosta niin, että koet jatkuvaa onnellisuutta – ilman mitään ulkopuolisia ja keinotekoisia apuvälineitä. Et tarvitse turhia ajanvietteitä, päihteitä, et edes niitä ihmisiä todellisuudessa. Riittää, että kuvittelet maailman onnelliseksi paikaksi asua. Tulevaisuudessa minulla on kaikki on hyvin, ja minä menen kohti tuota minun onnellista tulevaisuutta.
Tai tietenkin voit ryhtyä valittamaan ja etsimään malkaa toisen silmästä ja erittelemään, miksi maailma oli epäoikeudenmukainen ja vaatia jotakuta ihmistä, systeemiä tai mitä tahansa vastuuseen tuosta epäoikeudenmukaisuudesta. Varo vain, jos saatki heidät vastuuseen, koska silloin sinulta loppuvat tekosyyt itsesi kanssa. Ehdotan, että valitse mahdollisimman epämääräisen, ei-aikamääreisen ja sellaisen, johon muutkin voivat sinisilmäisesti uskoa. Ehdotan kapitalismia, koska rikkaat ihmiset ovat usein, vastoin yleistä luuloa, hyväntuulisia.
Tai voit valita myönteisemmän tien, kumarrat jumalien edessä, isket heille silmää ja kiität koettelemuksesta, jonka he ovat antaneet sinun kantaaksesi. Kulje oma tiesi, vaikka kompastelisitkin.
- Yes Sir, koetan oppia seuraavaa kertaa varten, tulee vastata jumalten koettelemuksiin.
Ja tuon jälkeen sinulla on aina ”camelbootsit jalassa”, kuten aikoinaan vanha mainos kertoi.Flow siitä, että elämä on hienoa. Minä muistan, kuinka läksin lentoon tuolloin 1980-luvulla. Minusta lento jatkuu vieläkin. Toisissa puitteissa, jos niin haluat.
- Kuinka pitkä matka on Helsinkiin?, kysyy JFK:n kentällä nuorimmainen lapseni. Vieressä on Finnairin lentoemo, joka näpyttää puhelimeensa, joten päätän kysyä häneltä. Hän ei vastaa mitään.
Ai niin, en taas mielenlennossa tätä muistanutkaan, Welcome to Finland, millaista palvelua Suomessa helposti saa. Iltapäivälehti siteeraa siltainsinööriä – täydellistä, just perfect ! Ällös vaihda pois kotimaatas ihanaa, sanotaan eräässä laulussa, jota enollani on tapana siteraata kyseisessä tilanteessa. Silloin kun ei pitäisi ottaa Suomeen menevää konetta ollenkaan.
En tiedä, onko maan vaihtaminen niin ylivoimaista. Monet sukulaisistani ovat tehneet niin. Meidän suvussa on usein matkustettu toisaalle, jos nykyinen tilanne ei miellytä. Useat eivät ole enää palanneet Suomeen. Minä pyörittelen yhä enemmän mielessäni mahdollista ajatusta maailmalle lähtemisestä. Muutosta nykyiseen.
Lapseni lähettää äidilleen viestin, jossa saa vastauksen vajaa kahdeksan tuntia kestää lento New Yorkin JFK:lta Helsinki-Vantaalle. Koetan etsiä mainostettuja Bosen korvakuulokkeita lentokentältä, mutta ystävällinen nuori mies kertoo, ettei heillä ole Bosen edustusta ja koettaa kaupata ”toista yhtä hyvää merkkiä”. Lupaan miettiä asiaa. Mainos oli houkuttava ja lehdessä oli hieno juttu asiasta. Näin sitä mainoksen matoa meille syötetään: pidä esillä nimi, kun ihminen alkaa ostaa kyseistä asiaa, niin mainoksen nimi on se joka nousee ensimmäisenä mieleen. Tähän psykologiseen jujuun perustuvat mainokset. Eivät ne välttämättä mitään informaatiota anna, muistuttavat sinua oikeasta brändistä, kun ostoksesi aika on.
Lentokoneessa on englanninkielinen juttu suomalaisista, jossa esitellään ukkoja avantouinnilla. Finnairin tervetulotoivotus on sinänsä ok, mutta naismainen mies hieman ihmetyttää, eikö Finnairin mainoksessa olisi voinut olla miehekäs mies sanomassa, että hyvä herra tai rouva, tervetuloa Suomeen, voinko jotenkin tehdä matkastasi ikimuistoisen. Toisaalta tuo naismainen mies kuvaa hyvin suomalaisten miesten nykytilannetta. Melkoisia pullasorsia suurin osa.
Finnairin koneessa on New Yorkista palaavia venäläisiä typeryskolmikymppisiä. Miten niin ei saa juoda omia juomia lentokoneessa? Lentoemännät koettavat tarjota yhtenä vaihtoehtona jäädä JFK.lle juomaan omia juomia, ei ole halua jäädä. He puhuvat lähes aamuun asti, siis barbaarisinta typeryyttä, mitä lentokoneessa voi tehdä. Eivät edes pienet lapset itke, kun nämä idiootit keskustelevat kovaan ääneen – onneksi venäjäksi, koska luulen, että heidän tarinoidensa taso ei päätä huimaa.
Olen hyvin suvaitsematon lähes vuorokauden valvomisen jälkeen, kaipaisin hienotunteisuutta kanssamatkustajaltani, nyt. Suomalaiset nuoret ovat myös päihtyneenä, mutta eivät häiritse muita, paitsi mitä nyt kaveri rutistelemalla juomapurkkiaan samalla kun katsoo elokuvaa korvakuulokkeista. Eli ei itse huomaa, mutta tiedättekö? Väsyneenä, aamuyöstä, kun yrität epätoivoisesti nukahtaa, niin kuuluu sellainen metallinen naks, taukoa vähän väliä, naks, taukoa vähän väliä, naks. Alat etsiä, mistä moinen ääni tulee. Nuori mies katselee elokuvaa autuaan tietämättömän, että hänen purkin puristelunsa voi ärsyttää.
Laitan Gawanden kirjan sivuun, nyt en jaksa edes lukea. Liika on liikaa. Enkä löytänyt niitä Bosen korvakuulokkeita, jotka lupaavat ”noicen jäämistä ulkopuolelle”. Mainos on loistava, mies kulkee huutavan väkijoukon läpi – omassa maailmassaan, Bosen maailmassa. kukaan ei kuulu sinun yksityiseen maailmaasi. Loistava markkinalupaus, lupautuuko? Tuo purkinpuristelija ja typerät venäläiset eivät kuuluisi ja oma musiikkisi soisi ja veisi sinut unimaailmaasi. Missä se on, ostan sen heti !
Maailma on omassa maailmassa elävien. Kaikki ovat oman älyvempaimensa transsissa. Tulevaisuudessa voi matkustella, jos sallitte futuristisen kuvitelman, niin että on kuin metsässä kävelisi. Ihmiset ovat noiden älyvempaintensa lumoissa, niin että he ovat kuin puita, joihin ei saa inhimillistä kontaktia.
Ainut joka yrittää ottaa sinuun kontaktia, on päihdeongelmainen, joka koettaa pummata rahaa. Tai eläkeläinen, joka mielellään avautuisi sairauskertomuksestaan. Siitä jota kukaan ei jaksa kuunnella loppuun ensitahdit kuultuaan. Millaista ihmisen tarinaa jaksaa kuunnella?
Rouva on vastassa Helsinki-Vantaan lentokentällä. Nuorimmaiseni huomioidaan ensin, sitten minut, kuten hyvä tapa vaatii. Silmäkulmat kyynelissä rouva kertoo, kuinka ikävä on ollut. Minä olen onnellinen mies siinä mielessä, että joku joka rakastaa, odottaa minua. Aina. Rouva kertoo autossa paljon asioita, joita on jo kertonut, eli hänellä ei ole minua keskusteluseurana. Autonmatkan lopulla, kun lumi alkaa peittää Suomea ja asteita on 40 astetta vähemmän kuin päivä aikaisemmin, niin jaksan enää nyökkäillä ja vastata arkipsykologisen viisaasti: Juu, aivan niin, hmm ja muuta yhtä järkevää. Minä alan väsähtää 30 tunnin matkustamisen ja valvomisen jälkeen.
Minulla oli vain pikkutakki mukanani, matkalaukkua kotiin kantaessa pikkukengissä, on kylmä. Ja myös nuorimmaiseni valittelee sitä, että talossamme on kylmä. Minullakin on niin kylmä, että haluan sytyttää takan. En jaksa katsoa edes Englannin liigaa, joten olen hyvin väsynyt.
Saan nukutuksi katkonaisesti kuusi tuntia, kunnes herään keskellä yötä. Ja siirryn kirjastooni – lukemaan, kirjoittamaan ja elämään elämääni. Näitä hiljaisia aamuyön tunteja kirjastossani, jossa voin keksittyä asioihin, joista nautin. Tätä on kyllä vaikea siirtää kokonaan pienelle Tyynen valtameren saarelle. Tätä ihanaista elämääni!
Vaimolleni ja keskimmäiselle lapselle näytän illalla Hawaijin kuvia. Keskimmäiseni sanoo, että hänellä on aivan kova matkakuume. Hän nauraa, kun näkee teinikuvat nuorimmaisestani. Älä kuvaa, älä ole tyhmä, ei kiinnosta – kommentit tuntuvat niin tutulta, että keskimmäiseni nauraa nuorimmaiselle ja samalla itselleen. Onneksi murrosikä menee ohi. Useimmat aikuiset ainakin jotenkin ohittavat murrosiän. Päihdeongelmaiset yleensä pysähtyvät psyykkiseen murrosikään, joten heitä tapaan paljon. Silti monet kasvavat ulos psyykkisestä murrosiästään.
Halusta matkustaa sen sijaan paranee huonosti. Kaipuusta kaukomaille myös on luvassa vain osittainen parantuminen, pahanlaisia jäännösoireita jää, kuten sellaisia, että milloinka se seuraava matka olikaan?
Lappeenrannassa 13.1.2014