Ahdistuksesta ja peloista

Ahdistuneisuus on arkielämään kuuluva tavallinen asia.

On olemassa hyvää ja huonoa ahdistusta[i]. Hyvä ahdistus on elämää säilyttävää. Hyvää ahdistusta on: normaali huoli asioista, varovaisuus ja valppaus, mitkä suojelevat vaaroilta, säilyttävät elämää ja saavat sinut tietoisiksi kielteisistä asioista joita sinulle voi tapahtua. Hyvä ahdistus on siis siunaus.
Huono ahdistus on eri asia, koska se voi johtaa halvaannuttavaan paniikkiin, pakkomielteiseen huoleen ja pelkoihin, jotka estävät tekemästä asioita, joita ihminen pitää vaarallisina, vaikka ne eivät ole sitä. Huono ahdistus estää nauttimasta jokapäiväisestä elämästä ja ihmissuhteista[ii].

Aivoille on normaalia tähyillä vaaroja, joita elämässä voi vastaan tulla

Biologisesti ajatellen meille on kehittynyt aivoissa järjestelmä, jonka tehtävä on reagoida kaikkeen, mikä on ympäristössämme uutta ja mahdollisesti uhkaavaa.

Näköaisti on ehkä meidän vahvin aisti ympäristömme havaitsemisessa. Kaikkien aistien tuottama informaatio on käsitelty millisekunneissa ja sille on annettu henkilökohtainen merkitys. Tätä tulkittua viestiä aivosolut kuljettavat välittäjäaineiden välityksellä.

Aivot tavallaan toimivat kuin tutka mahdollisten uhkien varalta. Jos aivoissa mantelitumake (amygdala) tulkitsee jonkin asian uhkaavaksi, niin se hälyttää muun aivojärjestelmän ja koko kehon mahdollista reagointia varten, jolloin kehoon syntyy taistele-tai-pakene-asetelma.

Aivojen nopea reagointitapa toimii ennen kuin edes otsalohko on ehtinyt mukaan arvioimaan tilannetta, esim. äkillisissä vaaratilanteissa. Jos näemme polulla käärmeen, hyppäämme sivuun, ennen kuin edes ehdimme ajatella asiaa. Myöhemmin tajuamme, mitä meille tapahtui.

Aivojen hidas (joka sekin reagoi alle sekunnissa) reagointitapa toimii silloin, kun olemme esim. kesämökillä ja kuulemme pimeässä kolahduksen. Aivot koettavat nopeasti hakea muistista, mikä tuo ääni voisi olla. Kun muistamme, että kesämökin ikkunaluukku se vaan siellä löi seinään tai muu rauhoittava selitys tulee mieleen, niin aivojen hälytysjärjestelmä vaimenee. John LeDoux oli ensimmäisiä, joka kuvasi tätä aivojen hälytysprosessia.

Osalla ihmisistä aivojen hälytysjärjestelmä on herkempi kuin muilla, niinpä heillä evoluution myötä kehittynyt hälytysjärjestelmä reagoi herkemmin. Osalla ihmisistä "pelkohälytys" tulee liian usein ja liian herkästi.

Kun mantelitumake ei saa rauhoittavaa viestiä otsalohkosta, niin se jatkaa muiden aivo-osien hälyttämistä uhkaa torjumaan. Ihminen valpastuu, stressaantuu mahdollisen uhkan varalle.

Stressi on eräs ahdistuksen muoto.

Stressi rajoittuu tiettyyn olosuhteeseen ja on aikarajallinen. Ahdistus taas voi olla vain tiettyyn tilanteeseen tai krooninen ja pysyvä.

Kun aivojen tulkitsema stressi- tai uhkatilanne jatkuu, niin aivojen stressihormonijärjestelmä (HPA-akseli; aivolisäke-hypotalamus-lisämunuaisen kuorikerros) alkaa toimia. Elimistöön tuotetaan "pelkohormoneja"[iii] adrenaliinia ja kortisolia.

Adrenaliini saa aikaiseksi sen, että tunnereaktiot vahvistuvat muutamaksi tunniksi. Ihminen itkee ja nauraa tavallista herkemmin. Ihmiset pettyvät herkemmin, reagoivat enemmän hylkäämiseen ja epäonnistumiseen sekä järkyttyvät enemmän väittelystä. Kun heitä arvostellaan tällaisessa tilanteessa, he tulevat enemmän stressaantuneeksi kuin tavallisesti luulisi.

Lisääntyneen ahdistuneisuuden taustalla on neurobiologisesti se, että mantelitumake (pelkokeskus) on reagointiherkkä, erästä aivojen kiertävää välittäjäainetta, serotoniinia, on liian vähän aivoissa, erityisesti otsalohkossa ja GABA-A-tyypin reseptoreita on liian vähän tietyillä aivojen alueella.

Adrenaliini ja kortisoli saavat aikaan sen, mikä on ollut ihmisille olennaista vuosituhansia, selviytymisen vaarasta.

Pelkohormonit saavat aikaan verenpaineen kohoamisen, sydämen lyönnin tihentymisen, hengityksen kiihtymisen ja muut keholliset vasteet. Ruuansulatusta hidastetaan, veri siirtyy sisäelimistä lihaksiin mahdollista äkillistä reagointia varten, maksa erittää vereen glukoosia ylimääräiseksi energiaksi äkillisiä ponnistuksia varten. Koska happea tarvitaan muuttamaan glukoosi energiaksi, keuhkot tuulettavat hiilidioksidin pois. Hengitys muuttuu nopeammaksi ja pinnallisemmaksi. Sylkirauhaset kuivuvat. Hikoilu alkaa lämmittää kehoa taistelemiseen tai pakenemiseen. Pupillit laajenevat saadakseen lisää valoa, jotta näkisitte tarkemmin. Verisuonet supistuvat kasvoissa, jotta lihakset saisivat enemmän verenkiertoa, mikä saa ihmisen näyttämään kalpeammalta.

Tässä vaiheessa ihminen tarkistaa, onko kyseessä todellinen vaaratilanne ja päättää onko kyseessä väärä hälytys. Jos ihminen saa lähetettyä "peru hälytys" viestin otsalohkolle, niin em. sympaattisen hermoston hälytysmerkit vaikenevat, ja mantelitumake saa paransympaattisen hermoston palauttamaan elimistön normaaliin rentoutuneeseen tilaan. Keholta menee noin 20 minuuttia täydelliseen fyysiseen palautumiseen. Adrenaliinilisä tuntuu 30–60 minuuttia kehossa.
 
Jos taas aivojen uhkatilanne jatkuu, niin ihminen huomaa, että mahaa polttelee, sydän hakkaa, keho on täynnä pelkoa ja mieli ajattelee, että jotain pahaa on tapahtumassa. Ihminen alkaa panikoida, hengittää vieläkin nopeammin ja pinnallisemmin, hän hyperventiloi. Hyperventilonti lisää hiilidioksidin määrää veressä ja verestä tulee alkalista.

Veren alkalisuus saa aikaan sen, että ääreishermosto reagoi: ihoa ja sormia alkaa pistellä ja kuumottaa. Ihminen alkaa vapista ja kokea lievää rintakipua. Polvia alkaa heikottaa niin että tuntee tarvetta istua. Sydämen tykyttelyä voi ilmaantua, rinnassa tuntuu epämiellyttävältä ja tulee epätodellinen olo. Ihmiselle voi kehittyä paniikkikohtaus ensimmäistä kertaa elämässään elimistön väärän hälytyksen vuoksi.

Paniikissaan ihminen voi kutsua ambulanssin kotiin, koska arvelee elimistössään jotakin olevan todella pahasti pielessä. Sydämen hakkaamiselle täytyy syynä olla vakava sydänsairaus. Huimaukselle ja epätodellisuuden tunteelle täytyy olla syynä vakava sairaus aivoissa. Kun jalat eivät kanna, niin kyseessä täytyy olla hyvin vakava äkillinen sairaus. Ensihoitajat eivät kuitenkaan totea tällaiselta ihmiseltä mitään akuutisti hälyttävää. Triagen eli sairauden vakavuuden määrittelyn jälkeen ambulanssi saattaa kuljettaa ihmisen vielä ensiapuun, jossa hänelle vakuutellaan, ettei tutkimuksissa löytynyt mitään hälyttävää vaikeaa sairautta, joka olisi selittänyt oireet.

Ihmisen voi olla vaikea uskoa, että hänellä oli vain " väärä hälytys normaalisti toimivassa järjestelmässä". Paniikkihäiriön kokenutta ihmistä voi olla vaikea vakuuttaa siitä, ettei mitään oikeasti vaarallista ole tapahtumassa. Ihminen alkaa muistella, missä tilanteessa ahdistus ilmeni ja vältellä kyseistä tilannetta, vaikka sillä ei olisi oikeasti mitään yhteyttä kovettunut paniikkiin. Ihminen alkaa miettiä, mitä hänen tulisi välttää, ettei sama enää toistuisi.

Nuori ihminen ei saata muistaa, että hän oli esimerkiksi kokeillut ensimmäisen kerran elämässään kannabista[iv], vaan että hän oli ihmisjoukon ympäröimänä, jota pitäisi jatkossa välttää. Hän päättelee, että jatkossa pitää välttää vieraita ihmisjoukkoja. Ahdistushäiriöisen ihmisen pitäisi mennä ihmisjoukkoihin, jottei hän kehittäisi välttämiskäyttäytymistä.

Oikeammin ihmisen pitäisi välttää, esimerkiksi tupakointia ja kannabista, jotka lisäävät tulevien ahdistus- ja paniikkikohtauksien todennäköisyyttä.

Paniikkihäiriön kokeneen ihmisen pitäisi mennä nimenomaan ihmisjoukkoihin selvin päin, jotta totuttaisi hälytysjärjestelmänsä ihmisiin ja oppisi pois "vääristä hälytyksistä". Omille peloille altistuminen on tehokkainta ahdistuksen ja pelon hoitamista.

Lue lisää päihdepsykiatria-osiosta ahdistusta ja pelkoa käsittelevästä kirjoituksesta.

Lappeenrannassa 11.12.2011